Hungers call

Kaikki loppuu johonkin ja alkavat jostain. Niin myös Quinn metsä. Metsän reuna on valoisaa ja harvaa kasvustoltaan. Reunamilla ei pahemmin sammalta ole vielä, vaan maata peittää saniaiset ja ruoho. Puut ovat suurimmaksi osaksi lehtipuita. Mitä syvemmälle metsään menee, sitä synkemmältä se alkaa näyttämään.. joten, uskallatko astua lumottuun metsään, vai pysytteletkö suosiolla poissa?

Valvoja: Crimson

Hungers call

ViestiKirjoittaja Mori » 27 Marras 2014, 11:57

Chloros

Ihmissyöjän päivä ei ollut alkanut mitenkään parhain. Chloros oli kärsinyt heikotuksesta ja väsymyksestä hyvinkin paljon. Hänen veljensä tiesivät tähän syyn. Viherpää ei ollut muutamaan päivään syönyt. Lumi, joka oli tullut peittämään maata hankaloitti Chloroksen kykyä hahmottaa ympäristöään. Sillä lumi peitti alleen niin tuoksut kuin erilaiset hajut. Lisäksi siinä tarpominen vei paljonkin energiaa ja Chloros sai itse kiinni vähemmän mitä kulutti. Altan ja Livius olivatkin päättäneet yhteistuumin auttaa veljeään, koska veljensä menetys olisi kamalaa. Eihän heillä ollut kuin toisensa.
Siksi sini- ja punapää olivat käskeneet viherpään odottaa jossain suojaisessa ja lämpimässä kohdassa. He hakisivat Chlorokselle ruokaa, jotta tämä ei kuukauhtaisi jonnekin hankeen. Viherpää oli ollut ensin vastaan tätä päätöstä, mutta lopulta myöntynyt, kun nälkä huhuili ärsyttävästi. Hän saattaisi pahimassa tapauksessa vain kuolla pois nälässään. Ihmisetkin liikkuivat harvemmin metsän laitamilla tai haltioiden lähistöllä. "Regan. Odotathan täsä, ethän lähde mihinkään?" Livius kysyi vakavana, hän oli poistanut silmiään peittävän maskin, sillä näkökyky oli nyt erityisesti tarpeen, kun luntakin oli alkanut taas tipahdella taivaalta. Livius ei niinkään välittänyt silmiensä kunnosta, vaikka ne näyttivätkin erityisen rumilta. Hän oli pistänyt enemmän otsahiuksiaan silmiensä suojaksi ja laski kätensä viherpään olalle. Hyvä jos Chloros sitä edes tunsi. Chloros nosti katseensa kohti sinipäätä ja hymähti vain. Musta, sokea silmä tuijotti tyhjyyteen, eikä hapuillut minnekään. Lopulta kaksikko poistui miehen luolta ja ihmissyöjä jäi yksin kuuntelemaan talven hiljaisuutta.

Viherpää oli kävellyt jonkin matkaa, kunnes päätti pitää tauon. Hän ei halunnut enää yhtään hukata energiaansa, jota oli erityisen vähän. Hän tunsi olonsa surkeaksi. Ei yhtä surkeaksi, kun he olivat olleet vangittuina. Ihmissyöjä oli joutunut viime aikoina avaamaan erityisen paljon tikattua silmäänsä, koska ei ollut varma hajuista, jotka olivat hyvinm heikkoja kiitos lumen. Chloros ei niinkään välittänyt silmänsä kunnosta, se uusiutui aina samanlaiseksi ja valui aina verta uudestaa ja uudestaan. Kipua mies onneksi tuntenut. Hän ei varmaan olisi järjissään enää. Siksi Chloros nostikin hattua Liviukselle, joka rakasti taas kipua ja Altan. Altanista Chloros ei edes ollut varma.
Mies istahti maahan, lumen peittämä maa allaan hän nojautui hitaasti puunrunkoa vasten. Chloros tiesi lumen satelevan alas taivaalta, hän pystyi hahmottamaan ympäristönsä suurin piirtein. Se oli hyvä tietää, koska yllätyshyökkäyksiä ei olisi kiva saada niskaansa. Nälkä vaivasi miestä hyvin ikävästi ja lopulta sokeakin silmä painui raskaasti kiinni. Chloros vaipui horrosmaiseen uneen. Tietämättä juurikaan siitä, että valui mahalleen makaam lumeen. Pikku hiljaa sateleva lumi peitti hieman viherpäätä, joka näytti jo silloin ruumiiltaa, mutta hengittävältä ruumiilta. Chloros näki unta, harvinaisen tavallista unta. Jos hän siis olisi ollut ihminen. Unessa hän sai maistaa ihmisten ruokaa. Mies oli jo muutekin unohtanut ihmisten ruuan maun. Hän ei tiennyt miltä se maistui. Nykyään se etoi ainoastaan ja jos sitä yritti niellä niin kipeaksihän siitä tuli.

