Kauan odotettu tapaaminen ||Rakki

[Yan]

Lucas

Yksinäinen jänis riipi viimeisiä lehtiä pienestä pensaasta ravinnokseen. Taivas oli kirkas ja pakkanen suorastaan jäätävä. Se sai aikaan kirkkaan valkeana hohtavan lumen narskumisen jokaisen elävän olennon jalkojen alla. Oli täysin rauhallista, ei kuulunut ainuttakaan ääntä, edes jäinen tuuli kuulunut puhaltavan puiden lomassa tai kahisuttavan kuusien havunneulasia. Jänis jäykistyi äkkiä ja lopetti syömisen. Se höristi korviaan aivan kuin olisi kuullut jotain. Epäilemättä se kuulikin, sillä pian eläin potkaisi takajaloillaan maata ja pinkoi karkuun. "AAAAAAAAAAAAAAAAA....!" Ilman täytti yhä voimistuva ääni ja pian siihen missä jänis oli ollut ilmestyi mies. Tämä mies huusi suoraa huutoa ja juoksi niin lujaa kuin vain jaloistaan pääsi, pidellen toisessa kädessään kookasta nahkapussukkaa. Kohtuullisen pitkät hiukset liehuivat tuulessa tämän Lucas-nimisen nuoren miehen juostessa puiden lomassa, paeten jotakin. Mitä hän sitten pakeni? Jonkin matkan päässä, miehen perässä juoksi suuri rykelmä raivostuneen näköisiä, pienestä koostaan huolimatta uskomattoman nopeita metsinkäisiä, heilutellen pieniä tikareitaan ja huudellen omalla kielellään solvauksia. Ei Lucas ollut tätä halunnut! Hänen oli ollut vain tarkoitus saada ostettua noilta kyseisiltä metsinkäisiltä eräs esine, mutta suunnitelma oli siinä kohtaa mennyt pieleen, kun metsinkäiset eivät olleet suostuneet kauppoihin, ja hetken mielijohteesta Lucas oli napannut esineen mukaansa ja pinkonut pakoon. Eikö metsinkäisten pitäisi olla rauhaa rakastavaa kansaa? Enhän minä nyt mitään isoa rikettä tehnyt..!, Lucas ajatteli juosten yhä noita kimmastuneita otuksia karkuun. "Hemmetin pavunidun mittaiset käppänät! Mua te ette kyllä kiinni saa!", mies huusi huumoristisen ivallisesti joukkion perään ja kiristi vauhtiaan. Ei ollut ehkä tosiaankaan viisasta ruveta kettuilemaan vihaisille metsinkäisille, mutta edelleen Lucas otti tämän kaiken pelkkänä leikkinä.

Hän paineli menemään lumisen mäen rinnettä pitkin ylös ja yritti miettiä miten pääsisi tästä tilanteesta pois, mutta tilanne ei antanut siihen mahdollisuutta. Oli vain juostava tai pian kävisi huonosti.

//Ja Rakki tänne Splinterinsä kanssa 8)//

[Dogster]

Splinter

Splinter oli viettämässä rauhallista päivää, kerrankin. Jos edes kerran hän saisi päivänsä vietettyä rauhassa, ilman että joutuisi ongelmiin. Se ainakin oli ollut suunitelmissa. Ikävä kyllä, suunitelmat harvoin pitivät kutinsa. Splinter oli jonkinasteen vaikeuksiin varautunutkin, kun kerran näkymättömän rajan reunoilla hiippailikin, mutta ihan tälläistä hän ei osannut odottaa. Ensin hän näki miehen, ihminen ilmiselvästi, juoksevan häntä päin kauhuissaan. Aluksi pikkuvelho ei tajunnut mistä oli kyse, mutta kun tuon perässä alkoi sitten näkymään pieniä metsinkäisiä, alkoi pojallakin sytyttää. Jaahas... ja jälleen Splinter ravisti ihmeissään päätään. Mikähän idea tuossakin oli?
"Jarrutakaas hieman!", hän huudahti haltiakielellä, toivoen että metsinkäisten joukossa oli joku, joka sitä hallitsi. Mutta ei tainnut olla... Splinter kääntyi jo sivuttain, ja valmistautui perääntymään toisten edeltä. "Hitto, pakkoko minutkin on muka sotkea tähän...", hän tuhahti itsekseen... Hän ei aikoisi työntää nokkaansa tähän soppaan. Ei tasan! Hän oli ollut jo ihan tarpeeksi ongelmissa viime aikoina, uusia kokemuksia tältä alalta ei todellakaan tarvittu juuri nyt!

[Yan]

Lucas

Ei voinut olla enää todellista. Juostessaan yhä häntä jahtaavaa metsinkäisparvea karkuun, hieman kauempana sattui miehen silmiin pistämään nuorehko poika, joka oli täysin vaarassa jäädä äkäisten metsinkäisten kynsiin, ellei tuo nyt painelisi pakoon ja pian. Vaan ei, poika ei nähtävästi tajunnut kunnolla tilanteen vakavuutta vaan seisoa jökötti paikoillaan, itseasiassa jopa hieman tiellä. "Juokse perhana!" Lucaksen huuto ei ollut kehotus, se oli käsky. Ääni kuitenkin hukkui kintereillä ravaavien pikkuotusten raivoisan melun alle, joten miehellä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin rynnätessään eteenpäin etsien piilopaikkaa, napata //(Jos ei pieni autohitti haittaa?)// poikaa hihasta kiinni ja kiskaista tämä mukaansa. "Ei parane jäädä seisoskelemaan tai ne tekevät sinusta illallisen!", Lucas kähähti mutta virnuili ilkikurisesti edelleen. Yllättävän nopeaa kansaa metsinkäiset kuitenkin olivat, sillä liian nopeasti ne olivat saavuttaa heidät pikkuruisten länttäjalkojensa kipityksen myötä. Lucas tarttui uusiksi tuohon mukaansa nappaamaansa poikaan ja kiskaisi tämän nopeasti erään mutkan takana alas jonkinnäköiseltä 'tieltä', suoraan erään puunrungon juurien alle piiloon. Metsinkäisjoukko ei ilmeisesti huomannut mitään, vaan jatkoi matkaansa yhä raivoten ja sylkien suustaan hirveitä solvauksia, joista Lucas ei ymmärtänyt sanaakaan. Ainakin hän oli saanut haluamansa.

[Dogster]

Splinter

Splinter katsoi vähän aikaa noiden touhuja, kunnes tuo jätkä, mies, joka juoksi metsinkäisiä karkuun, otti hänen kädestään kiinni, ja huusi että piti juosta. Pikainen vilkaisu taakseen teki selväksi miksi. Eikä kuulunut yhtään vastaan mutinoita että miksi juosta, mutta kyllä niitä vastaan vänkäämisiä silti kuului eräästä toisesta asiasta!
"Mikä ihmeen älynväläys oli sotkea minutkin tähän!?", hän huusi pidemmälle miehelle, erittäin kiukkuisesti. Ja tietysti vähän lyhyempänä jäi ihan metrin tai puoli jälkeen tuosta. Hitto vie, ja hänen piti viettää RAUHALLINEN päivä, ja mitä hän nyt teki? Juoksi tuntemattoman ihmisen kanssa karkuun verenhimoista joukkoa metsinkäisiä, jotka olivat varmasti valmiit teilaamaan heidät molemmat, vaikka hän oli sivullisena tässä sopassa!

Eikä siinä vielä kaikki, tuo kehtasi vielä napata uusiksi takista kiinni, ja repäisi kovalla vauhdilla pojan jonnekkin mutkan taakse piiloon. Puunjuurien alle... Splinter näytti siltä kuin joku olisi motannut häntä taysillä kasvoille, ja hän käänsi katseen hitaasti toiseen.
"JUMALAUTA ANNA OLLA VIIMEINEN KERTA KUN SOTKET VIATTOMIA OHIKULKIJOITA OMIIN ONGELMIISI!", tuo huusi niin kovaa kun kurkusta lähti. "Hitto, ja lupasin olla kunnolla... Ja tämän piti olla rauhallinen kävelylenkki ulkona... Mikä ihme muka meni pieleen?", hän mutisi sen jälkeen itsekseen, mulkoillen välillä toista sivuvilmällä. No jökötetään sitten tässä...
"Mitä ihmettä edes teit, kun suututit nuo noin pahasti? Ikinä nähnyt metsinkäisiä noin raivona..."

[Yan]

Lucas

Pojan reaktio sai Lucaksen yllättymään kovasti, ja vaikkei tuo nyt tyhmä ollutkaan, hänen päähänsä ei silti mahtunut ajatus siitä miksi tuot oinen raivosi hänelle. Pojan huutaessa kurkku suorana, Lucas kallistui lievästi taaksepäin ja räpytteli hieman silmiään kun tuo viimein tohti lopettaa. "Öhm... Sori!" Lucas virnisti pahoittelevasti ja hieraisi niskaansa ja puhalsi sitten hiukset pois silmiltään. "Wau! Pakko sanoa, että oli siistiä! Otetaanko uusiks?", hän kääntyi kysyvän innostuneena katsomaan toista, mutta jo pelkkä ilme kertoi että se ei tainnut olla mieluisin idea. "Ai ei vai? No ei sitte."
Lucas ei voinut muuta kuin virnuilla hyväntuulisesti pojan mulkoilulle, sillä piti tuota pahaisena kiukkuisena kakarana, vaikka hänen oma käytöksensä oli alempaa tasoa kuin toisen. Kun sitten poika kysyi mitä Lucas oli tehnyt, hän nosti vierestään nahkaisen kookkaan pussukan, näyttääkseen sen tuolle. "Tämän. Nooh, siinä kävi vähän niin, että alunperin mun oli tarkotus ostaa tää noilta käppänöiltä, mutta sitte ku ei kauppoja syntynykkää nii mä käytin vähän omankäden oikeutta ja nappasin tän. Ei sitä voi sanoa varastamisekskaa, mähän kuitenkin jätin rahat joita mä aluks niille tyrkytin nii sinne, joten periaatteessahan mä ostin tän ihan laillisesti." Miehen hymy oli loputon. Omasta mielestään hän oli ollut äärimmäisen ovela, mutta kenen tahansa muun mielestä Lucas oli täysi ääliö. "Muuten, mä oon Lucaas, mutta sano vaan Lukeks. Ja sä oot...?", mies kysyi virnuillen, odottaen jotain äkäistä tuhahdusta vastaukseksi. Hän pörrötti hieman pitkiä ruskea-valkoisia hiuksiaan ja siirsi uudestaan osan pois oranssien silmiensä tieltä.

[Dogster]

Splinter

Splinter ei voinut olla pistämättä yhydennäköisyyksiä huomiolle, mutta piti ne omana tietonaan... Ainakin jonkin aikaa.
"Ei TASAN oteta uusiksi. Kertakin riittää meikäläiselle.", hän murahti, ja vilkaisi sitten, ettei vain metsinkäiset palaneet. Se tästä olisi vielä puuttunut, varsinkin kun hän ei halunnut pahemmin tapella. Onneksi ketään ei näkynyt... Poika saattoi huokaista helpotuksesta, ja istahti takaisin maahan. Teki mieli edelleen äristä toiselle.
"Eli... Sinä jätit rahat sinne? Tulitko kysyneeksi, miksi he eivät haluneet myydä tuota, tuota... No ehkä en halua tietää, mitä tuossa pussisa on...", pikkuvelho aloitti, osoittaen pussia jota tuo aikuisklooni hänestä näytti, mutta laski sitten sormensa. Eeeh... Hänellä ei edelleenkään saanut olla kontakteja ihmsiten kanssa!

Sitten toinen pudotti pommin: sanoi nimekseen Lucas. Splinter kalpeni, ja peruutti maata pitkin pidemmän matkan, silmät lautasen kokoisina.
"Eijeijei... älä sano.... älä vain sano.... että sukunimesi on Silverstream?", hän kysyi samalla, kun veti päätään hartioiden väliin. Ei hitto, se olisi jo liikaa! Paitsi että hän TIESI kuka hänen edessään virnuili. Kukapa muukaan kuin hänen isoveikkansa! Splinter oli järkyttynyt, ei tämä ollut mahdollista! Hän nielaisi yhden kerran...
"..Umm... Kutsutaan Splinteriksi... se ei kyllä ole oikea nimeni..."

[Yan]

Lucas

Ei, Lucas ei tosiaankaan ollut tullut ajatelleeksi miksi metsinkäiset eivät olleet halunneet myydä hänelle pussin sisältöä. "..Aika hyvin älytty. Einpä joo tainnu sitä iha ajatella. Mutta pääasia, että se on nyt mun!", hän sanoi riemuissaan ja näytti siltä kuin olisi halunnut halata tuota kummallista pussukkaa. Hän heitti sen nopeasti olalleen, pitäen kuitenkin niinni sen mustista kiristysnyöreistä ja vilkaisi sitten toista. Ilme ei ollut enää iloinen tai reipas, vaan vakava ja mietteliäs. Mistä tuo napero tiesi hänen sukunimensä? Lucas harvoin esitteli itsensä kokonimellä saatika mainitsi yhtään kellekkään sukunimeään, joten häntä tosiaan ihmetytti. "Jjep jep. Mutta mistä sä sen tiesit?"
Splinter? Kumma nimi, vaikka pelkästään lempinimeksikin. Lucas tarkasteli pojan kasvoja tarkkaavaisesti kiiluvin silmin, muttei saanut päähänsä, missä olisi tavannut tuon aikaisemmin, jotta tuo saattaisi noin vain tietää tämän sukunimen. Ruskeat hiukset, joissa valkoisia...jotain, normaalin mittainen, oranssit silm-... Lucaksen ajatustenkulku keskeytyi. Kuinka tyhmä hän oli saattanut olla? No ei hän tyhmä ollut, hän ei vain ollut laittanut merkille yhdennäköisyyksiä näissäkahdessa. Jo pelkällä vilkaisulla olisi selkeästikkin nähnyt, että Splinter oli kuin selkeä identtinen Lucas. Tosin ehkä paljon nuorempana, mutta silti.

Miehen silmät laajenivat lautasen kokoisiksi. Ei, tilanteen täytyi olla täysin kuviteltu. Hänen pikkuveljensä oli kuollut, aivan varmasti oli! Mutta hetken koottuaan ajatuksiaan Lucas sai kuitenkin todeta, ettei hän ollut koskaan tarkemmin ajateltuna löytänyt ainuttakaan vihjettä tai syytä siihen, mikä todistaisi sen, että hänen nuorempi veljensä olisi vainaa.
Lucas itsekkin järkyttyneenä ponkaisi seisaalteen, mutta vajosi äkkiä ähkäisten takaisin maahan, kun löi päänsä yläpuolella menevään paksuun puunjuureen. Hän irvisti kivusta, mutta yhtä kaikki tuijotti toista järkyttyneenä silmiin. "E..ää...eikä! Tomas?!", hän sai viimein sanottua suustaan.

[Dogster]

Splinter

Selvän teki, tuo tyyppi oli vähän enemmän sekaisin kuin Splinter oli alunperin luullut. Splinter vain toivoi, ettei aikuisena olisi läheskään samanlainen... Mikä taisi olla turha luulo, tuo taisi - kuten Splinter oli jo arvannutkin - olla hänen veljensä.

Lucas nyt itsekkin taisi tajuta mistä oli kyse. Tuo ponkaisi ylös, ja kalautti päänsä juuristoihin. Splinter ei vastannut mitään, tuijotti vain ehkä kahden sekunnin ajan pää käyden tyhjäkäynillä. Sitten se iski, hän ei voinut kohdata veljeään vielä! Ei nyt! Hän yhtäkkiä vain pinkaisi karkuun, suoraan metsään. Tämä ei ollut mahdollista! Ei voinut olla! Nyt kun Splinter oli kohdannut veljensä silmästä silmään, hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei edes uskaltanut sanoa mitään. Poika nieli ilmaa keuhkoihinsa, juosten ja puikkelehtien pitkin metsää... Lopulta hänen oli pysähdyttävä, ja hän kääntyikin erään puunrungon taakse. Pikkuvelho nojasi puuhun selällään, ja valui siitä alas, haukoen ilmaa kuin kala kuivalla maalla. Lopulta hän kiersi kätensä polviaan vasten, painaen päänsä polviin... Tämä ei ollut mahdollista...

[Yan]

Lucas

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Lucas edes tajusi mitä oli tapahtunut. Hän oli etsinyt kadonnutta pikkuveljeään vuosia, ja nyt kun hän kaikista epätodennäköisimmässä tilanteessa sai selville, että oli juuri tavannut tämän, tuo häipyi paikalta. "M-mitä? Ootas!" Lucas nousi uudestaan pystyyn ja löi jälleen kerran päänsä juurakkoon, muttei välittänyt siitä. Hän potkaisi lumesta vauhtia ja lähti juoksemaan toisen perään. Siinä kohtia mistä Splinter oli ilmeisesti kulkenut, lumi oli äärimmäisen vähäistä, eikä Lucas mitenkään pystynyt etsimään veljensä jälkiä löytääkseen tämän. Kaikkien näiden kadotettujen vuosien jälkeen, hän ei aikoisi päästää veljeään menemään, ainakaan ilman kunnon selityksiä.
Lucas pysähtyi niille sijoilleen. Hän kumartui alas ja antoi kämmentensä osua pehmeään maankamaraan. Siitä oli vasta pari tuntia kun hän oli tehnyt muodonmuutoksen viimeksi, mutta se olisi nyt ainoa keino jolla hän voisi löytää veljensä uudestaan. Jalat kuopaisivat maata, niin että siinä lojuvat viattomat havunneulaset pöllysivät, eikä silmääkään olisi kerennyt räpäyttää, kun Lucas pinkaisi uudestaan juoksuun puhtaan valkoisena kookkaana naalina. Eläimen muodossa hänellä oli myös eläimen vaistot, eikä ollut siis vaikeaa havaita kuinka kaukana ja missä Splinter oli.

Lucas hidasti vauhtiaan hitaaksi kävelyksi ja tassutti hiljaisena veljensä eteen, tuon istuessa maassa, edelleen äärettömän järkyttyneen näköisenä. Kirkkailla oransseilla silmillään Lucas katsoi veljeään ja yritti saada tuosta jotain irti. Hän tiesi, että oli tapahtunut kohtaaminen oli täysi järkytys, olihan se ollut hänelle itselleenkin. Naalina oleva Lucas istuutui hiljaisena maahan ja tuijotti toista vaiti.

[Dogster]

Splinter

Splinter ei välittänyt, hänen piti yksinkertaisesti päästä pois, välittämättä mistään muusta. Hän oli aivan varma, että Lucas vihasi häntä, aivan satavarmasti. Splinterin syntymä oli pilannut Lucaksen elämän niin totaalisesti... Tuon vanhemmat, heidän vanhemmat, olivat kuolleet tulipalossa, jota ei olisi koskaan sytytetty, ellei Splinter olisi syntynyt! Poika painoi molemmilla käsillään niskastaan, niellen kyyneleet jotka uhkasivat vuotaa luomien ylitse, ja valua kylminä kasvoille. Ei riittänyt sekään, että Splinterin syntymä oli pilanut kaiken, vaan hän oli kehdannut vielä olla etsimättä veljeään, vaikka mieli oli tehnyt. Pelosta syntyneet kahleet olivat estäneet häntä.

"...nua?", tuo oli ainut asia, minkä pystyi kuulemaan hänen lauseestaan. Hän pystyi tuntemaan, kuinka joku katsoi häntä hänen edessään. Varmasti se oli Lucas... Poika puri hampaitaan yhteen entistä enemmän, mutta liian myöhäistä: Kyyneleet alkoivat valua, vaikka kuinka hän yritti parhaansa mukaan estää niitä.

[Yan]

Lucas

Vaikkei Lucas saanutkaan selvää mitä Splinter sanoi, sillä ei ollut niin hirveästi merkitystäkään oikeastaan hänelle. Jälleen kerran, ennen kuin kumpikaan olisi edes kerennyt huomaamaan, Lucas seisoi kyykyssä veljensä edessä ihmisenä ja tuijotti tuota. Häntä ei itkettänyt, sillä hyvin harvoin hän itki, ja jos itkikin, sai syy olla todella erikoinen. Mies ei kuitenkaan tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Siitä oli niin kauan kun hän oli viimeksi nähnyt veljensä, eikä ajatukset vieläkään olleet tottuneet siihen, että nyt tuo istui ilmielävänä hänen edessään. Lucas oli jo kauan sitten luovuttanut veljensä suhteen. Hän oli jo tottunut tunteeseen siitä, ettei hänellä ollut perhettä, ei enää ketää jäljellä. Ja nyt, se pikkuveli, josta hän oli halunnut henkensä kaupalla pitää huolta, se pikkuveli jonka suojelemisessa hän ei kuitenkaan ollut onnistunut, oli kaikkien sattumien ja kohtalon polkujen viitoittamana tullut hänen eteensä. Se sai Lucaksessa aikaan joitakin niin voimakkaita tunteita, ettei niitä olisi pystynyt kuvaamaan tuhannetkaan sanat. Hän oli löytänyt veljensä, ainoan lähimmäisensä, sen ihmisen josta välitti todella. Häntä pelotti, pelotti todella. Mitä hänen veljensä ajatteli hänestä, siitä Lucaksella ei ollut minkäänlaista käsitystä, ja se oli se nimenomainen asia joka häntä pelotti. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Lucas todellakin pelkäsi, että Splinter ei halunnutkaan nähdä häntä.
Lucas olisi halunnut nyt kysyä uudestaan mitä Splinter oli sanonut aikaisemmin, koska ei ollut saanut siitä selvää. Hän ei kuitenkaan kehdannut, eikä uskaltanut. Ei, hän pelkäsi sanovansa jotain sellaista mikä ajaisi tuon uudestaan pois.

[Dogster]

Splinter

Poika nosti katsettaan polvistaan, mutta ennenkuin toinen ehti paremmin näkemään että kuinka paljon häneltä sitä vettä valuikaan silmistä, hän pyyhkäisi hihaansa.
"Eääh... Minusta on tullut ihan kammottava itkupilli...", poika mutisi nolostuneena, ja sai myös pienen asteen virneen siihen mukaan. Vaikka häntä pelottikin enemmän kuin koskaan ennen... Katse nousi lumihangesta veljen kasvoihin, katsomaan hieman tarkemmin. Oli jotenkin outoa ajatella... Että tuossa se veikka istui! Ja katsoi häntä. Splinter veti henkeä syvään, yrittäen saada itsensä rauhalliseksi. Sitähän varten hän oli karkuunkin pinkaissut!
"Öm.... Moi?", hän sitten sanoi, ollen tasan kaksi sekunttia hiljaa, mutta reveten sitten. Miten huvittavalta se olikaan kuulostanut omaan korvaan! Poika painoi kätensä kyljilleen, nauraen vihdoin ja viimein koko päivänä.
"Eijei.... Pitää rauhoittua...", hän mutisi itsekseen, ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, johonka oli taas pari tippaa ilmestynyt. Naurusta tällä kertaa. "Mitä tässä tilanteessa edes pitäisi sanoa?", hän lopulta kysyi Lucakselta, vaikkakin hieman hymyä pidätellen. Eh...

[Yan]

Lucas

Pieni vino hymy levisi Lucaksen kasvoille, kun pikkuveli väitti itseään itkupilliksi. Ellei Lucas itse olisi ollut yhtään karaistuneempi, hänkin olisi saattanut ruveta itkemään, mutta onneksi tilanne näytti menevän parempaan suuntaan. Oudon hiljaisuuden rikkoi voin hyvin hiljainen ääni, kun hiukset valahtivat jälleen miehen silmille ja hymy tämän kasvoilla leveni entisestään Splinterin epävarman tervehdyksen myötä. Veljen revetessä nauruun, ei Lucaksellakaan enää pokka pitänyt vaan leveä, pirteä virne täytti kasvot ja tämänkin suu hajosi nauruun. "No jaa..", Lucas hieraisi niskaansa iloisesti, virnuillen yhä. "Miten olisi: 'Kiva nähä pitkästä aikaa' tai 'Nyt kyllä kusetat, ei tollai pässi voi olla mun isoveli'?"
Lucaksen hymy oli loputon. Hän ei välittänyt näkökentän peittävistä hiuksistaan vaan oli iloinen siitä, että Splinter ei ollut vihainen hänelle.

//Sori, nyt jäi TOSI lyhyeks .__.'//

[Dogster]

Splinter

"No pässi sinä ainakin olet.", poika hymähti vinosti hymyillen. "Sotkit minutkin soppaasi. Sinun syysi, jos en enää voi puhua metsinkäisten kanssa.", hän virnisti. Ei hän tosin paljoa niiden kanssa puhunutkaan, mutta kyllähän hän saattaisi jotain niiltä tarvitakkin. Mistä sen tiesi? Kunhan tästä ei tulisi ongelmia myöhemmin... Art ei tykkäisi.
"Art!", poika parkaisi tajutessaan, että teki taas jotain kiellettyä! Splinter pamautti kätensä suunsa eteen, ja yritti keksiä jonkun TOSI hyvän keinon, jolla pääsisi karkuun ilman että loukkaisi Lucasta. Tai ehkä... pitäisi kertoa totuus. Kaikesta. Siitä kuinka hän oli ollut mestarinsa opetuksessa, kuinka hän oli tavannut Arathetin joka oli ottanut hänet kasvatikseen, voimistaan, rodustaan... Nyt edessä oli joku, jolle asia kuului enemmän kuin muille. Splinter veti henkeä, ja nielaisi syvään.
"Luke... Sinun ei ole ehkä turvallista olla seurassani...", poika sanoi masentuneena. Juuri kun hän oli vihdoin tavannut tuon... Splinter veti uudestaan henkeä, suoristi ryhtiään, ja katsoi Lucasta varsin vakavilla, surullisilla silmillä.
"Asun nimittäin haltioiden luona, enkä saisi oikeastaan olla kontaktissa ihmisiin, missään muodossa.", hän paljasti, toivoen ettei Lucas suuttuisi tai mitään... tai oikeastaan, hän toivoi että tuo suuttuisi, purkisi kaiken vihansa häneen, niin että hänen olisi helpompi elää. Inhottavaa ajatella veljestään näin, mutta Splinter oli toivonut että veljensä olisi ollut todellinen kusipää, joka ei olisi välittänyt tippaakaan, vaikka Splinter olisi hukkunut jokeen hänen silmiensä edessä. Mutta se taisi olla turha toivo, ja se hankaloitti hänen elämäänsä liian paljon.

[Yan]

Lucas

"Niin no joo jos sitä ajattelee tuolta kantilta...", Lucas virnisti veljensä kommentille ja raapi päätään, heilauttaen sitten hiukset taas pois silmiltä. Tuskin metsinkäiset enää myöhemmin muistaisivatkaan, että Lucas oli kiskaissut Splinterin mukaan koko juttuunu, sillä enemmän niitä taisi kiinnostaa Luken kiinni saaminen. Luultavasti ne miehen kiinni saatuaan syöttäisivät hänet joillekkin ihme otuksille, tai paloittelisivat tämän ihan vain huvin vuoksi palasiksi. Olihan metsinkäiset yleisesti ottaen äärimmäisen rauhaarakastavaa kansaa, mutta jos niiden suhteen meni liian pitkälle, viha oli loputon.
Lucas ei oikein ottanut selvää mitä Splinter tarkoitti Art'illa, mutta oletti sen olevan lyhenne jonkun henkilön nimestä. Kun tuo sitten totesi, ettei Luken olisi turvallista olla tuon seurassa, miehen ilme valahti. Se ei muuttunut kysyväksi tai vihaiseksi, ei edes pettyneeksi. Kasvot olivat kivettyneet ilmeettömiiksi ja silmien innostunut kiilto hävisi kokonaan. Eihän Lucas tietenkään tosissaan uskonut että häntä mikään todellinen vaara veljensä seurassa odottaisi. Pahintahan mitä saattoi tapahtua oli että hän kuolisi ja se nyt tuskin oli se todennäköisin asia, ainakaan hänen mielestä.
Lucaksen silmiin syttyi uusi valo kun Tomas kalautti sen tiedon, että tuo oli haltioiden puolella. Se ei ollut kuitenkaan positiivinen valonpilkahdus silmissä, se oli järkyttynyt. Ei, ei kuolema ollut pahinta mitä hänelle voisi tapahtua, sillä pahin oli jo tapahtunut. Hänen ainoa veljensä, ainoa ihminen joka oli enää jäljellä hänen perheestään, oli haltioiden puolella! Niiden olentojen, joihin Lucas ei luottanut juuri laisinkaan, ja joista ei pitänytkään yhtään sen enempää. Kaikesta huolimatta Lucas ei kuitenkaan ollut vihainen, mutta tällä kertaa pettymys täytti hänen mielensä. Mies nousi seisomaan suoraan ja katsoi veljeään ilmeettömänä. Hän ei toden totta tiennyt mitä sanoa. Toisaalta hänen teki mieli huutaa tuolle, kurittaa kuin pientä kakaraa, että mitä tuo oli mennyt tekemään, mutta taas toisaalta Lucas tiesi ettei se mitään muuttaisi. Tuntui kuin hän olisi menettänyt veljensä toistamiseen.