Trust me

[Aksutar]

Aran Cúthalion


Oli kulunut viikko siitä, kun Arethdriel päätti paljastaa todellisen luonteensa serkulleen… vai oliko se sittenkin kaksi viikkoa sitten? Vai peräti kolme? Aran ei ollut varma. Aika oli muuttunut absurdiksi käsitteeksi kuninkaalle, joka oli talvijuhlien myötä vetäytynyt omiin oloihinsa. ”Suremaan”, jos sitä suremiseksi saattoi kutsua. Ehkä hän aluksi oli surrut aidosti, mutta sen jälkeen muut tunteet, lähinnä negatiiviset, kuten katkeruus, viha ja pettymys olivat ottaneet vallan. Hän oli sekaisin, eikä saanut ajatuksiaan kasaan, vaikka yritti. Ja se ahdisti, niinkin paljon, että ahdistus tuntui koko kehossa, kipuina siellä täällä. Hän oli kärsinyt ennätysmäärän sairaskohtauksia näiden viikkojen aikana, kunnes keksi ”parannuskeinon” vaivoihinsa. Vahva, jatkuva humalatila tuntui helpottavan ahdistusta ja kipuja, täten ollen täydellinen ratkaisu hänen ongelmiinsa! Ja ehkä juopuneena sitä ei tullut murehtineeksi turhia. Kaikki läheiset ja apua tarjoavat Aran oli ajanut tiehensä. Edes Arvaen tai Argenteus eivät kelvanneet hänen seuraansa nyt, kun kuningas halusi olla yksin. Oli siinä muutama voimasanakin pitänyt käyttää, jotta toiset tahot ymmärsivät puhua poissa, mutta Aran ei varsinaisesti välittänyt, jos oli loukannut jonkun tunteita raivopäissään.

Tänä kylmänä, pimeänä talvi-iltana Aran oli aikeissa jatkaa humalanhakuista juomistaan. Kuningas oli linnoittautunut syrjäisempään makuukammariin linnan ylimmissä kerroksissa. Makuukammarin sijaiten linnan kulmalla olevassa tornisyvennyksessä, eikä se varsinaisesti ollut käytössä enää näinä päivinä. Se oli alun alkaen ollut Aranin edesmenneen isän makuukammari, joka toimi myös työhuoneena sekä yksityisenä pienenä kirjastona. Sen sisustus muistuttikin vuosisatojen takaista tyyliä enemmän, mitä nykyistä – mutta vaikka olikin vuosisatoja vanha, ei paikka silti ollut pölyinen tai likainen. Siitä oltiin pidetty hyvää huolta. Paitsi nyt, kun Aran oli huoneeseen linnoittautunut ja sen sotkenut. Vaatteita siellä täällä, kirjoja, pergamentteja ja kirjeitä ympäri pöytiä ja lattioita. Puhumattakaan lukuisista viini ja viinapulloista ja laseista ympäri huonetta. Palaneita kynttilöitä kasapäin siellä täällä ja uudet palamassa niiden vierellä. Huone oli suorastaan hävettävässä tilassa, mutta Aran ei ollut halunnut päästää ketään paikanpäälle, edes siivoamaan.
Eikä kuningas itsekään ollut kovin kehuttavassa kuosissa. Hän ei ollut nukkunut kunnolla päiviin ja se myös näkyi hänen kasvoillaan. Hiuksensa olivat yksi suuri sekamelska, kun siniverinen ei ollut välittänyt harjata niitä ojennukseen. Vaatetuksensa oli kovin kevyt ja selvästi tarkoitettu vain ”omiin oloihin”, Aranilla ollen yllä tummanhopeiset, löysähköt housut sekä valkea, löysä paita, jonka napeista vain muutama alimmainen oli suljettu. Paidassa kaikenlisäksi oli eiliseltä muutama punaviinitahra, joista Aran ei välittänyt sitten tippaakaan. Kaiken tämän yllä oli vielä pitkä, musta, hopeakoristeinen silkkinen aamutakki, jota Aran ei välittänyt sulkea kunnolla.

Siniverinen istui, tai lähinnä makasi, laiskasti divaanilla, viinilasi kädessään, tuijottaen laiskasti takkatuleen joka muutaman kynttilän lisäksi oli ainoa valon- ja lämmönlähde muuten kovin hämärässä huoneessa. Aran tiesi vartijoiden pyörivän huoneen ovien takana, jos ei muuten, niin muodon vuoksi. Mutta linnansa tapahtumia seuraava kuningas päätti pian antaa käskyn vartijoille poistua huoneen läheisyydestä. Siniverisen pian aistien tutun, joskin odottamattoman tahon saapuvan samaan tilaan. Ja vaikkei Aran halunnutkaan nähdä ketään, ei hän jaksanut heti ensitöikseen käskeä tätä vierasta poistumaan. Kenties jonkin asteen uteliaisuus pidätteli Arania huutamasta poistumiskäskyä ihan vielä…
”Mitä sinä haluat…”, Aran lopulta avasi suunsa, hitaan laiskasti kääntäen katsettaan vieraan puoleen, sivusilmällä tarkkaillen paikalle saapunutta.


// Crim hei. Haluan kutsua tätä peliä ’kuinka monta peliä me voidaan alottaa ja jättää kesken vol 3245’ //

[Crimson]

Zhiermatui


Yö oli Zhiermatuin aikaa. Dolen mírin tiloissa pidemmän tovin jo majaansa pitänyt demoni olikin lähinnä viettänyt juhlien jälkeiset viikkonsa Cindellen seurana, sillä he harvoin enää pystyivät istumaan alas pitemmäksi toviksi vain kaksin. Zhiermatuilla oli tekemistä, ja hänen olisi nytkin pitänyt olla jossain toisaalla, mutta seuranhakuisuutensa oli vienyt tällä kertaa voiton hänen kalenterissaan. Sinä iltana Salrabia ei kuitenkaan suinkaan ollut jäänyt ladynsä helmoihin pyörimään suotta. Teehuoneella oli tärkeitä vieraita, ja kerrankin itse kataluus oli päättänyt livahtaa tiehensä, jottei häntä vahingossakaan olisi pyydetty viihdyttämään pitkästyttävää väkeä.

Sen sijaan Zhiermatui olikin ottanut tehtäväkseen lipua kaupungin halki jälleen hoviin. Aranin kanssa viime tapaamisensa myötä siniverinen oli jättänyt häneen tunteen, että mustan käärmeen kieroiluja saatettaisiin tarvita pian hyödyllisemmässäkin mittakaavassa. Olihan siitä kulunut jo muutama viikko. Tämä oli siis oivallinen tilaisuus palata takaisin katsastamaan missä kunnossa Aran edes oli. Antaa olettamus, että Salrabia muka välittäisi paremminkin. Etenkin jos häntä vastassa olisi pelkkä maansa myynyt surkea mies, eikä määrätietoinen kuningas.
Pimeydestä pimeyteen lipuen Salrabia löysikin tiensä Aranin olinpaikkaan, hetken vain katosta pienenä energiana seuraten tapahtumia huoneen seinien sisäpuolella. Hän odotti eräänlaista lupaa astua esiin piilostaan, antaen auransa vahvistua, ja lopulta siniverisen ääneen häntä puhutellessa antoi vaaleasilmäinen sarvipää olemuksensa muodostua pimeästä usvasta aineellisesti huoneeseen.