Sellaista kipua ihmissyöjä sentään tunsi. Sisällään, omissa ajatuksissaan. Mutta fyysisyys oli kaukana kivun ulottumattomissa. Chloros avasi hieman mustaa silmäänsä, muttei kuitenkaan ollut hereillä. Hän näytti nyt täydellisesti kuolleelta, jäätyneeltä ruumiilta. Hänestä ajatus olisi ehkä huvittava, mutta nälkää potevan oli vaikea nauraa missään vaiheessa.

//Ikane ole hyvä ja muista tuoda neiti susi mukanasi. Saapi vähän raahaamis puuhia xD
Mori
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Ikane » 27 Marras 2014, 23:22

Lapis Lazuli

Vaalean turkisviitan helma heilahti hangen päällä lumen sataessa alas, kun hämärsusi hevosineen taapersi eteenpäin. Nietokset olivat jo ihan mukavasti alkaneet muotoutua vaikka lunta ei ollut aivan valtavasti tullut vielä. Lapikselle lumen tulo oli mukavaa aikaa joka ikinen vuosi, sillä hän nautti sen kauneudesta - vaikka se toi omat ongelmansa, nimittäin ruoan hankinta oli aina haasteellinen tehtävä sen valkeuden keskellä. Onneksi talvi oli vasta aluillaan ja kesän aikana riistaa oli sattunut käpäliin mukavasti - pari lisäkiloahan siinä oli tullut mutta se on ainoastaan hyvä juttu. Olipahan enemmän lihasta jolla tarpoa kylmyyden keskellä. Lapis oli ollut niin keskittynyt ajatuksiinsa ettei ollut huomannut miten toinen hänen matkaseuralaisistaan, Pruina, hiippaili hänen taakseen ja hirnahtaen tönäisi omistajaansa niin lujaa että nainen horjahti vatsalleen lumeen. Lapis päästi rääkäisyn kaatuessaan - näytti varmaan siltä että hän yritti uida ilmassa, niin paljon hän yllätettynä huitoi. Nostaessaan naamansa - joka oli selvinnyt lumipesulta - kohti ilkurista ystäväänsä laukkasi tämä sekä seurueen toinen, vaalea tamma hänen ohitseen ilakoiden ja hirnahdellen kuin pienet varsat. "No voi hyvää päivää", Lapis mutisi mukamas vihaisena ja nyrkkiä heiluttaen huusi epämääräisyyksiä hevosille jotka eivät häntä tosiaan kovinkaan kuunnelleet. Noustuaan ylös hän kopisteli vaatteensa lumesta, kasasi vikkelästi lumipallon ja heitti sen orin takapuoleen. Se loikkasi paikoillaan suorastaan ympäri ja hirnahti kuin ottaen haasteen vastaan - ja niin tuo kolmikko päätyi juoksentelemaan hangessa, heittelemään ja potkimaan lunta kunnes olivat jonkin ajan kuluttua osanneet harhautua jo aika kauas alkuperäiseltä pisteeltään. Heillä oli hauskaa kuin pienillä lapsilla karkkipuodissa.

