Kirjoittaja Aksutar » 08 Marras 2012, 23:58
Henry, Aran, Lily
Henryn tilanteentaju tuntui sumenevan. Tilanne oli hänelle niin absurdi, ettei mieli tahtonut sitä käsittää. Shokkitila vain paheni, mutta ennen kuin nuorimies ehti totaaliseen tiedottomuuteen tai tiedostamisen puutteeseen vajota, kävi punaisiin pukeutunut haltia tarraamaan kiinni nuoren kuninkaan riveleistä, vetäen puolustuskyvyttömän puoleensa. Henry ehti jo arvailla tuon päättävän hänen elämänsä tähän, mutta sen sijaan haltiannäköinen olento kävi lausumaan kuninkaan korvaan sanat, mitä pistivät Henryn entistä enemmän sekaisin. Tuo tunsi Roswellin?! Mistä?! Miten?! Miksi?! Jo valmiiksi järkyttynyt katse kalpeilla kasvoilla kävi kääntymään kohden punaista ilmestystä, joka päästi irti takin etumuksesta, kadoten paikalta. Henryllä olisi ollut vaikka mitä kysyttävää tuolta paholaiselta, mutta juuri nyt kuningas ei yksinkertaisesti ollut kykenevä moiseen. Ehkä Roswell osasi vastata kysymyksiin. Ehkä.. jos hän enää ikinä kyseistä demonia näkisi..
Lopulta Henry oli siinä tilassa, ettei oikeastaan osannut kiinnittää huomiota ympärillä tapahtuviin asioihin. Avuksi saapuneet tuttavat olivat kuitenkin ilo silmälle, joskin Henry alkoi elää siinä uskossa, ettei selviäisi tästä. Hänellähän ei ollut toista jalkaa!
Aran jatkoi kärkkäästi hyökkäävän ratsukon väistelyä, kunnes sai tarpeekseen tästä tilanteesta. He olivat jo ajautuneet kohtuullisen kauas muusta väestä, joten Aran ei enää nähnyt syytä niin sanotusti pidätellä itseään. Kun ratsukko seuraavan kerran kävi hyökkäämään ja ratsasti ohi, kävi Aran väistämään. Sen sijaan että olisi hypännyt kauaskin sivulle, astui haltia vain pari askelta sivummalle. Hevosen kiitäessä ohi, Kävi Aran tarraamaan kiinni ratsastajan jalasta. Typerä kun oli, ei tuo ratsailla keikkunut henkilö ollut vetänyt esiin aseitaan. Ratsastaja kävikin mätkähtämään maahan selälleen, parkaisten pienesti kivusta. Jo siinä vaiheessa saattoi tunnistaa ratsastajan olevan nainen. Tuon koko muihin ratsastajiin verrattuna kieli jo jotain, mutta koskaan ei voinut olla varma, ennen kuin näki kunnolla. Hevonen jatkoi matkaansa, kunnes vaihtoi laukan raviin ja kävi kiertelemään kaksikkoa, tietämättä oikein mitä sitä tehdä.
Alta aikayksikön oli Aran vetänyt aseensa esiin ja laskenut toisen teristä lähelle maassa makaavan naisen kaulaa. Kuitenkin, sitä mukaa mitä tuo oranssipäinen nainen kävi nousemaan maasta, veti Aran miekkaansa kauemmaksi. Haltia selvästi vältteli aseensa kanssa koskettamasta vastustajaansa. Ehkä syystäkin.
Hupun pudottua nuorennaisen päästä, kävivät kaksi siniveristä tuijottamaan toisiaan hetkeksi. Lilyn kasvoilta paistoi suora viha ja halveksunta haltiaa kohtaan, kun Aran puolestaan oli jokseenkin tyynen yllättynyt naisen kohtaamisesta. Hän oli jo melkein unohtanut. Kaikki ne palavat pakkomielteet valtasivat jälleen haltiakuninkaan ajatukset, kunnes Tsytanin huudahdus keskeytti tämän katsekontaktin.
Aran kohotti katseensa demoniinsa, miekan ollessa yhä kohdistettuna naiseen. Tsytan oli perääntymisen kannalla, mikä oli kaiketi viisain vaihtoehto tässä tilanteessa. He eivät olleet saaneet kuningasta hengiltä, mutta mikäli hyvin kävi, kuolisi nuori monarkki verenhukkaan tai tulehdukseen. Johonkin. Tosin.. nyt Aranilla oli tilaisuus riistää siniverisen henki, varmistaen sen, ettei turhan moni Scarlington ollut lisääntymässä.
Katse kääntyi Tsytanista takaisin Lilyyn, joka yhä uhmakkaasti mulkoili haltiaa. Ajatuksissaan nainen kävi yllyttämään haltiaa tappamaan itsensä, sen verran Aran uskaltautui ihmisen ajatuksia lukemaan. Kuitenkin, miekka käytiin vetämään kauemmas naisesta, samalla kun kuningas kävi perääntymään.
Perääntymiskäsky annettiin myös miehille, niin telepaattisesti kuin huudahtaenkin haltiakielellä. Ei aikaakaan kun haltiat alkoivat tehdä lähtöä, kadoten yksi toisensa jälkeen metsään. Seuraamaan lähteneet ihmissotilaat joko karistettiin kannoilta, ennen kuin ratsujen luokse palattiin tai tapettiin, mikäli nuo yksin uskaltautuivat liian kauas seuraamaan. Joka tapauksessa, haltiat perääntyivät jättäen ihmiset huolehtimaan haavoittuneesta monarkistaan
Aran palasi suoraa ratsujen luokse. Hänellä ei ollut onneksi ketään, jota karistaa kintereiltä. Ratsujen luona odotettiin niin kauan, kunnes kaikki tiettävästi elossa olevat olivat saapuneet paikalle. Enemmän tai vähemmän vahinkoa kärsineinä. Yhteenotto oli verottanut sen verran jokaista, ettei kukaan pistänyt vastaan perääntymiskäskylle. Ratsuille noustiin, kun kaikki olivat paikalla, jonka jälkeen käytiin matkaan kohti haltioiden kaupunkia. Kun tarpeeksi kauas itse tapahtumapaikasta oltiin päästy, kävivät miehet keskustelemaan tapahtumista ihmisiä pilkaten ja eniten haavoittuneita silmälläpitäen samalla kun matka eteni. Aran pysyi kuitenkin harvinaisen hiljaa, ratsastaen hieman etäämmällä, edessä toisista.
// Ehkä Henrylle riittää Roswell. Tai sitten Tsytan ja Roswell. The more the merrier //