Salrabia näytti hurmaavalta itseltään, toisin kuin Aran, jota viime viikot olivat näyttäneet heidän viimetapaamisestaan kurittaneet ankaralla kädellä. Ja oliko se oikeastaan edes yllättävää, demonin ollen harvinaisen tietoinen siitä mitä ylellisissä juhlissa oli sattunut kaikkien muiden vastoinkäymisten lomassa. Epäilemättä syynä lieni välirikko kreivin kanssa, mikä muu olisi saanut kuninkaan muka sortumaan vastaavaan ryyppyputkeen?
Kuulemien mukaan tunnelma toisenkaan välirikon osapuolen tykönä ei ollut yhtään sen parempi. Mutta siitä Zhiermatui viisveisasi juuri tällä hetkellä, tuskin koskaan myöhemminkään. Hän oli tullut tänne tapaamaan Arania silkasta tylsyydestään kenties, jonkin pienen äänen päässään ollen käskenyt hänet liikkeelle näinä myöhäisinä tunteina. Ei hän ollut kiireinen, päinvastoin aika teehuoneella loikoillessa palveltavana oli saanut hänet jälleen vain janoiseksi tavoitteidensa suhteen.

Demoniverisellä oli yllään siisti valkea kaapu, jonka alla ihoa nuoleva tummempi paita paljasti korkeintaan hänen kalpeat olkapäänsä ja osan hartioita, joilta kaapu oli vedetty syrjään siististi olkavarsille lepäämään lähes symmetrisesti. Kaapua koristeli korkeintaan hänen veljeskunnalleen tyypillinen tunnus, musta valtava lohikäärme, joka kiemurteli pitkin punaisia floraköynnöksiä pitkin paksukankaisen takintapaisen helmaa. Se kahisi vasten lattiaa Zhiermatuin kiertäessä paremmin esille, hänen silmäillen rauhallisesti divaanille asettautunutta monarkkia. Ja kohottaessaan suupielensä yllättävän lempeään hymyyn, seisahtui musta käärme lopulta aloilleen ja käänsi olemuksensa täysin siniverisen puoleen.
”Näytät surkealta”, Salrabia rikkoi nopeasti hiljaisuuden huoneessa, mikä oli ehättänyt kestää lyhyen hetken. Toteamus lieni itsestäänselvyys myös katkeruudessaan rypevälle, sarvipäisen jatkaen sanojaan rauhallisella matalan puoleisella hyminällään.
”Mutta myös siltä, että saattaisit kaivata jotakuta seuraasi. Juomaan? Keskustelemaan? Juonimaan? Saanen istua seuraasi hetkeksi.” Kalpea paholainen sanaili tavoitellessaan itselleen sijaa läheiseltä tuolilta.
”Älä luule että olisin jo unohtanut kahdenkeskisen hetkemme muutama viikko takaperin.” Salrabia vielä lisäsi, katseensa tuoden paremmin tarkkailemaan Aranin kasvoja ja niiden miellyttäviä piirteitä.


//Itsehillintä? Sitä ei ole//

[Aksutar]

Hymy. Jotain, mitä Aran ei ollut hetkeen nähnyt kenenkään kasvoilla. Korkeintaan sääliviä hymyjä, jotka tuntuivat suorastaan loukkaukselta häntä kohtaan. Mutta tämä hymy oli lempeä, ystävällinen… vaikkakin varmasti omasi jotain taka-ajatuksia. Kaikilla oli taka-ajatuksia, jos ei sentään hänen henkensä menoksi, niin oman etunsa tavoittelemiseksi. Ei kukaan välittänyt Aranista oikeasti, mutta se lieni kirous joka kuninkaan oli kannettava.
Näytät surkealta. Nuo sanat kuullessaan Aran vain tuhahti terävästi, katseensa kääntyen takaisin takkatuleen. Hän tiesi näyttävänsä hirveältä. Sentään hän ei haissut hirveältä, tai hiuksensa olleet rasvaisenlikaiset, sillä Aran oli sentään jaksanut käydä kylpylän puolella lillumassa omissa oloissaan. Mutta muuten hän oli varmasti melkeinpä vastenmielinen näky. Siltä hänestä ainakin tuntui.

Mutta mitä Salrabia teki täällä? Siihen kauniskasvoisella miehellä ei ollut varsinaista vastausta, muuta kuin kutina perseessä siitä, että siniverinen kaipasi seuraa. Ehkä? Aran ei sitä myöntänyt itselleen, vaikka nämä viime päivät – tai viikot – olivat tuntuneet äärimmäisen yksinäisiltä. Kuninkaan katse palasi hitaasti takaisin yllätysvieraan puoleen, Salrabian luetellessa syitä miksi kenties oli tänne tullut. Viimeinen tietenkin saaden Aranin kurtistamaan kulmiaan pienesti.
Mutta mitä tuli seuraan istumiseen, ei Aran vieläkään kieltänyt ja käskenyt vierasta poistumaan. Olkoot, kenties tuollainen omalla tavalla ”röyhkeä” tapa vain tulla paikalle ja jättäytyä hänen seuraan oli mieluisaa vaihtelua siniveriselle. Aranin kuitenkin uskoen, että demoni tiesi missä meni raja. Salrabia pian muistuttelikin kahdenkeskeisestä hetkestä muutama viikko takaperin, mikä jälleen kerran sai Aranin vain tuhahtamaan terävästi alkuunsa.
”Älä luule, että se olisi mitään erikoista”, Siniverinen hymähti, sivusilmällä yhä tarkkaillen demonin puoleen, vaikkei kasvojaan kunnolla tuon suuntaan ollut kääntänyt, ”Satuit olemaan ainoa ystävällinen taho lähellä, kun olin heikoimmillani. Kuka tahansa muukin olisi tehnyt niin kuin sinä…”, Aran jatkoi, pian kohottaen toisen kätensä kohden seinän vierustalla olevaa sivupöytää, jossa oli kovin komea kokoelma erilaisia, enemmän tai vähemmän uniikkeja viinipulloja. Ja käden kohotuksen myötä yksi niistä pulloista lennähti vauhdilla kuninkaan käteen, viinin sen sisällä loiskuen äänekkäästi ennen kuin Aran pulloa Salrabian puoleen tarjosi.
”Mutta juo nyt sitten, jos se oli syysi saapua tänne”, Aran jatkoi, katseen kääntyen takkatuleen, ”Sentään et ole yksi niistä, jotka käskevät pistämään pullon pois… Ihan kuin he tietäisivät, mikä minulle olisi parasta… Jauhavat vain turhuuksia, kertoen mikä on hyvästä ja mikä ei, mutta kenelläkään ei ole silti parannusta tähän sairauteen… Pelkkiä tyhjäntoimittajia kaikki…”.


//Itsehillintää ei koskaan ollutkaan //

[Crimson]

Se omituisen lempeä hymy säilyi Salrabian kasvoilla Aranin yksitoikkoisista tuhahduksista huolimatta. Zhiermatuin aikeena ei vieläkään ollut haastaa Arania, eikä etenkään satuttaa jo satutettua kuningasta. Hän oli täällä vain jakamassa myötätuntonsa miehen menetykseen, tietysti. Aivan takuulla.
”Ai kuten Argenteus? Enpä usko, sen perusteella mitä näin ja kuulin sinä iltana.” Demoni hymisi rauhallisesti siirtäessä helmojaan sievästi altaan pois, jottei suotta kankaita olisi rytistänyt niiden päälle istuttuaan.
Vaalea katse seurasi miten siniverinen loitsi pullon käteensä hieman kauempaa ja ojensi sen hänelle. Divaanin läheisyyteen jäätyään Salrabian tarvitsi korkeintaan hieman nojata tuolistaan ylös ottaakseen pullon käsiinsä, samalla kurottaen pöydältä itselleen puhtaan näköisen viinilasin välittämättä oikeastaan oliko sitä ehätetty jo käyttää johonkin. Se sai kelvata hänelle tähän hätään.

”Kuka minä olisin kertomaan hänen majesteetilleen mitä hänen pitäisi ja ei pitäisi tehdä, voi ei. Mielestäni sinun kannattaisi jättää moiset turhanpäiväiset puheet täysin omaan arvoonsa, he eivät selvästikään ymmärrä mitä käyt lävitse juuri nyt.” Demoni kehräsi kaikessa rauhassa järjestäessään itselleen etiketin mukaisesti viiniä lasiinsa, ja laski sitten pullon heidän väliinsä lattialle tuolinsa jalkojen lomaan.
”Mieluummin minä juon seurassasi ja lepuutan katsettani täällä vaaleassa kuontalossasi, kuin viihdytän turhanpäiväisiä velanmaksajia toisaalla.” Zhiermatui saneli hyvinkin suoraan, viinilasillisestaan maistaen kulauksen aavistuksen kirpeältä huulillaan maistuvaa valkoviiniä, joka hyväili hänen kielenkantojaan samalla. Hän vaikutti hyvinkin kevytmieliseltä ja suopealta siinä hetkessä ottaen huomioon millaisessa kunnossa Aran oli. Mutta miksi Salrabia olisi tuominnut toisen? Miehen oli välillä tehtävä mitä miehen oli tehtävä, ei muutama alkoholintäyttämä viikko siniveristä siihen paikkaan lopettaisi, tai edes pilaisi hänen mielestään ainakaan.

”Et kaikesta päätellen ole voinut hyvin viime päivinä, turhaan edes kyselisin siis asiasta.” Salrabia kuitenkin jatkoi, asentoaan rennommaksi korjaten ja nojaten hitusen enemmän elegantisti monarkin puoleen. Osoittaen kuuntelevansa, osoittaen että hän oli täällä vain Arania varten juuri nyt.
”Kerro minulle ennemmin mitä odotat tulevalta?”


//Se vaan tarkottaa että ollaan vahvoja kapinallisia. No one can stop us ( ͡° ͜ʖ ͡°)//

[Aksutar]

Ai kuten Argenteus? Aran kävi kurtistamaan kulmiaan pienesti kuullessaan sen kommentin – vai kenties sen nimen? Mikä ikinä olikaan saanut hänet nyreäksi hetkellisesti, ei kuitenkaan kauaa vaikuttanut kuninkaaseen. Koska jos totta puhuttiin, hän tuskin muisti sen illan tapahtumia kunnolla… Hän muisti mitä Arethdriel oli tehnyt… Ja kuinka Parebris oli häntä kohdellut… mutta yksityiskohdat olivat hämäriä. Ja se kokokuva, mitä hän muisti, oli kaikki häntä vastaan ja hän oli uhri, puukotettu, se jota olisi pitänyt sääliä tässä tilanteessa!
Mutta Aran ei halunnut sääliä! Ei, hän oli silti vahva ja kykenevä… Hänen täytyisi vain kasata itsensä, kyllä, sitten kaikki olisi hyvin… Hänellä oli yhä ystäviä, liittolaisia. Hovissa ja hovin ulkopuolella… Kuten vaikkapa Carmelin kyläpäällikkö!

Hetkeksi harhautuneet ajatukset kuitenkin pysähtyivät, siniverisen jääden kuuntelemaan paremmin Salrabianin puheita. Kuinka demoni ei ollut täällä häntä ohjeistamassa mitä hänen pitäisi ja ei pitäisi tehdä. Se oli hyvä, Aran ei todellakaan kaivannut enää uutta ääntä siihen kuoroon. Ja sanojensa mukaan sarvipäinen olisi ennemmin täällä, kuin viihdyttämässä turhanpäiväisiä velanmaksajia toisaalla. Jälleen kerran Aran tuhahti pienesti.
”Saattaisin olla loukkaantunut, jos olisit ennemmin siellä”, Aran kommentoi, vaikkei varsinaisesti voinut sanoa odottaneensa Salrabianin uhraavan aikaansa hänelle.

Demonin seuraavat sanat saivat kuninkaan viimein kääntämään kasvonsa kunnolla tuon puoleen, Salrabianin tiedustellessa mitä kuningas odottaisi tulevalta. Se kysymys sai siniverisen jopa kurtistamaan kulmiaan pienesti, sillä hänellä ei ollut varsinaista vastausta siihen.
”Juuri nyt en taida edes välittää, mitä tulevan pitää”, Aran hymähti, nostaen itseään hitusen paremmin istuvampaan asentoon, ennen kuin otti hörpyn lasistaan, ”En ole ajatellut tulevaa, tai edes nykyhetkeä, muutamaan viikkoon lainkaan”.
”Koska en tiedä, mitä edes voisin odottaa tulevalta… Tiedän, että kuningattareni odottaa kolmatta lastamme, mikä on hyvä… Mutta sen enempää minulla ei ole käsitystä tulevasta. Koko konsepti tulevasta on tuntunut niin… Absurdilta, sen jälkeen, kun oma verisukulaiseni minut petti”, Aran jatkoi, yllättävänkin avoimesti. Hän ei ollut varma, miksi näin avoimesti ja esteettömästi lähti kertomaan asioitaan puolituntemattomalle demonille… mutta ehkä se oli se yksinäisyys, mikä ajoi hänet puhumaan edes jollekulle. Ken tiesi, ehkä Salrabia olikin vain harhakuva, jolle hän puhui!

”Oletko sinä, ystävä hyvä, joutunut koskaan petetyksi?”, Aran jatkoi, ottaen jälleen uuden hörpyn pikaristaan, ”Oletko koskaan tuntenut sen tikarin selässäsi, joka lävistää ihon, lihan ja luun ja pistää sinua suoraan sydämeen?”.


//Old school rebels HELLL YEAAAHHHH //

[Crimson]

Salrabia sijoillaan oli kaikin puolin rentoutunut, ainoa ääni hänestä oli lattianpintaa vasten hivelevä häntänsä jossain kankaiden alapuolella. Hän oli täysin keskittynyt sillä hetkellä vain Araniin. Tuon sanoihin, olemukseen, huoneen hajuihin, tulipesän ja kynttilöiden elävien liekkien väreileviin varjoihin.
Kasvoilla ollut hymy hyytyi aavistuksen demonin kuunnellessa miestä. Ei siksi että häntä olisi pitkästyttänyt kuunnella, vaan koska käsitys myötätunnosta ja välittämisestä käski hänen näyttää harmistuneelta kuullessaan, ettei Aran tiennyt tulevasta. Kai se oli itsestään selvyys, olisihan hänen pitänyt se ymmärtää siniverisen mainitessa verisukulaisensa piinaavan teon. Pelkät sanat muistuttivat häntä vähän turhankin paljon tulevasta, saaden Salrabian koskemaan siroilla sormillaan omaa rintapieltään mietteliäästi.

Aranin kutsuessa häntä ystäväksi sai demonin kuitenkin jälleen hymyilemään lempeämmin, ja kohottamaan alas hämärään lattiaan eksyneen katseensa kuninkaaseen. Siihen lempeyteen kuitenkin sekoittui aavistus jotain katkeransuloista huvittuneisuutta. Zhiermatui yltyikin nauramaan heleällä äänellään hetkeksi välittämättä oliko tekonsa täysin kohtuuton ja hetkeen nähden typerä. Lyhyt naurunremakka kuitenkin sai demoniverisen jälleen vakavoitumaan.

”Petetyksi? Kysytkö tuota tosissasi? Tiedät hyvin että asemassani joudun tulemaan petetyksi jatkuvasti. Meillä, sinulla kuten ei minullakaan kuitenkaan ole varaa polvistua alas muiden nähden näyttämään miltä se tuntuu.”
”Ei minua ole satutettu kuitenkaan vastaavalla tavalla, vielä.” Salrabia myönsi vinon virneen kera, mutta raskaasti huokaisten, ”Tiedän sen päivän kuitenkin tulevan, odotan sen päivän koittavan kun prinssini kääntää minulle lopullisesti selkänsä.”
”Eikö ole jännittävää? Se hetki tuskin lienee enää kaukana ottaen huomioon millaiseen asetelmaan kaikki tämä on viimein saanut meidät asettumaan. He ovat toisaalla, me olemme täällä - se saa jännityksen kihelmöimään korvanpäissäni saakka tälläkin hetkellä.” Zhiermatui selitti omituisen punertavan pilkkeen noustessa silmiinsä loistamaan häilyen puheidensa lomasta.
”Kyllä sinä tiedät kuinka tätä peliä pelaan. Ryövään sielunne ja onnellisuutenne varoittamatta, tuntematta siitä minkäänlaista häpeää kun sitä vähiten odotatte.” Killanjohtaja katsoi rauhallisesti siniveriseen.
”Tämä ei voi olla ensimmäinen kerta kun olet tekemisissä demonien kanssa Aran, et vaikuta sellaiselta mieheltä joka ei olisi tietoinen kaikista niistä vaaroista jotka tässäkin huoneessa ovat nyt läsnä vain koska istun seurassasi.”

”Tiedät kuitenkin, etten tullut tänne pettämään sinua. Tiedät myös, että voin auttaa sinua monessa asiassa, verisukulaisesikin suhteen. Tulin tänne tarjoamaan ystävyyttäni ja kuuntelemaan sinua Aran, voit nähdä sen mielestäni selvemmin kuin viime päivät joita olet täällä humalassasi rypenyt.”


//Luin sun offin Jenna Marblesin äänellä, AND SUDDEN I FEEL SADGE ;A;//

[Aksutar]

Kuninkaan laiska katse kääntyi takkatulen puolella vierailtuaan takaisin demoniin, joka hänen kysymykseensä vastasi. Kysymykseen, joka ehkä oli retorinen… Ei Aran edes tiennyt, oliko tosissaan sitä kysynyt. Mutta demonin vastaus kyllä sai hänen mielenkiintonsa heräämään, siniverisen tuntien olevansa oikeasti kiinnostunut jostain sitten viikkoihin. Salrabian ja hän eivät olleet loppupeleissä kovin erilaisia, asemiensa suhteen… joskin, totta kai, Aranin asema oli paljon tärkeämpi ja vaativampi, mitä jonkin rikollisliigan pyörittäjän rooli.
Siniverinen nyrpisti nokkaansa hitusen, sarvipäisen kuvaillessa alaistaan termillä ”Prinssi”. Mikäkin puoskari sen tittelin kanssa, tässä valtakunnassa ei ollut muita prinssejä kuin Aranin jälkeläiset!

Mitä taas tuli lähestyvään selkään puukottamiseen, Ei Aran ehkä jakanut sitä jännitystä demonin kanssa. Hänestä oli hirveää edes kuvitella joutuvansa uudemman kerran siihen asemaan, mutta Salrabia vaikutti nauttivan, jopa odottavan tulevaa hyökkäystä omiensa riveistä.
Mutta jälleen kerran siniverisen katse kävi terävöitymään, demonin kategorioidessa heidät vastaan ne toiset. Mikä kyllä piti paikkansa…

”Et todellakaan ole ensimmäinen, saatikka vaarallisin demoni, jonka kanssa olen tekemisissä”, Aran hymähti, sarvipäisen muistutellessa omasta vaarallisuudestaan. Olisiko Aranin pitänyt olla varuillaan? Ehkä, mutta juuri nyt hän ei välittänyt. Sitä paitsi hänellä oli omat pelinsä menossa, eikä hän varsinaisesti pelännyt Salrabiania. Demoni oli typerä, jos luuli omaavansa sen edun tässä yhtälössä.
”Parempi olisi”, Siniverinen tuhahti, Demonin mainitessa, ettei ollut tullut tänne pettämään kuningasta. Jos hän edes aistisi jotain epäilyttävää demonista, olisi tuo hovimaagien piinattavana alta aikayksikön.

Mutta sitten Salrabia mainitsi Arethdrielin. Ja kuinka hän voisi auttaa sen asian suhteen. Miten? Aran jäi sitä miettimään hetkeksi, kuunnellen kyllä demonin viimeisetkin sanat, mutta ne olivat lähinnä tyhjää helinää hänen korvissaan.
”Ja miten sinä muka ajattelit auttaa minua verisukulaiseni suhteen?”, Aran pian kysyikin ääneen, jälleen ottaen huikan lasistaan, jatkaen kuitenkin nopeammin kuin Salrabia ehätti vastata, ”Menet ja puhut hänelle järkeä? Suostuttelet ja käännytät hänet takaisin luokseni, kehotat häntä anelemaan armoa, jotten häntä teloittaisi?”, siniverisen puhuessa, hänelle viimein varsinaisesti valkeni, mitä demoni oli vihjannut avunannollaan kreivin suhteen.
”Vai kenties”, Aran jatkoikin, nyt yllättäen, kovinkin nopein ja notkein liikkein nousten istumaan ja siitä seisomaan, siniverisen pian lähtien kävelemään ympäri huonetta, sarvipäisen tuolin lähettyvillä.
”Vai kenties oletkin tarjoamassa minulle toisenlaista apua… Apua päästä eroon pettureista…”, Aran jatkoi, katsellen lähes tyhjää viinilasia kädessään.


// SKDFJKJSEKFSFEJA STOP. DON’T. I CRI //

[Crimson]

Salrabia myhäili itsekseen hetken. Hänen puolestaan Aran sai uskoa hänestä mitä halusi, ei hänen tarvinnut alkaa pröystäillä ja kohottaa rintaansa näyttääkseen millainen helvetillinen myrkkykäärme Zhiermatui todellisuudessa olikaan. Näin oli hyvä, heidän asetelmansa oli mitä loistavin tähän hätään! Ehkä joskus myöhemmin Salrabia voisi paljastaa itsestään enemmän. Toistaiseksi sarvipäinen nautti siitä pienen kyykäärmeen roolistaan tässä huoneessa, joka jostain hämäristä komensi vähäpätöisiä ryöväreitään pahantekoon sen sijaan, että demonikäärme olisi suoriltaan esitellyt oman imperiuminsa siniveriselle. Puhumattakaan siitä, millainen saasta hän itse oli.
Ajatus olikin saanut Salran hymyilemään itsekseen hetkeksi kierosti, samalla kun hän kuunteli kuningasta. Miten hän voisi auttaa Arethdrielin suhteen? Mitä hän voisi muka tehdä asioiden eteen? Tuskin Salrabiasta olisi ollut puhumaan kreiville, tuskin häntä olisi laskettu kynnyksen ylitse etenkään, jos Mordecai olisi saanut asettaa siihen samaiseen soppaan lusikkansa mukaan. Mokomakin Quinnin vartija, ymmärtäisi jo seurata häntä ja Salrabian pimeydenmahtia, eikä vain päästä eroon hänestä kuin jostain taudista.

Lasistaan viiniä maistellessaan Zhiermatui päästi myötäilevän hyminän. Aran vaikutti ymmärtävän mistä hän siniveriselle oli juuri vihjannut vaeltaessaan siinä lähettyvillä.
”Tuskin minulla olisi yhtä ainoaa valttia puhua hänen kanssaan. Joskin ehkä Mordecain kautta vastaava voisi ollakin mahdollista jollain olemattomalla asteella, mutta tuskin serkkunne häntä niin syvällisesti kuitenkaan kuuntelisi.” Sarvipäinen kallisti päätään suloisesti ja jäi kuulostelemaan miehen askelia.

”En minä ole mikään diplomaatti. Sen sijaan minulla on keinoni saada asiat toimimaan ja tapahtumaan haluamallani tavalla. Tavalla tai toisella.” Salrabia hymyili rauhallisesti, kääntäen päätään sen verran jotta saattoi katseensa nostaa Aranin puoleen paremmin, ”Hän ei ansaitse kaltaistasi puolelleen, ei huomiotasi, saati armoasi. Hän päätti jo kulkea harhaan polultasi, mikä hänen päänsä yllättäen muka kääntäisi, ellei jokin täydellinen lumous, mutta siltikään takaisin anteeksi anelemaan saapuminen ei olisi hänen oma valintansa. Se olisi pelkkää ajanhukkaa.”
Zhiermatui kulautti lasinsa tyhjäksi, kuroen laskemaan sen hiljaa pöydänkulmalle samalla kun hamusi itsensä tuoliltaan ylös takaisin jaloilleen kaikessa rauhassa. Demonin hitaanlaahaavat askeleet toivat hänet lähemmäs aavistuksen pidempäänsä, kätensä käyden lipumaan hellästi koskemaan Aranin käsivartta ja sitä verhoavia kankaita.
”Voin auttaa sinua tuholaisongelmasi kanssa. Puheiden sijaan tarjoan sinulle ennemmin tekoja, joilla on merkitys.”

”Voimme hankkiutua heistä eroon yhdessä, jos vain annat minulle siihen tilaisuuden.” Sarvipäinen kuiskasi.


//SUCH CRY. WOW. QQ. Tuokaa Jenna takaisin//

[Aksutar]

Totta kai Aran oli jo heti ensimmäisenä harkinnut vaihtoehtoa hankkiutua Arethdrielista eroon vähin äänin. Mutta siitä puhuminen ääneen oli yllättävän vaikeaa. Vaikka Aran pystyikin sanomaan vihaavansa verisukulaistaan yli kaiken, tällä hetkellä, ei hän silti voinut kiistää etteikö myös jollain tavalla olisi kaivannut tuota. Heillä oli vuosisatojen ystävyys takanaan, ei sitä noin vain voinut unohtaa. Mutta sen sijaan että siniverinen olisi edes harkinnut yrittävänsä paikata välit, oli hän ennemmin tuomitsemassa kreivin petturiksi ja katkerana toivoi tuolle kaikkea pahaa. Sillä jos hän olisi yrittänyt paikata välejä, se tarkoittaisi, että hänen täytyisi myöntää olleensa tavalla tai toisella väärässä. Ja sehän ei käynyt päinsä. Aran ei ollut koskaan väärässä!
Hän voisi kyllä olla armollinen, jos Arethdriel päättäisi myöntää olleensa väärässä ja tulla anelemaan anteeksiantoa… Mutta se tuskin toteutuisi, vaikka Aran sitä kuinka toivoisi. Kreivi oli puolensa valinnut ja asettunut häntä vastaan…

Hetkeksi omiin ajatuksiinsa eksynyt siniverinen tuntui havahtuvan tilanteeseen, kun Salrabia ”yllättäen” olikin hänen edessään ja kävi koskemaan häntä. Kuninkaan katse terävöityi sen kosketuksen suuntaan, Aranin näyttäen hetken hämmentyneeltä. Ja ehkä hän olikin, siitä oli jo tovi kun kukaan oli häntä koskenut. Ja sen kosketuksen myötä ainakin varmistui, että Salrabia oli oikeasti täällä, eikä vain yksi uusi harhakuva jolle siniverinen olisi hulluuden partaalla höpöttänyt.
Kuninkaan katse lipui lopulta hitaasti sarvipäisen kasvojen puoleen, demonin lupaillen auttaa häntä ”tuholaisongelmansa” kanssa. Luvaten tekoja puheiden sijaan, jos siniverinen vain antaisi hänelle siihen tilaisuuden.

”… Ja miten sen tekisit?”, Aran pian aloitti, kasvojaan pienesti kohottaen, katsoen enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti nenänvarttaan pitkin demoniin, ”Hankkiutuisit hänestä vain eroon?”.
”Ei, en halua sitä…”, Siniverinen tuhahti, samalla kun vapaa kätensä nousi hitaasti demonin kasvojen puoleen. Kepeästi tullen sivelemään kalpeakasvoisen leuansyrjää, ”En halua hänen vain kuolevan. Haluan hänen kärsivän”.
”Haluan, että kaikki joita hän rakastaa, kaikki joista hän välittää, kärsivät. Haluan hänen näkevän sen ja tietävän, että se kaikki on hänen syytään. Ja vasta, kun hän on täysin rikki ja valmis palaamaan luokseni, anellakseen armoa kuin piesty koira”, Aran jatkoi, hänen äänensä muuttuen jokaisen sanan myötä katkerammaksi, vihaisemmaksi. Demonin kasvonsyrjiä paijannut käsi lipui sanojen yhteydessä hitaasti sarvipäisen kaulalle, sormenpäiden keveästi aluksi vain koskien Salrabian kaulansyrjää, kunnes viimeisien sanojen yhteydessä se käsi kävi hitaan varmasti tarttumaan demonia kaulasta, kuin kuristaakseen, tiukentaen otettaan hitaan varmasti siihen pisteeseen, että se varmasti myös tuntui. Mutta ei jättäisi jälkiä, saatikka edes puristanut demonin henkitorvea umpeen.

”Ja kun hän on edessäni, anelemassa armoa”, Siniverinen jatkoi, nojautuessaan hitusen lähemmäksi demonin kasvoja, ”En aio sitä hänelle suoda”, kuninkaan katse oli nauliintunut demonin silmiin, Aranin silmistä paistaen vain ja ainoastaan se mielipuolinen hulluus, joka siniverisen mieltä vääristi sairauden myötä. Hetken heidän välillään vallitsi hiljaisuus, Aranin pitäen otteensa Salrabianin kaulalla. Kunnes siniverinen veti terävästi henkeä, aivan kuin olisi veden alta pintaan noussut ja samalla päästi irti demonista.
”Jos uskot kykeneväsi tuottamaan hänelle kuvailemani epätoivon, olen kuulolla. Muussa tapauksessa älä tuhlaa aikaani tyhjillä lupauksilla”, Siniverinen totesi, astahtaessaan kauemmas demonista ja suuntasi viinipullojen luo sivupöydälle kera juomapikarinsa, aikeina täyttää sen jälleen kerran.



// MMHMMMM Jenna we miss u plz come back when u feel better T_T also sos ku näin jo unta et se teki comebackin, syytän tästä unesta suo //

[Crimson]

Demoni näytti pinnallisesti rauhalliselta ja jopa ymmärtäväiseltä, mutta pinnan alla Salralla kipinöi. Hän tunsi pitkästä aikaa olevansa innostunut jostakin! Ja löytäneensä tahon, jonka ympärille halusi kietoutua niin tiukasti, ettei häntä saisi savustettua tästä linnasta ulos sitten millään. Tästä tulisi heidän pelinsä ja hovista hänen seuraava pesänsä, jossa Zhiermatui tuntisi olonsa arvostetuksi ja pidetyksi kaikessa niljakkuudessaan.

Salrabian katse vastasi lempeästi Aranin katseeseen, joka häntä katsoi lähes arvostellen sanojensa lomasta. Kieltämättä killanjohtaja olisi voinut järjestää kreivin salamurhan helpostikin, mutta kuningas ei vaikuttanut olevan vailla suoranaista veritekoa joka serkkuunsa kohdistuisi. Salra hymisikin kierosti ääneen pohtiessaan asiaa nyt tarkemmin, henkäisten ääneen toisen miehen hänen leuanpieltään koskiessa. Kosketus oli hellä, josta demoniverinen nautti, samoin kuin hän nautti myös Aranin ilkeistä ajatuksista.
Vaikka joku olisi saattanut säikähtääkin kaulalle hiljalleen lipuvaa kättä, joka hiljalleen myös puristui Salrabian virheetöntä ihoa vasten paremminkin, ei käärmepaholainen ollut siitä peloissaan. Hän henkäisi vaativammin huuliltaan, katsekontaktin alati pitäen siniverisen silmissä, kun se painostava tunne kaulallaan kiristyi kiristymistään käymättä kuitenkaan hengenvaaralliseksi. Äkkiäkös Zhiermatui olisi voinut pistää Aranin hengiltä niin halutessaan, mutta hän näki kuninkaassa kohtalotoverin. Jotain samaa kuin itsessään, mikä toistaiseksi riitti Salrabialle syyksi pelata samoin kortein Aranin kanssa, eikä suinkaan miestä vastaan. Tästä syntyisi vielä jotain hauskaa ennen pitkään, jos he antaisivat pimeyden kukkia välillään paremminkin.

”Pidän tavastasi ajatella”, Salrabia kuiskasi lähinnä itsekseen, samalla kun intensiivisesti innostuksensekaisella hiljalleen punaiseksi värjäytyvällä katseellaan tunkeutui jonnekin syvälle Aranin katseeseen. Sen hetken heidän välillään vallitsi jännittävä hiljaisuus, jonka Aran kävi lopulta rikkomaan.

”Luuletko etten kykenisi levittämään pimeyttä ja korruptiota heidän keskuuteensa? Tauteja, myrkkyjä, petoksia ja epäonnisia sattumia?” Zhiermatui virnisti seuraillessaan toisen kulkua sivupöydän luo, sanojensa perään vahingoniloisesti, katalasti naurahdellen.
”Käärmeitä ruusukkeisissa lahjapaketeissa, joissa on heidän ystäviensä nimiä?”, Salrabia kuulosti arkipäiväiseltä, kohottaen kättään vilkaistakseen siistiksi laitettuja kynsiään, ”Suunnaton harmi jos kreivittärelle, heidän perillisilleen tai lemmikeilleen sattuisikin jotain.” Demoniverinen virnisti, saaden itsensä myös liikkeelle kulkeakseen pitkin huonetta. Sitä mukaan, kun Zhiermatui kulki eteenpäin, alkoivat hänen askeleittensa äänet muistuttaa ennemmin jonkin monikinttuisemman ja raskaamman olennon laahustavia ääniä.
”Lavastettuja ikävyyksiä, joista heidän läheisiään syytetään? Miten ikävää jos tarkoituksella tekaisisin erään omistani, jolla on heille arvoa, syylliseksi murhiin ja petoksiin.” Salrabi jatkoi lähemmäs monarkkia astellessaan rauhallisin askelin kasvojensa ilmeen vakavoituen ja leuan painuen viistosti lähemmäs hänen rintaansa. Kaváldthalr olisi kyllä ansainnut sen vältellessään hänen välittävää huomiotaan, ja loppujen lopuksi tuo livahtaisi kuitenkin takaisin hänen syleilyynsä turvaan ikävyyksien tieltä.
”Kuinka sangen ikävää.” Zhiermatui lausuikin vielä ääneen ajatuksissaan, ennen kuin pysähtyi jälleen sijoilleen lattianrajaan katsoen mietteliäänä.


//IDD just plz tahdon vain lisää kermitti päivityksiä ja hassuja ideoita T_T Taasko se alkaa, et syytä minnuu aina kaikesta. Viaton olen//

[Aksutar]

Oli Aranin vuoro kuunnella ja sen siniverinen tekikin, samalla kun viiniä itselleen kaatoi. Demonin luetellen tapoja ja keinoja miten tehdä pettureiden elämästä pelkkää piinaa, Aranin pitäen kuulemastaan ehkä liiankin paljon. Salrabia oli selvästi samoilla linjoilla hänen kanssaan.
Siniverinen kääntyi hitaasti takaisin demonin puoleen, katsellen kuinka tuo pitkin huonetta alkoi liikkua – Aranin kyllä pistäen merkille ne erikoisemmat askeläänet, mitä demonista lähti. Mutta tuo oli demoni, oliko se sitten ihme jos mokoman tosimuodolla oli enemmänkin kinttuja ja sen myötä tämä illuusio-olomuoto aiheutti askelääniä, jotka kuulostivat kuin useampijalkainen olento olisi liikkunut.
Kultatukkainen risti kätensä puoliksi puuskaan, toisella kädellä yhä pidellen viinipikariaan joka toi vierailemaan huulillaan. Haltia nojautui laiskasti läheistä kirjahyllyä vasten ja seuraili demonin liikkeitä, Salrabianin selvästi jo suunnitellen jotain kauniissa päänupissaan. Mainiten jopa heittävänsä yhden omistaan susille näiden suunnitelmien suhteen. Kuulosti hyvältä.

”Ymmärrät kai, mitä ikinä suunnitteletkaan tekeväsi, ne teot eivät saa mitenkään viitata minuun”, Aran hymähti, katsellen kuinka demoni nyt mietteliäänoloisena lattiaa tuijotti, ”Arethdriel ei ole tyhmä, hän kyllä tietää minun olevan mahdollisen piinansa takana… Mutta mitään selvää, paljastavaa kytköstä ei saa silti löytyä”.
”Viimeinen asia mitä hänelle haluan antaa, ovat todisteet itseäni vastaan”, Siniverinen tuhahti, juomapikarin vieraillen jälleen huulillaan.


// MMHMHMM T_T MARBLE i miss u so. Kaikesta syytän. Jopa siitä että harhautat muo näillä pikapeleillä ku pitäis muiden peleihin vastailla ennemmin //

[Crimson]

Salrabia hymähti, kohottaen punaiset silmänsä kuninkaaseen kulmiensa alta. Tietenkään Aran ei halunnut että mahdolliset johtolangat johdattelisivat ketään hänen luokseen, ja siitä Zhiermatui myös aikoisi pitää huolen, jos he tähän kaikkeen päättäisivät alkaa yhdessä.
”Minäkö heittäisin herrani susille? Enhän nyt sentään tohtisi – paitsi tietenkin, jos käännät minulle takkisi.” Salrabia virnisti sanojensa loppua kohden itsevarmana, askeltaen lähemmäs hyllyihin nojaamaan jäänyttä siniveristä asettuen aluksi Aranin eteen seisomaan. Punainen silmäpari katseli tarkastellen vaaleahiuksisen monarkin kasvoja, hänen kätensä lopulta kohoten hipaisemaan sormenpäillä yhtä punaviinitahraa miehen paidalla.
”Mutta ethän sinä niin tekisi?” Sarvipäinen henkäisi tiedustellen, ollen kutakuinkin varma siitä ettei Aran halunnut heittää omaakin perhettään hänen tulilinjalleen jos menisi tyrimään.

Demoni toi kuitenkin kätensä takaisin omalle puolelleen, kiertäen muutaman viehkeän askeleen kera kuninkaan toiselle puolen kätensä selkänsä taakse asettaen.
”Hankkiudun heidän epäsuosioonsa, tavalla tai toisella luikertelen heidän elämäänsä mukaan ja soppa on valmis. Kreivitär loukkasi minua jo sanoillaan aikaisemmin juhlissa, voin yhtä hyvin aloittaa hänestä. Winder odottaa jälleennäkemistämme heidän luonaan, minulla jäi asioita kesken hänen kanssaan. Ja velhoni kaipaa kontolleen… näpäytyksen.” Killanjohtaja selitti. Hän kyllä keksisi tavan luikerrella Aranin serkun elämään tavalla tai toisella, jos ei muuten niin Mordecain avulla, joka oli erheellisen turvapaikkansa ehättänyt toisen Cúthalionin luo rakentaa.

”Olemalla liian itsenäinen pelinappula riittää pitämään heidän huomionsa minussa, ja voithan sinä aina syyttää minua kaikesta jos kukaan tänne saakka ehtisi sormiaan osoittelemaan. Varmaa kuitenkin on että he tulevat katumaan sitä kun käyttäytyvät ja sanovat minua vastaan Teidän majesteettinne.” Salrabia hymisi katalanivallisesti pohtiessaan tulevaa, häntänsä heilahtaen kankaiden alla vaativasti kiertymään osin hänen oman jalkansa ympärille.
”Mutta siitä kerron sinulle joskus toiste”, Kaamosmieli naurahti lempein sävelin ja takoi mitä viehättävimmän hymyn kasvoilleen kohottaessaan katseensa Araniin.
”Minulla olisi paljon muutakin kerrottavaa ja näytettävää sinulle, mutta se edellyttäisi tietenkin että saisin houkuteltua sinut yhteistyöhön kanssani. Enhän nyt salaisuuksiani voisi kenelle tahansa jakaa, ymmärrät varmaan.”


//DOGGOVIDEOITA, SUCH NEED!!! TAT Bobby best <3 Hm, no ihan on oma valinta roikkua täällä minun vietävänä niin. Mää lukitten tän pelin sulta, pakotan sut muualle kohta!//

[Aksutar]

Paitsi tietenkin, jos käännät minulle takkisi. Aran kavensi katsettaan, tarkkaillen demonia, mutta ei sanonut mitään. Kuka tuo luuli olevansa, uhkaillessaan häntä? Kuka tuo luuli olevansa, sanellessaan hänelle sääntöjä? Salrabia oli vähällä ylittää rajan ja hankkiutua Aranin väärälle puolelle pelkästään jo noilla sanoilla. Hän oli kuningas. Demoni ei ollut mitään. Aivan sama kuinka vaarallinen tuo oli ja kuinka monta pikku rikollista hänellä oli ”alaisenaan”. Salrabia ei ollut MITÄÄN häneen verrattuna. Ja jos demoni ei sitä ymmärtäisi pian, ei tästä tulisi niin ruusuista suhdetta, mitä sarvipäinen kuvitteli.
Demoni kuitenkin kertasi suunnitelmiaan, omaten ilmeisesti jo omia kaunoja kreivitärtä kohtaan. Hyvä, hänestä voisi aloittaa. Salrabian mainitessa Winderin, kävi Aran nyrpistämään nokkaansa pienesti. Oi kuinka hän vihasikaan sitä yksisilmäistä idioottia. Demoni pian päättäen, että tarinoille olisi aikaa toisten. Sarvipäisellä ollen kuulemma paljonkin kerrottavaa, näytettävää, mutta sellaiset tarinat vaatisivat luottamusta.

Aran naurahti pienesti, kuivasti demonin sanoille.
”Houkutella minut yhteistyöhön kanssasi…”, Aran hymähti, ”Voit aloittaa muistamalla paikkasi, demoni”, Siniverinen tokaisi, ennen kuin nojautui irti kirjahyllystä ja lähti askeltamaan divaaninsa puoleen, rojahtaen takaisin istumaan mokomalle.
”Et ole ainut kiero ja katala ”alamaailman herra” tässä valtakunnassa. Älä luule, ettetkö olisi korvattavissa”, Siniverinen jatkoi, ”Uhkaile minua vielä kerran ja pidän huolen, että koko pieni rikollisimperiumisi luhistuu silmiesi edessä”.



// BOBBY IS LOVE! Etkä voi lukita multa mitään! Olen kaikkialla ja en missään. Kyllä mä pikkuhiljaa muuallekin saan vastailtua, katos vaan //

[Crimson]

”Älä viitsi, tietystihän tiedän paikkani edessäsi. Miksi minä kruunun kanssa kävisin kinaamaan ja koettelemaan onneani.” Maireasti Salrabia hymyili monarkin perään, joka palasi takaisin divaanilleen. Ei hän jaksanut pahoittaa mieltään Aranin sanoista, ja sinällään Kaamosmieli nautti siitä ettei Aran kylmiltään vain langennut hänen pauloihinsa, kuten joku toinen vähän heikkomielisempi olisi saattanut tehdä. Salrabiahan olisi voinut luvata miehelle koko maailman ja tähdet taivaalta, muttei Aran ollut niin tyhmä mies edes ryyppyputkensa jälkeen, että olisi tyystin antanut kyyn kietoutua pikkurillinsä ympärille.

”Mutta siellä alhaalla olen paljon enemmän”, Salrabia jatkoi pian lähtiessään seuraamaan kuninkaan jäljessä sitä divaania kohden. Ensin askelin, mutta lopulta sarvipää katosi ja pimeyden turvin ilmestyi divaanin kulmalle, kiertäen kaikessa rauhassa selkämyksen puolelle hännällään hipaisten kevyesti siniverisen jalansyrjää.
”Ja valmis tekemään mitä vain ollakseni juuri se kieroin ja katalin. Tuskin arvaisit puoliakaan mitä olen tehnyt vain sen tähden, jotta saisin alamaailman hienoimman ja viehättävimmän sijan haltuuni.”
Divaanin ja Aranin taakse ehdittyään sarvipäinen laski kätensä hellästi toisen harteille kera lämpimän kosketuksen, ja kumartui puhuakseen hiljemmalla äänellä vaaleaverikön korvanjuuressa.
”Minä surmasin koko sen pienen rikollisimperiumin viimeistä jäsentään myöten, kun he sitä vähiten odottivat. Värjäsin alamaailman punaiseksi heidän verestään ja ansaitsin paikkani yhtenä pelätyimpänä.”
”Ja olen valmis tekemään sen kaiken uudelleen vain aloittaakseni alusta.” Zhiermatuin toinen käsi nousi hipaisemaan Aranin leuansyrjää kepeästi, lähes kaihoten.
”Tahdon tuntea sinut Aran, olet mielenkiintoisempi ja mielesi monimuotoisempi kuin luuletkaan. Viehättävä kuoresi pitää minut erossa sotkeutumasta kuvioihisi enempää, mutta haluaisin nähdä mitä sen kuoren alla lymyää, jos saisin toimia rinnallasi.”

”Ja olen valmis tekemään mitä vain ansaitakseni paikkani. Saat haltuusi kaiken mitä toivotkaan, olen valmis toteuttamaan kaikki käskysi, olivatpa ne miten likaisia hyvänsä.”


//BOBBY IS LIFE! Hirvee voidiolento, ja minä luulin että mää oon ainoa. Vallataan foorumi ennenkö muut ehtii!//

[Aksutar]

Demoni väitti tietävänsä paikkansa, mutta Aran ei ollut ihan varma siitä. Tähän asti Salrabia ei ollut antanut kunnon syytä vältellä itseään, mutta ei Aran niin tyhmä ollut, että luottaisi rikollisjoukon johtajaan, DEMONIIN, heti ensikättelyssä. Siniverinen kävikin hymähtämään terävästi sarvipäisen mainitessa, ettei nähnyt syytä lähteä koettelemaan onneaan siniverisen kanssa. Hyvä. Mutta sitten demoni jatkoi, kertoen lisää itsestään ja mitä oli ”Siellä alhaalla”. Arania ei varsinaisesti kiinnostanut. Mutta mikä lie tarve kertoa itsestään ja hirveistä teoistaan, ei siniverinen käynyt demonia hiljentämään. Sen sijaan Aran jälleen kuunteli, katseensa hetkeksi laskien jalkansa puoleen kun sarvipäisen häntä sitä kävi hipaisemaan puheiden lomasta. Jahka ensin maagisia taitojaan oli esitellyt paikasta toiseen siirtymällä.

Ja pian Salrabian oli hänen takanaan, kauniit kätösensä laskien siniverisen harteille. Aran ei hievahtanutkaan, nostaen vain juomapikarinsa jälleen huulilleen kuunnellessaan demonin veriteoista. Se, puhuiko demoni totta kertoessaan hirmuteoistaan, oli sitten toinen kysymys, mutta juuri nyt Aranilla ei ollut syytä epäillä demonin kertomaa. Loppupeleissä Salrabia ei vaikuttanut mieheltä, joka liioittelisi tekojaan ja valheitaan vaikuttaakseen mahtipontisemmalta. Ei demonilla ollut siihen tarvetta. Mutta sarvipäisellä näytti olevan tarve puhua itsestään, mikä taas saattoi olla hyvä asia Aranin kannalta. Eipähän tarvinnut toisen päähän urkkia ja arvailla.
Mutta se, ettei siniverinen näyttänyt hetkahtavan lainkaan demonin veriteoista kuullessaan, kertoi jo paljon itse Aranista. Hänen empatia ja sympatia taidot olivat lähes olemattomat, eikä itserakas haltia voinut varsinaisesti sanoa olevansa kauhuissaan tai surullinen niiden menetettyjen henkien puolesta. Salrabia saattoi olla pelätyimpien joukossa tietyissä piireissä, mutta Aranille sarvipäinen oli vain yksi demoni muiden joukossa. Ja demonit eivät olleet kovin vaikuttavia olentoja hänen kirjoissaan – johan jo ihmisten ”kuninkaallakin” oli demoni!

Hitaasti siniverisen katse lipui demonin käden puoleen, joka hänen leuansyrjää kävi kepeästi koskemaan. Sitä seuraten jälleen mieluisammat sanat, demonin käydessä kuningasta kehumaan, luvaten melkeinpä kuun taivaalta jos vain siten ansaitsisi paikkansa siniverisen rinnalla. Ja sehän kuulosti hyvältä Aranin korvaan.
Seurasi hetken hiljaisuus, Aranin miettien asiaa paremmin itsekseen. Siinä miettiessään siniverinen nosti toisen kätensä hitaasti Salrabianin käsivarren puoleen, käyden kepeästi silittelemään demonin käsivartta kankaiden päältä.
”Ansaitset paikkasi, kun Arethdriel alkaa kärsiä toimestasi”, Aran aloitti lopulta, hetkeksi takkatuleen eksyneen katseen kääntyen hitaasti demonin puoleen, siniverisen käyden nyt kallistamaan päätään taaksepäin vain jotta voisi nähdä demonin kasvot paremmin.
”Mutta sitä ennen haluan sinun antautuvan minulle”, Siniverinen sanoi, kovinkin määrätietoisen vakavana, katsellen ylös demoniin. Mitä Aran varsinaisesti tarkoitti, se lieni demonin tulkittavissa, joskin seuraavat sanat eivät jättäneet kovinkaan montaa vaihtoehtoa, ”Anna minun tuntea sinut ihollani”.


//BOBBY FOR PRESIDENT! Et ole ainoa, mä en vaan oo niin maaginen mitä sä. Foorumin valtaus 2021 //