Routa

Kaikki loppuu johonkin ja alkavat jostain. Niin myös Quinn metsä. Metsän reuna on valoisaa ja harvaa kasvustoltaan. Reunamilla ei pahemmin sammalta ole vielä, vaan maata peittää saniaiset ja ruoho. Puut ovat suurimmaksi osaksi lehtipuita. Mitä syvemmälle metsään menee, sitä synkemmältä se alkaa näyttämään.. joten, uskallatko astua lumottuun metsään, vai pysytteletkö suosiolla poissa?

Valvoja: Crimson

Routa

ViestiKirjoittaja harlekiini » 15 Joulu 2011, 00:13

Talvi teki tuloaan. Aluskasvillisuuden päällä oli huurretta, mikä sai sen hiljaa rapsahtelemaan pehmeiden nahkasaappaiden alla niiden kulkiessa hiljaa, lähes hiipien vaitonaisen metsän puurajan pimeämmällä puolella. Aurinko oli lähes laskenut ja värjäsi taivaanrannan kultaiseksi, pidentäen varjot ja saaden metsän tuntumaan entistä synkemmältä. Taivaalle oli kerääntymässä tummia pilviä, jotka yhdessä ilman viilenemisen kanssa enteilivät mahdollista lumisadetta.
Harmaaturkkinen orava rapisteli vanhaa puunrunkoa ylöspäin yrittäen muistaa talvivarastonsa sijaintia. Hetkeksi se pysähtyi seuraamaan saappaiden omistajan ohikulkua, mikä toi sille etäisesti mieleen ne kerrat kun se oli nähnyt ilveksen hiipimässä metsästysretkellään. Noiden kahden tyylissä oli jotain samaa: liikkeiden pehmeys ja äänettömyys, huolettoman ulkokuoren alta kumpuileva varoitus ehdottomasta tarkkaavaisuudesta ja uhrin nopeasta kuolemasta. Hahmon ohitettua oravan puun tuuheahäntäinen eläin lähti uudestaan liikkeelle, mutta pysähtyi hetken kuluttua uudelleen, tällä kertaa muistaakseen mitä oli ollut tekemässä.

Oravan muistiin ei ollut luottamista missään tilanteessa, eikä sitä kiinnostanut muut kuin pähkinät ja linnunpesät riittävästi jotta se olisi osannut kuvailla muuta näkemäänsä tarkasti. Niinpä metsänreunaa seuraavan haltian liikkeissä ei ollut kovinkaan paljon ilvesmäisyyttä. Tummahiuksinen mies asteli kyllä kissamaisen pehmeästi ja varmasti, mutta hän ei ollut metsällä eikä etsinyt pienriistaa tapettavakseen. Lisäerona hänen ja ilveksen välillä oli myös se, että hän kulki eteenpäin niin suoraa viivaa kuin metsässä oli mahdollista sen sijaan, että olisi jolkotellut ja hyppinyt sinne tänne pysähtyen tuon tuostakin merkitsemään reviirinsä.
Mutta tiedättehän te oravat.

Fareos ojenteli kulkiessaan tummaihoisia sormiaan pitääkseen ne lämpiminä, ja kohensi nuoliviinensä asentoa. Hän ei ollut erityisen valppaalla tuulella, sillä hän oli kaiken valppautensa käyttänyt jo aiemmin metsästäessään itselleen illalliseksi jäniksen, jonka hän oli sitonut ylimääräisellä jousenjänteellä viineensä. Niinpä hän oli kiinnostunut vain tarpeeksi suojaisan kohdan löytämisestä, että voisi pystyttää leirin siksi yöksi ja nauttia ateriansa.
Miekan tuppi kalahti vaimeasti osuessaan puunrunkoon, ja verikylkinen jänönraato heilahti surumielisesti miehen muuttaessa hajamielisesti suuntaansa hieman välttääkseen törmäilyt.



¤¤ Koska yhden sanan otsikot. Täytyyhän minullakin jokin tavaramerkki olla u.u
Lotdow'n kanssa sovittu. ¤¤
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 15 Joulu 2011, 10:16

Lelacã

Talvi, kylmyys, lumi. Kaikkea mitä juuri nyt ei halunnut kohdata. Vaihtoehtoja talvi ei kuitenkaan antanut kellekkään, se tuli kun tuli. Toisethan nauttivat siitä oikein siemauksella, kuten useat lapset. Niin ihmis- kuin haltialapsetkin. Jopa jotkut aikuiset tykkäsivät lumesta, joka oli kuitenkin vielä vähäistä. Ehkä tämä oli se pahin osa talvea, kun on kylmä muttei ole lunta. Ainakin niille, joilla ei ole minkäänmoista kotia jossa asua. Yksi ihminen Cryptillä ainakin vihasi talvea, oli tuo sitten enemmän tai vähemmän ihmismäinen. Luotuaan nopean katsahduksen maastoon, käänsi käärme itsensä taas rullalle makaamaan.

Lelacã makasi parin kaatuneen puunrunkojen alla, niin että selkä ihan hipoi runkoja. Tuon kaulus oli kiinni, ettei yläruumis palelisi nin pahasti ja käärme oli tiukalla rullalla, häntä vain jääden puunrunkojen ulkopuolelle. Nukkua tuo ei tahtonut, kunhan vain taukoa luikertelemisesta piti. Kaikki huurre ja mahdollinen lumi oli jo sulanut tuon alta. Pimeyden laskeutuessa alkoi käärme sulkea silmiään ja yritti tunkea häntänsäkkin piiloon. Ei tuo pimeää varsinaisesti pelännyt, mutta pimeissä paikoissa voisi aina tapahtua mitä tahansa. Yksi esimerkki on mitä tänä iltana tulisi tapahtumaan.

Käärmeen saadessa melkein unenpäästä kiinni tuon nenään tarraantui outo haju. Siinä oli verta, jotain kuolutta ja jotain elollista. Lelacã avasi kaulustaan ja vilkaisi uudemman kerran ulos suojastaan. Ei tarivttu kahta silmää erottamaan suhteellisen lähellä etenevää hahmoa ja hiljaa käärme hakeutui syvemmälle valtavien runkojen alle.

//Here I am!
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 15 Joulu 2011, 12:10

Fareos mulkaisi taivaanrantaa ja viilenevää ilmaa aivan kuin ne olisivat joskus loukanneet häntä verisesti, ja suuntasi syvemmälle metsään. Hän ei suunnitellut yöpyvänsä metsän sydämessä, sillä olisi kestänyt ikuisuus päästä jälleen aukeammille seuduille, mutta tulta ei voinut sytyttää kovin helposti näin lähellä metsän reunaa, ei ainakaan mikäli yötuuli intoutuisi puhaltamaan. Joskus toiste hän ei kenties olisi välittänyt mikäli olisi joutunutkin tappelemaan puhurin kanssa, mutta ei nyt.

Mies pysähtyi kesken askeleen, ja loi lyhyen katseen pimenevään kasvustoon. Hän tunsi olonsa levottomaksi, vaikka oli kävellyt tämän saman metsän halki vielä silloin, kun osa ympäröivistä puista oli nuoria. Metsä oli pienten, hiljaisten äänten täyttämä silloinkin kun muu maailma nukkui, alkaen aina pienistä rapsahduksista jonkin eläimen tassujen alla päättyen yötä myöten valvovien lintujen liikehdintään, unohtamatta puhtaita kasvun ääniä. Haltia oli äänistä ja niiden aiheuttajista hyvin tietoinen, vaikka edes haltiakorvat eivät riittäneet erottamaan jokaista ääntä tai sen lähdettä erikseen. Yksikään ääni ei kuitenkaan saanut häntä levottomaksi, vaan pikemminkin tunne.

Haltia oli lievästi vainoharhainen, mutta sen ansiosta hän oli pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet. Nyt hänellä oli epämiellyttävä tunne siitä, ettei ollut metsän reunassa yksin. Käyttäessään sanaa yksin hän ei laskenut mukaan metsän luonnollisia asukkeja, vaan inhimilliset olennot. Hän ei taatusti ollut kuullut ihmisten rymistelyä, eikä nähnyt haltioita tai havainnut silmäkulmastaan pienempien, hämärän olentojen liikehdintää. Siitä huolimatta
Fareos vilkaisi oksistoon kuin olisi odottanut jonkun hyökkäävän sieltä kimppuunsa. Puissa ei kuitenkaan ollut ketään. Tarkkailtavana olemisen tunne ei kuitenkaan poistunut haltian lähdettyä uudestaan liikkeelle. Mies murahti itsekseen ja lisäsi hieman vauhtiaan.

Hän ehti jo epäillä valppautensa todella muuttuneen vainoharhaisuudeksi loikatessaan toistensa lomaan kaatuneiden puunrunkojen päälle vaivautumatta kiertämään niitä. Suuret puut, jotka olivat varmaankin kaatuneet jossain syysmyrskyssä, muodostivat alleen epämiellyttävän oloisen luolantapaisen.
Fareos oli ehtinyt yli runkojen puolen välin kun hän pysähtyi taas. Hänen sisäisten hälytyskellojensa soitto voimistui, mutta edes tämä uusi ympäristön tutkailu ei paljastanut mitään. Haltia seisoi aloillaan hetken kuunnellen alitajuntansa kirkumista ja pohtien asemaansa, kun vastaus alkoi hitaasti muotoutua. Hän ymmärsi pitävänsä siitä huomattavasti vähemmän kuin epätietoisuudesta. Kylmät väreet kulkivat pingottuneen haltian selkää pitkin hänen aivojensa huomioidessa ympäröivän metsän, ruumiin varoitukset ja puiden muovaaman luolan, jonka päällä hän seisoi, ja suorittaessa yksinkertaisen yhteenlaskun.
Alapuolellani.

Hitaasti haltia kurottautui irrottamaan jousensa, ja vielä hitaammin hän veti viinestään ruskeasulkaisen nuolen.
Surmattu jänis heilahteli hiljaa.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 15 Joulu 2011, 16:41

Lelacã

Käärme makasi hievahtamatta paikallaan, silmä toista tarkkailen. Kohta tuo kuitenkin sulki kauluksensa ja päätti jättää asian huomioimatta. Hän ei halunnut itselleen ongelmia. Veren haju jäi kuitenkin pyörimään ilmaan ja se sai käärmeen kaikki aistit viritetyiksi. Käärme pystyi kuulemaan vaitonasiet askeleet jotka lähestyivät tuota, siltikään lähestyjöä ei tuntunut olevan tietoinen Lelacãn olinpaikasta. Tuo säpsähti kun puunrunkojen päälle tuli lisää painoa ja se sai käärmeen valmistautumaan äkkinäiseen toimintaan. Tuo painoi kätensä maata vasten ja hellitti rullaansa päästäen häntänsä ja keskiruumiinsa välin kasvamaan. Askeleet pysähtyivät yläpuolella ja Lelacã tiesi tulleensa nähdyksi tai huomioiduksi. Käärme raapaisi kädellään maata, varmistaakseen saavan itsensä pongaistuksi pois runkojen alta. Vaikka toisen jousen veto olikin äänetön, pääsi nuolen poistuessa vitriinistä pieni raapaisun tapainen ääni. Lelacãn kynnet puristuivat maahan ja tuo teki ensimmäisen siirtonsa kun tunsi tulleensa uhatuksi.

