Kirjoittaja harlekiini » 26 Joulu 2011, 01:46
Fareos hilasi itsensä oksalta toiselle, kunnes arveli olevansa riittävän korkealla käärmeen kurotella. Hän polvistui oksalle puristaen toisella kädellä joustaan, toisella rungosta pistävää nuorta oksaa, tähyillen alastomien alaoksien lävitse rusehtavaa uutta vihollistaan. Hän säpsähti kerran käärmeen ponnistaessa lyhyeksi jääneeseen loikkaan ja ojensi kätensä tavoittelemaan nuolta, mutta luopui ajatuksesta kuten aterioijakseen pyrkiväkin. Käärmehirviön epäonnistuminen rauhoitti häntä ainakin joissain määrin: otus ei todellakaan kyennyt seuraamaan häntä puuhun. Puu oli seissyt paikallaan riittävän kauan nähdäkseen vuosisadan kuolevan, eikä se kaatuisi ennen kuin sen ydin olisi kokonaan ajan mädättämä ja voimakas syysmyrsky lopulta murtaisi sen rungon. Fareos hengähtikin uudestaan ja antoi lihastensa rentoutua hieman kerätäkseen voimia.
Lyödyn käärmeen lähtö oli huojentava näky, mutta Fareos ei antanut sen pettää itseään. Hän oli ollut tarpeeksi monessa taistelussa tunteakseen lukuisempia hämäystaktiikoita kuin saattoi laskea, eikä hän hirviön raivon nähtyään ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että se antaisi periksi näin helposti. Haltia asettui tukevammin oksalleen uumoillen otuksen vain ottavan vauhtia uutta hyppyä varten, eikä hän halunnut pudota mikäli törmäys vavisuttaisi puuta.
Hän valpastui käärmeen käännähtäessä ja sai huomata olleensa oikeassa ainakin osittain. Sen sijaan, että hirviö olisi suunnannut ylöspäin, se kaivautuikin maahan yhtä tehokkaasti kuin hän oli nähnyt sen kerran aiemminkin tekevän ja oli kadonnut hämmästyttävän nopeasti kokonsa huomioon ottaen. Fareos seurasi laajentunein silmin lähestyvää maan kumpuilua, ja tunsi tärinää sen saavuttaessa puun. Runkoa vasten painettu käsi tunsi heikkoa vapinaa, joka kantautui juurista aina latvaan asti ja havisutti lehtiä. Metsähaltia olisi kenties osannut tulkita puun lähettämät viestit peloksi, mutta Fareos ymmärsi vain epämukavuuden, joka lähti enimmäkseen hänestä itsestään ja siitä tiedosta, että kuusimetrinen hirviö möyri parhaillaan hänen ainoan turvapaikkansa juurella.
Maa räjähti, ja käärmeotus oli taas näkyvissä ja uudelleen puun rungon kimpussa. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Fareos kurtisti olennolle kulmiaan. Se oli jo kerran pyrkinyt päästä puuhun, eikä näin paksua runkoa käynyt kaatamaan kuin ryhmä riuskoja puunhakkaajia. Haltian ajatuksissa ehti nousta teoria, että olento oli vain hakenut vauhtia ja pyrkinyt säikäyttämään hänet ennen uutta yritystään, mutta se haipui nopeasti murinaa muistuttavan äänen pikku hiljaa voimistuessa ja lehtien havistessa. Hetken jatkunutta murinaa seurasi paukahdus, ja lopulta toinenkin, joita seurasi kasvava sarja katkeilevia oksia muistuttava ääni. Puu vavahti, ja haltian leuka loksahti tilanteen valjetessa hänelle koko toivottomuudessaan. Tuo kirottu onkimato aikoi kaataa puun!
Tuoreen kankaan puun juuret olivat pinnassa, eikä kestänyt kovinkaan kauan ennen kuin murskatut juuret nousivat esiin puun antaessa periksi suuremman voiman edessä ja hiljalleen kallistuessa. Fareos sujautti jousensa selkäänsä ja etsi katseellaan läheisistä puista tukevaa oksaa, jolle hypätä, muttei löytänyt ensimmäistäkään joka olisi ollut tarpeeksi lähellä. Silloin painovoima tarttui omaansa ja kaatuvan puun vauhti kiihtyi. Haltia huudahti ja teki epätoivoisen loikan välttyäkseen murskautumasta puun alle kun se vihdoin rymisten tapasi maan. Hän tarttui yhteen ohitseen suhahtavista oksista ja laskeutui hetkeä ennen sitä kyyryyn tasajaloin, saaden yhdestä oksasta kipeästi selkäänsä. Hän heittäytyi sikiöasentoon maahan ja suojasi päätään käsillään oksien katkeillessa ja maailmanlopun metelin kaikuessa ympärillään, kunnes viimein tuli hiljaista.
Haltia liikahti ja kohotti päätään, pudistaen lehtiä ja pieniä oksia yltään. Hän oli päätynyt rungon viereen kahden oksan väliin ja yhden päälle hieman alemmas siitä missä oli aiemmin istunut, mutta oli selviytynyt naarmuilla. Vielä oli tosin selvittävä kuusimetrisestä käärmeestä.
Fareos ponnisti pystyyn hengittäen nopeasti kaatumisen aiheuttamasta säikähdyksestä ja veti esiin kovia kokeneen miekkansa, haeskellen oksien välistä parempaa jalansijaa. Casúrissa riitti yhä terää puolustautumista varten, ja hän oli vakaasti päättänyt olla lähtemättä metsästä käärmeen vatsassa.
Hyvä on sitten! Tule tänne vain, saasta! Minua eivät sinua mahtavammatkaan ole saaneet hengiltä, etkä saa sinäkään! Minä olen Jousen Huonetta, ja tulen vielä takomaan sen nimen sinun päähäsi oli minulla miekkaa eli ei! Tule tänne!