Routa

Kaikki loppuu johonkin ja alkavat jostain. Niin myös Quinn metsä. Metsän reuna on valoisaa ja harvaa kasvustoltaan. Reunamilla ei pahemmin sammalta ole vielä, vaan maata peittää saniaiset ja ruoho. Puut ovat suurimmaksi osaksi lehtipuita. Mitä syvemmälle metsään menee, sitä synkemmältä se alkaa näyttämään.. joten, uskallatko astua lumottuun metsään, vai pysytteletkö suosiolla poissa?

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Lotdow » 27 Joulu 2011, 01:05

Lelacã

Puun runko pisti vastaan, mutta lopulta sen oli taivuttava käärmeen tahtoon. Maasta nousevat juuret tekivät pineiä naarmuja Lelacãn mahaan, mutta tuo ei niistä piitannut. Käärme vetäytyi kauemmas puusta ja ravisteli päälle pudonneet lehdet pois. Puu ainakin oli nyt täydellisesti kaadettu ja haltia oli taas maankamaralla. Sen verran mitä Lelacã toisesta näki, pystyi tuo arvioimaan ettei toinen ollut saanut sen kummempaa vahinkoa kuin pieniä pintanaarmuja. Käärme loikkasi kaatuneen puunrungon päälle ja sihisi varoittelevasti kun lähestyi vaanivin käsien vedoin toista. Haltia nousi yllättävän nopeasti pystyyn moisen rynkytyksen takia, joten kyseessä oli paitsi sisukas, myös kestävää sorttia oleva vastustaja. Lelacã ei antanut ajatuksen häiritä, vaikka tuo alkoi hiljalleen itsekkin uskomaan että hänen olisi vain kannattanut juosta se hirvi kiinni, tai syödä joku lehmä. Nyt oltiin kuitenkin jo tässä ja vasta pakon tullessa lähtisi käärme pois, se taisikin jo olla selvää toiselle. Tässä taisi olla molemmilla hieman tasapainoton olo, kun käärme yritti parhaansa mukaan pitää koko ruumiinsa rungon päällä ja oksat eivät meinanneet antaa suippokorvalle jalansijaa. Lelacãn häntä pääsi pudottautumaan sivulle ja tuo horjahti alemmas puunringon päältä.

Haltian selostus kuulosti Lelacãn korviin niin itsevarmalta ja totiselta että tuo olisi halunnut luikkia pois paikalta ettei menettäisi henkeään täällä, tässä metsän reunassa, jonkin ihmeen suippokorva kasvien rakastaja rodun edustajan kädestä. Kuitenkaan tuo ei ollut lähdössä. Lelacã ei vastannut, ei ainakaan mitenkään ymmärrettävästi tuo vain sihahti. Leukalihakset olivat taas päässet takaisin toimintaan ja tuon alaleuka katosi hiljalleen yläleuan alle, kuin sitä ei olisi koskaan edes ollut olemassa. Käärme ei osannut tehdä juuri nyt mitään. Se saattoi johtua epävarmuudesta toisen vahvuutta kohtaan, tai huonosta olemispaikasta. Runko kun ei ollut mikään paras mahdollinen hyökkäyspiste, vaikka hienoinen haltian yläpuolella olo antoikin etulyöntiaseman - mutta vain pienen. Jos Lelacã loikkaisi ylhäältä, saattaisi haltia kevyesti viiltää hänen mahansa auki, ja jos taas tuo hyökkäisi edestä, saisi haltia tehtyä helpon pistoliikkeen. Valinnanvaraa ei siis paljoa ollutkaan, vaikka iskun suunta oli helposti arvattavissa. Käärme raapaisi runkoa vielä kerran kynsillään ja päätti antaa yrityksen sivultapäin hyökkäämiselle.

Käärmeen häntä heilahti rajusti suoraan sivulta, mennen suunnilleen haltian keskiruumiin kohdalta. Hännän raju voima sai käärmeen itsensäkkin putoamaan taas alemmassa rungon päällä ja tuo joutui tarraamaan kynsillään runkoon. Lelacã sihahti hiljaa ja yritti vetää itsensä takaisin rungon päälle samaan asentoon missä oli ollut. Samalla tuon katse irtosi haltiasta ja antoi tuolle mahdollisuuden iskeä.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 29 Joulu 2011, 02:34

Käärmeen vallatessa rungon Fareos perääntyi pari askelta saadakseen etäisyyttä. Hän hengitti raskaasti äskeisen vaarallisen rysähdyksen ja adrenaliinin yhteisvaikutuksesta, tummat silmät palaen kuin kekäleet. Hengissä selviytymisen palo poltteli hänen sisuksiaan, niin ettei hän tuntenut sormiensa kohmetta eikä kyennyt aistimaan kipua lukuisista ruhjeistaan. Miekan terään tarttui hiipuvan valon viimeinen säde, mikä sai sen välähtämään nälkäisesti. Valon leikki väreili kohdassa, joka oli painunut käärmeen hännän iskusta, eikä edennyt suoraviivaisesti terää pitkin niin kuin yleensä sen terävyyttä korostaen. Mutta haavoittuneen suden sanotaan purevan kahta kauheammin.

Haltia kohotti miekkansa vastaamaan käärmeen hännän iskuun, ja tähtäsi nyt vaaleampaan alueeseen iskeäkseen lihaa. Miekka heilahti haltian karjaisun myötä iskemään kohdettaan, mutta hännän voima ei ollut suinkaan hiipunut aiemmasta, vaan se tuntui peräti voimistuneen. Valmistautumisestaan huolimatta Fareos ei kyennyt ottamaan iskua vastaan, vaan heilahti sen voimasta takanaan olevaa oksaa vasten. Hän oli kompastua, mikä olisi väistämättä johtanut oksan päälle tai yli kaatumiseen ja puolustuskyvyttömyyteen, mutta onnistui kääntymään kesken horjahduksensa ja ottamaankin oksasta tukea päästäkseen takaisin jaloilleen. Hän mulkoili käärmettä vihaisesti aivojensa työskennellessä ankarasti keksiäkseen keinon päästä altavastaavan asemasta, ja olisi antanut hyvin paljon kunnon keihäästä.

Käärmehirviön asema ei liiemmin houkutellut hyökkäämään. Mikäli hän loikkaisi pääpuolelle, otus saattaisi aiemmin esitelleellä nopeudellaan puraista hänet kahtia ennen kuin hän ehtisi haavoittaa sitä. Mikäli hän taas valitsisi häntäpuolen, tuo saattaisi kampata hänet ja tehdä hänestä selvää, tai vaihtoehtoisesti rusentaa hänet kuoliaaksi. Keskelle? Se tarjoaisi käärmeelle käytännössä molemmat vaihtoehdot, lisänä vielä hänen iskemisensä hännällä puoleenväliin läheistä leppää kesken hypyn. Pääpuoleen, siis.

Fareos hyppäsi viereisen oksan yli päästäkseen lähemmäs käärmeen päätä sen katsoessa muualle ja käytti tilaisuutta hyväkseen päästäkseen iskuetäisyydelle ennen kuin hirviö kiinnittäisi häneen jälleen huomiota. Hän veti miekkansa taakse iskuvalmiuteen jo ensimmäisen askeleen aikana, eikä tarvinnut kuin kolme päästäkseen rungon tuntumaan, juuri sopivasti sivaltaakseen hirviötä sen eturaajojen jalkojen? Käsien? tuntumaan.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 29 Joulu 2011, 16:51

Lelacã

Käärme käänsi päänsä muutamaa sekuntia liian myöhään takaisin haltiaan ja miekan terä vain sivalsi ohitse. Lelacã suuntasi katseensa haltiaan kun tunsi nesteen valuvan käsiensä luota alaspäin ja tuo näki pitkän viillon joka oli repinyt koko suomukerroksen auki. Se oli käärmeelle tarpeeksi ilmoittamaan toisen viha-asteikosta. Säikähdyksen saattelemana Lelacãn kynnet päästivät irti rungosta ja tuo putosi kyljelleen maahan, alas rungolta.
"Okei, okei! Voitit, pidä nahkasi!" tuo sihisi paniikissa ja yritti päästä kiireellä pystyyn, onnistuen vain rullamaan ympyrää paikallaan. Pirun sitkeitä kaikki inhmilliset olennot nykyisin. Oli korkea aika mennä syömään niitä lehmiä ja vain lehmiä. Elleivät nekin sitten olisi opetelleet itsepuolustusta. Nälkä vaivasi käärmeen vatsaa, mutta niin tekivät myös jok'ikiset viillot, varsinkin uusin joka saattasi käärmeen varmaan verenhukkaan tätä menoa. Tai niin Lelacã ainakin itse luuli, vaikka paniikissa ihminen luulee vähän kaikkea.

Käärme sai itsensä vihdoin käännettyä oikein päin ja nousemaan pystyyn. Lelacãn yksi silmä katsoi peläten haltiaa ja tuon häntä olisi hakeutunut koipien väliin, jos sellaisia olisi ollut. Nyt se vain kääntyi automaattisesta muun ruumiin viereen ja Lelacã painoi alentuvasti kauluksensa alas. Lelacã olsii halunnut krimata samantien pois, mutta tuo tunsi vatsansa muljahtelevan epämääräisesti ja käärmettä oksetti. Vatsa heittelehti muutaman kerran aaltoliikkeessä ja sitten tuo avasi suunsa. Pienen krunutuksen ja karjaisun välinen ja tiesminkä moinen ääni pääsi tuon suusta kun käärme päästi kaiken mitä jäniksestä oli jäänyt ulos suustaan. Aimo tukku karvoja ja pieniä, kuin isoja luita sekä paljon kuolaa.
"hyh, no nyt meni ruokahalu", käärme sihahti ja nyrpisti olematonta nenäänsä. Kohta tuo muisti jo haltian läsnäolon ja peruutti automaattisesti kauemmas. Katse täynnä pelkoa.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 29 Joulu 2011, 23:02

Fareos tunsi huomattavaa tyydytystä miekan terän leikatessa kovien suomujen läpi pehmeään lihaan. Lommostaan huolimatta Casúrin kilpiä murskaava voima oli yhä tallella tukemassa sen terävyyttä. Käärmeen pudotessa puunrungolta hän loikkasi sen tilalle valmiina käymään olennon kimppuun koko selviytymisvietillään, mikäli se pyrkisi jallittamaan häntä kuten kaataessaan puun. Veri valui haltian posken ja kaulan naarmuista hänen siinä seistessään ja odottaessaan hirviön paljastavan aikeensa.