Käärme työnsi itsensä niin ylös kuin suinkin pystyi ja tuon selkä pamahti runkoja vasten. Lelacã veti itsensä pois piilostaan ja suoristi ruumiinsa. Säikähteneenä hyökääjän tulosta tuo pystyi vain nopeasti sulkemaan kauluksensa ja katoamaan maan alle. Positua käärme ei aikonut, mutta pienen vastaiskun aika oli tullut. Tuo ei nähnyt juuri mitään maan alla, paitsi heikosti. Mutta kyllä tuo suuntansa muisti, ja se olisi suoraan siihen kohtaan missä hyökkääjän oli ollut. Maa nousi vähän tuon mennessä maan alla, mutta ei se vahinkoa aiheuttanut. Sillä sitämukaan mitä käärme eteni, myös maan tuon takana laski, jääden epämuodostuneesti sortuneeksi.

Kohta Lelacã ampaisi pintaan niin että multa ja aluskasvillisuus lenteli sinne tänne. Hurjistuneen sihinän myötä tuo levitteli kaulustaan uhmakkaasti ja varoittavasti, kuten yleensäkkin. Veren haju joka tuli ilmeisesti hyökkääjän luota, sai käärmeen ajattelemaan taas ruokaa, joka vuorostaan sai tuon agressiiviseksi.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 15 Joulu 2011, 20:16

Runkojen yllättäen tärähtäessä ainut syy, miksi haltian suusta ei kuulunut yllättynyttä älähdystä oli se, että voimakkaan iskun aiheuttama säikähdys sai äänen takertumaan hänen kurkkuunsa. Nuoli löysi nopeasti tiensä paikalleen haltian vetäessä jousen korvalleen maalia etsien. Sinä aikana mikä häneltä meni tasapainonsa palauttamiseen ja aseensa jännittämiseen, luolan asukki oli ehtinyt poistua majapaikastaan ja Fareos näki vain jonkin suunnattoman hahmon häviävän maan sisään kuin valtava myyrä. Haltia seurasi äimistyneenä katoamista seuraavaa maan etenevää aaltoliikettä. Mikäli hän olisi ollut ihminen, hän ei olisi uskonut silmiään. Haltiana hän oli kuitenkin tottunut epäluonnollisiksi luokiteltaviin tapahtumiin, eikä siten kuluttanut seitsemääkymmentä prosenttia aivokapasiteetistaan näkemisensä kieltämiseen. Se ei silti tarkoittanut, etteikö hänkin olisi pitänyt valtavan otuksen äkillistä ilmestymistä ja vielä äkillisempää katoamista äärimmäisen vaikeana hyväksyä.

Maa räjähti, ja haltia kohotti katseensa juuri parahiksi nähdäkseen käärmevartaloisen, nahkakauluksisen kalmon nousevan maasta ja kohoavan korkeuksiin. Fareos huusi säikähdyksestä ja päästi nuolen tähtäämättä, jolloin se ampaisi vahinkoa aiheuttamatta tiheikköön ja katosi. Yllätys oli horjuttanut haltian tasapainoa uudemman kerran, ja hänen toinen saappaansa lipesikin liukkaalla puunrungolla saaden miehen tömähtämään kipeästi lantiolleen ja luiskahtamaan siitä maahan selälleen. Jousi kirposi hänen kädestään ja jäi nojaamaan matalaa sammaloitunutta kiveä vasten samalla kun haltia perääntyi tuijottaen olentoa, jollaisesta hän ei ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan, miekkaansa haparoiden, vaikka asennon takia oli turha toivoakaan hänen onnistuvan sitä esiin vetämään. Äkkinäisten liikkeiden putoamiseen johtama sarja oli saanut köyden virkaa toimittaman jänteen solmun löystymään, jolloin kaninraato irtosi viinestä. Haltia luopui miekkansa tavoittelusta ja paiskasi pupun syrjään välttyäkseen kompastumasta siihen myöhemmin.


Tällaisissa tilanteissa kysyttiin usein kuka sinä olet? mitä seurasi usein tarkennus mikä sinä olet? Fareos oli kuitenkin liian äimistynyt kyetäkseen juttelemaan tuon otuksen kanssa, etenkin kun hän ei ollut koskaan aikaisemmin moista nähnyt! Olento, joka oli manalantakaisesta ulkomuodostaan huolimatta kovasti elossa, vaikutti kuitenkin sekä kiukkuiselta että nälkäiseltä, mikä olikin kaikki mitä hänen tarvitsi tietää.
Fareoksen tummiin silmiin ilmaantui punertava häivähdys hänen kurottaessaan mielensä verkoksi ympärilleen taatakseen itselleen edes sekunnin murto-osan verran ylimääräistä varoitusaikaa käärmehirviön toimien varalta. Koskettaessaan ohimennen otuksen mieltä hän koki toisen yllätyksen.

Otuksen mieli oli aivan yhtä kummallinen kuin sen ulkomuotokin. Tuollaisen olennon ajatusmaailman voisi kuvitella koostuvan vain alkukantaisimmista ajatuksista, mutta kirkkaiden, eläimellisten ajatusten tuikkeen alla häilyi pilvi, joka oli täynnä ajatuksia. Niin täynnä, että ne vaimensivat toinen toisensa, eikä yhtä ajatusta kyennyt seuraamaan eksymättä niiden virtaan. Tuonkaltaisia mieliä hän ei ollut tavannut usein, mutta hän tunnisti sen silti. Se oli ihmisen mieli. Murtunut, hiipunut, taantunutkin kenties, mutta yhtä lailla tunnistettavissa.
Näytti siltä, että tänään ei voinut luottaa omaan mieleensäkään.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 16 Joulu 2011, 12:50

Lelacã

Käärme raapi kynsillään maata ja silmäili olentoa, haltiaa, edessään. Pelon ja hämmästyksen pystyi paitsi näkemään, myös aistimaan. Kukapa ei olisi säikähtänyt tällaista näkyä, jos Lelacã itsekkin itseään pelkäsi. Järvien lähellä tuo ei ollut käynyt aikapäiviin. Lelacãn mielessä kävi jotoisen nopea surmaaminen, mutta tuon nakatessa jäniksen kauemmas käärmeen suunta vaihtui. Lelacã pupilli suureni ja tuon häntä heilahti muutaman kerran tyytyväisenä sivuille. Kieli kävi lipomassa ylähampaita ja tuo lähti luikertelemaan kohti jänistä. Herkullinen näky katosi salaman nopeasti käärmeen iskiessa valtavaksi venyneen leukansa jänikseen ja vetäessä sen yläruumiinsa mukaan kauluksen sisäpuolelle. Lelacã nieli jäniksen käärmeen tapaan pää edellä ja yhdellä vedolla, jonka jälkeen tuo kääntyi takaisin haltiaanpäin. Pienen hetken pystyi näkemään kuinka jäniksen takaraajat katosivat tuon aukinaiseen kitaan, jonka jälkeen alaleuka katosi taas yläleuan alle.

Lelacã oli kuitenkin suuri käärme, eikä yksi jänis nälkää poistanut. Haltian liha tuntui hyvältä ajatukselta kylmyyden keskellä, eikä käärme peitonnut aikomuksiaan lähtiessä luikertelemaan kohti toista. Kieli kävi ulkona heilumassa ja vaimea sihinä kuului. Käärme jäi paikalleen, vain muutamien metrien päähän toisesta, niin että kuolleen hajun saattoi haistaa. Lelacã asettui kyyryyn ja oli valmis ponnistamaan toisen kimppuun, antaen kuitenkin vielä pienen mahdollisuuden juosta pois. Lelacã ei kuitenkaan tappanut ketään inhmillistä olentoa mielellään.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 16 Joulu 2011, 20:44

Otuksen lähtiessä liikkeelle Fareos kierähti vikkelästi kauemmas ja nousi kompuroiden seisomaan katsellessaan illallisensa häviävän parempiin suihin. Haltia ei ollut menetyksestä kuitenkaan erityisen pahoillaan, sillä jäniksen tilalla olisi saattanut olla hänen toinen kätensä, mutta tapahtuma kuitenkin vahvisti huolta, jonka hirviön tajuntaan kurkistaminen oli aiheuttanut. Otus oli todellakin nälkäinen, eikä noin suuren Fareos vilkaisi käärmeolennon vartaloa arvioidakseen sen pituutta olennon nälkää varmasti riittänyt tyydyttämään yksi laiha kani.

Kobraihmissekoituksen lopetellessa ateriaansa ja kääntäessä silmänsä jälleen haltiaan, Fareos laski kätensä miekkansa kahvalle. Ensijärkytyksestä toivuttuaan hän tunsi kuitenkin kasvavaa uteliaisuutta tuota olentoa kohtaan, jolla oli niin ainutlaatuinen mieli. Olisi sääli tappaa se, vaikkakin oman henkensä uhalla, tai poistua sen luota tietämättä siitä mitään. Kuten sitä, purskahtelisiko niitä kenties tulevaisuudessa lisää maan alta.
Käärmeen kyyristyessä Fareos veti Casúrin huotrastaan ja käänsi sen puolustavaan asentoon, pitäen mielenmagian punertamat silmänsä yhä olennossa. Olipa hän kuinka utelias tahansa, hän ei luottanut nälkäiseen petoon pätkän vertaa, eikä aikonut jäädä suojattomaksi ollessaan epätietoinen sen reaktioista.

Ymmärtäisikö hirviö puhetta? Koirien väitettiin ymmärtävän, jos ei muuta niin äänensävyt, mutta tämä muistuttikin enemmän käärmettä kuin koiraa. Kenties se reagoisikin vain liikkeeseen, ja hän oli hullu kuvitellessaan voivansa kommunikoida sanoin sen kanssa ennen kuin se säikähtäisi ja tekisi hänestä selvää yhtä nopeasti kuin jäniksestä? Fareos oli kuitenkin löytänyt ihmisyyden jäänteet olennon mielestä, ja vaikka hän ei tiennytkään oliko kyseessä olento itse, vai temppua aikaisemmin yrittäneen kovaonnisen maagin hiipuva tietoisuus, hän päätti yrittää.
Millainen olento, hän kysyi telepatian välityksellä, on yhtä aikaa sekä ihminen että käärme?
Uudentyyppinen basiliski, kenties?
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 16 Joulu 2011, 22:33

Lelacã

Käärme pysyi toistaiseksi paikoillaan, miettien miten lähtisi hyökkäämään. Haltian vetäessä miekkansa esiin tuo sihisi ja näytti jykevät alahampaansa toiselle, sekin vain jotta toinen menisi taas sokkiin. Lelacã pelkäsi hyökätä, olihan tuo nähnyt muutkin terävät asiat taistelussa jo ennen käärmeruumistaan. Sitäpaitsi niistä oli jäänyt ennenkin ikäviä viiltoja selkään. Lelacã halusi kuitenkin aterian nyt heti ja lähin ruoka oli itse tullut häntä lähestymään. Helppoa tästä ei kuitenkaan tulisi, ei ainakaan yhtä helppoa kuin kuolleen jäniksen nielemisestä, vaikka olihan Lelacã niellyt kerran yhden ihmisen käden - ja pyörtynyt kun oli järjennyt mitä oli tehnyt. Käärmeen katse oli kiinnittynyt enemmän miekkaan kuin haltiaan, kaipa siitä voisi nähdä pientä pelkoa terävää asetta kohtaan. Tuota ei hampailla purtu poikki, mutta kenties se luuhännän paukautuksella taittuisi muodottomaksi klöntiksi. Ilmaistakseen ajatuksiaan Lelacã pamautti häntänsä monta kertaa maahan, niin että kaikki maassa oleva irtaimisto pomppasi ylös. Tämä ei ole leikkiä. tuo ajatteli.

Juurikun käärme oli loikkaamassa ensimmäiseen hökkäykseen, kuui tuo äänen pääsään. Tai ei se ainakaan toisen huulilta ollut tullut. Lelacã kääntyi katsomaan taakseen näkemättä ketään. Nytkö hän oli sitten seonnut lopullisesti? Tosin Lelacã oli vielä ihmisenä kuullut telepaattisista puheista, mutta tähän mennessä tuo oli pitänyt niitä satupuheena. Haltia oli kuitenkin ainut joka olisi voinut sanoa jotain jonka pystyisi kuulemaan. Lelacã kääntyi takaisin toista kohti ja kallisti päätään kuin kysyökseen toistoa. Sitä odottamatta tuo sihisi vastaukseksi, oli tuo sitten puhunut tai ei:
"Sellainen joka ei puhu suippokorvien kanssa siitä!" Sille joka tuota ymmärsi, saattoi ymmärtää että jos käärmeeltä enempää utelisi, jakaisi kyselijä samankohtalon äskeisen jäniksen kanssa. Lelacãn kaikki kuusi kättä raappivat levottomasti maata vuoronperään.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 17 Joulu 2011, 20:32

Haltian suupielet kaartuivat vaisuun hymyyn. Se siis osasi puhua! Otus ei kenties ollut erityisen halukas puhumaan, mutta ainakin ensimmäinen ajatustenvaihto oli hämmentänyt sitä ja saanut sen hylkäämään haltiantappamisensa ainakin siltä erää. Kenties hän saisi pidettyä käärmeen inhimillisemmän puolen kiireisenä lykätäkseen illalliseksi muuttumistaan tuonnemmaksi.
Hyvä on, hyvä on. Ei sitten, vaikka mielestäni kysymykseni oli varsin oikeutettu. Söit juuri illalliseni.
Fareos tiesi pelaavansa vaarallista peliä ryhtyessään juttusille kirjaimellisen mielipuolen kanssa. Olennon, miksikä sitä ikinä voisikaan kutsua, nälkä säkenöi voimakkaasti inhimillisen ytimen päällä päästäen lävitseen vain pilkahduksia, mikä ei herättänyt suuria toiveita siitä, että järki peittoaisi eläimellisen puolen siltä illalta.

Pystyisikö hän juoksemaan käärmettä nopeammin? Fareos ei ollut siitä niinkään varma. Olento oli suuri ja kömpelön näköinen, mutta se oli kaikesta huolimatta edennyt melkoista vauhtia maan alla varsin tottuneen oloisesti. Hän kenties mahtuisi kulkemaan pienemmistä väleistä, mutta hirviö saattaisi raivata itselleen tien silkalla massallaan, vaikka olikin kuihtuneen näköinen. Puuhun kiipeäminen ei senkään vuoksi tuntunut kovin houkuttelevalta. Vaikka tuo olisikin niitä käärmeitä, jotka eivät kiipeilyä harrastaneet, ei ollut mitään takeita siitä etteikö se tekisi jahtia helpommaksi kaatamalla koko petäjän. Haltia tiukensi vaistomaisesti otettaan miekkansa kahvasta aloittaessaan toisen pelikierroksen.
Illalliseni syöminen oli sitä paitsi hirveää tuhlausta. Mitäpä sinä minun tai yhden pahaisen kaniinin syömisestä koostut? Eihän meistä olisi yhdessäkään tyydyttämään puoltakaan nälkäsi mitasta! Etkö kaataisi mieluummin hirveä, joita metsässä liikkuu? Tai surmaisi lehmää maanviljelijän laitumelta? Niissä on lihaa. Riittävästi jopa sinulle, luulisin. Minä taas.. Fareos kohautti harteitaan kuin tähdentääkseen olevansa tuskin suupalaa kummempi.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 19 Joulu 2011, 13:45

Lelacã

Käärme ei piitannut toisen puheista. Tuolla oli nälkä, eikä tuo jaksanut ruveta juttusille. Sitäpaitsi puheet eri eläimistä vain lisäsivät sitä pakottavaa tunnetta hyökätä toisen kimppuun.
"Sinä taas olet lähempänä ja helpompi syödä, kuin lehmä ihmisten pelloilta tai juosta hirvi kiinni. Miksi siis lähtisin pois?" Lelacãs sihisi niin että kieli näkyi. Tuostahan tulisi vain yksi suippokorva vähemmän, ei se mitään merkkaisi. Unohtaen miekan uhmakkaan terän joka sai käärmeen pysymään ensin kauempana, lähti tuo nyt haltia kohti niin että voisi väittää tuon jyräävän toisen päältä. Kuitenkin Lelacã veti äkkijarrutuksen vain muutaman metrin päähän haltiasta ja pyöräytti häntänsä sivulta eteen. Kuului tavaton paukahdus kun häntä osui maahan, se että oliko tuo osunut haltiaan jäi toistaiseksi arvoitukseksi, sillä tuon kova luuhäntä ei pystynyt tuntemaan mitään. Lelacã vetäytyi oman turvallisuutensa vuoksi kauemmas taas, jottei saisi itselleen haavoja tässä tappelussa. Kuitenkin tuo oli valmis upottamaan jok'ikisen hampaansa toiseen.

//Pätkää, tuli mutta taisteluissa on hankala sada pitkää
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 24 Joulu 2011, 03:46

Jaahas.
Fareos kohotti Casúrin liiemmin yllättymättä käärmeolennon vastauksesta. Hän oli viimeaikoina joutunut jos jonkinmoiseen kahnaukseen, ja tämänkin tapauksen murhanhimo alkoi pikemminkin kuulua sääntöön kuin poikkeuksiin.
Haltia kyyristyi hirviön lähtiessä liikkeelle ja tarttui miekkaansa kaksin käsin kääntäen leveän terän piiskamaista hännäniskua vastaan. Hän oli odottanut osuvansa lihaan, eikä siis osannut varautua hampaita kalisuttavaan tärähdykseen, joka lähes väänsi miekan hänen käsistään terän iskeytyessä luuhun. Hän hoipersi askeleen taaksepäin tasapainonsa menettäneenä ja löi ällistyneen katseen miekkaansa, jonka terään oli ilmestynyt lovi. Casúrin taonta oli ensiluokkaista ja sen terä tavallista kestävämpi. Taisteluissa se oli halkaissut kilven toisensa jälkeen saamatta naarmuakaan, ja nyt yksi isku tuon olennon hännästä oli lyönyt terän piloille!
Fareos alkoi vakavasti epäillä selviytymismahdollisuuksiaan.

Haltia jätti taivastelut sikseen ja käänsi huomionsa jälleen vastustajaansa. Miekasta ei olisi hyötyä, ellei hän pääsisi lähemmäs pois tappavan luuhännän ulottuvilta. Hän työnsi miekkansa huotraansa ja tarttui jouseensa, ampaisten vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hännän isku oli tullut asettaen samalla nuolen jänteelle. Hän pysähtyi liukuen muutaman askeleen jälkeen ja lähetti nuolen kohti hirviön laajaa kaulusta, tavoitellen käteensä uutta heti irrotettuaan otteensa ensimmäisestä. Toinen nuoli seurasi veljeään tähdättynä käärmeen kädentapaisten väliin. Osuma ei kenties hidastaisi olentoa, mutta se voisi ainakin tehdä sen olon hankalaksi.
Fareos lähti uudestaan liikkeelle pyrkien juoksemaan siksakkia otuksen ympäri. Hän manasi vauhtiaan, joka ei yltänyt samaan nopeuteen kuin useimmilla haltioilla, mutta pysähtyminen ei tullut kysymykseenkään sen taatessa nopean tutustumisen naulan ajatusmaailmaan vasaran hieroessa tuttavuutta.
Missä Yhdeksässä Helvetissä kaikki käärmeenlumoojat olivat kun heitä tarvittiin?

Kolmas nuoli kiisi suhahtaen ilman halki.
Ainakaan lehmä ei pistä henkensä pitimiksi, eikä hirvi pyri avaamaan vatsaasi sisältäpäin!
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 25 Joulu 2011, 01:03

Lelacã

Käärme sihisi huvituneena kun tuo huomasi toisen miekan ja sihisi jotain "hupsista" kuulostavaa. Turhan tyytyväisenä tulokseensa Lelacã unohti kaikki mahdolliset muut aseet ja hetkessä nuoli pamahti hänen kaulusta ylääpitävään piikkiin, jääden siihen törröttämään kivuliaasti. Käärme sihisi ja pamautti häntänsä pariin kertaan maahan. Yllättyneenä ja säikähtäneenä iskusta tuo ei pystynyt reagoimaan ennen seuraavan nuolen tuloa joka pamahti käsien väliin, suoraan vanhan haavan kohdalle. Lelacã karjaisi ja syli lensi tuon suusta. Veri valui käsien välistä, kun vanha haava oli revennyt auki.
"Senkin!" tuo sihisi ja veti nuolen pois haavasta. Lelacãa alkoi kirjaimellisesti pelottaa tämä kamppailu, noin haastavaa nuolen käyttäjää vastaan. Kuitenkin se ajatus siitä minkämoinen vastus hän oli tuolle haltialle, sai tuon pysymään paikanpäällä eikä karkaamaan häntä koipien välissä. Käärme raapaisi maata yhdellä kädellään ja nosti toisen vetämään kauluspiikistään nuolen pois. Tuo puristi sen käsiensä välissä poikki ja nakkasi katkenneen varren sivummalle, vain jotta saisi epävarmuutta kohteeseensa.

Haltia pomppi paikasta toiseen eikä käärme meinannut pysyä vauhdissa mukana. Kun käärme vihdoin sai lähes suoran katsekontaktin haltiaan tuo avasi kitansa ammolleen ja suoristi hampaansa päästäen ilmoille kunnon karjahduksen. Hetkessä kuitenkin kuului suhahdus ja veri roiskahti. Uskomaton kipu lävisti koko käärmeen ruumiin, päästä alkaen ja tuo kaatui maahan. Lelacã sätki paikallaan ennenkuin sai itsensä mahalleen makaamaan. Kaikki alaleuan lihakset olivat lamaantuneet ja leuka roikkui veltosti suusta. Tuo nosti vihan täyttämän katseensa haltiaan, jonka pitäisi olla sokea jos tuo ei olisi nähnyt kuinka nuoli lävisti koko alaleuan keskeltä. Veri valui solkenaan tuon suusta ja se sai käärmeen entistä vihaisemmaksi, ruuan haluisemmaksi. Veri oli se mitä hän kaipasi suuhunsa, mutta tismalleen toiselle tapaa. Lelacã nosti itsensä käsillään väristen pystyasentoon takaisin ja tuo pyyhkäisi leukaansa joka heilahti veltosti. Onnekseen tuo ei tarvinnut alaleukaansa puuakseen vaan kieli hoiti koko homman tuon sihistessä:
"Hyvin ammuttu. Harmi että se ei auttanut sinua yhtään pelastautumaan nyt."

Parin sekunnin mietinnän jälkeen käärme ampaisi uhkarohkeasti eteenpäin, ylimmät kädet ojossa ja valmiina painamaan toisen maata vasten ja hampat valmiina pureutumaan kaulaan ja katkaisemaan niskan. Lelacã olisi voinut ajatella kahdesti ennen huitaisuaan koska toisella oli edelleen nuolet, miekka ja sitäpaitsi käärme ei edes pystyisi puremaan toista liikuntakyvyttömällä alaleuallaan.

//Nyt taas inspaa 8D
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 25 Joulu 2011, 20:49

Jarruttavat saappaat irrottivat sammalta maaperästä haltian vaihtaessa jälleen suuntaansa. Alituinen juokseminen kyllä hämmensi hirviötä ja vähensi osumamahdollisuutta, mutta se myös söi hänen voimiaan. Huurteen peittämässä maassa piili myös liukastumisvaara, ja ärsytetty käärme iskisi heti kun saisi tilaisuutensa. Hän oli voittanut loikkimisellaan aikaa, muttei voisi jatkaa ryntäilyään loputtomiin.
Kuullessaan kolmannen nuolensa osuneen maaliinsa Fareos vaihtoi suuntaansa vielä kerran ja livahti paksurunkoisen puun taakse tasaamaan hengitystään, neljäs nuoli valmiina jänteellä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti loukkaantuneen hirviön pitämää ääntä päätelläkseen sen kulloisenkin asennon ja liikkeen, taivuttaen jousensa äänten vihjaistessa hirviön pyrkivän takaisin pystyyn.

Haltia veti syvään henkeä rauhoittaakseen adrenaliinin vapisuttamat kätensä ja astui näkyville piilostaan nuoli korvalleen vedettynä. Hän piti nuolensa tähdättynä käärmeen kaulukseen, joka olennon leveimpänä kohtana tarjosi parhaimman maalin, vaikka hän ei uskonutkaan voivansa kaataa otusta pelkillä nuolilla. Parhaimmillaankaan hänen nuolivarastonsa ei yltänyt kahtakymmentä lukuisammaksi, ja epäili vahvasti ettei vähäisempi määrä riittäisi olentoa tappamaan. Kolme jo osunutta nuolta ei ainakaan tuntunut edes hidastaneen hirviötä sen ampaistessa uuteen hyökkäykseen. Fareos käänsi nuolensa osoittamaan avoimeen kitaan, vaikka hänen käsiensä tärinä ei lupaillut osumista. Harvassa olivatkin ne soturit, jotka eivät vapisisi nähdessään verisen, massiivisen käärmehirviön rynnistävän heitä kohti pimeässä metsässä!

Fareos astui puoliaskeleen taaksepäin ja vapautti nuolensa, jonka häiritty liikerata poikkesi aiotusta ja sai sen kiitämään maalinsa ohitse. Perääntyvä haltia tarttui viidenteen nuoleen ja tähtäsi uudemman kerran.
Poistu! Ryömi takaisin koloosi, tai puhkaisen toisenkin silmäsi!
Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa ampua, vaan hän joutui kierähtämään takaisin puun taakse ja sen ympäri välttyäkseen murskautumasta otuksen alle. Nuoli kenties estäisi sitä syömästä häntä, mutta se ei suurta lohtua tarjoaisi mikäli ärsytetty otus repisi hänet kynsillään palasiksi.
Haltia heitti nuolen kädestään ja jousi toisesta kädestä roikkuen hyppäsi tavoittelemaan puun alaoksaa.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 25 Joulu 2011, 23:12

Lelacã

Käärme kiskaisi nuolen pois leuastaan ja nakkasi maahan. änellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada kiinni ympäriinsä kirmailevaa haltiaa, vaikka yritys olikin kova. Maahan jäi monta kuoppaa kun Lelacã paukautti häntänsä maahan kerta toisensa jälkeen tuloksetta.
"Pidä sinä likaiset nuolesi poissa silmästäni!" Lelacã sihisi ääni väristen toiselle. Uhkaukset hän otti vakavina, varsinkin jos puhuttiin hänen ainoasta silmästään. Lelacãn mielen alkoi taas vallata hiljalleen sama ja tuttu pelko. Käärmeen alaleuan lihakset alkoivat taas hiljalleen toimia, mutta leuka pysyi velttona edelleen. Hampaat sojottivat pystysuorassa suusta ja käärme silmäili haltiaa joka oli nyt kadonnut puun oksalle. Pahus! Kaikki aina - niin eläimet kuin haltiat sun muut, kiipesivät puihin turvaan jonne käärmeellä ei olut mitään mahdollisuutta päästä. Tämä oli kaiken lisäksi paksu puu, eikä sitä voinut voimalla kaataa. Lelacãn häntä heilahteli levottomasti sivuille kun katse pysyi haltiassa.

Kääärme ponnisti hypyn ylöspäin ja raapaisi kynsillään puun kaarnasta palasia pois, osumatta kuitenkaan haltiaan. Tuo raapi kynsillään runkoa ja yritti päästä ylemmäs. Sekin toivotonta.
"Tämä olisi huomattavasti helpompaa jos omistaisin vielä jalat!" tuo murisi itsekseen ja kurotteli puuhun. Lelacã ponnisti vielä korkeaan hyppyyn ja osui kuin osuikin oksaa, napsaisten sen poikki. Käärme läjähti makuulteen maahan ja oksa kolahti tuon niskaan.
"Turhauttavaa", käärme sihisi ja nosti taas yläruumiinsa. Lelacã vilkaisi reivttyä puun runkoa ja katkennutta oksaa, ennenkuin lähti luikertelemaan poispäin. Tämä oli toiminut aikaisemmin, tosin ohuemalla puulla, joten miksei se onnistuisi nytkin. Kun käärme oli jo lähtenyt hävinneen näköisenä poispäin, tuo käännähti ympäri ja loikkasi sekunnin murto-osassa maan alle. Tuo jatkoi suoraan eteenpäin ja meni armottomasti maan alla, tuhoten kaiken mikä tielle sattui. Mukaanlukien sen samaisen puun juuret. Käärme nousi takaisin pinnalle ja ravisteli hiekat ja mudat nopeasti pois itsestään. Lelacã alkoi työntämään täydellä fyysisellä voimalla puuta, jonka juuristo oltiin juuri silpottu pieneksi mössöksi.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 26 Joulu 2011, 01:46

Fareos hilasi itsensä oksalta toiselle, kunnes arveli olevansa riittävän korkealla käärmeen kurotella. Hän polvistui oksalle puristaen toisella kädellä joustaan, toisella rungosta pistävää nuorta oksaa, tähyillen alastomien alaoksien lävitse rusehtavaa uutta vihollistaan. Hän säpsähti kerran käärmeen ponnistaessa lyhyeksi jääneeseen loikkaan ja ojensi kätensä tavoittelemaan nuolta, mutta luopui ajatuksesta kuten aterioijakseen pyrkiväkin. Käärmehirviön epäonnistuminen rauhoitti häntä ainakin joissain määrin: otus ei todellakaan kyennyt seuraamaan häntä puuhun. Puu oli seissyt paikallaan riittävän kauan nähdäkseen vuosisadan kuolevan, eikä se kaatuisi ennen kuin sen ydin olisi kokonaan ajan mädättämä ja voimakas syysmyrsky lopulta murtaisi sen rungon. Fareos hengähtikin uudestaan ja antoi lihastensa rentoutua hieman kerätäkseen voimia.

Lyödyn käärmeen lähtö oli huojentava näky, mutta Fareos ei antanut sen pettää itseään. Hän oli ollut tarpeeksi monessa taistelussa tunteakseen lukuisempia hämäystaktiikoita kuin saattoi laskea, eikä hän hirviön raivon nähtyään ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että se antaisi periksi näin helposti. Haltia asettui tukevammin oksalleen uumoillen otuksen vain ottavan vauhtia uutta hyppyä varten, eikä hän halunnut pudota mikäli törmäys vavisuttaisi puuta.
Hän valpastui käärmeen käännähtäessä ja sai huomata olleensa oikeassa ainakin osittain. Sen sijaan, että hirviö olisi suunnannut ylöspäin, se kaivautuikin maahan yhtä tehokkaasti kuin hän oli nähnyt sen kerran aiemminkin tekevän ja oli kadonnut hämmästyttävän nopeasti kokonsa huomioon ottaen. Fareos seurasi laajentunein silmin lähestyvää maan kumpuilua, ja tunsi tärinää sen saavuttaessa puun. Runkoa vasten painettu käsi tunsi heikkoa vapinaa, joka kantautui juurista aina latvaan asti ja havisutti lehtiä. Metsähaltia olisi kenties osannut tulkita puun lähettämät viestit peloksi, mutta Fareos ymmärsi vain epämukavuuden, joka lähti enimmäkseen hänestä itsestään ja siitä tiedosta, että kuusimetrinen hirviö möyri parhaillaan hänen ainoan turvapaikkansa juurella.

Maa räjähti, ja käärmeotus oli taas näkyvissä ja uudelleen puun rungon kimpussa. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Fareos kurtisti olennolle kulmiaan. Se oli jo kerran pyrkinyt päästä puuhun, eikä näin paksua runkoa käynyt kaatamaan kuin ryhmä riuskoja puunhakkaajia. Haltian ajatuksissa ehti nousta teoria, että olento oli vain hakenut vauhtia ja pyrkinyt säikäyttämään hänet ennen uutta yritystään, mutta se haipui nopeasti murinaa muistuttavan äänen pikku hiljaa voimistuessa ja lehtien havistessa. Hetken jatkunutta murinaa seurasi paukahdus, ja lopulta toinenkin, joita seurasi kasvava sarja katkeilevia oksia muistuttava ääni. Puu vavahti, ja haltian leuka loksahti tilanteen valjetessa hänelle koko toivottomuudessaan. Tuo kirottu onkimato aikoi kaataa puun!
Tuoreen kankaan puun juuret olivat pinnassa, eikä kestänyt kovinkaan kauan ennen kuin murskatut juuret nousivat esiin puun antaessa periksi suuremman voiman edessä ja hiljalleen kallistuessa. Fareos sujautti jousensa selkäänsä ja etsi katseellaan läheisistä puista tukevaa oksaa, jolle hypätä, muttei löytänyt ensimmäistäkään joka olisi ollut tarpeeksi lähellä. Silloin painovoima tarttui omaansa ja kaatuvan puun vauhti kiihtyi. Haltia huudahti ja teki epätoivoisen loikan välttyäkseen murskautumasta puun alle kun se vihdoin rymisten tapasi maan. Hän tarttui yhteen ohitseen suhahtavista oksista ja laskeutui hetkeä ennen sitä kyyryyn tasajaloin, saaden yhdestä oksasta kipeästi selkäänsä. Hän heittäytyi sikiöasentoon maahan ja suojasi päätään käsillään oksien katkeillessa ja maailmanlopun metelin kaikuessa ympärillään, kunnes viimein tuli hiljaista.

Haltia liikahti ja kohotti päätään, pudistaen lehtiä ja pieniä oksia yltään. Hän oli päätynyt rungon viereen kahden oksan väliin ja yhden päälle hieman alemmas siitä missä oli aiemmin istunut, mutta oli selviytynyt naarmuilla. Vielä oli tosin selvittävä kuusimetrisestä käärmeestä.
Fareos ponnisti pystyyn hengittäen nopeasti kaatumisen aiheuttamasta säikähdyksestä ja veti esiin kovia kokeneen miekkansa, haeskellen oksien välistä parempaa jalansijaa. Casúrissa riitti yhä terää puolustautumista varten, ja hän oli vakaasti päättänyt olla lähtemättä metsästä käärmeen vatsassa.
Hyvä on sitten! Tule tänne vain, saasta! Minua eivät sinua mahtavammatkaan ole saaneet hengiltä, etkä saa sinäkään! Minä olen Jousen Huonetta, ja tulen vielä takomaan sen nimen sinun päähäsi oli minulla miekkaa eli ei! Tule tänne!
harlekiini
 

Seuraava

Paluu Metsänreunat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron