Kirjoittaja Ros » 20 Touko 2012, 12:23
Ilta ei ollut vielä lähelläkään, aurinko oli vielä korkealla taivaalla ja ihmiset kaduilla vaikka kaupunki ei ollut palannut, eikä kenties enää koskaan palaisi, siihen millainen se oli ennen ollut.
Palavan kankaan lemu poltti keuhkoissa ja sai silmät vetistämään sekä yskäyksen karkaamaan kurkusta. Kankaalle taidokkaasti maalatut talot näyttivät siltä, kuin olisivat tulessa, kuin koko kaupunki olisi joutunut hyökkäyksen kohteeksi.
Kerri ei pitänyt kaupungissa viimeisien kuukauksien aikana tapahtuneesta muutoksesta. Jos hän olisi saanut kaiken takaisin siihen, mitä se oli ollut, hän olisi tehnyt sen mutta ainoa, mitä hän saattoi olla, oli lääkitä omia haavojaan. Sota oli vienyt häneltä muutakin kuin kuninkaan, se oli vienyt hänen kaksoisveljensä, toisen puolen minuudesta jota nuori nainen ei koskaan enää onnistuisi löytämään.
Taulu oli odottanut häntä joka ilta kankaalla peitettynä huoneessa, saamatta ikinä näyttäytyä yhdellekään muulle kuin Kerrille itselleen. Kuningas oli se, jonka silmien oli kuulunut nähdä se ensimmäisenä ja edesmennyttä muistaakseen vähintä mitä Kerri voisi tehdä, olisi tuhota taulu, ehkä se helpottaisi häntä pääsemään muistakin aaveista eroon.
Nämä miettet mielessään Kerri oli kävellyt kaupungin kaduilla, livahtanut ulos metsikköön. Jos joku saisi tietää hänen lähteneen yksin, hän saisi kuulla varomattomuudestaan, mutta koska hän halusi antaa kuvalle viimeiset jäähyväiset, ei hän yksinkertaisesti olisi voinut ottaa ketään mukaansa.
Nyt hän katseli palavaa kaupunkia edessään, selkänsä takana oikea kaupunki jossa noiden liekkien merkkejä ei tietenkään näkynyt. Hän hymyili melankolista hymyä, hän oli vienyt ainakin jotakin loppuun.
((Aksu))