Kirjoittaja Yan » 06 Helmi 2010, 17:53
Ea
Haltiatar oli ollut jo täysin valmiina hyökkäämään, kun hän jähmettyi paikoilleen Splinterin tehessä oman päätöksensä. Pojan sisukkuus ja itsepuolustusvaisto, sekä rohkeus käydä seisomaan veljensä sanoja ja tekoja vastaan, oli se mikä teki tällä kertaa naiseen vaikutuksen. Täysin uusi puoli tuli esille Splinteristä, se osa, jota Ea ei ollut koskaan nähnyt. Oli raakaa, melkein syndäntä riipivää kuunnella noiden kahden veljesten taistoa keskenään. Ea ei laskenut miekkaansa, mutta ei tehnyt pienintäkään elettä edes puolustautuakseen. Eihän veljien pitäisi tapella keskenään! Hehän olivat... perhettä!
Oli kamalaa katsella ja kuunnella noita kahta. Solvaukset ja tunnustukset syöksyivät ilman halki kuin terävät miekat, jotka vuoronperään iskivät toisiaan suoraan sydämeen. Vaikka hän ei ymmärtänyt puoliakaan noiden kahden puheesta vieraan kielen vuoksi, haltatar saattoi vain kuvitella, miltä noista kahdesta tuntui. Hän ei halunnut sanoa mitään, hän ei halunnut tehdä asialle mitään. Sillä hän pelkäsi, että jos tekisi jotain, se saattaisi olla jotain mitä hän myöhemmin joutuisi katkerasti katumaan. Naista hirvitti edelleen, miten hänen hyvä ystävänsä lopulta murtui kuin suuri pato, joka ei enää pystynyt pitämään tulvaa aisoissa. Sanat vain ryöppysivät toisen suusta, ja haltialla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin katsoa vierestä ja yrittää olla puuttumatta.
Lucas
Viha tuota haltiaa kohtaa oli räjähdyspisteessä, eikä asiaa auttanut yhtään se, että Splinter kävi puolustusasemaan. Lucas oli raivosta sekaisin. Hän ei halunnut kuunnella veljeään, hän uskotteli itselleen ettei häntä kiinnostanut, että hän ei välittänyt. Mutta ei hän voinut tukkia korviaan siltä, mitä Splinter sanoi. Toisaalta Lucas olisi halunnut repiä nuo kummatkin palasiksi siltä seisomalta, mutta jokin kuitenkin pidätteli häntä.
Jotenkin Lucas oli sisimmässään arvannut jo tämän, mutta yhä se saattoi yllättää hänet kuin selän takana vaaniva vihollinen, joka iski suoraan sydämeen kun silmä vältti. Tomaksen syytökset kohdistuivat nyt häneen, ja se oli se, mikä tuhosi miehen sisältäpäin kokonaan. Tätä hän oli koko elämänsä ajan pelännyt ja vaikka hän oli siihen kuinka yrittänyt valmistautua, se iski niin lujana ja tymäävänä, ettei Lucas voinut sille mitään. Hän ei voinut tehä mitään, sillä kaikki se voima mitä hänellä oli ollut katosi. Hän oli epäonnistunut veljenä, epäonnistunut ihmisenä. Oli vaikeaa kuunnella miten pikkuveli puhui suunsa ja mielensä tyhjäksi kaikesta mitä hän oli halunnut sanoa. Mutta kaikki ne sanat muuttivat Lucasta sitä mukaa kun ne tulivat ilmi. Viha alkoi syövyttämään tuon mieltä kuin voimakas happo, eikä Lucas pystynyt hallitsemaan sitä. Hän oli tehnyt kaikkensa veljensä ja perheensä vuoksi, mutta nyt hänestä tuntui ettei se riittänyt. Hänen mieleensä syöpyivät ajatukset siitä, että häntä syytettiin ja väheksyttiin kaiken sen jälkeen mitä hän oli kokenut ja tehnyt. Aivan kuin Splinter olisi halunnut sanoa, miten paljon HÄN oli kestänyt, mutta miten kaikki Lucaksen kokema ei ollut mitään siihen verrattuna, Viha kalvoi miehen mieltä. Hän vihasi veljeään, ja hän vihasi itseään. Hän ei tiennyt kumpaa hän vihasi enemmän, mutta sen hän tiesti, ettei pääsisi luultavasti koskaan siitä vihasta eroon. "Luuletko tosissasi etten minä tieä mistään mitään, tai että en ole itse kokenut yhtään mitään? Luuletko että istuin kaikki nämä vuodet paikoillani huvittelemassa kavereiden kanssa ja viettämässä helppoa elämää?!", nyt oli Lucaksen vuoro asettua taas puolustusasemaan. Hän ei voinut itsekään pidätellä sitä. Hän katsoi miten hänen pikkuveljensä kyynelehti hänen eessään, ja sanoi ettei halunnut tapella. Jokin oli kuitenkin naksahtanut Lucaksen päässä, eikä hän osannut enää sääliä tuota. Oli hänen vuoro huutaa ja kertoa kaikki. "Jos sinä tosiaan luulet että olet ainoa olento jolla ei ole ollut helppoa, niin olet väärässä! Tajuatko? VÄÄRÄSSÄ!", Lucas karjui täyttä kurkkua, pitäen hädin tuskin taukoa sanoissaan. "Minä olin se, joka yritti pelastaa perheensä kuoleman kourista! Minä olin se joka syöksyi oman henkensä kaupalla palavaan taloon, vain jotta voisi pelastaa ainoan veljensä joka hänellä oli jäljellä! Minä olin se joka ei antanut koskaan itselleni anteeksi, sitä että se helvetin maagi varasti ainoan pikkuveljeni minulta ja muulta perheeltäni! MINÄ olin se, joka etsi SINUA maailman ääriin kestäen kaiken sen tuskan ja epätietoisuuden! Tajuatko yhtään mitä tein vuoksesi? Olin valmis antamaan henkeni, jotta saisin sinut siltä maagilta takaisin!" Sanat ryöppysivät miehen suusta ja viimein hän veti henkeä. Hän katsoi veljeään alaviistoon vihasta vääristynyt ilme kasvoillaan. Hän vihasi itseään, hän ei voinut sille mitään. Hän ei saisi vihata veljeään. Hän ei saisi vihata tuota haltiaa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään. Hän ei saisi vihata sitäkään haltiaa, joka oli hyväksynyt Splinterin hoiviinsa. Mutta silti hän vihasi. Nuo kaikki olivat riistäneet hänen veljensä pois hänen luotaan. Ja nyt Lucas tunsi olonsa mitättömäksi. Hän tunsi olonsa hyätyksi ja tarpeettomaksi. Karu totuus iski kuin salama taivaalta kun hän tajusi sen. Häntä ei ollut kukaan kaivannut tässä maailmassa samalla tavalla kun hän oli kaivannut veljeään.
Lucas nosti katseensa tuohon haltiaan tuskan irvistys kasvoillaan. Hän ei saattaisi jäädä enää tänne. Haltiat olivat pitäneet hänen veljestään aikaisemmin huolta, joten pitäisivät ne luultavasti edelleenkin. "Auta hänet pystyyn", hän sanoi haltiattarelle ja käänsi katseensa pois. Sitten hän kääntyi ympäri, kuopaisi maasta vauhtia, muuttui suureksi valkoiseksi naaliksi ja katsahti vielä kerran veljeään oransseilla silmillään, joista valuivat melkein huomaamattomat kyyneleet, ennen kuin pinkaisi voimattomaan juoksuun. Pois noien kahden luota, pois pilaamasta veljensä elämää yhtään sen enempää, kadoten noiden näköpiiristä lumisten pensaiden taakse.