Kirjoittaja Agna » 09 Huhti 2013, 21:37
Hiroi
Mies kuunteli tarkkaavaisena kaiken, mitä Azure sanoi. Välillä hän yritti kaivautua parempaan asentoon ja kaivaa niskastaan kutittavia hiekanmurusia, ja välillä taas rapsutti karvaista paimenkoiraa pitääkseen sen huolettomana. Azure totesi liikutusta herättävästi, että kun oli kerran syntynyt maailmaan sokeana, ei sitä osannut kuvitella erilaiseksi. Hiroi nyökkäsi ensin ja katseli vain mietteliäänä eteensä. Pian hän tajusi kuitenkin vastatakin.
"Ymmärrän", mustaihoinen vastasi surumieliseen sävyyn ja katsoi Azurea joka tuijotti ei-mihinkään ja eli maailmassa, jossa oli paljon mustaa. Mutta kuten hänen seuraava lauseensakin jatkoi: hän eli tuoksujen, makujen ja pinnan muotojen sekä tuhansien äänien maailmassa. Hiroille tuli äkkiä hirmuinen tarve tunnustella kaikkea. Hän nosti kuopan pohjalta multaa käsiinsä ja veti sen kasteista tuoksua sieraimiinsa varoen. Tuoksui kastemadoilta ja alkukeväältä. Multa oli kylmää ja märkää ja ropisi takaisin maahan Hiroin kallistettua kätensä. Tällaisessako maailmassa Azure eli? Hiroi päätti sulkea silmänsä ja samaistua tytön rooliin, ainakin hetkeksi aikaa. Ehkä hän avaisi silmänsä sitten, kun karhu jälleen herättäisi hänen huomionsa.
"Minusta tuntuu että sinun maailmasi voi olla yhtä kaunis kuin muidenkin. Vaikka et näe sitä, käytät varmasti kaikkia muita aistejasi sen yhden puuttuvan edestä", Hiroi aloitti ja katseli nyt itsekin pimeyteen silmäluomiensa takana, "ja sellainen taito on vain harvalla."
Hiroi hymyili tyytyväisenä Azuren kiitokselle, sillä se sai hänet tuntemaan olonsa onnistuneeksi.
"Ei kestä kiittää, Azure", Hiroi vastasi ja huomasi, kuinka silmien kiinni pitäminen alkoi melkein nukuttaa. Hän kuunteli oikein mielellään tytön kertomusta maantierosvoista, mutta kertoja ei selvästikään halunnut paljastaa kaikkea sillä sopersi pian olevansa vaivaksi ja tarinan loppu jäi Hiroilta kuulematta.
"Vai että maantierosvoja. Oletpa onnekas, kun selvisit heistä", Hiroi vastasi hymysuin muttei viitsinyt jatkaa aiheesta, sillä se vaikutti aralta ja heidän tilanteensa oli jo muutenkin melkoisen ahdas. Azure tosin oli kertonut tarinan melko pirteään sävyyn, joten komentaja ei ollut edes varma siitä kuinka olisi arvioinut tilanteen. Noh, hälläväliä, sillä Azure oli esittänyt Hiroille kysymyksen.
"Minun matkoissani?" Hiroi kysyi ja kohotti päätään hieman niin, että otsa osui maan sisältä puskevaan juureen ja tipautti multaa hänen ripsilleen. Hiroi pyyhkäisi silmiään, ja päästi sitten mietteliään henkäyksen.
"Tänään minun matkoissani ei kyllä ollut tavallisesta poikkeavaa, mutta muissa tapauksissa olen kyllä kokenut paljonkin", komentaja jatkoi ja pähkäili, olisiko sotaretkistä puhuminen sopivaa noin nuorelle naiselle. Ei hän ollut varma, kuinka Azure oli, mutta kyllä heidän väliltään jonkin verran ikäkuilua löytyi. Se saattoi tosin johtua pituuserostakin, sillä Azure oli Hiroin mielestä varsin lyhyt. Sitten Hiroi keksikin kertoa Azurelle ei-niin-väkivaltaisesta seikkailustaan, joka tapahtui aivan Cryptin ihmiskylän muurien sisäpuolella.
"Itseasiassa vain noin vuosi sitten törmäsin ihmiskylässä sellaiseen näkyyn, jota en ollut koskaan nähnyt. Voisin kertoa siitä sinulle, eihän tässä parempaakaan tekemistä näytä olevan", hän aloitti ja köhäisi sitten kurkkuaan.
"Oli juurikin tällainen samanlainen talvinen päivä. Olin tavanomaisella tarkastuskierroksella joukkojeni kanssa", Hiroi jatkoi, eikä painottanut erityisemmin sitä että tuli paljastaneeksi ammattinsa, "kun törmäsimme Länsikujien - eli ihmiskylän raunioituneimman osan - kohdalla ihka oikeaan lohikäärmeeseen. En koskaan ollut nähnyt lohikäärmettä, en koskaan ollut nähnyt mitään niin suurta ja uljasta. Se oli vaikka kuinka monta metriä korkea, ja sillä oli valkea harja sekä hieman partaa. Kynnet olivat valtavat ja niillä saisi varmasti valtavasti tuhoa aikaan, ja musta panssarisuomu peitti sitä kauttaaltaan. Todensanoakseni olin aika peloissani sillä hetkellä", hän nauroi ja piti edelleen silmänsä suljettuna muistellen tuota talvipäivää.
"Jätin siinä sitten joukkoni taaemmaksi ja lähestyin lohikäärmettä yksin, siinä toivossa, että se ei olisi vihamielinen. Lohikäärme näytti enemmänkin tutkivan kaikkea Länsikujien tuhkamäärää kuin olevan hyökkäysaiheissa, ja hetken jutusteltuamme lohikäärme muuntautui vaikuttavan näköiseen ihmisilluusioonsa - hänellä oli pitkät, valkeat hiukset ja hän oli hyvin pitkä, käsissä ja jaloissa oli edelleen valtavat kynnet ja mustia suomuja. Hänen nimensä oli Dagnir. Näytin hänelle hieman kylän nähtävyyksiä kauempaa kierrellen, en sen enempää. Olin todella otettu siitä tapaamisesta, sillä uskon että se oli hyvinkin ainutlaatuinen. Enkä usko meidän tapaavan enää", Hiroi päätti sitten tarinansa ja henkäisi innostuneena. Hän meinasi avata silmänsä, mutta muistikin sitten pitää ne kiinni. Siispä hän haparoi käsillään pimeyttä ja etsiytyi taas rapsuttamaan Pania, joka päästi tyytyväistä tuhinaa. Hiroi ei nyt nähnyt, nukkuiko se vai ei, mutta veikkasi että ulkona vartioivan karhun haju pitäisi sen hereillä.
"Muut matkani lienevät tilanteeseen sopimattomia ja uskon, etteivät ne kiinnosta sinua niinkään", Hiroi hymähti ja painoi päänsä vasten rintaansa.
"Eikä minua vaivaa lainkaan, jos kerrot minulle ongelmistasi. Äläkä suotta teitittele", hän jatkoi lempeään sävyyn ja toivoi, että Azure näkisi jotain. Häntä alkoi kaivella ajatus siitä, että Azure luulisi olevansa tavallisen ihmisen pelastama ja haluaisi ottaa selville miltä Hiroi näyttää, ja saisi shokin tajutessaan millaisen otuksen "kaappaamaksi" joutui.
//Ei se mitään, ei mitään turhia paineita n__n