Kirjoittaja Ikane » 03 Tammi 2015, 15:40
Lapis katseli rauhallisena kun mies laskeutui hänen selästään vierelleen makaamaan. Äkkiä mies kuitenkin hyökkäsi paikaltaan hänen kimppuunsa - oli lähellä ettei Lapis vastannut samalla mitalla, sillä hän säikähti hieman toisen reaktiota. Maahan iskeytyessään suuri susi vingahti lyödessään selkäänsä johonkin kovaan maaperässä. Muistikuva toisen varoituksesta kuitenkin välähti naaraan mieleen ja susi vain päätti seurata mitä toinen teki, ilman että itse purisi tai tekisi mitään. Nälkä sai siis hänet todellakin näin sekaisin, naaras ajatteli. Kun viherpää oli suden päällä, pitäen tästä kiinni, suden lempeät ja ymmärtävät silmät kohtasivat aivan erilaisen katseen ja kehon, johon oli tottunut. Toinen oli aivan sekaisin - ei siitä voisi syyttää miestä itseään. Raskaasti hengittävä, lähes puuskuttava mies oli suorastaan pelottavan näköinen Lapiksen susimuodon yllä, mutta jostain syystä naaras ei kyennyt pelkäämään sillä hetkellä. Hän ymmärsi jotenkuten toista, sitä sekavuutta ja nälkää jonka toinen koki, vaikka ei itse sellaisessa tilanteessa ollutkaan ollut pitkään aikaan.
Pitkän tovin he olivat siinä niin, kunnes miehen todellisuudentaju tuntui iskevän takaisin ja hän helläsi otteensa rivakasti, nousi ylös vain joutuakseen takaisin maata vasten. Kun mies oli takaisin istualteen, Lapis kääntyi vatsalleen ja nousi jaloilleen ravistaen turkkiaan. Hän ei voinut olla vihainen miehelle, sillä uskoi tuon kaiken olevan oikeutettua nälän takia. Nyt hän muuttui nopeasti takaisin ihmismäiseen muotoonsa. Toinen ei varmasti hyökkäisi mielellään - naisen katse pyyhki lattiaa ennenkuin hän nosti sen kohti miestä. Vaikka Lapiksen sisällä oli se sama villeys tallessa joka jokaisella sudella oli, ei hän kuitenkaan antanut pedon vaistojensa mennä mukana kun tämä heikkokuntoinen vieras painiskeli omien ongelmiensa kanssa. Ei se olisi reilua. Lapis ei edes odottanut anteeksipyyntöä, tietäen toisen olevan huonommassa kunnossa kuin olisi kenellekään hyväksi. Miehen esittäessä kysymyksen nainen pohti pienen hetken ennen vastaamistaan.
"Olemme pikkuluolassa koiliseen sieltä mistä löysin sinut." Nainen alkoi pohtimaan, olisiko hyvä sytyttää tuli keskelle kamaraa lämmittämään heitä, ja ryhtyi etsimään ja keräämään kaikkea palavaa mitä luolan sisältä löytyi. Joku oli varmaankin käynyt siellä aiemmin, sillä jäljellä oli hieman kohtalaisen kuivaa puuta ja heinää. Samalla hetkellä kun nainen oli tarttumassa ensimmäiseen heinäkasaan hän kuuli miehen henkäisyn. Salaman lailla nainen kääntyi ympäri valmistautuakseen toisen yllättäviinkin liikkeisiin. Mies lähti juoksemaan ulos jo aika lailla hellittäneeseen lumisateeseen, ja Lapis murahti huudahtaen "Hei!" ennenkuin lähti seuraamaan. Olisi parempi että hän vahtisi hieman, toinenhan saattoi päätyä ties minkälaisiin ongelmiin, tai niin Lapis ainakin luuli.
Ulkona vieras oli siis tosiaan löytänyt saaliin itselleen. Lapis saapui paikalle kun toinen oli jo aterioimassa "pikaruokaansa". Nainen pysähtyi hyvän matkan päähän miehestä, sillä ei halunnut katsella kovinkaan läheltä toisen ruokailua. Otsarypyt syvenivät naisen kasvoilla, mutta hän ei näyttänyt kuitenkaan sillä kertaa vihaiselta. Sehän oli aivan sama asia, saalistaa ihminen tai kauris. Kumpikin koostuu lihasta ja luusta, sisuksista ja ties mistä muusta. Lapiksen ilme ei värähdellyt kuten ensihetkillä heidän tapaamisellaan vaan hän pysyi nyt tyynenä. Koko tämän miehen kanssa vietetyn ajan hän oli ollut harvinaisen tyyni versio omasta itsestään, eikä ollut räjähdellyt pitkin puita.
Miehen istuessa hetken hiljaa maassa alkoi nainen pohtia, mitä toinen nyt tekisi. Hyökkäisikö hän taas? Pitäisikö Lapiksen tällä kertaa toimia jotenkin, vai mikä oli homman nimi? Vereen tahriutunut mies alkoi hiljalleen nauraa. Nauru yltyi, suorastaan alkoi vaahdota toisen sisältä ulos ja kuulosti siltä että mies nautti olostaan. Se oli outoa, uutta, hullua. Mutta Lapis ei kuitenkaan juossut karkuun tai alkanut haukkua toista kaikilla maailman haukkumasanoilla. Kyllä, toinen oli varsin erilainen kuin muut mutta ei sentään aivan kahjo. Nainen piti ainostaan ottosetäänsä hulluna, sillä kukaan muu ei voinut olla niin sairas. Sudenhäntä heilahti ja korvat värähtivät. Siistiytyessään ja noustessaan ylös mies alkoi hiljenemään. Lapiksen ruskeat hiuset heilahtelivat kevyessä tuulenvireessä, ja se sama tuulenvire pörrötti hyvin kevyesi myes tämän ihmissyöjän vihreää tukkaa. Hiljaisuus jatkui pienen tovin Lapiksen katsellessa miestä tutkivin silmin tietäen että toinen ei ehkä nähnyt häntä ainakaan kovin hyvin. Sitten nainen kääntyi sivuttain mieheen nähden, odottaen tulisiko toinen hänen mukanaan takaisin suojaan. Nainen oli hiljaa, ei pyytänyt tai käskenyt toista heti samantien seuraamaan itseään. Hänestä tuntui todella oudolta, olla kahden ihmissyöjämiehen kanssa joka ei käyttäytynyt kovinkaan normaalisti verraten muihin joita oli tavannut. Mies, hänen käytöksensä sekä naisen oma käytös kummastuttivat Lapista niin ettei hän oikein kyennyt sanomaan montaa sanaa. Nainen hymähti ja lähti kävelemään kohti luolan suuta pysähtyen hetkeksi katsomaan taakseen tarkistaakseen tulisiko mies vai ei. "Tuletko?" hän heitti kysymyksen ilmaan, eikä jäänyt odottamaan vastausta vaan jatkoi kävelyään kohti suojaa.
Päästyään sisään nainen suunnisti suoraan niiden kohtalaisten nuotiotarvikkeiden luo jotka aiemmin löysi, nosti niin paljon puuta kuin vain sai syliinsä mahtumaan ja kantoi ne keskelle luolaa kasaten niistä suhteellisen hyvän nuotionalun. Seurasiko mies häntä sisälle? Ulkona oli kylmä, eikä Lapis haluaisi toisen paleltuvan nyt. Nainen siirsi oikean kätensä vasemmalle puolelle selkäänsä - siihen samaan kohtaan joka oli osunut kovaa maahan miehen heittäessä hänet ympäri. Sitä särki aika paljon, mutta parantumisvauhti oli jo onneksi päällä eikä siitä tarvinnut hänen huolehtia sen enempää ainakaan sillä hetkellä. Nyt tarvittiin enää tulta, jota Lapis etsiskeli ensin ympäri luolan perukoita. Jostain kolosta löytyi vanha tulensytytykseen käytetty kivi, ja niin nainen etsi toisen jolla saisi lyötyä kipinän nuotiolle. Hän kyykistyi puukasan kohdalle, mutta hänen ajatuksensa harhailivat kaikkialla muuaalla. Kuka se mies oli, mistä tuli, mikä hänen tarinansa oli... niin monta kysymystä että hämärsutta alkoi jo itseäänkin ärsyttää. Ajatuksissaan hän alkoi lyödä kiveä kivellä saadakseen tulen, mutta onnistui samalla lyömään omille sormillensa. Nainen äännähti kivuliaasti ja jatkoi lähes samantien uudelleen kiven hakkaamista. Hän nyt vain halusi sen perkeleen tulen syttymään, hänen päänsä oli jo valmiiksi sekaisin. Lapiksen sisällä oli tunnekuohun alku, eikä hän jaksanut huomioida ilkeännäköistä jälkeä kädessään.
Vihdoin, tuli syttyi ja Lapis istahti kauemmas. Miehellähän ei ollut mitään velvoitetta olla enää naisen seurassa, vaikka Lapis jopa toivoi toisen jäävän jostain kummallisesta syystä. Ehkä toisen syrjityn sielun läsnäolo sai Lapiksen tuntemaan oloaan hieman vähemmän yksinäiseksi?
//Uuh jes x'D pistetään grillibileet pystyyn