Lucas
Oli taas se aika vuodesta kun koko maa oli peittynyt valkoiseen huntuun. Pienet metsäneläimet olivat vaihtaneet luonnonvalkoiset talviturkit ylleen, maastoutuakseen paremmin senhetkiseen ympäristöönsä. Oli tosiaan parempi olla erottautumatta ympäristöstään näinkin epävakaisina aikoina, jolloin heikommat jäivät armotta jalkoihin. Eikä se koskenut pelkästään eläimiä, vaan myös melko tavallisia ihmisiä. Niitä ihmisiä, jotka olivat päättäneet olla osallistumatta käynnissä olevaan sotaan ja mieluummin jääneet sivullisiksi. Lucas ei ollut koskaan pelännyt sotaa, eikä hän pelännyt edelleenkään, mutta silti hän ei ollut sotimassa, vaikka se kuuluikin ehkä hänen velvollisuuksiinsa sotimaan kykenevänä nuorenamiehenä. Mies ei kuitenkaan tuntenut itseään siihen kykeneväksi. Jo pitkän aikaa hän oli tuntenut itsensä mitättömäksi ja heikoksi ja välillä hän ihmettelikin miksi näin oli päässyt käymään, vaikka sisimmässään hän tiesi vastauksen. Itseasiassa niitä oli monta, ja pääasiassa kaikki vastaukset liittyivät yhteen: Lucas oli kadottanut elämänsä merkityksen. Hänhän oli jo kolmikymppinen, ja mitä hän oli saanut näiden vuosien saatossa aikaan - ei yhtikäs mitään. Ja tulisiko hän koskaan saamaankaan? Sitä hän ei voinut olla miettimättä.
Hän oli paennut velvollisuuksiaan. Kuin karkuun juokseva eläin. Ja sitähän hän olikin, valkoisessa suojavärissä pakoon juokseva eläin joka ei tiennyt mitä tehdä.
Lucas nuuhki hetken ilmaa, painaen sitten kuononsa hankeen ja tassutellen muutaman metrin eteenpäin, pysähtyen kuitenkin taas. Hetken kuluttua hän nosti taas katseensa ympärilleen, oranssien silmien välkähtäen hetkellisesti. Metsän reunassa ei näkynyt ketään muita. Eikä naali edes aistinut keitään muita lähettyvillä. Hän oli siis täysin yksin, mikä nykyään kelpasi hänelle mainiosti.
Lucas jatkoi tepasteluaan ja eteni metsän reunaa myöten, sulautuen hyvin ympäristöönsä. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta vain todetakseen olevansa edelleen yksin. Muttei kauaa.
//Ja Rakki tänne Splinin kanssa 8)//