Käärme tuntui kuitenkin olevan tosissaan antautumisensa kanssa, mitä nyt sen alistuneesta ruumiinkielestä saattoi päätellä. Hän odotti kuitenkin hetken ennen kuin antoi itsensä rentoutua, ja silloinkin vain hieman. Ei auttanut luottaa olentoihin, jotka olivat yrittäneet tappaa hänet vain hetkeä aikaisemmin vaikka ne kuinka alistuneilta vaikuttaisivatkin. Ei sen puoleen, haltia ei luottanut kehenkään muutoinkaan.
Haltia nyrpisti tummaihoista nenäänsä käärmeen kakoessa ja pulauttaessa äskeisen ateriansa jämät puunrungon eteen. Elettyään vuosikausia erämaassa Fareos oli oppinut hyödyntämään saaliistaan kaiken mahdollisen sisäelimiä myöten ja toisinaan syömään ateriansa raakanakin, mutta hänkään ei erityisemmin innostunut jo kertaalleen syödyistä aineksista. Kuvottavaa.
Jos luulet tuon käyvän lahjuksesta, vakuutan että olet erehtynyt. Luikero oli hänelle kaniinin velkaa, mutta se saisi luvan olla eri kani, ja mielellään syömäkelpoisten osien kanssa.

Fareos tarkasteli perääntyvää käärmettä ja huokaisi sitten, heilauttaen miekkaansa hätistelevästi ennen kuin työnsi sen huotraansa.
Luikertelehan matkoihisi. Ja tiedä olla käymättä enää matkalaisten kimppuun, pääset helpommalla. Haltia kurotti ottamaan jousensa viinensä ympäriltä ja tarkisti sen olevan yhä ehjä. Hyvä näin, muuten tuo liero olisi jäänyt hänelle vielä jousenkin velkaa, eikä hän olisi sitä antanut anteeksi yhtä armollisesti, etenkin kun jousesta riippui lähes hänen koko selviytymisensä sivistyksen ulkopuolella.
Fareos nosti katseensa takaisin käärmeeseen. Heillä tuntui olevan ainakin hetkellinen aselepo, niin harvoin kun hän sitä sanaa käyttikin, ja hän voisi hyvinkin käyttää tilannetta hyväkseen ja pyrkiä ottamaan otuksesta selvää.
Nyt kun puheeseen pääsimme, kysyn sinulta uudestaan: mikä sinä olet? Näytäterikoiselta, mutta havaitsen ihmisen mielessäsi. Miksi? Onko teitä useampiakin? Haluaisin kovasti päästä leiripaikalleni joutumatta teurastamaan koko joukon ylikasvaneita käärmeitä.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 30 Joulu 2011, 00:41

Lelacã

"En odottanutkaan sinun syövän rusakon selkärankaa", käärme mumisi hiljaa ja koitti olla ärsyttämättä haltiaa enää uudestaan. Jos se tuon hengen pelastaisi, niin kyllä käärme äkkiä toiselle samanlaisen taikoisi, tai saalistaisi oikeastaan. Kun haltia poimi aseensa painui Lelacã entistä tukevammin maata vasten ja pystyi tuskin hengittämään. Tämä oli uhkaava tilanne hänelle ja haltia saattaisi pistää käärmeen luomaan nahkansa hetkenä minä hyvänsä. Käärme kääntyi ympäri ja mutisi myöntyvästi. Hienoa! Hän saisi lähteä kaikessa rauhassa, muttei voinut olla siltikään vilkuilematta taakseen, siltävaralta että toinen vielä jännittäisi jousensa. Haltia halusi kuitenkin vielä juttusille ilmeisestikkin seuraavien kysymyksien kanssa ja käärme kääntyi vielä takaisin. Hän kuunteli toisen puheita ja piteli haavaansa yhdellä käsistään.
"Oi! Ketä sinä haukut käärmeeksi!" tuo sihahti loukkaantuneena ja heilautti häntäänsä. Hän ei pitänyt, eikä tulisi koskaan pitämään itseään käärmeenä. Olihan noiden luikertelijoiden ja ihmisten välillä liiankin selvä ero. Ekolokerot olivat kaukanatoisistaan! Siltikin haltialla oli pointti ja Lelacã oli pakko myöntää se itsekkin.

Käärme laski päätään alaspäin ja sihisi vastaukseksi:
"Sallinet että selvennän: minä OLEN ihminen. Enkä muka näytä siltä" Lelacã nosti vähän itseään esittelläkseen laihaa yläruumistaan ja heilutteli käsiään. Häntä ja kaulus eivät tee käärmettä, varsinkaan kaulus. Sen tekee haarakkainen kieli ja jalaton ruumis! Lelacã ajatteli ja nyökkäsi itsekseen. Sitten tuo vilkaisi taaksensa takapäätä. Antaa olla. käärme lisäsi itselleen hävinneenä ja kääntyi taas haltiaan päin.
"Ja olen... ainoa", Lelacã lisäsi vielä hieman surulliseen sävyyn ja laski itsensä taas alaspäin. Käärme arveli että kysymystuokio ei jäisi tähän ja odotteli jatkoa. Nyt oli parempi kuunnella mitä suippokorva tahtoi tietää.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 30 Joulu 2011, 02:37

Haltian epäilevä kulma kohosi hitaasti hirviön korjaavien sanojen myötä. Ihminen, todellakin. Olihan hän nähnyt tuonkaltaisia ihmisiä, jos tarkkoja oltiin sotakentillä osapuilleen viiden päivän päästä taistelusta kun korpit jo lopettelivat ateriaansa ja kesäauringon porotus kuivetti ruumiit. Kenties kyseessä olikin jonkin jumalan huumorittomaksi jäänyt pila? Illuusio se ei ainakaan ollut, sillä olennon ruumis oli aivan liian kiinteä ollakseen näköharhaa. Epäonnistuneen muodonmuutoksen mahdollisuus oli toki olemassa, vaikka hän ei ollutkaan kuullut muiden kuin ihmissusien kykenevän muuttamaan hahmoaan. Mielen lainaaminen oli asia erikseen, sillä se ei edellyttänyt fyysistä muutosta vaan toisen olennon mielellä ratsastamista, mutta siihen vaadittiin juurikin se toinen olento, eikä tuon käärmeen kaltaisia oltu aiemmin nähty tai niistä kuultu.
Suo anteeksi. Suomut, sihinä ja kuusimetrinen ruumis harhauttivat silmiäni, hän vastasi sarkasmia äänessään, vaikkei kehdannutkaan heittäytyä turhan halveksivaksi. Olento oli häntä voimakkaampi ja oli jo todistanut millaisiin yllättäviin suorituksiin kykeni, eikä hän halunnut ärsyttää sitä uusiin taidonnäytteisiin.

Fareos ei kuitenkaan peittänyt uteliaisuuttaan olennon vahvistaessa olevansa ainoa laatuaan. Kenties asia oli positiivinen, ainakaan hänen ei tarvinnut pelätä törmäävänsä muutamien vuosien kuluttua tuon otuksen jälkeläisiin, mutta toisaalta se vain lisäsi hänen mielenkiintoaan. Harvoinpa sai tilaisuuden tavata olennon, joka oli yksi ja ainoa lajiaan!
Hän nyökkäsi.
Ymmärrän. Miten kiehtovaa! Olen elänyt kauan, enkä kuitenkaan ole koskaan tavannut ketään sinunlaistasi. Kerro minulle itsestäsi, niin katson velkasi maksetuksi.
Psioninen yhteys mieleltään kaksijakoiseen olentoon verotti haltian voimia ja sai alkavan päänsäryn tykyttämään hänen ohimossaan niinkin lyhyen ajan jälkeen, mutta hän tunsi niin suurta tiedonjanoa käärmeihmisen alkuperää kohtaan, ettei malttanut katkaista yhteyttä. Hän ei ollut liiemmin huolestunut siitä, että oli haavoittanut tuotamiksikä sitä nyt sitten voisikaan oikeastaan kutsua. Olento ei ollut kuolemaisillaan, ja miekan puraisu oli kenties vain opettanut sille hieman kunnioitusta aseistautuneita, hengissä oikein mielellään pysytteleviä matkalaisia kohtaan.
Voisit aloittaa vaikka nimestäsi. Haluan tietää, miksikä sinua kutsuisin.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 30 Joulu 2011, 13:55

Lelacã

Käärme mulkkasi toista loukkaantuneena, kun tuo selosti sarkasmi äänessään. Tuo jätti asian kuitenkin huomioimatta, ettei nostaisi uuden tappelun mahdollisuutta.
"Jos jatkat tuolla menolla, en puhu sinulle enää ollenkaan", Lelacã sihisi päättäväiseen tyyliin ja asetti kaikki kätensä puuskaan kuin mielenosoitukseksi. Vaikka tottahan toki tuo oli jatkamassa, melkeinpä mielellään kertomista, kun vihdoin oltiin päästy tähän suulliseen osuuteen.

Lelacã katsoi haltiaa hieman epäuskoisena kun tuo selitti jotain ymmärryksestä ja kiehtovuudesta.
"Hmph, etkö ole ennen nähnyt ihmistä?" käärme sihisi ja heilautti häntäänsä jälleen. Niinhän hän teki melkein kokoajan kun oli ahdistunut ja peloissaan.
"Joka tapauksessa", tuo aloitti uudestaan ja vaikeni jälleen. Kerrottavaa olisi aika paljon eikä tuolla ollut hajuakaan mistä aloittaa. Haltia kuitenkin tarjosi aloituksen käärmeen puolesta.
"Se oli Hector, mutta nyt voit sanoa Lelacã", käärme sihisi ja kuinka ollakkaan heilautti taas häntäänsä. Jopa toivoi että hännän heilutteli ilmaisisi käärmeen tunnetilaa tällä hetkellä. Jos haltialle pitäisi kertoa koko tarina, tässä menisi koko loppu päivä ja Lelacã ei halunnut viettää sitä nälissään suippokorvan kanssa, jos voisi mielummin poistua paikalta. Lelacã mietti hetken ja karsi huonoimmat kohdat tarinastaan pois. Samalla hän olisi tosin voinut karsia koko loppuosan pois. Sehän oli sitä huonoa osuutta.
"No olen ihminen, myönnetään että ehkä vähän kummallisen näköinen, mutta kuitenkin. Sinua tuskin kiinnostaa tietää millainen olin joten hypään suoraan asiaan millainen olen. Olin läski, tyytymätön ruumiiseeni ja kävipä sitten niin että menin leikkimään laihdutusrohdolla ja yhkskaks tuli hieman sivuvaikutuksia. Ei kukaan varoittanut että siitä mitään tällaista tulisi!" Lelacã mesosi vihaisena. "Tai varoitti, muttei näin sanatarkasti."
"Sitten en ole varma mitä tapahtui. Minulle vain tuli vähän ylimääräisiä käsiä, kaulus, häntä ja alaleuka ilman luita", käärme selosti ja avasi leukansa kerran vielä oikein pitkälle.
"Tajusitko?"
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 30 Joulu 2011, 21:10

Oletpahan erikoinen ihminen.
Tilanteen rauhoittuessa myös Fareoksen sydämenlyönnit asettuivat ja hänen lihaksensa rentoutuivat kun niitä ei ilmeisesti hetkeen tarvittaisi taistelua varten. Samalla adrenaliini hiipui hiljalleen hänen verestään, ja sen myötä hän löysi itsestään uusia ruhjeita ja särkeviä lihaksia. Hän venytteli sormiaan pitääkseen ne lämpiminä vielä hetken kauemmin, ja merkitsi mielensisäiselle muistilistalleen talvihansikkaiden hankkimisen.

Haltia astui alas puunrungolta ja istahti vähemmän oksaiseen kohtaan kuullakseen olennon tarinan tiivistetyn version. Hyvinkin tiivistetyn, kuten kävi ilmi.
Mahtoi olla melkoinen rohto, hän sanoi tuoden ajatuksensa julki, ja antoi katseensa kiertää käärm- ihmisen vartaloa. Mikäli koko henkilö olisi jäänyt sellaiseksi kuin hirviön ihmisosa, mustuneeksi ja kuihtuneeksi, selitys olisi ollut helpommin ostettavissa, mutta minkälainen pirunrohto venytti vartalon kuusimetriseksi ja rukkasi luuston ja lihaksiston rakennetta noin radikaalisti? Kaikesta päätellen jokin käärmeperäinen. Jälleen yksi syy lisää karttaa puoskareita. Hän vilkaisi heilahtelevaa häntää. Vai koiraako siinä olikin?
Ymmärrän. Lelacã, niinkö? Fareos hieroi leukaansa ja pyyhkäisi ohimennen kivistävää ohimoaan irrottamatta katsettaan toisesta. Mikäli lähdettiin siitä olettamuksesta, että olennon tarina oli todellakin totta ja muodonmuutoksen taustalla oli suuhunsa tunkeminen sinne kuulumattomia asioita, osui hänen teoriansa ihmisen mielestä hieman sivuun. Hän oli osin elätellyt toiveita kahden mielen sekoittumisesta, jotta olisi kenties saanut tilaisuuden koetella psionisia voimiaan ja kenties koittaa erottaa nuo kaksi mieltä toisistaan nähdäkseen miten ne olivat alun perin sulautuneet yhteen. Tässä tapauksessa ei ollut mitään eroteltavaa, sillä mieltä ei voinut erottaa ruumiista. Fareoksen tuumien taustalla ei ollut minkäänlaista halua auttaa tuota olentoparkaa, vaan enemmänkin halu selvittää mihin itse pystyi, ja voisiko kenties käyttää oppimaansa jotenkin hyödykseen.

Tässä tapauksessa hänellä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kovinkaan paljon toimintamahdollisuuksia. Hän ei tiennyt kuinka siirtää edes oma mielensä täysin toiseen ruumiiseen sitä hallitakseen, puhumattakaan jonkun muun mielestä. Jääkööt entinen ihminen sellaiseksi mikä olikin.
En valitettavasti usko voivani vaikuttaa tilanteeseesi millään lailla, vaikkemme siitä puhuneetkaan. Mielet ovat erikoisalaani, mutta tuo sinun ongelmasi vaikuttaisi olevan enemmänkin.. fyysistä laatua, mikäli sitä nyt ongelmaksi nimitämme. Ajattelehan, etkö voisi hyötyä tilanteestasi? Fareos nousi seisomaan ja viittoi käsillään epämääräisesti puhuessaan sanojaan tehostaakseen, samalla kun asteli edestakaisin puunrungon viertä. Hirvien ja matkalaisten perässä juokseminen on rasittavaa, ja maanviljelijä voi huomata puuttuvan lehmän ja kenties reagoida epätoivotulla tavalla löytäessään vain sen nahan ja luut. Entä kuinka moni lordi ja herttua vartioikaan tiluksiaan ja kyliään mustasukkaisesti, voimattomina vihollisia vastaan? Mikset lyöttäytyisi yhteen ihmisten kanssa? He palkitsisivat sinut avokätisesti rajojensa suojelemisesta, eikä sinun tarvitsisi tehdä muuta kuin olla läsnä ja esittää pelottavaa.
Haltia oli pitkän yhteyden aikana alkanut päästä perille olennon mielestä ja siitä kuinka se toimi, ja oli havainnut sitä hallitsevan pelon ja arkuuden. Mikäli Lelacã satunnaista kreivikuntaa vartioisikin, se ei häiritsisi hänen elämäänsä millään lailla, vaan voisi kenties vain helpottaa sitä. Käärmeihmisen sijainnin tietämällä hän voisi matkata vailla pelkoa siihen/häneen kompastumisesta, eikä koskaan tiennyt milloin moisen olennon olemassaolo osoittautuisi hyödylliseksi.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 30 Joulu 2011, 23:06

Lelacã

Hiljaa ihminen heilutteli häntäänsä ja seurasi sen liikettä. Tosin heti kun haltia nousi ylös rungolta tuo vetäytyi sykkyrälle ja painoi kauluksensa alas, kuin olisi joutunut väijytykseen. Sehän oli käärmeelle turhankin yleistä, mutta pahimmassa tapauksesa tuo tekisi itsepuolustusta jopa puusta putoavaa lehteä vastaan. Lopputuloksena oli yleensä puun kuolema. Lelacä vilkaisi kauluksensa alta takaisin haltiaan ja nosti itsensä taas vähän järkevämpään ja mukavampaan asentoon.

Käärme katsoi epäuskoisena haltian selostusta siitä että hän voisi mennä jonnekkin joksikin vartiokoiraksi. Tuo naurahti kuivasti ajatukselle. Mitä iloa sellaisesta olisi ja pikemminkin, kuka järkevä ottaa kuusimetrisen käärmehirviön mailleen? Ei kukaan. Lelacã päättikinilmaista ajatuksensa ääneen:
"Pyh, minut tapettaisiin jo ensimmäisellä silmäyksellä. Ihmiset eivät ymmärrä edes s:ää siitä mitä sanon. Muutenkin haltiaksi sinulla aika outo tapa ajatella. Sinähän pidät ihmisten puolta puhuessasi, oletko petturi tai jotain?" Lelacã unohti varoa sanojaan, ja selosti vähän kaikesta. Ehkä jopa henkilökohtaisista asioista. Haltian loukkaantumisen ja mahdollisen tilanteen tulistumisen aralta Lelaca veti häntänsä sivulle, jotta voisi sitten kevyesti lämäistä haltiaa. Tosin suippokorva saattaisi tulkita tämän eleen toisin. Kenties salahyökäyksenä tai jotain.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 30 Joulu 2011, 23:20

Lelacã

Hiljaa ihminen heilutteli häntäänsä ja seurasi sen liikettä. Tosin heti kun haltia nousi ylös rungolta tuo vetäytyi sykkyrälle ja painoi kauluksensa alas, kuin olisi joutunut väijytykseen. Sehän oli käärmeelle turhankin yleistä, mutta pahimmassa tapauksesa tuo tekisi itsepuolustusta jopa puusta putoavaa lehteä vastaan. Lopputuloksena oli yleensä puun kuolema. Lelacä vilkaisi kauluksensa alta takaisin haltiaan ja nosti itsensä taas vähän järkevämpään ja mukavampaan asentoon.

Käärme katsoi epäuskoisena haltian selostusta siitä että hän voisi mennä jonnekkin joksikin vartiokoiraksi. Tuo naurahti kuivasti ajatukselle. Mitä iloa sellaisesta olisi ja pikemminkin, kuka järkevä ottaa kuusimetrisen käärmehirviön mailleen? Ei kukaan. Lelacã päättikinilmaista ajatuksensa ääneen:
"Pyh, minut tapettaisiin jo ensimmäisellä silmäyksellä. Ihmiset eivät ymmärrä edes s:ää siitä mitä sanon. Muutenkin haltiaksi sinulla aika outo tapa ajatella. Sinähän pidät ihmisten puolta puhuessasi, oletko petturi tai jotain?" Lelacã unohti varoa sanojaan, ja selosti vähän kaikesta. Ehkä jopa henkilökohtaisista asioista. Haltian loukkaantumisen ja mahdollisen tilanteen tulistumisen aralta Lelaca veti häntänsä sivulle, jotta voisi sitten kevyesti lämäistä haltiaa. Tosin suippokorva saattaisi tulkita tämän eleen toisin. Kenties salahyökäyksenä tai jotain.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 31 Joulu 2011, 00:23

Ehdotuksen vastaanotto oli yhtä epäuskoinen kuin Fareos oli olettanutkin. Olisikin ollut yllättävää jos olento olisi mutkitta hyväksynyt hänen kieltämättä riskaabelin ehdotuksensa ihmisten pariin asettumisesta, pois matkaajien reitiltä ja erityisesti kauas hänen jalkojensa alta.
Ah. Hän oli vihdoin puhunut ohi suunsa. Petturi tai ei, oli epäterveellistä levitellä sitä tuntemattomille, etenkin niille jotka tuppasivat käymään suulaiksi kun hengenvaara ei uhannut.
Tekeekö minut petturiksi se, että ajattelen muitakin luomakunnan olentoja? En sanonut mitään siitä, että puolustaisit ihmisiä haltioita vastaan, ihmisillä kun on erikoinen tapa käydä toistensakin kimppuun. Se ainakin oli totta, mikäli laskettiin vain suurempien ryhmien keskinäiset kahnaukset. Satunnaiset haltiat tappelivat keskenään siinä missä ihmisetkin, mutta asettautuminen joukolla muita lajinsa edustajia vastaan oli kaikkiaan enemmän ihmisten alaa.

Haltia keskitti katseensa käärmeihmisen jännittyvään häntään. Olennon mielen vivahteet, mitä hän niistä kykeni aistimaan, eivät viitanneet tulevaan hyökkäykseen, mutta ele oli silti hieman hermostuttava. Arasta luonteestaan huolimatta kuusimetrinen käärme tuppasi herättämään kohtaajassaan kunnioitusta jo pelkällä olemisellaan, mikä oli myös syynä sille kuinka Fareos hylkäsi luonteensa kärttyisän ja halveksivan puolen ja keskittyi kevyempään jutusteluun.
Eikö ihmisten parissa ole velhoja? Sitä vastoin voisit yrittää voittaa heidän luottamuksensa muilla tavoin.
Keskustelun mahdollinen suunta alkoi hahmottua haltian mielessä kesken puheen, eikä hän erityisemmin pitänyt siitä. Mikäli se toteutuisi, tietäisi se hänelle uutta visiittiä ihmisten pariin, eikä hän erityisemmin pitänyt ajatuksesta. Häntä ei liiemmin kiinnostanut kuka sodan voittaisi, mutta sen muita osapuolia kiinnosti hyvinkin paljon, eikä siinä tilanteessa auttanut olla toisen näennäinen edustaja toisen maalla, mikäli mieli kaikkine raajoineen jatkaa matkaa.
Mutta mehän puhumme sillä oletuksella, ettet halua riutua ruuatta talvipakkasessa lopun ikääsi? Mikäli niin toivot, pahoittelen väärinkäsitystäni.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 31 Joulu 2011, 01:17

Lelacã

Heti kun käärmeen korviin kantautui sana velho, tuon kaulus levisi hurjistuneesti sivuille, jokainen lihas jännittyi, kynnet puristuivat maahan ja tuon silmän suuretessa pupilli kapeni ohueaksi viiruksi.
"Velhon?! Arvaa kukka minut tähän tilaan saattoi!" käärme sihisi vihaa täynnä, mutta kohta tuon kohtaus meni ohi ja kaikki lihakset rentoutuivat ja Lelacã palasi sellaiseksi mikä oli ollut äskettäinkin. Pieneksi mytyksi joka piti kaulusta sateenvarjon tavoi suojana, siltävaralta että taivas putoaisi niskaan tai jotain vastaavaa.
"Ei koskaan", tuo sihisi vielä selvennykseksi, ettei tosiaankaan ollut menossa minkään velhon lähelle enää. Käärme heilautti häntänsä takaisin sivulleen, takaisin siihen tilaan että voisi tarvittaessa iskea haltialta ilmat pihalle. Tuo kuunteli haltia puheita jälleen keskittyneenä ja totesi sitten:
"Ei siinä mitään vikaakaan olisi. Mitä iloa on enää elää, kun on tähän tilaan joutunut." Käärme puhui niin masentuneesti että se sai hänet haukottelemaan.

Yhtäkkiä käärme äkkäsi ettei ollut kuullut missään vaiheessa seuralaisensa nimeä ja mitä pikemmiten tuo kysyikin sitä:
"Mikä olikaan nimesi? Jos sen sanoit, niin en kuullut, jos et sitä halua kertoa ei minun tarvitse tietää." Olihan se nyt oikein saada edes kuulla toisen nimi. Kai? Eihän siinä mitään jos tuo halusi pysyä salassa, olihan niitäkin tyyppejä kohdattu. Siltikin käärmeellä paloi halu päästä selville kunnolla tästä suippokorvasta.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 31 Joulu 2011, 03:25

Musta haltia säpsähti ja tarttui miekkansa kahvaan käärmeen reagoidessa voimakkaasti, ja hän pysyi varautuneessa asennossa vielä hetken sen jälkeen kun onneton olento oli jälleen asettunut. Masentuneet puheet saivat elämässä tiukasti kiinni roikkuvan miehen tuhahtamaan itsekseen ja pyöräyttämään silmiään. Tuolla asenteella hän olisi keventynyt päänsä verran jo puoli Aikaa sitten. Hän yritti olla katsomatta toisen haukotteluja, ei niinkään välttyäkseen sen raivostuttavan tarttuvalta vaikutukselta vaan ollakseen katsomatta luonnotonta alaleukaa. Kyllähän hän tiesi, että se oli olemassa, mutta kun se ilmaantui näkyviin kuin laivan laskeva purje venyen luonnottomiin mittasuhteisiin vain kadotakseen taas Oliko tuossa olennossa mitään, mikä ei ollut jollain tasolla puistattavaa?

Tuli mieleen kiertelevä puoskari. Mutta ihan miten tahdot, Fareos vastasi rentoutuen jo itsekin, mutta pitäen etäisyytensä. Ilmapiiri oli yhä pingottunut kumpaisenkin pelätessä toista, eikä kummankaan auttanut tehdä äkkinäisiä liikkeitä jotta raajojen putoamisilta ja liiskaamisilta vältyttäisiin.
Hän oli osittain hyvillään, ettei ihminen ollut liiemmin lämmennyt hänen suunnitelmalleen. Kieltämättä se takaisi ylimääräistä vaivaa tulevien matkojen osalta, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut asiattomana mennä koikkelehtimaan ihmiskylien liepeille.

Olento Fareoksen oli hankala luopua tuosta nimityksestä, vaikka olikin Lelacãn nimen jo kuullut tiedusteli hänen nimeään. Mikäpä siinä, hän oli jo sukunimensä yhteiskielen käännöksen toiselle kertonut, joten miksei loputkin?
Mikä niistä? Hän kysyi virnistäen. Hän oli kerännyt monia nimiä elämänsä varrella. suuri osa niistä oli epävirallisia ja keksitty lonkalta milloin minkäkin tilanteen vaatimalla tavalla, osan hän oli saanut muilta. Kenties tämän kanssa oli turvallista kulkea hänelle syntymässä annetulla.
En näe sen kertomisesta koituvan mitään haittaa. Fareos Rilynndlues, Jousen Huoneen esikoinen, hän esittäytyi lopulta, ja hyvien tapojen mukaisesti soi vahvemmalleen lyhyen, hyvin lyhyen, kumarruksen. Hän epäili ihmisen koskaan kuulleenkaan hänestä, eikä siis pelännyt nimensä paljastavan hänen todellista asemaansa. Hän ei ollut keksinyt lisänimiään turhanpäiten vaan käytti niitä ahkerasti, ja vaikkei Cryptin kamaralla liikkunutkaan kovin montaa kahvinpavunruskeaa haltiaa, hän ei ollut toistaiseksi paljastunut. Ainakaan kenellekään, joka olisi jäänyt eloon.
harlekiini
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 31 Joulu 2011, 15:18

Lelacã

Käärme peruutti entisestään toisen kumarruksen myötä ja aprikoi pitäisikö kumarrukseen vastata. Hän ei kuitenkaan ollut laskemassa katsettaan pois haltiasta - Fareoksesta, jolla olisi miekka joka voisi pistää Lelacãn kaulan poikki. Tuo heilautti häntäänsä taas hermostuneena ja rupesi kaivamaan kynsillään hampaiden välejä puhtaaksi. Hänellä oli sellainen tunne että siitä jäniksestä oli jäänyt jotain hampaiden väliin.
"Jaa-a, siinä löytyy haltialta nimeä", käärme sihisi ja laski kätensä takaisin alas. Tuo tutki haltiaa uudemman kerran ja totesi tuon aika tumman väriseksi ja pitempää miettimättä tuo kysyi, kuivasti:
"Oletko viettänyt kesän Manasess saarilla, kun noin tumma olet? Vai oletko jokin erityisen rotuinen haltia? Haltioilla kun pakkaa olla monenmoista väkeä keskuudessaan." No olihan käärmeellä hyvä puhua, kun itseäänkin normaaliksi ihmiseksi väitti edelleen. Mutta mielummin tuo väitti olevansa ihminen ja vielä kunnollinen sellainen, kuin käärmemonsteri joka pystyi nielaisemaan kaksijalkaisen kokonaisena suuhunsa.

Käärme vilkaisi pilvien peittämää taivasta ja huomasi kuinka oli alkanut sataa lunta. Kevyet ja isot lumihiutaleet leijailivat kohti maata, tämäkin vielä. Lelacã paleltuisi kuoliaaksi tänne, ellei sitten lähtisi kohtapuolin kohti luolastoja. Sen luolan tarjoaman lämmön idea tuntui niin hyvältä että Lelacã halusi pyörähtää ympäri ja lähteä matkaan, mutta Fareoksella saattaisi olla vielä puhuttavaa, taikka tup käskisi käärmettä noutamaan uuden jäniksen.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja harlekiini » 01 Tammi 2012, 13:48

Niitä kertyy vuosien varrella. Toisille runsaammin kuin toisille. Fareoksen lisänimet olivat pitkälti juuri niitä; hankittuja ja lisättyjä milloin mitäkin tarkoitusta varten tai jonkin saavutuksen kautta ansaittuja, kuten kumpikin hänen ahkerimmassa käytössä olevista nimistään, jotka viittasivat hänen psionisiin kykyihinsä. Ylimyksillä sen sijaan oli, ainakin hänen sukunsa kotimaassa, vieläkin mittavampi nimilista sen pitäessä sisällään sekä henkilön oman nimen lisänimineen että isän ja isoisän nimiselvityksen, huipentuen sukunimeen sekä sen haltiakielisessä että yhteiskielisessä muodossa. Nuoremmat ylimykset kuluttivat varmasti päiviä pelkästään nimensä opettelemiseen. Cryptissä tunnuttiin suhtauduttavan hieman kevyemmin esittelyihin.

Cryptin alkuperäinen ja myös vallitseva haltiakanta oli myös muutamaa astetta vaaleampaa kuin Fareoksen heimo. Hän oli tottunut uteliaisiin katseisiin, mutta yllättävän harva päätyi esittämään hänen ihonväristään kysymyksiä.
Enpä usko saarten auringon olevan tarpeeksi voimakas tummentamaan ihon sellaiseksi kuin minulla kymmenenkään kesän aikana. Etsi sellaista aurinkoa kaakosta.
Sellaisen auringon myötä lumisade oli ollut esi-isille uutta heidän vaeltaessaan uuteen valtakuntaan, kun taas Fareos oli siihen tottunut. Suurten hiutaleiden tanssiessa alemmas haltia tarttui jälleen jouseensa ja taivutti sen, mutta ei uhatakseen vaan irrottaakseen säälle herkän jänteen, jonka hän suojasi kosteudelta sujauttamalla sen yhteen vyönsä pussukoista. Jänteeseen päässyt kosteus haurastuttaisi sitä ja tekisi jousesta ampumiseen liian kevyen. Lumentulo teki myös suojan hakemisesta hieman olennaisempaa.
No, Lelacã, sinuun oli varsin mielenkiintoista tutustua. Minun lienee kuitenkin paras jatkaa matkaani ennen kuin lumi hautaa meidät molemmat. Ihminen ei ainakaan ruumiinkielensä puolesta tuntunut vastustavan ajatusta. Mene tiehesi sinäkin. Ja varokin hyökkäämästä kimppuuni toiste.
harlekiini
 

EdellinenSeuraava

Paluu Metsänreunat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron