Samkiel
Syömään vai? Mies hymähti itsekseen Jennan kutsun kuultuaan ja asteli jakkaran ääreen ja istahti sille. Samkiel jäi siitä seuraamaan neidon värkätessä jotain ruokatarpeista. Ei mies tosiaan olisi osannut itse tehdä mitään, hän kenties olisi vain maistanut kaikkea erikseen, mutta voihin hän tuskin olisi koskenut. Niin outoa keltaista massaa.
Pian Jenna olikin tarjoamassa valmista leipäpalaa langenneelle, joka hetken silmäili suolalihalla peiteltyä leipäsiivua. Sitä saisi tehdä itse lisää jos maistuisi. Samkiel otti leivän käteensä ja katsahti sitten naisen puoleen. Kiitos. Sana oli aika hiljainen, mutta ymmärrettävissä kuitenkin. Oli langenneelta iso saavut lausua moinen sana ihmiselle, joita oikeastaan syytti osittain kohtalostaan. Jenna taisi kuitenkin olla poikkeus, jotenkin erilainen kuin muut.
Leipäsiivu vietiin viimein huulille ja siitä haukattiin pienesti. Se ei ollut ainakaan yhtä hirveä makuelämys kuin eilisiltainen rommi, todella paremman makuista, mies haukkasi leivästä jo uudemman kerran.
Tyytyväisen syönnin ohella Jenna päätti ohimennen kysyä jatkosta, tiesikö Samkiel minne haluaisi mennä. Oranssi silmäpari kohosi neitoon, katse oli kuin toinen olisi kysynyt jotain tyhmää. En halua mennä minnekään. Samkiel totesi yksinkertaisesti.