Kun porukka oli tarpeeksi purkanut energiaansa riehumiseen he jatkoivat matkaa Lapiksen ratsastaessa vaalealla tammalla. Pruina seikkaili ympäriinsä kuin mehukasta ruohonvartta etsien - Lapis hankki ystävälleen ruokaa aina talvisin huolimatta toisen sitkeistä yrityksistä tehdä se itse. Lapis ei niinkään keskittynyt mihinkään, antoi lumisen maiseman mennä ohi kunnes ori hörähti nostaen korvansa suoraan eteenpäin. Samalla hämräsusi valpastui - huomasiko toinen jotain uhkaavaa? Seurasiko heitä joku? Kysymyksiinsä nainen sai vastauksen katsoessaan ympärilleen: heistä muutamankymmenen metrin päässä oli jotain maassa. Pitkä ihmisen mallinen kumpu, vihreine hiuksineen ja vaatteineen - tajutessaan tuon Lapiksen silmät rävähtivät auki ja sydän iski lujaa kylkiluita vasten kuin rynnätäkseen suoraa päätä eteenpäin. 'Ei voi olla totta' hän henkäisi mielessään epäuskoisena, toivoen ettei kukaan ollut kokenyt jäätymiskuolemaa ja kehotti hevoset liikkeelle. Pruina vierellään ja tamma allaan hän lähestyi ensin hitaasti ravaten, nostaen sitten laukan ja lopulta kiirehtien epäilyksen varjo sydämen yllä kohti maassa makaavaa. Mitä lähemmäs hän pääsi sitä kamalampi näky häntä tuntui kohtaavan - mies, liian vähissä vaatteissa pakkasta varten, makasi maassa lumen sataessa hänen päällensä todennäköisesti kuoleman kielissä.
Seurue pysähtyi muutaman metrin päähän toisesta, sillä Lapis halusi olla varma ettei kyseessä ollut ansa - vaikka tosiasiassa hänen teki vain mieli juosta tuon poloisen luo ja auttaa kuinka voisi. Hypähtäessään hevosen selästä ja käskiessään kaviollisten ottaa muutamia askelia taaemmas heilauttaen kättään niille Lapis nielaisten otti nopeita askelia toista kohti. Hän laskeutui maahan kontilleen kysyen samalla: "Hei, kuuletko minua?" vakavalla, pientä hätää äänessään kuuluen. Vatsallaan maassa makaavan henkilön kasvoja ei nainen nähnyt mutta huomasi toisen vihreät hiukset - onpa erikoinen hiusväri, hän mietti itsekseen ja samalla vetäisi hanskat pois käsistään. Lapis kosketti varovasti toisen olkapäätä, kevyesti ravistaen toivoen saavansa jotain vastaukseksi. Lumisateen peittämällä henkilöllä pitäisi myös löytyä pulssi jostain, mikäli talvi ja pakkanen eivät olleet vieneet omakseen tätäkin kulkijaa. Niinpä hämärsusi ojensi kättään varoen toista kohti yrittäen siirtää hieman noita hiuksia kasvojen edestä ja toivoen näkevänsä elonmerkkejä. "Hei... oletko elossa?" hän kysyi huolissaan. Kasvoilla oli mustansävyinen, puoliksi sulkeutunut silmä - se ei ollut varmaankaan kovin kaunis näky monen mielestä, mutta sillä ei ollut väliä Lapikselle. Millään ei ollut väliä Lapikselle juuri nyt - tilanne muistutti liikaa aikaa jolloin hänen armeijan leirillä olleet ystävänsä surmattiin ja hän joutui katsomaan kaiken pystymättä pelastamaan heitä. Nyt hän haluaisi toimia, auttaa toista ja varmistaa ettei turhia kuolemia tule niin kauan kuin hän on läsnä. Mustanvärinen maski peitti henkilön suuta, eikä nainen siis voinut oikeastaan kuunnella hengitystä näin. Hän laski kasvonsa toisen selän päälle kuunnellakseen sydänääniä, toivoen ettei ollut vielä myöhäistä.
Ba-thump. Sydämensyke. Lapis reagoi nopeasti kuin taistelukentällä, räväyttäen silmänsä auki, napaten suuren turkisviittansa päältään ja heittäen sen toisen kehon päälle toivoen ettei tämä yrittäisi vastustaa - ja miksi oikeastaan yrittäisi, tuskin kukaan haluaa hankeen kuolla. "En voi jättää sinua tänne! Haluat tai et", hän aloitti uhmakkaasti, "vien sinut suojaan!" Nainen alkoi yrittää toisen kehon kääntämistä nähdäkseen oliko rintakehässä vakavia, välittömästi paikattavia haavoja ennenkuin alkaisi tekemään muuta.

// Täältä myö tullaan! Ensiapu-naikkonen on messissä, kohta päästään raahaamaan >:3
Ikane
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Mori » 28 Marras 2014, 11:21

Ihmissyöjä ei enää ollut yksin. Hän tunsi sen liiankin hyvin maan värähtelystä ja kuuli hengityksen, erilaisten jalkojen askeleet. Niitä oli ainakin viisi paria. Ei. Neljä niistä olivat erilaiset. Ne kuulostivat kovemmilta ja yksi pari oli pehmeämpi. Kun kiireiset askeleet lähenivät, Chloros saattoi haistaa vastaan tulijan. Susi? Sekä kaksi hevosta, sen verran voimakas haju niistä lähti ja sen lisäksi ei kellään hevosella ollut kahdeksaa jalkaa. Sudelta tuoksuva henkilö kuitenkin epäilytti suuresti ihmissyöjää. Hän ei kuitenkaan jaksanut reagoida niiden tuloon. Sillä ensinnäkin kaikki paljastui hänelle piankin, kun tämä susi avasi suunsa. Naisen ääni kysyi oliko hän hengissä. Muodonmuuttaja, ei ihmissusi. Koska ihmissudellakin oli pieni ihmismäinen haju itsessään, mutta muodon muuttajat haisivat Chloroksen mielestä eniten eläimille. Riippuen tietysti siitä kumpaa osapuolta he suosivat enemmän. Humanoidia vai eläintä. Tämäkään nainen ei siis sopinut miehelle ravinnoksi. Eläimen hajun perusteella hän ei saisi pidettyä naista sisässään edes nielaisuun asti.
Chloros tunsi heikosti, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen ja häntä ravistettiin. Siihen hän värähti ja urahti jotakin. Nainen ei selkeästikkään aikonut jättää häntä rauhaan. Kyseli oliko hän hengissä. Hengissä hän kyllä oli, nukkuisi mieluiten, mutta rauhaa ei annettu. Ajatteliko neiti susi syödä hänet? Söivätkö suden ihmissyöjiä? Pahimassa tapauksessa Chloroshan voisi syödä itseään. Oli hän sitäkin ehtinyt kokeilla, kerta kipua ei tuntunut oli helppo syödä itseltään sormi. Se uusiutui sitten nopeasti ja oli parissa minuutissa kuin uusi. Nainen painoi korvansa vasten hänen selkäänsä. Viherpää tiesi toisen kuuntelevan hänen sydämmen sykkeitään. Sydämmen hän kyllä omisti ja lyövänkin vielä, muttei kovin puhdas.

Kun nainen sitten rupesi kääntämään häntä silloin, jos milloin Chloros havahtui lopullisesti liikuttamaan omia raajojaan. Hänen sokea silmänsä avautui kuin merkiksi. Tikki täytteinen silmä sai luvan pysyä kiinni, ei hän nyt sitä tarvisi. Toistaiseksi. Chloros yskäisi ja nousi istumaan sillä samaisella sekunnilla. "En tarvitse apuasi." hän totesi vähän väsyneesti. Mies ei tietnkään ymmärrä kylmän päälle, koska ei tuntenut sitä.
Hän otti puun rungosta kiinni ja nousi seisomaan. Viherpää puuhkahti hieman ja suuntasi katseensa hitaasti sinne missä oletti naisen olevan. Jos toinen olisi noussut omalta paikaltaan olisi se varmaan ihan tyhmän näköistä, mutta mitä hän välitti kun ei nähnyt. Ulkonäkö ei muutenkaan ollut suurin asia hänelle. Chloros tunsi väsymyksen ja uupumuksen kiskovan jäseniään paikalleen. Hän ei kuitenkaan kaivannut naisen apua. Varsinkaan, kun ei ollut mitään asiaa, mitä nainen olisi voinut tehdä hänen hyväkseen. Ellei nainen sitten olisi valmis tuomaan hänelle ihminen. Mitä jos Chloros sanoisikin niin? Lähtisikö nainen sitten pois ja jättäisi hänet rauhaaan? "Jos haluat auttaa minua... Tuo minulle ihminen." miehen ääni oli mairean julman kuuloinen. Viherpää oikeastaan hymyili maskinsa alla, nauttien, jos saisi aistia toisen järkytyksen. Toisen pelko oli jotain, josta mies nautti. Sadistisuus oli osa hänen persoonaa, kiitos niiden kokeiden.
Chloros yritti ottaa askeleen eteen päin, mutta surkein tuloksin. Hänen yllätyksekseen hän kaatui takaisin valkeaan lumeen kyljelleen ja jäi siihen. Häntä väsytti, eikä häntä huvittanut edes jatkaa puhetta. Tekisi nainen mitä hyvänsä. Ei se hänen nälkäänsä tyydyttäisi. Nälkä... Chloros antoi vahingossa ja huomaamattaan telepatiansa liidellä kaikkialle ympäristöönsä, joten varmaankin nainen saattoi kuulla sen, koska hevoset kuulivat sen. Hevosillahan ei ollut mitään syytä pelätä, ei hän niitä syönyt, eikä hnä ollut tällä hetkellä edes vaaraksi tuolla ärsyttävälle naiselle.

//Siellä se kaatuilee taas vaihteeksi xD
Mori
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Ikane » 30 Marras 2014, 19:41

Maassa makaava osoitti elonmerkkejä - helpotus ei saanut silti valtaa, ei vielä. Jos toinen ei saisi heti lämpöä olisi jäätymiskuolema enemmän kuin todennäköinen vaihtoehto. Lapis oli kierroksilla tästä tapahtumasta joten ei pelästynyt - mutta hätkähti yllättyneenä - toisen alkaessa liikahtelemaan itsekseen. Musta silmä avautui ja olento Lapiksen edessä alkoi yskähtäen nousta istualteen. Väsynyt miehen ääni joka torjui naisen avunannon ei saanut hämärsutta tolaltaan. Toinen oli siis mies - nuuhkaisten huomaamattomasti ilmaa Lapis haistoi jonkun omituisen sivuhajun tuon ihmisentuoksun rinnalla. Omituinen tapaus siis, vaikka näyttikin lähes tavalliselta. Lapis piti yhä varauksellisen lihasvalmiuden jos toinen alkaisi tuosta huonohkosta tilastaan huolimatta käyttäytyä aggressiivisesti. Siinä vaiheessa kun vieras mies alkoi nousta puusta tukea etsien, alkoi Lapista jo ärsyttää toisen käytös - hänhän tarjosi apuaan ettei toinen kuolisi kylmyyteen. "Kuulepas nyt! En tiedä oletko pahassa humalassa vai muutenvain tyhmä, mutta täällä on pakkasta. Noissa vaatteissa sinä et täällä selviä hengissä", hän vaahtosi toiselle hypähtäen ylös. Ääni oli kiivas ja tuohtunut Lapiksen yrittäessä peitellä aiemmin paljastamaansa huolta. Hämärsusi huomasi toisen hitaan katseen, aivan kuin mies todella olisi humalassa tai ei nähnyt selkeästi - tai voihan se olla kankeuden ja väsymyksen yhdistelmä. Toinen vaikutti jo niin nuutuneelta, aivan kuin olisi juossut päivän - ei, ei vain yhtä päivää vaan useamman päivän.

Omituisuutta ei ensivaikutelmasta ainakaan jäänyt puuttumaan, kun mies jälleen avasi suunsa. 'Tuo minulle... ihminen?' Lapis toisti epäuskoisena mielessään. Miehen ääni oli vaihtunut väsyneestä suorastaan pelottavan julmaan. Hämärsuden selkää pitkin menivät hennot väreet, sillä nainen ei ollut varma mitä toinen sillä lauseellaan tarkoitti. Tarvitsiko hän jokun lämmittämään - ja Lapis ei siis kelpaisi - vai tekikö tuo mies jotain taikoja ihmisille? Vai oliko kyseessä jotain aivan muuta, ei hän saanut vielä kysyttyä hämmennyksensä keskeltä ennen kuin tuntematon kaatui maahan valkean lumen keskelle. Toisen kunto vaikutti todella heikolta sillä hetkellä, aivan kuin pieni lapsi tai sairas vanhus joka ei saa itseään pysymään pystyssä ilman ongelmia. Lapis oli juuri alkamassa pohtia seuraavaa solvauksen muotoon naamioitua avuntarjousta tuolle omituiselle olennolle kun kuuli äänen päässään. Nälkä. "Mitä?" Nainen huudahti ääneen. Hevosetkin olivat säpsähtäneet, ne askelsivat paikoillaan hermostuneesti ja hirnahtelivat huolissaan. Hämärsusi siirsi katseensa ensin ympärilleen, mutta koska ketään ei ollut näkyvillä eikä Lapiksellakaan vielä niin kovaa nälkää ollut että kuulisi harhoja, hän siirsi hitaasti silmänsä kohti vierasta. 'Oliko se ääni peräisin tuolta mieheltä?' hän esitti itselleen kysymyksen. Se oli ainoa hyvä vaihtoehto, sillä se muistutti soinniltaan tämän vieraan ääntä. Toisen heikotus johtui siis ruuan puutteesta? Varsin tavanomainen tilanne - Lapiksenkin elämässä oli monta kertaa käynyt tuo aivan samanlainen tilanne, etenkin silloin kun sitä vähiten kaipasi. Nainen tunsi pienen empatian pistoksen ajatellessaan toisen tilaa. "Sinulla taitaa siis olla nälkä?" Hän aloitti huomattavasti aiempaa pehmeämmin vaikka äänensä oli yhä vakava, kyykistyen jotta olisi lähempänä toista. Lapis heilautti hiuksiaan ja katseensa osui turkisviittaansa, joka lojui lumessa parin askeleen päässä - varmaan tippui tuossa tuoksinnassa. Nainen nousi, nappasi viitan ja pölläytti siitä vilkkaasti ylimääräiset lumet pois siirtäen tuiman katseensa mieheen maassa. "Sinä oikeasti jäädyt siihen jos et huoli apuani. Onko se kiva kuolla pakkaseen, mitä. No ei todellakaan ole," hän totesi ja laskeutui uudelleen kyykkyyn, otettuaan muutamia askelia toista kohden päätyen maassa makaavan miehen vierelle. "Nyt en kuuntele vastaväitteitä, ymmärrätkö. Nousetko itse vai kannanko sinut?" Lapis jatkoi vakaasti ja järkähtämättömällä äänenpainollaan - vaikka sen takana oli havaittavissa lievä huumorinpoikanen, mitä nainen ei tietenkään myöntäisi. Hän ei halua nyt enää vain kävellä tilanteesta pois jättäen tuon olennon tänne kuolemaan - vaikka kylmä hän saattoi olla ulospäin, ei hän siedä sellaista sydämen julmuutta. "En voi vain jättää sinua tänne nyt jäätymään. En tiedä kuka olet, mistä tulet ja yritätkö tappaa minut myöhemmin tai mitä - mutta nyt saat luvan hyväksyä apuni muodossa tai toisessa", hän tuhahti äänellä, joka ei ollut vihainen - ehkä turhautunut ja jopa surullisen oloinen. Turkisviitan huppu oli maassa, lähellä miehen kasvoja, ja suoristettuaan viitan Lapis yritti laskea sen miehen päälle lämmikkeeksi jos hän ei sitä uudelleen vastustelisi. "Anna minun auttaa", hän lisäsi lähinnä kuiskaten.
Ikane
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Mori » 30 Marras 2014, 20:34

