Hiroi
Kaksimetrinen komentaja hymähti huvittuneena pelastavalle enkelille. Sellainen näytti totta vieköön tulleen Azurelle tarpeeseen, ja hyvä niin, että hän oli rosvojen kynsiin jouduttuaan sellaiseen törmännytkin. Hiroi mietti, mahtaisiko tyttö esitellä hänetkin aikanaan tarinoitaan kertoessaan "pelastavana enkelinä", vai jäisikö hän vain tuntemattomaksi Hiroi-herraksi, joka osui oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Enkelititteli olisi kyllä kuulostanut hienommalta, mutta kenties se ei ollut olennaisin seikka tällä hetkellä. Heidän piilopaikkansa oli pieni ja miehen pakaroitakin palelsi, kun he olivat motissaan jo jonkin aikaa istuskelleet. Juostessa kertynyt hikikin oli ehtinyt jo jäätyä talvivaatteiden alle ja kylmäsi nyt inhottavasti.
Azure ei tosin näyttänyt valittavan omasta puolestaan. Joko hän ei kehdannut, tai sitten hänellä oli paremmin vaatetta päällä. Tai sitten hän oli liian keskittynyt Hiroin tarinoihin.
"Olihan se hienoa. Olen aina halunnut lentää lohikäärmeellä", Hiroi myönsi sitten naurahtaen ja pudisteli päätään.
"Mutta niin tuskin koskaan tulee tapahtumaan. Niin arvokkaat olennot eivät kai halua ketään selkäänsä silloin, kun ampaisevat taivaalle. Mutta mistäs sitä tietää, ehkä vielä joskus..." hän henkäisi itsekseen. Kaikkien näiden vuosisatojen jälkeenkään hän ei vielä ollut saanut tilaisuutta lentää minkäänlaisen olennon selässä, ja hän toivottavasti jäisi kaikista taisteluistaan henkiin kokeakseen moisen vapaudentunteen joskus.
Azurekaan ei halunnut puhua sen enempää menneisyydestään, ja vaikka tyttö hymyilikin muitta mutkitta sanoessaan sen, Hiroi ei jatkanut puheenaihetta pidemmälle. Neito sai ihan vapaasti päättää kelle kertoi ja mitä, ja olihan tämä tilanne nyt vähän tämmöinen yhtäkkinen ja kenties kiusallinen. Kumpikaan heistä ei oikeastaan tiennyt toisestaan mitään, ja Azure vielä vähemmän, kun oli sokea.
Hiroi kumartui eteenpäin ottamaan laskeutumisen myötä kuoppaan tippunutta lunta käteensä, ja pyöritti siitä pallon. Hän painoi lunta hiljaa vasten kyljessään vihlovaa haavaa, ja nipisti huulensa tiukasti yhteen. Kylmä tuntui haavassa ikävältä, ja sinihiuksinen puhalsi raskaasti ilmaa nenänsä kautta ulos ettei alkaisi päästää suustaan valituksia.
"Minulla on vähän nälkä", hän naurahti sitten ykskantaan ja vilkaisi Azurea.
"Pitäisiköhän meidän tehdä karhupaistia?" Se oli tietysti ollut vitsi, mutta kuulosti yhtäkkiä Hiroin korvaan oikein hyvältä idealta. Karhua jossain hyvässä kastikkeessa. Palanpainikkeeksi vielä perunoita ja paljon salaattia. Hiroi ei yleensä perustanut lihasta, mutta nyt hänen mahansa kyllä kurni. Hän otti jousen käteensä, muttei tietenkään ajatellut ampua karhua syödäkseen sitä, sillä se oli ollut oikeastikin pelkkää huulenheittoa. Pakkohan heidän silti oli joskus tästä kuopasta päästä ylös, ja karhu teki siitä hankalaa. Se varmaan vartoisi talven varalle keräämiensä vatsalaukkuvarastojen kanssa kuoppaa vaikka kuukauden, eikä Hiroi ajatellut viettää viimeisiä minuuttejaan kuopassa kenties katsellen, kuinka he yksitellen kuolisivat nälkään.
"Minä vähän katson missä se on", Hiroi sanoi hiljaa ja matalalla äänellä ja oli jo viskannut punaisen lumipallonsa pois. Hän taittui ensin kaksinkerroin niin hyvin kuin sai ja yritti sitten kääntyä kontilleen. Pienen voimistelun kautta se onnistui kuin onnistuikin, ja Hiroi nousi jaloilleen. Hänen joka soluaan kihelmöi pitkän ja ahtaan istuskelutuokion jälkeen, ja hän toivoi, ettei karhu nyt huitaisisi häneltä päätä irti jos hän kurkistaisi ylös montusta. Hiroi joutui varvistella nähdäkseen kunnolla pinnalle, mutta karhu ei onneksi ollut aivan hollilla virnistelemässä. Se löntysti viitisen metrin päässä kuopasta ja istahti välillä kaivamaan tassunpohjaansa uponnutta nuolta pois - huonoin tuloksin. Hiroi kyykistyi takaisin kuoppaan.
"Karhu on nyt melko kaukana. Tämä voi olla ainoa mahdollisuutemme muutamaan viikkoon jos huonosti käy, joten ammun sen nyt", mies sanoi päättäväisesti ja vastausta kuuntelematta nousi pinnalle kuopasta. Hänen oli pakko istahtaa kuopan reunalle hyyyyvin hitaasti hivuttautuen, sillä muuten jousen jännittäminen olisi mahdotonta. Karhu istui häneen selin, mutta se olisi pakko saada kääntymään ympäri. Selkänahkaan uponnut nuoli tuskin kaataisi sitä. Hiroi jännitti jousensa, arpoi hetken ja vislasi sitten karhulle. Se käänsi päätään alahuuli heilahtaen, ja mylväisi sitten kiukkuisesti - tai kenties riemuissaan, kun ateria oli tullut pois piilostaan - ja partioi hetken paikallaan kunnes lähti juoksemaan kohti kuopan reunalla istuvaa Hiroita. Hiroi oli aavistanut että näin kävisi, mutta tilanne oli silti kuumottava, ja välittömästi kun karhu oli ottanut pari juoksuaskelta, Hiroi päästi nuolesta irti. Se upposi karhun otsaan, mutta vauhti ei suinkaan hidastunut vaan jatkui ja jatkui ja Hiroi ehti nipin napin hyökätä takaisin monttuun, kun kaatuva karhu jyräsi aukon päältä ja jäi niille sijoilleen makaamaan peittäen lopunkin päivänvalon, jota kuoppaan oli tullut. Hiroi ei ollut ihan varma, kuinka päin hän montussa makasi, mutta hän ei ollut loukannut itseään. Jousi oli ilmeisesti ehjä eikä se ollut sisään syöksyessä lävistänyt mitään tai ketään, mutta kuopan sisään oli tullut varmaan kymmenen kiloa lisää hiekkaa. Hiroi yski ja yritti pyyhkiä rapaa päältään, kunnes tajusi, ettei nähnyt muutenkaan mitään. Luolassahan oli ihan pilkkopimeää. Karhu oli tosiaan kaatunut heidän poistumistiensä päälle. Pan haukkui, eikä Hiroi tiennyt haukkuiko se pimeydelle, karhulle vai hiekalle, jota sisään oli ryöpynnyt. Kenties vähän kaikelle varmuuden vuoksi.
"Azure, meidän pitää päästä täältä pois. Voi olla, että tänne alkaa tulla huono happi", Hiroi sanoi ja ojensi kätensä tytölle jotta tämä löytäisi tulla suuaukolle. Toisella kädellään hän tunnusteli karhun ruhoa, joka pitäisi kohta työntää uloskäynnin edestä pois.
//Ei mitään (: