I can heal you || Aksu!

[Crimson]

Viini virtasi makeana virtana alas sarvipäisen huulilta, saaden Atrevauxin tuntemaan olonsa rentoutuneeksi sillä samaisella sekunnilla. Kenraali ei työnsä lomassa alkoholista piitannut, mutta näinä hetkinä, kun sarvipää saattoi karvaisen ahterinsa laskea alas ja istahtaa hetkeksi, oli jonkin huumeen aina saatava sekoittaa vanhan kenraalin päätä edes hitusen. Se oli jollain tapaa myös terapeuttista vanhukselle, joka oli tottunut jo elämään kyseisellä tavalla monet sadat vuodet. Kun asioiden väkisin läpivääntämisellä ja itsensä turhalla stressaamisella oli paha tapa saada hermoja kiristymään päänupissa, olivat nämä pienet hetket maukkaan juoman tai piipun parissa aina tervetulleita vanhan faunin kohdalla.
Lasi laskettiin alas huulilta, katseen kiiriessä hieman monarkin puoleen tuon valitellessa sitä ahdistusta, jonka vanhimmat saivat miehessä aikaiseksi.
”Ehkä minun tulisi langettaa linnasi ylle loitsu, joka estää heidän yllättävät saapumisensa tänne”, Atrevaux vitsaili ohimennen, ”En ehkä halua tietääkään, mitä heidän läsnäolonsa saa sinussa aikaiseksi”, sarvipää lausahti nyt selvästi vakavamman kuuloisena, ottaen heti sanomansa perään uuden kulauksen viinilasistaan.

Lasin sisältöä kumottiin taas aimo määrä alas kidasta, jonka jälkeen pikari asetettiin pöydän kulmalle odottamaan. Faunin katse kiersi jossain huoneen seinillä, kunnes tosinimensä kuullessaan, kääntyi sarvipäisen katse samoin tein Aranin puoleen. Harvoinpa hän tuota nimeä kuuli käytettävän itsestään, joskin jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Aran, olisi kenraali seivästänyt mokoman niille sijoilleen heti ensimmäisellä käteen sattuvalla esineellä muun kuin etunimensä käyttämisen johdosta. Eliitti ei voinut sietää lempinimiä. Ne olivat lapsellisia ja usein kuulostivat vieläpä totaalisen idioottimaisilta hänen korviinsa.

Sarvipäisen kenraalin silmät kääntyivät seurailemaan monarkkia, tuon päivitellessä kuinka rumaan kuntoon Atrevaux oli itseään näillä satunnaisilla yhteenotoilla saanut. Fauni hymähti karkeasti, hohtavan vihreän katseen seuraillessa haltiakuninkaan kasvoja. Aranin annettiin hipoa samaan aikaan valkeita hiuksia pois tekemisiensä tieltä ja laskea sitten korkeaa kaulusta pujoparran kaulalla alemmas. Kultakutrin viimeisen tokaisun myötä fauni päästi vielä jokseenkin turhautuneen ärähdyksen suustansa.
”Olen jo liian vanha välittääkseni varsinaisesti siitä, miltä näytän”, sarvipää totesi ykskantaan, kääntäen katseensa hitaasti poispäin Aranista.
”Ruhjeeni kertovat elämisestä. Kerron niistä sitten tarinoita pennuillesi, kunhan hieman kasvavat ensin ja karttuvat ymmärtäväisemmiksi. Ties mitä traumoja saisivat kaikenmaailman kirouksista ja lohikäärmeistä”, Atrevaux tuumaili viekkasti hymyillen, suunnitellen jo päässään lyhyesti kuinka tulisi sanomastaan huolimatta järkyttämään keskenkasvuisia ipanoita jollain kuvotuksella.
”Yksi jälki sinne tänne, en minä välitä”, fauni aloitti, kääntäen viekkaaksi muuttuneen katseensa jälleen monarkin puoleen, ”Kun taas sinun tulisi pitää naamasi kunnioitettavassa kunnossa vielä pitkään – ettet vain tarvitsisi ryppyvoiteita pitämään silmäkulmiasi ojennuksessa? Vajoat huomaamattasi hyvin nopeasti samalle tasolle kuin serkkusi, jonka mustia silmänalusia tuskin poistaa enää peittävinkään puuteri”, sarvipää myhäili toista kulmaansa arvioivasti kohauttaen.


//GIGIGIGIGIGIGIGIGIGI//

[Aksutar]

Naurahdus karkasi haltian huulilta, faunin mainitessa loitsun, joka estäisi vanhimpien saapumisen yllättäen linnan alueelle. Sellaista tuskin olisi ja jos olisi, Archelaus varmasti tekisi kaikkensa estääkseen moisen suorittamisen. Loppujen lopuksi, olihan oraakkeli se, jolta Cúthalionin suku oli saanut lääkkeen vaivoihinsa. Ties mitä vanha lisko saisi päähänsä, jos tuota alettaisiin kohtelemaan kuin täyspäistä syöpäläistä. Lisäksi, lohikäärmeellä oli yksi, todella rakas henkilö tämän linnan seinien sisäpuolella ja Aranin tietojen mukaan vanha lisko ei aikonut luopua vanhasta ystävästään sen tähden, mitä suippokorvien kuningas sanoi.
Siihen ehdotukseen ei sen liiemmin kommentoitu. Jos totta puhuttiin, Aran ei halunnut juuri nyt puhua mistään, mikä liittyikään oraakkeliin tai tuon ystäviin. Ties vaikka mokoma olisi pöllähtänyt uudestaan paikalle, ärsyttämään Arania entisestään. Sitä hän ei halunnut.

Levolliseksi käynyt katse kävi nousemaan Atrevauxin ruhjeista takaisin vanhan faunin kasvoihin, sarvipäisen todetessa olevansa liian vanha välittääkseen siitä, miltä näytti.
"Minulla on jo yksi sysiruma kenraali, en tarvitse toista" Aran kävi toteamaan jälleen kerran selvänä vitsinä, viitaten kenraali Authionin ulkonäköön. Se demoni ei todellakaan ollut mikään unelmien täyttymys, paitsi jos unelmat sattuivat sisältämään vain pelkän brutaalin voiman ja eläimellisellä tasolla olevan älykkyyden.
"Mutta ehkä pieni muistutus elämän vaaroista on hyväksi jälkikasvulle... eivät sentään tyhmänrohkeiksi kasva" Haltia jatkoi, sen pahemmin tuomitsematta faunin vihjailuja "Ehkä heidän on hyvä oppia varomaan lohikäärmeitä. Tai ainakin kolmea tiettyä".
Aran oli lähellä jatkaa kommentointia, kun fauni yllättäen kävi kommentoimaan monarkin pärstävärkkiä, tuoden myös esille verisukulaisen ongelmat oman naamataulunsa kanssa.
"Pari loitsua sinne ja tänne ja kukaan ei edes huomaisi hänen silmänalusiaan" Aran kävi naurahtamaan pienesti. Rumaahan se oli toisesta moista puhua, mutta totuutta ei käynyt kieltämään. Areth kun ei kovin hyvin nukkunut ja sai siten kärsiä myös seurauksia siitä.
"Ja minun kasvoissani ei ole mitään vikaa!" Haltia jatkoi virnistäen "se on vain se selkä, mikä välillä muistuttaa iästä".
"Sitä paitsi" kädet kävivät vetäytymään oman pehkon puoleen, haltian vetäessä pitkät hiuksensa eteen, ennen kuin kävi kaatumaan suoralta selältä maaten sängylle "Harrastukseni pitävät minut virkeänä ja nuorena".


// GIIIHIHIHIHIHKJSEKLFJAKJFKAS
Kas //

[Crimson]

Atrevaux kuunteli itsekseen myhäillen ja partaansa välillä sivellen Aranin sanoja. Puhe kreivin silmänaluksista sai vanhankin faunin naurahtamaan maltillisesti. Olihan se väärin vitsailla toisten kustannuksella, mutta minkäpä piilopaikan hallitsija unenlahjoilleen mahtoi. Ehkä Atrevauxin pitäisi valmistaa tuolle riittävän tehokasta unilääkettä, että se riittäisi tainnuttamaan isokokoisen miehen sängynpohjalle yön pimeiksi tunneiksi. Seuraavalla kerralla piilopaikassa vieraillessaan, oli fauni valmis ottamaan tämän seikan puheeksi Arethin kanssa, mikäli sai tilaisuuden kreiviä tuolloin tavata.
Aranin virnistykseen ja tiuskaisuun, ettei hänen kasvoissa mitään vikaa ollut, vastattiin ilkikurisella virnistyksellä. Eihän monarkin ulkonäössä todellakaan ollut mitään vian häiventäkään, mutta Atrevaux rakasti näistä seikoista huomauttamista omiin hiljalleen esiin työntyvien juonteidensa varjolla.

Sivusilmällä vanha sarvipää seurasi, miten Aran kaatui lopulta sanojensa päätteeksi selälleen sängylle. Toinen käsistä kävi taas vaivihkaa nojautumaan viinilasin puoleen, jonka sisältö kumottiin yhdellä pitkällä kulauksella alas kurkusta. Joskin Atrevaux oli vähällä vetäistä viiniä väärään kurkkuun monarkin viimeisimmän tuumauksen myötä, jonka saattoi huomata siitä kun sarvipää kävi köhimään muutamaan otteeseen lasin laskettuaan pöydälle.
”Sinullako? Harrastuksia? Muutakin kuin pelkkiä esineiden ja asioiden keräilyä?”, fauni totesi ääneen viekkaasti, myhäilleen muutamaan otteeseen sanojensa perään, ”Älä naurata”. Tuo kiusoitteleva virne säilyi humanoidin puolikkaan kasvoilla, kun Parebris nojasi paremmin toisen kätensä varaan ja kääntyi katsomaan sängyllä lepäävää monarkkia.
”Milloin olenkaan nähnyt sinun harrastavan mitään muuta, kuin jokaisen vastaantulevan hiemankaan kasvoiltaan nätin vikittelyä makuuhuoneen puolelle, hmm?”, fauni kiusoitteli, samalla arvioivasti pieni pilke silmäkulmassa Aranin kasvoja katsellen.

Ennen kuin kultakutri ehti mitään vastata tuolle esitettyihin kysymyksiin, kävi Atrevaux mietteliäänä poimimaan pienen tupon kuninkaan pitkiä hiuksia käteensä. Niitä pyöriteltiin varovasti sormien ympärille tai sitten siliteltiin nätisti, turhaan kiskomatta pitkillä, magian raiskaamilla, mutta silti pehmeillä sormilla. Lopulta käsi eksyi hiuksista sivelemään monarkin käsivartta, pysähtyen lopulta toiselle hartian kohdille. Fauni hymähti, mietteliään katseen vaihtuessa maanittelevaksi sarvipään kasvoilla ja käden vetäytyessä takaisin omalle puolelle.
”Se taisi olla huono päähänpisto tälle illalle”, Atrevaux tuumaili toimiansa ääneen.


//GIGITYYYYYYYYYYYY GUU BDILAHÖDHWADHAJW HERE WE GO! DERP (D//

[Aksutar]

Sirot kulmat kävivät kohottumaan huvittuneena, faunin kyseenalaistaessa haltian harrastukset. Kaksikosta molemmat tiesivät tasan tarkkaan mitä Aran saattoi tarkoittaa äskeisillä sanoillaan ja tämä hiljainen ymmärrys kävi selväksi itse kullekin. Ei siitä tarvinnut sanoa. Ei näiden vuosisatojen jälkeen. Fauni ja haltia olivat viettäneet niin paljon aikaa yhdessä, että he kykenivät jo aavistelemaan toistensa ajatuksia, ilman sen kummempia ajatustenlukukykyä. Ei Atrevaux suotta ollut Aranin luotetuin ystävä.
"Hyvä kun muistutit. Kenties voisin laajentaa kokoelmaani etsimällä jotain uutta, jota lisätä keräilykohteisiin" Virnistäen haltia kävi vilkaisemaan sivusilmällä faunin puoleen, joka äskettäin muutaman kerran oli väärään kurkkuun eksynyttä juomaa köhinyt. Tietenkään Aran ei ollut harrastuksillaan tarkoittanut niitä keräilykohteita, mitä suippokorvaisella oli. Asioiden keräily ja omistaminen eivät kovin paljoa piristäneet ketään fyysisesti, jos totta puhuttiin. Olihan se kiva omistaa valtakunnan suurin soittorasiakokoelma, mutta siihen se sitten jäi.

Aran oli avaamassa suunsa vastatakseen jotain yhtä nokkelaa Atrevauxen kysymykseen, kun vihreä katse kävikin kohdistumaan sarvipäisen liikkeisiin. Intensiivinen katse seurasi tarkasti isomman käden liikkeitä, haltian pysyessä hiljaa paikoillaan. Sitä hiljaisuutta kävi kuitenkin rikkomaan ne muutamat hymähdyksen tapaiset henkäykset, faunin käden liukuessa monarkin käsivartta pitkin.
Lieni kai sanomattakin selvää, että niiden vuosisatojen varrella kaksikolle oli kehittynyt harvinaisen syvä suhde. Omalaatuinen sellainen. Suhde, jota ei kenellekään muulle oltu tuotu ilmi, ei sitten millään tavalla. Mutta mitä sitä ystävä ei tekisikään toiselle, jos suhde sattui olemaan vähän... kierompi.
Siitä oli jo aikaa, kun fauni viimeksi oli samalla tavalla haltiaa käynyt koskemaan. Syvänvihreä katse tuijotti tiukasti faunin kättä, joka kuitenkin loppujen lopuksi kävi vetäytymään omalle puolelleen. Hitaasti katse lipui faunin kädestä sarvipäisen kasvoihin, tuon todetessa, ettei päähänpistonsa kenties ollut se kaikkein paras tälle illalle.

Aran ei vastannut aluksi mitään. Kaikessa hiljaisuudessa haltia katseli faunin puoleen, kunnes pienesti tuhahtaen kävi nousemaan ylös. Hitaasti ja ylös päästyään kävi saman tien kiepahtamaan faunin syliin, nostaen toisen jalkansa yllättävänkin sulavasti toiselle puolelle Atrevauxia, istuen nyt kasvot kohden sarvipäistä.
"Vai onko?" Haltia hymähti työntäessään kasvonsa lähelle faunin kasvoja, antaen otsansa koskettaa isompansa otsaa "Ja kauanko tämä 'päähänpisto' on mielessäsi pyörinyt?"



// HERE WE GO HATE US IF YOU WANT WE GO ANYWAY!
Missä meidän K-Agna merkki on. Tässä

K-AGNAA TULOSSA //

[Crimson]

Vanha sarvipää oikaisi selkänsä suoraksi, kääntäen samalla katseensa pois Aranista. Toinen käsistä nousi pyyhkimään ohimennen kasvojensa kulmia, siitä edelleen karheaa partaa joka leuan pieliä koristi. Takaa korviin kantautuva tuhahdus sai kenraalin kääntämään pienesti päätään olkansa puoleen erottaakseen Aranin, joka yhdellä sievällä kiepahduksella istutti itsensä nopeasti isompansa syliin.
Atrevaux virnisti, samalla kun hohtavien silmien katse kohdistettiin edessä istuvan kultakutrin kasvoihin. Nämä olivat niitä kertoja, kun fauni eksyi mielensä sopukoissa miettimään sitä, kuinka kiero suhde hänellä oikeastaan haltioiden kuninkaaseen oli. Vuosisatojen aikana ehti herätellä tunteita jos toisiakin tiettyjä henkilöitä kohtaan, erityisesti niitä itselleen lähimpiä, joihin Aran sattui Parebriksen kohdalla lukeutumaan. Niin hassua, harvinaista ja ihmeellistä kuin se olikin, ei karvakoipinenkaan tätä erityistä suhdetta pistänyt pahitteekseen, kuten olisi ehkä useimpien muiden kohdalla itselleen todennut hyvin nopeasti.

Siitä oli aikaa, kun Atrevaux oli viettänyt lainkaan intiimiä elämää kenenkään kanssa. Tavallisesti jättiläismäistä faunia ei edes kiinnostanut mikään vastaava. Eihän tässä maailmassa tähän saakkakaan ollut ollut sitä yhtä mielitiettyä miellyttämässä pedin puolella ja hoitamassa mahdollista jälkikasvua – ei Atrevauxella ollut sellaiseen aikaa tuhlattavaksi. Ei hänellä ollut ainuttakaan syytä etsiä itselleen vaimoketta, vaikka omat tarpeensa omistikin.
Aranin laskiessa otsansa faunin omaa vasten, sulki sarvipäinen hetkeksi silmänsä. Olihan hänen myönnettävä, että tämänkaltainen läheisyys sai olon tuntumaan pitkästä aikaa hyvältä ja hyväksytyltä, jollain asteella jopa kummalta.
Monarkin viimeisen lausahduksen myötä, faunin katse myös avautui jälleen silmäilemään Arania. Toinen suurista käsistä nousi pienesti koskettamaan kuninkaan kylkeä, alkaen sitten taas sivellen liikkumaan siinä ylös ja alas.
”Tovin”, sarvipää aloitti, ”Ehkä toisen tai kolmannen”, tuo jatkoi pienesti virnistäen. Olihan tämä pyörinyt todellakin pidemmän tovin Atrevauxen mielessä, ties kuinka pitkään. Fauni oli vain odottanut oikeaa hetkeä Aranin suhteen tuodakseen ilmi taas pitkästä aikaa sen, kuinka vanha sarvipääkin kaipasi pientä läheisyyttä puoleensa aina välillä. Hetkeä, jolloin monarkki soi kenraalilleen tilaisuuden olla ja käyttäytyä taas kuin ystävä, alamaisen, eliitti kenraalin virkansa sijasta. Henkilöltä, joka varmasti oli kenraalille se läheisin joka maanpäältä sattui löytymään.

”Mutta ei sinun tarvitse”, Atrevaux tuumasi pienesti hymähtäen ja vetäytyi itse irti monarkin otsasta. Yhä maanitteleva ja viekas katse ei siltikään käynyt laskemaan kultakutrin silmistä minnekään.


//HERE WE GO AGAIN – and again and again and again (----D//

[Aksutar]

Sarvipäinen kävi myöntämään moisten aatteiden pyörineen kenties tovin jos toisenkin mielessään. Ei se sinällään ollut yllättävää, mitä Aran nyt sorkkajalan intiimielämästä tiesi, ei tuolla ollut ketään muutakaan, jonka puoleen kääntyä, jos luonnolliset tarpeet sattuivat yllättämään. Kuten ei aikanaan nuoruudessakaan ollut. Siitähän se oli lähtenytkin. Tietenkin moisen toiminnan taustalla oli muutakin, kuin vain halu auttaa ystävää "hädässä", mutta kumpikin heistä tiesi paikkansa ja tehtävänsä yhteiskunnassa, eikä käynyt sen suhteen mitään turhia toivomaan. Parebris oli hyvä ystävä.
Kosketus kyljessä sai haltian hymyilemään pienesti, kunnes fauni itse kävi nojautumaan kauemmaksi monarkista. Se pieni hymy pyyhkiytyi pois kasvoilta, jotka näyttivät nyt jälleen tutun ylimielisen arvostelevilta, vihreän katseen tarkkaillessa sarvipäisen kasvoja kauempaa. Faunin sylistä haltia ei kuitenkaan liikahtanut minnekään, vaan piti paikkansa kuin tatti sateessa.

"Ei tarvitse?" Haltia hymähti, samalla kun toinen sirompipiirteisen miehen käsistä kävi nousemaan ylös ja ronskisti tarrasi kiinni faunin sarvesta "Kuka sanoi, että minä mitään sinun vuoksesi olisin tekemässä" Ehkä se oli sanomattakin selvää, että osasyy, ellei sitten jopa se suurin ja ainoa syy, oli aina nimenomaan faunin "auttaminen", kun tähän hommaan päädyttiin. Ei Aran voinut kieltää, etteikö itsekin pitänyt siitä, mutta jos kyseessä olisi ollut joku muu, kuin Atrevaux, ei haltia moisiin leikkeihin - tai moisiin rooleihin - olisi suostunut. Hän ei yleensä ollut alistuva ja antavainen osapuoli.
Käsi sarvella kävi turhankin voimakkaasti työntämään, vetämään ja pyörittelemään sarvea, pakottaen Atrevauxin pään liikkumaan liikkeiden mukana. Aran tiesi tasan tarkkaan, ettei sorkkajalka moisesta pahemmin pitänyt, mutta haltia halusikin puhtaasti vain ärsyttää suurempaansa.
"Kehtaatkin vain ajatella itseäsi taas" Toinenkin käsistä nousi ylös, tarraten kiinni faunin toisesta sarvesta. Aran kävi pakottamaan sarvista työntämällä faunin pään takakenoon, samalla kun nojautui jälleen lähemmäksi, nähdäkseen paremmin sorkkajalan silmät "Ehkä pitäisi leikkauttaa sarvesi. Ovat kasvaneet kovin suuriksi".
"Kenraali Winder varmasti haluaisi ne seinälle koristeeksi" Haltia kävi huomauttamaan virnistäen, ennen kuin kävi koko painollaan nojaamaan vasten faunin sarvia, pakottaen näin eliitin kaatumaan alas sängylle "Varmasti jopa maksaisi mokomista...."


// And again and again and again and you spin me right round baby right round (------------------D //

[Crimson]

Vanha karvakoipi kävi silmäämään yllättäen monarkin kasvoilla muuttuvaa ilmettä toinen kulmansa lievästi koholla. Syy mokomaan selvisi kovin nopeasti, kun Aran avasi suunsa ja tarrasi kiinni yhdestä niistä ainoista asioista, jotka saivat faunin samalla sekunnilla pahalle päälle. Se hempeän maanitteleva ja hymyilevä ilme katosi sillä sekunnilla, kun kultakutri tarrasi kiinni pässiä sarvesta, käyden veivaamaan vielä sanojensa päälle vanhemman päätä miten sattui sinne tänne.
Atrevaux päästi suustaan yhden jos toisenkin kiukkuisen ärähdyksen, seuraten pakotetuista liikkeistä huolimatta jatkuvasti katseellaan Arania kulmiensa alta kovin vihaisesti. Kyllä fauni sen arvasi, ettei toisen tarkoitus ollut kuin tahallisesti ärsyttää häntä, mistä Parebris ei kovinkaan usein jaksanut mieltänsä sen kummemmin pahoittaa. Sarvipää ei siltikään kyennyt ylittämään ärtymystään sitä kohtaan, että joku häntä sarvista tai sitten vaihtoehtoisesti parrasta kävi kiskomaan. Se jos mikä oli vastenmielistä ja halventavaa! Mokomista ei ollut koskaan ollut mitään muuta kuin haittaa ja harmia.

Mitään ei kultakutrille kuitenkaan vastattu. Atrevaux tyytyi murisemaan vain hiljaa ja tuijottamaan monarkkia selvästi ärtyneenä. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Aran, olisi kenraali käynyt puskemaan sarvissaan roikkujan saman tien tainnoksiin. Ehkä suonut muutaman sievän tallauksen sorkillaan päälle, ja katsonut sitten aikaansaannostaan peräänsä tyytyväisenä.

Kuningas kävi tarraamaan lopulta toisestakin sarvesta kiinni, pakottaen faunin päätä nojaamaan aina vain taemmas. Atrevaux joutui ottamaan haltian kyljellä seikkailleella kädellään tukea takaansa, jottei olisi kaatunut nurin sängylle. Jälleen hiljainen ärähdys karkasi vanhan faunin suusta, katseen kiinnittyessä kuin naulittu Araniin, joka ehdotti ääneen kenraalinsa sarvien typistämistä. Eliitin ilme oli samaan aikaan huvittunut, mutta myös jokseenkin järkyttynyt tästä uutisesta, eikä aihetta paheksuva ilme muuta kuin vääntynyt vihaisemmaksi, kun monarkki otti puheisiinsa mukaan kenraali Winderin.
Sillä sekunnilla kun Atrevauxin selkä kosketti sängyn peitteitä, Aranin painaessa humanoidinpuoliskoa sarvista koko painollaan alas, myhisi kenraali hetken hiljaisuutensa jälkeen huvittuneena ääneen. Kokeneen maagin ei tarvinnut mitään erikseen ääneen sanoa, kun tuo jo katosi polttamattomien sinisten liekkien nuolemana yllättäen Aranin alta huoneen toiselle laidalle seisomaan.
”Winder saa luvan vain unissaan haaveilla saavansa sarveni seinälleen, mutta todellisuudessa se kananaivo ei saa korkeintaan kuin sarvistani päin rumaa naamaansa”, Atrevaux totesi huvittuneena naurahdellen, samalla kun kävi riisumaan mustan kaapunsa pois yläkroppaansa peittämästä ja heitti sen lähimmälle tuolille.

Muutamalla suurella askeleella asteli paidaton sorkkajalka kohden sänkyä, jolla Aran vielä lepäsi. Haltian pitkistä kultaisista hiuksista käytiin ottamaan pitävä ote, jota ei saanut korkeintaan kuin väkisin repimällä irti, mutta näin ei myöskään Aran päässyt livahtamaan tiehensä sarvipään luota.
”Ehkä sinunkin tulisi käydä kutriesi kanssa parturissa – ne kun näyttävät kasvaneen liikaa pituutta näiden vuosien aikana”, Parebris kiusasi virnistäen kumartuessaan lähemmäs monarkkia, ”Niistä kun saisi nätin peruukin”.


//RIGHT ROUND BABY RIGHT ROUND (---D AAMULLA HETI OON KYYLÄÄMÄSSÄ SULTA VASTAUSTA TÄÄLLÄ NII, SEN SIITÄ SAAT KO PELAAT MEIKÄN KANSSA BIULFAJWDKJA//

[Aksutar]

Viekkaan huvittunut katse kävi tarkkailemaan alla olevaa sarvipäistä, joka jo kovasti oli ärtymystään äännähdyksillä osoittanut. Kyllä Aran tiesi, ettei kykenisi tekemään äskeistä tempaustaan, ellei sarvipäinen olisi suopealla päällä. Siinä missä Atrevaux jakoi lämpimämpiä tunteita kuninkaan kanssa, osasi sarvipää olla myös yksi niistä, jotka pistivät myös Aranille vastaan, jos sille päälle sattuivat.
Minkäänlaista vastausta provosoiviin kujerteluihinsa Aran ei saanut siltä istumalta, kun fauni kävikin roihahtamaan tuttuihin liekkeihin, kadoten kuin tuhka tuuleen haltian alta. Ehkä joku olisi tuossa tilanteessa saattanut pelästyä ja hypätä kauemmaksi ihmettelemään, mutta Aran kävi huvittuneena hymähtäen vain nojautumaan taemmas, katsellen Parebriksen katoamisoperaatiota.
Jalkojensa päällä sängyn reunalla istuskeleva haltia käänsi katseensa hitaasti pois vuoteesta, kohden sarvipäistä, joka nyt avasi suunsa huoneen toiselta laidalta. Pujoparran mielestä kenraali Winder sai luvan vain haaveilla sarvista seinällään ja todellisuudessa Haukansilmä saisi ennemmin sarvista päin näköään, jos faunilta kysyttiin. Moiseen naurahdukseen Aran kävi vain nyökyttelemään huvittuneena, samalla kun kävi avaamaan pari ylintä nappia asukokonaisuudestaan.

Luonnollisempaan tilaan hankkiutunut sarvipää kävi kuitenkin lähestymään jälleen, käyden heti etäisyydelle päästyään tarttumaan kiinni haltian pitkistä hiuksista. Jotain, mistä Aran ei taas pitänyt eikä todellakaan mielellään antanut ihan kenen tahansa klähmiä kauniita kutrejaan. Jälleen kerran Atrevaux oli poikkeus... ainakin tässä yhteydessä.
Faunin ote sai haltian kuitenkin ynähtämään pienesti, naurahduksen seuratessa. Monarkin pää kävi seurailemaan tarkasti faunin kädenliikkeitä, pyrkien varmistamaan, ettei tuon ote käynyt yhtään sen enempää repimään hiuksia. Sen pienen närkästyksen ja epämukavuuden saattoi kuitenkin nähdä haltian kasvoilta, Aranin tuijottaessa faunia kulmiensa alta.
"Ai niin kuin sinun koipikarvoistakin?" Haltia kävi huomauttamaan Atrevauxen puhuessa peruukeista "Ehkä sinut pitäisikin keriä ja tehdä karvoistasi mukavat lapaset jos toisetkin" virnuilevanviekas katse kävi nopeasti faunin alaruumiissa, palaten kuitenkin pian takaisin sarvipäisen kasvoihin.
"Vaikkakin väri on yhä ruma. Olisi edes valkoista, sen saattaisi helpommin värjäyttääkin" Kuului lisäys, samalla kun toinen haltian käsistä kävi nousemaan faunin kädelle, joka hiuksista kiinni piteli.