Nainen näytti ihmettelevän, mistä ääni oli tullut peräisin. Chloros tarkkaili naisen ääniä ja hajua. Hän mietti, mihin päin tämä aikoisi, mitä tämä tekisi ja miksei tuo jättänyt häntä jo rauhaan? Kun asia tuli vihdoin puheeksi ja naisen todetessa epävirallisen kysymyksen sai se miehen nauramaan jäätävästi. Vai oliko hänellä nälkä. "Isompi kuin luultekaan, etkä sinä sitä pysty tyydyttämään." hän nauroi lumea vasten ja antoi mustan silmän katsoa vasemalle, koska hänen oikea puolensa kasvoista oli vasten maata. Musta silmä ei nähnyt. Jos Chloros yrittäisi vaikka miten, hän näkisi vain mustaa. Mustaa ja pimeyttä, mitä hänen elämänsä oli. Pikku valoa siihen oli kyllä ilmestynyt, kun olivat päässeet karkaamaan pois. Naisen mainitessa taas sen, että hän jäätyisi kuoliaaksi huvitti hyvinkin paljon. Hän ei voinut kuolla kuin nälkään. Olisihan se mahdollistakin, että hän kuolisi kylmään, mutta se kävisi äkkiä. Hän vain kuukahtaisi jonnekin. Kukaan ei ehkä välittäisi hänen kuolemastaan, mutta mitä sillä oli väliä. Ei ihmissyöjiä muutenkaan hyvällä. Kaiken tämän lisäksi, nainen tuntui puhuvan hieman itselleen ja hänelle. Outo tapa puhua. Totta tosiaan.
Nainen kävi hevosen luona hakemassa jotakin. Chloros alkoi hitaasti taas liikkua. Hän mietti, kuinka pitkään keho kestäisi. Ehkä se kestäisi tässä nälässä, mutta nyt oli pakko saada vain jotakin vatsan alle. Viimeinen keino siis oli käytettävä. Nainen palasi hänen luokseen. Totesi siihen, että kantaisiko nainen hänet vai kävelisikä hän itse. Viherpää nauroi ivallisesti. "Pystyn kävelemään." hän mutisi vastaukseski ja nousi hitaasti ylös, samalla kun nainen näpersi jotakin hänen päälleen. Varmaankin jotakin lämmikettä tai jotakin.
Viherpää oli päässyt seisomaan tukevasti ja nosti katseensa ylös. Hän hitaasti käänsi päänsä sinne, mistä kuuli heikompaa hengitystä, kuin hevosten. "Sinä sanot, että on kylmä. Että on pakkasta..." Chloros aloitti hitaasti ja vei kätensä eteensä. Kuin yrittäen ottaa kiinni leijailevia lumihiutaleita, joita ei nähnyt. "En muista enää, miltä kylmyys tuntuu..." viherpää mutisi hiljaisena. Hänen vatsansa kurisi.

Nainen pyysi häntä hyväksymään apunsa. "Tee mitä lystäät..." ihmissyöjä totesi siihen. Tappaisi tai ei. Hänellä oli liian nälkä, että olisi välittänyt juuri siitä asiasta. Eniten hän halusi päästä nälästään eroon. Joten Chloros päätti tehdä jotain harkitsematonta suoraan naisen edessä. Tai sitten selän takana, milloin vain. Hän oli liian nälissään ja omien veljiensä odottaminen oli tuurruttavaa. Mies irroitti maskinsa ja piteli sitä oikealla kädellään. Hän ei tiennyt mitä nainen teki. Katseliko hän miehen kasvoja kauhistuneena? Oliko hänen poskensa järkyttävä näkykin. Mutta mistä hän sen tiesi, millä puolella nainen sillä hetkellä oli? Chloros vei vasemman kätensä etusormen suuhunsa ja puraisi. Puraisi uudestaan, kunnes maistoi oman verensä täyteläisen maun. Hän puri kovempaa. Kuului krunks. Sormi katkesi ja mies antoi kätensä laskeutua maata kohti, jolloin punaiset veri läikät värjäsivät lunta. Maski asettui takaisin kasvoille ja äänet, jotka kaikuiat maskia vasten olivat luun murkaantumista.
Etusormi taas ehti mukavasti kasvaa paikalleen. Jos nainen sitä huolehtisi. Chloros saisi tuosta pienen helpotuksen nälkäänsä. Vaikkei itsensä syöminen hirveästi helpottanut.
Mori
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Ikane » 07 Joulu 2014, 15:32

Mies väitti pystyvänsä itse askeltamaan ja toinen tosiaan nousi yllättävän varmajalkaisesti ylös. Jokin oli kuitenkin muuttunut - Lapis ei tiennyt oliko se toisen hengityksen rytmi, asenne vai oliko toisen päässä vain naksahtanut, mutta naisesta ei tuntunut kovinkaan hyvältä juuri sillä hetkellä. Miehen katse hapuili ilmaa rauhallisen oloisesti, mutta tuntui että tuo musta silmä ei saanut otetta kohteestaan - eihän vihertukkainen ollut kertaakaan katsonut Lapista silmiin. Hämärsusi veti korviaan hieman luimuun, häntä epäilytti toisen muuttunut kehonkieli varsin paljon. Ei sitä ikinä tiedä, mitä tälläiset muukalaiset keksivät tehdä. Sitten vieras mies nosti kättään, kuin koskettaakseen satavaa lunta, mutta hiutaleet eivät juurikaan hänen käteensä osuneet. Toisen puheenparsi kylmyydestä hämmensi naista lisää - eikö toinen tuntenut mitään? Oliko hän sokea ja kaiken huipuksi niin jäässä ettei edes tuntoaisti toiminut - vai oliko se tavallista ettei mies tuntenut mitään? Hämärsusi kallisti päätään, katseli toista otsa kurtussa ja mietiskellen kuka tämä oikein oli - suru tuntui valtaavan hänet, miettien mitä toisen maskin taakse piiloutuikaan. Miehen puhe tuntui surulliselta mutta ei toisen kasvoilta nähnyt mitään niin suurta tuskaa - vai osasiko toinen vain peittää sen hyvin? Ainakaan kovinkaan tunteelliselta toinen ei vaikuttanut. Vai johtuisiko se vain nälästä ja kylmyydestä, sitä oli paha sanoa.