// Voi tätä virnuilun määrää. Posket jo halkeaa. Ehkä tänään myös muualle sais aikaseks nakuteltua, INSPIRAATIO KUN LENTÄÄ TAAS JONKUN NIMELTÄMAINITSEMATTOMAN TOIMESTA (----D NYT ON AAMU! MISSÄ OLET! VALEHTELIT! //

[Crimson]

Aavemainen katse tuijotti kohden monarkkia, joka ei näyttänytkään enää niin iloisenviekkaalta kuin oli hetki sitten näyttänyt. Nyt kuninkaan kasvoilta saattoi erottaa myös pienen näreisyyden, joka oli kyllä ihan oikein tuolle siloposkiselle kultakurtille, jos Parebrikselta kysyttiin äskeisen jälkeen. Oli miten oli, ote toisen kutreista piti, eikä Atrevauxilla ollut aikomustakaan päästää niistä irti. Hiuksia ei kuitenkaan käyty repimään toisen päästä irti, vaan fauni piti itse huolen siitä, ettei suotta kiskonut karvoja käsissään liian pahasti. Hän tiesi tasan tarkkaan miltä niissä roikkuminen tuntui, joten ei suotta halunnut aiheuttaa ystävälleen moista kipua päänahkaan.
Aranin avatessa taas sirot huulensa ja puhelemalla mukavia faunin koipikarvojen kerimisestä, työntyi Atrevaux lähemmäs monarkin kasvoja, samalla viekkaasti virnistäen. Olihan se totta, etteivät hänen koipensa ehkä olleet niin kauniin väriset kuin olisivat voineet olla, mutta minkäs sarvipäinen luonnolleen mahtoi. Hänelle oli siunattu nämä tummanruskeat, astetta pitemmät karvat lämmittämään vyötäröltä lähtien alkavaa vuohen alaruumistaan niinä kylminä talvipakkasina, minä muut tutisivat kylmissään peittojen alla. Sitä paitsi olivathan hänen jalkansa monin verroin vahvemmat mitä tavallisen kaksijalkaisen! Sitä ei sopinut kiistää mistään hinnasta.

”Kehtaatkin väittää että koipikarvojeni väri on mielestäsi ruma. Loukkaat tunteitani, haltiankuvatus, fauni totesi matalalla äänellä, kuulostaen teennäisesti lähes surulliselta Aranin huomautuksien myötä. Isomman katse ei edes värähtänyt, sarvipään tuijottaessa intensiivisesti yhä monarkkia, vaikka Atrevaux olisikin ehkä tahtonut vilkaista nopeasti sivullensa, jossa Aranin hento käsi kävi koskettamaan hiuksistaan yhä kiinni pitelevää kättä.
”Koipikarvoistani sinä et saisi tehtyä mitään muuta, kuin epämukavan taljan sievän sileän takamuksesi alle, joka kutittaisi ja pistelisi sinua vahvimmankin kankaan läpi”, pujopartainen totesi, irrottaessaan ohessa otteensa toisen kutreista. Samalla sarvipää kävi pakottamaan Arania peremmälle, takaisin selälleen vuoteeseen, faunin pyrkiessä työntymään kroppansa kanssa kruunupään ylle nelinkontin. Teko vaati jopa hieman taitoa Parebriksen osalta, sillä sarvipään erikoiset koivet taittuivat loppujen lopuksi hyvin epämukavasti painavan olennon alla, vaikka olisivat olleet kuinka pehmeällä sängyllä. Toisena pujopartainen koetti pitää huolen siitä, ettei terävillä sorkillaan repisi mitään sängynpeitteistä alkaen silkaksi sotkuksi ja palasiksi. Yksi syy taas siihen, miksi Atrevaux saattoi halutessaan nukkua mukavasti sängyssä ottaa Lucavin illuusion itselleen ja hautautua pienenä humanoidina isojen peitteiden alle tyytyväisenä kerälle.

Atrevaux silmäili allaan makaavaa haltiaa, käsiensä laskeutuessa tuon molemmille pään sivuille, varoen kuitenkin ettei kultaisia hiuksia jäänyt niiden alle puristuksiin. Samalla faunin platinanvalkeat hiukset valuivat osittain alas leveitä harteita, etsien paikkaansa sängyn peitteiden yltä.
”Ehkä sinun tulisi harkita lapasien teettämistä sen toisen sorkkajalkaisen palvelijan silkkisistä koivista”, Parebris tokaisi, ottaen viekkaan ilmeen kasvoillensa ja kumartui sitten lähemmäs kuninkaan kasvoja, ”Älä luule, että minulta jäisi jotain huomaamatta tässä linnassa. Yrittääkö se satyyri viedä paikkaani tässä järjestelmässä kenties maagisten taitojensa avulla?”, sarvipäinen totesi arvellen, katsoen samalla Arania arvioivasti.


//Crim the inspiration machine. EHKÄ MINUN TULISI PELATA TÄÄLLÄ ENEMMÄN SIINÄ TAPAUKSESSA! JA AAMU ALKAA SILLON KUN MINÄ NIIN SANON, EI YHTÄÄN MYÖHEMMIN TAI AIKASEMMIN! JA KATSO SETÄ, TÄÄLLÄ TAAS OLEN HÄIRITSEMÄSSÄ RAUHAASI (----D//

[Aksutar]

Haltian huulet kävivät mutristumaan pienesti, muka pahoittelevasti, faunin kertoessa kuninkaan loukanneen tunteitaan. Jonkun ulkopuolisen mielestä tämä tilanne saattoi näyttää jokseenkin aggressiiviselta ja kenties uhkaavaltakin, mutta molemmat osapuolet tiesivät toisen laskevan leikkiä tai ainakin laukovan mahdollisia herjoja silkkana hyväntahtoisena kiusoitteluna.
”Luuletko, etten jo tiedä, kuinka epämukavasti karvasi kutittavat ja pistelevät?” Aran kävi heittämään kysymyksen ilmoille, vinon virneen kera, faunin viimein irrottaessa otteensa haltian kutreista.
Pieni hymähdys karkasi haltian suusta hiustensa päästessä vapauteen, ennen kuin sarvipäinen kävi pakottamaan haltian paremmin vuoteelle, takaisin makaamaan. Monarkki ei pistänyt vastaan, vaan kiltisti kävi makuulleen, siinä samalla aukaisten kokonaan tummanvihreän sisätakkinsa. Haltia kävi kuitenkin seurailemaan faunin liikkeitä ja varomaan tuon jalkoja, isomman miehen käydessä laskeutumaan sängylle. Tunnetusti sarvipäinen ei kovin akrobaattinen ollut koipiensa kanssa, varsinkaan näin nelinkontin. Seuraillessaan tuota toimitusta, kävi haltiakuningas availemaan hopeista vyönsolkeaan ja nyppi ohessa löysän aluspaitansa helman pois housuista.

Toisen koipia tarkkaillut katse nousi kuitenkin terävöityneenä takaisin Parebrisin kasvoihin, tuon mainitessa faunin, joka hovissa oli alkanut liikkumaan.
”Se rääpälekö?” Haltia tuhahti jokseenkin kuivahkosti ”Perian sen nimi on. Vaimoni halusi hänet palvelijakseen, sattuneista syistä” Aran jatkoi kuulostaen jokseenkin katkeralta. Syyt ja seuraukset, miksi pieni pukinkoipi oli hoviin päässyt, ei Arania varsinaisesti miellyttäneet, mutta ei haltia halunnut niitä sen pahemmin muistellakaan. Vaimonsa oli mennyt tekemään tyhmästi, se siitä.
”Kovasti se pirunkoipi on koittanut kuningatarta vikitellä… Eikä Winderin sisko kovin hanakasti vastaan pistä pienestä kiusoittelusta, näemmä… Ja sitten he luulevat, etten minä saisi selville. Typerykset” Aran kävi päivittelemään noustessaan pienesti kyynärpäidensä varaan, antaen sisätakkinsa hihojen valua pois käsivarsia peittämästä.
”Eikä sillä satyyrilla ole edes hajua omista voimistaan” Haltia jatkoi, puhuen nyt faunin korvanjuuressa, lempeänrauhallisesti kehräten ”Se on vain yksi pinnallinen, kauneuden perässä juokseva moukka, joka osaa käyttää vain pieniä lumouksia tehdäkseen itsestään vastustamattoman oloisen. Sikäli mikäli ei satu tietämään niistä ja siten myös pysty näkemään lumouksien läpi”.
”Joten älä huoli… Se ahtereita lipova sinisilmä ei sinun paikkaasi vie” Haltia hymähti pienesti, käydessään kevyesti koskettamaan kasvoillaan faunin poskea ”Vai pelottaako, että olisit korvattavissa? Onko sinusta tullut mustasukkainen, Parebris hyvä”


// KYLLÄ! INSPIRATION MACHINE! MOAR PLZ YES AYYAYAYAYASGKSEAWF! Mun piti tehä matikantehtäviä //

[Crimson]

Ohimennen sarvipään katse laski seurailemaan Aranin riisumista, palaten sitten kuitenkin takaisin haltian kasvojen puoleen kun tuo valaisi kenraalia tästä toisesta sorkkajalasta, joka hovissa oli jo tovin pyörinyt syystä, josta Atrevaux ei jaksanut varsinaisesti olla kiinnostunut. Muutaman kerran tuo kyseinen silkkikoipi oli vastaan tullut sopivasti, jotta fauni oli saanut sijaa analysoida pintapuolisesti mokomat kujeilijan ja rekisteröidä pääkoppaansa hovin palvelijana. Se oli toistaiseksi riittänyt, ja tulisi todennäköisesti riittämään vielä pitkälle, joskin sillä pienellä asteella Parebris osasi olla kiinnostunut toisesta magiaa osaavasta kaltaisestaan. Kuten kaikista muistakin, jotka taikoja osasivat tehdä. Olihan hän vanha opettaja, joka näki heti potentiaaliset oppilaat silmissään, joita kävisi suorastaan vaatimaan ennemmin tai myöhemmin omiin oppeihinsa.
Atrevaux kuunteli pienesti virnuillen Aranin kertomusta Perianista ja tuon vikittelyistä kuningatarta kohtaan. Kaikkea sitä saikin kuulla näissä piireissä pyöriessään. Samalla sarvipäinen kävi nojaamaan päätään taemmas, kun monarkki nousi kyynäräittensä varaan ylemmäs, toisen suurista käsistä nousten haltian päänsivulta auttamaan päällystakin hihoja laskemaan kokonaan pois tuon käsiltä. Lopulta käsi eksyi myös availemaan vielä faunin jalassa olevien omien tummien housujen nyörejä.

Aran antoi kuitenkin olettaa, ettei pienempi sarvipää ollut viemässä faunin paikkaa. Kehtaisi edes yrittää, ja Atrevaux pistäisi mokomalle yritykselle samalla sekunnilla pisteen. Hellä kasvojen kosketus poskella sai kuitenkin aggressiiviseksi heittäytyneet ajatukset kaikkoamaan Parebriksen mielestä, pienen hymyn noustessa samalla juonteikkaille kasvoille. Fauni ei suotta viitsinyt itse päätänsä lähteä liikuttelemaan, sillä pelkäsi tavallisesti sohivansa sarvillaan liian likelle tulevia ja Aran oli yksi niistä, joita Atrevaux ei tahtonut vahingossakaan satuttaa. Olihan Aran oikeastaan hänen ainoa epävirallinen perheenjäsenensä, tuon isän kuoltua sairauteensa aikoinaan sen jälkeen kun oli Parebriksen mukaansa hoviin temmannut.
”En ole koskaan joutunut kilpailemaan suosiostani”, sarvipää tuumaili kuninkaan sanojen perään lempeän matalalla äänellä möristen, vaatteita hipelöineen käden noustessa samalla hivelemään hellästi pitkin Aranin kylkeä, ”Jostain syystä etenkään sinun kohdallasi”, fauni vielä jatkoi, puskien päällään varovasti Aranin suuntaan.
"Sen sijaan te muut joudutte kilpailemaan minun suosiostani".


//AAAAAAAAAAGDKAGWDAW! Voit laskea yhteen sellatteita laskuja jotka menee niin, että Aksu + Crim = homoja kaikkialla. I mean//

[Aksutar]

Jahka fauni oli käynyt auttamaan haltiaa riisumaan sisätakin, kävi tyytyväinen hymähdys kumpuamaan haltian kurkusta faunin korvaan, sarvipään todetessa, ettei varsinaisesti koskaan ollut joutunut kilpailemaan suosiostaan, varsinkaan monarkin kohdalla. Tottahan se oli, eikä Parebriksella ollut mitään syytä edes olettaa toisin. Ei kukaan Aranin hovissa tai sen ulkopuolella kyennyt kipuamaan samanlaiseen suhteeseen haltian kanssa, kuin fauni oli tehnyt. Ja kerta Aranilla jo yksi moinen ystävä oli, ei hän toista kaivannutkaan, joten sarvipäisen jätin asema oli turvattu. Tietenkin tyhmät saivat sitä havitella jos halusivat, mutta se oli turhaa niin monella asteella, ettei Aran nähnyt sitä edes vaivan arvoisena. Käsi kyljellä sai osakseen haltialta pienen katsahduksen, hellän kosketuksen saadessa Aranin liikehtimään pienesti.
Faunin seuraavat sanat saivat Aranin kuitenkin naurahtamaan, haltian nojautuessa samalla kauemmaksi faunista.
”Ai minunko pitäisi muka kilpailla sinun suosiostasi jonkun kanssa?” Haltia kysyi virnistäen lässähtäessään takaisin sänkyä vasten ”Minun? Ja kenenkäs luokse sinä olet aina näiden vuosisatojen saatossa hiippaillut, kun ’päähänpistot’ ovat vaivanneet, hmm?” Puheensa lomasta haltia kävi potkimaan saapikkaitaan jaloistaan, toisen käsistään noustessa nyppäisemään nopeasti, selvästi kiusoitellen faunin parrasta.

”Vai pitääkö minun nyt alkaa pelkäämään uutta kilpailijaa?” Ote parrasta irtosi yhtä nopeasti mitä kiinni oli otettu, siromman miehen käsien liukuessa faunin rintakehää pitkin alemmas, lopulta kuitenkin päätyen omien housujen reunalle.
”Ehkä itse iskit silmäsi siihen sirokoipiseen sorkkajalkaan, hm?” Virne haltian kasvoilla levisi entisestään, Aranin käydessä työntämään omat housunsa alas, potkien nuo vaatekappaleet pois jaloistaan sängyn reunalle, saappaiden seuraksi, jotka tosin olivat jo tipahtaneet reunan yli lattialle.
”Kai se olisi vain luonnollista etsiä jotain kaltaistaan, vai? Onhan se nätti otus… urokseksi” Puhe vain jatkui kiusoittelevan vihjailevana, haltian käydessä nyt kohottamaan kätensä päänsä yläpuolelle, vasten petiä. Valkea, ylisuurenlöysä paita kävi nousemaan puoliksi peittämään haltian kasvoja, verhoten virnuilevan suun kevyen kankaan alle.
”Hän taitaa kyllä olla turhankin pieni sinulle…” Huvittuneen viekas katse kävi vilkaisemaan merkittävästi faunin alaruumiin puoleen, palaten kuitenkin tuijottamaan sarvipäisen kasvoja.


// (--------------------D Aksu + Crim kertaa vuorokauden aika jaettuna viinan määrällä = Asteen tai toisen intiimistä kanssakäymistä 99% varmuudella samaa sukupuolta olevien hahmojen välillä. Kertaa toiseen. (---------------------D Matikasta kymppi tulossa //

[Crimson]

Virne levisi Parebriksen kasvoille, haltiakuninkaan mongertaessa suosiosta kilpailemisesta minkä kerkesi. Vanhan sarvipään katse pyöri kuitenkin jossain aivan muualla, kuin Aranin kasvoilla – kunnes monarkki kehtasi kiskaista pässiä parrasta. Hiljainen ähkäisy karkasi faunin suusta, pitkien kulmien kurtistuessa asteen verran, saaden ilmeen kenraalin kasvoilla muuttumaan astetta häijymmäksi. Mutta vain hetkellisesti, kun ote parrasta laski irti hyvin pian.
”Ah, mutta miksikäs ei? Ehkä naamasi alkaa kyllästyttää minua hiljalleen näiden vuosien jälkeen, oletko tullut ajatelleeksi sitä?”, fauni kiusasi, virnistäen sanojensa päälle kovin leveästi.

Seuraavaa Atrevaux ei kuitenkaan osannut mitenkään odottaa, kun monarkki lähti maanitellen vihjaamaan aikaisemmin puhutusta silkkikoivesta. Ilme faunin kasvoilla muuttui hiljalleen arvostelevan näreiseksi sen mukaan, mitä pidemmälle kultakutri puheissaan pääsi.
”Phah!”, Parebris parahti huvittuneena, työntäen samalla kasvonsa lähes allaan makaavan kuninkaan pärstävärkkiin kiinni, ”Ettäs kehtaat yrittää naittaa minua sille rimppakintulle”, sarvipää totesi uhmakkaasti, hieman mukamas loukkaantuneelta kuulostaen, vetäytyen sitten yllättäen taemmas haltiasta ja kapusi itsensä pois tuon yltä. Jalat ottivat taas tukevan sijan tasaiselta lattialta, kun kookas vuohenpuolikas nousi sängyltä ähisten seisomaan.
”Jos minä ketään vakituista rinnalleni otan, niin itseni mittaisen naaraan, enkä mitään keskenkasvuista rimpulaa perässäni roikkumaan – kuten Winder on erheessään tehnyt”, fauni totesi, virnistäen pirullisesti inhoamansa kenraalin puheekseen ottaessaan. Oma oli Haukansilmän häpeä raahata punatukkaista pedinlämmittäjäänsä takkinsa helmoissa, ongelmia keräämässä puoleensa kuin pölyä keräävä harja!

Kädet laskeutuivat lopulta vetelemään housujen reunalla olevan nyörin kunnolla auki, ja hankalasti pujotellen fauni laski silkkiset pöksynsä vuohenjalkojaan pitkin lattialle. Alastomuus ei olisi häirinnyt sarvipäätä lainkaan - ei vaikka huoneessa olisi ollut Aranin lisäksi puoli hovia. Vain siveyssyistä kenraali puki housuja jalkaansa muualla kuin omassa huoneistossaan ollessaan, inhoten silti jatkuvasti niiden hankaavaa ja hiostavaa tunnetta koipiensa päällä.
Housunsa potkittuaan pois jaloistaan, palasi Atrevaux sängynlaidalle jatkamaan siitä mihin oltiin jääty. Samalla kun fauni kapusi puoliksi takaisin pedille, tarttui tuo kultakutria toisesta koivesta ja veti näpäkästi vailla ongelmia pienenpäänsä itseään kohden. Monarkin jalasta pitelevä käsi lähti hitaasti lipumaan pitkin siromman osapuolen kroppaa, ennättäen sitten tuon yläkroppaa verhoavan paidan luo, jota käytiin riisuvaan varovasti pois kuninkaan yltä.
”Tällä hovilla tosin tuskin on tarjota minulle elämänkumppania, ainakaan sellaista jota jaksaisin katsella hetkeä pidempään - ehkä minun pitäisikin jättää kenraalin urani sikseen ja lähteä perustamaan perhe kotimetsääni, josta isäsi minut aikoinaan tänne raahasikin”, Parebris kiusoitteli vinosti hymyillen.


//Kymppi tulossa, kyllä (---------D Mä voin tehdä tästä yhtälöstä sitten excel kaaviot ja taulukot, kuvita sinä doodleilla sitten tämä. Näin tehdään (--D//

[Aksutar]

”Pft, kommentoi sinä vain minun pärstääni, mutta voit olla varma, ettei kukaan sinun naamaasi halua nähdä lähietäisyydeltä” Haltia kävi naurahtamaan kuivahkosti ”Olet onnekas jos joku muu edes päästäisi sinua lähelleen”. No, ei kenraali nyt sieltä rumimmasta päästä ollut, mutta ei myöskään niitä komeimpia, jos haltioiden mittapuulla katsottiin. Tosin makuasiahan sekin oli, mutta Aran uskalsi veikata, että suurin osa haltianaisista pysyi varmasti kiitettävän matkan päässä jättiläisfaunista, jonka koko olemuskin jo hylki toisia eliömuotoja läheltään. Sen huomasi hyvin, jos sarvipäistä kenraalia ikinä näki käytävillä liikkuvan. Harvinaisen moni teki tietä jätille.
Se arvostelevan näreinen ilme faunin kasvoilla sai kuninkaan virnistämään paitansa takaa, kohottaen samalla kulmiaan huvittuneen kysyvästi, haltian tarkkaillessa pärstänsä lähelle tuonutta sarvipäätä. Parebris kävi tekemään harvinaisen selväksi, ettei ollut kiinnostunut –tai ei ainakaan myöntänyt olevansa kiinnostunut – haltiakuningattaren uudesta lemmikistä millään tavalla, eikä kaivannut mokoman kaltaisia ripakinttuja kumppanikseen, jos sellaista edes hankkisi. Puhe kävi myös kääntymään Winderin puoleen, kenraalin tuodessa esille mielipiteensä Haukansilmän kumppanista. Siinä vaiheessa kuninkaan virne oli lähes korvissa.
”Niin no.. onhan Mir Valdoren aika rimpula…” Haltia kävi mutisemaan lähinnä itsekseen virnuillen, muistellen piilopaikan tapahtumia hänen ja korkeahaltian välillä.

Kattoon eksynyt katse valui takaisin kenraalin puoleen, joka kävi potkimaan housunsa pois koivistaan, ennen kuin takaisin vuoteen puolelle kömysi. Katse kävi laajenemaan ja suusta karkasi pieni, yllättynyt ynähdys, Atrevauxen tarratessa kiinni haltian koivesta, käyden vetämään hänet sen suuremmitta ongelmitta lähemmäksi itseään. Katse jäi tuijottamaan faunin alaruumista, sarvipäisen kämmenen käydessä seikkailemaan pitkin haltian kroppaa. Viimekerrasta oli jo aikaa. Parebris saisi luvan ottaa rauhallisesti, oli ’päähänpisto’ sitten kuinka palava ja pakottava, Aran kun halusi kyetä istumaan huomenna.
Haltia kävi riisumaan viimeisenkin kroppaansa verhoavan vaatekappaleen faunin avustuksella, kohottaen sitten katseensa takaisin vanhemmille kasvoille.
”Sinäkö muka tyytyisit tavalliseen perhe-elämään? Ilman haasteista ja pulmia? Sinäkö muka haluaisit katsella pikkusorkkajalkojen perään ja elättää perhettä?” Aran kävi naurahtaen kyseenalaistamaan faunin sanoja ”Vai iskikö sinulle nyt vauvakuume, kun pikkusorkkajalan näit?” oli virnuillen lisätty kysymys haltian käydessä kohottautumaan sängyltä jälleen pienesti kyynärpäidensä varaan.
”Kummin päin?” Oli kuitenkin välikysymys yllättäen aihetta vaihtaen ”Missä asennossa?” haltian tuskin tarvitsi käydä tarkentamaan kysymyksiään, jotka olivat aikoinaan jo kovin rutiininomaiseksi tulleet kyseisen puuhastelun yhteydessä. Olihan se kiva tietää, mihin valmistautua, vaikka ei haltia pistänyt pahakseen yllätyksistä kesken touhujen. Hänellä kun ei kauheasti loppujen lopuksi fyysisesti ollut dominoimaan ja määräämään faunin seurassa, Aranin kuitenkin luottaen täysin siihen, että sarvipäinen uskoisi sanaan.
”Ja milloin muka viimeksi olet kuullut jättiläisfauneja havaittaneen missään päin Cryptiä?” Aihe palasi takaisin edelliseen, sen pahemmin pysähtymättä.


// (-----D Täydellistä. Hienoa. Mahtavaa. Kello jo noin ja tekstiä näin //

[Crimson]

Atrevaux myhisi hiljaa itsekseen, naurahtaen monarkin kyseenalaistavan tuumauksen perään.
”Olisi se kai omanlaisensa haaste kasvattaa omat pentunsa keskellä korpea, jossa tuskin saisi näinä aikoina olla varsinaisesti edes rauhassa. Liekö kyseinen metsätilkku enää edes pystyssä, hälläväliä..”, sarvipää jupisi puoliksi itsekseen, nakaten käsiinsä jääneen kultakutrin päällyspaidan saman reunan yli, minne tuon muutkin vaatteet olivat kadonneet.
”Mutta on taas eriasia, jaksanko enää hovielämän jälkeen olla kiinnostunut mättäillä samoilusta, kun saan täällä jo kaiken, mitä haluan ja tarvitsen ilman, että minun täytyisi mitään erikseen mistään etsiä”, fauni vielä lisäsi, virnistäen leveästi sanojensa päätteeksi katsellessaan kuningasta. Ja tottahan se oli. Hänellä oli täällä kaikki, mitä hän tarvitsi, ja jos sarvipäällä vielä jotain tarvitsisi, ei hänen tarvinnut kuin sitä pyytää taholta tai toiselta.

Parebris kävi kuitenkin kohottamaan pienesti toista kulmaansa kuninkaan tiedustellessa, kuinka päin ja missä asennossa fauni tuon tahtoi ottaa. Vapaa käsi, joka ei sillä hetkellä Aranin virheetöntä ihoa hyväillyt mielihyvää tuottavilla kosketuksilla astetta herkempien paikkojen läheisyydessä, nousi hieraisemaan muutaman kerran valkeaa partaa sarvipään leuassa, faunin näyttäessä yllättävänkin mietteliäältä. Olihan tämä aina ollut yksi niistä tyypillisimmistä kysymyksistä näiden puuhastelujen ohessa, mutta oli aina myös yhtä vaikeaa päättää samalta seisomalta, millaiseen solmuun tahtoi petikaverinsa vääntää.
”Kyllähän sinä tiedät, että katsoisin sinua mieluummin silmiin kuin tuijottaisin takaraivoasi”, matala ääni mörisi leveän virnistyksen takaa, ”Mutta päätä itse missä asennossa sinun on parhainta olla, kunhan olet siinä nätisti paikoillasi”, Parebris jatkoi, käydessään nojautumaan taas paremmin monarkin ylle ja hyväilemään toisen kasvonpuoliskoa poskellaan, ”Etkä yritä karata minnekään kesken kaiken”.

”En ole tietoinen siitä, onko lisäkseni edes olemassa kaltaisiani enää täällä, saati sitten muuallakaan”, pujopartainen totesi yllättäen ykskantaan, ”Mutta se on minulle yksi lysti, tuskinpa teitä kiinnostaisi kaitsea kaltaisiani jääräpäitä laumoittain. Ette kuitenkaan pitäisi siitä”, fauni arvioi. Oli totta, ettei Atrevauxia liiemmin jaksanut oma rotunsa kiinnostaa, mutta olisihan se aina ollut hauska tapaus sattua elämänsä aikana näkemään toinenkin lajinsa edustaja – mutta ei väkisin.
Kiusoitteleva virne nousi sarvipäisen kasvoille kuitenkin tuon rojahtaessa toisen käsivartensa varaan nojaamaan Aranin vierelle. Samalla hohtavan katseen annettiin tutkiskellessa kruunupään alastonta kehoa arvioivasti, sirojen sormien käydessä seikkailemaan yhä useammin ja aktiivisemmin haltian tunneherkillä alueilla. Parebris olisi voinut ottaa haluamansa vaikka heti niin tahtoessaan, mutta tuumi tämänkin kerran olevan miellyttävämpi, jos Arankin saisi siitä jollain tavalla nauttia. Tuppasihan monarkki ’uhrautumaan’ seuraksi Atrevauxin intiimimpää läheisyyttä kaivatessa, joten miksipä sarvipäinen ei omien harvinaiseksikin kutsuttavien halujensa lisäksi voisi mielihyvää jakaa näinä harvoina kertoina myös kultakutrille itselleen.
”Oletpa kalpea, ehkä sinun pitäisi näyttäytyä useammin linnanseinien ulkopuolella, hmm? Raitis ulkoilma voisi tehdä sinullekin välillä hyvää”.


//Kello on paljon. Ihan liian paljon. Mutta silti tekstiä tulee, kas tässä.//