Lapis oli juuri avaamassa suutaan uuteen sadatteluun siitä miten mies oikeasti jäisi yksin kuolemaan pakkaseen jos hän ei naisen apua ottaisi, kun toinen ottikin yllättäen maskinsa kasvoiltaan. Mies oli komea, sen myönsi nainenkin, mutta kasvoissa oli väkivallan jäljet - toinen poski oli aivan auki, rikki, tuhottu. Lapis seisoi suoraan miehen edessä ja kummastuksen sekä ehkä lievän iljetyksen väreet hänen kehossaan saivat sudenkorvat ja hännän liikahtamaan hermostuneesti. Yrittikö toinen viestiä hänelle jotain tätä kautta - ajatus jäi kesken, sillä mies puri omaa sormeaan. Ei vain saadakseen verta vuotamaan, vaan alkoi pureskella sitä poikki. Luut rutisivat, aivan kuin suuri peto murskaa pienen saaliinsa luut sitä syödessään. Inhon aalto kulki Lapiksen kasvoille - vaikka hän oli nähnyt paljon kaikkea outoa ja raakaa, oli tämä mies aivan vertaansa vailla. Sormi irtosi sitä kantavasta kädestä: käsi vuosi verta niin että lumi sai siitä aivan uuden väripeitteen itselleen ja mies nosti maskin taas rikottujen kasvojensa eteen. Luut jatkoivat murskaantumistaan viherpään pureskellessa omaa sormeaan. Lapis suorastaan loikkasi taaksepäin miehen pureskellessä sormeaan, ja pysähtyi vasta kun kaksikon välillä oli useampi metri.
Lapis ei voinut käsittää mitä toinen teki juuri silloin. "Mitä hittoa sinä oikein luulet te-" nainen aloitti aggressiivisella, murinaa muistuttavalla äänellään mutta lopetti kuin seinään: hän huomasi toisen etusormen kasvavan takaisin paikoilleen. Kuka tämä tuntematon oikein oli? Lapis paljasti hampaitaan ollen valmis jos toinen kävisi päälle. Tuollainen outo mies, syö omia ruumiinosiaan. Vaikka hämärsusi ei yleensä tuominnut ketään ulkonäön tai minkään muunkaan takia - paitsi taikuuden käytön - oli tämä mies kyllä aivan rajamailla naisen kummallisuuksien sietokyvyn kohdalla. Hänen järkyttyneet silmänsä tuijottivat toista ja häntä viuhtoi lujaa halkoen lumisadetta.
"Mikä sinä oikein olet? Sinä... sinä..." hän kysyi selvästi aiempaa kireämmällä ja matalemmalla äänellä yrittäen saada lauseensa loppuun toteamuksen toisen syömistavoista - tai pikemminkin siitä että mies söin juuri oman sormensa. Hän ei kyennyt inhoamaan toista kuten ehkä takana olevat hevoset inhosivat - ne tärisivät ja hengittivät hermostuneesti - vaan katsoi hämmentyneenä, ehkäpä jopa järkyttyneenä vihertukkaista miestä. Mikä mahti maailmassa oli saanut miehestä tuollaisen? Oliko hän syntynyt lihansyöjäksi vai oliko joku kajonnut häneen kuten Lapikseen joskus? Vaikka naisen kehoa ei oltu muutettu mitenkään, oli toinen jo niin vääristyneen näköinen että se olisi mahdollista. Lapis pysähtyi katselemaan toista. Niitä kasvoja, tuon maskin alla - komeat kasvot jotka joku pisti pilalle. Hän epäsosiaalisuudestaan huolimatta halusi tietää toisesta enemmän: etsikö toinen kostoa jollekulle? Oliko hän vain muotopuoli peto joka söi jokaisen joka tuli vastaan? Naisen teki mieli muuntua sudenmuotoonsa, mutta ongelmia tulisi hänen puhekykynsä puuttumisen takia. Niinpä nainen kaikista uhkakuvista huolimatta seisoi miehen edessä, tietäen että jos toinen häntä yrittäisi syödä niin se olisi nyt mahdollista. Jostain syystä pelko, jota tilanteessa yleensä tuntisi, oli vain kutittava aavistus vatsanpohjassa. Nainen ei sallinut itsensä nyt juosta pois, ei ainakaan vielä, hänen utelias puolensa alkoi ottaa liikaa valtaa sen huolehtivaisen puolen kanssa. Lapis ei pitänyt siitä että joutui tällä lailla tunteidensa mukana menemään, hän halusi olla kova ja kylmä kaikille. Jokin tässä miehessä kuitenkin sai senkin peiton rakoilemaan - hyvään tai huonoon suuntaan, sitä ei hän itsekään tiedä. Hän otti epäröiden muutamia askelia lähemmäs hangen narskuessa saappaiden alla, antaen niskavillojensa olla ylhäällä ja korviensa painua luimuun - mutta hän ei murissut. "Aiotko käydä kimppuuni? Eikö se olisi helpompi syödä minut kuin omaa lihaasi?" nainen haasteli. Hän halusi tietää oliko toinen tosiaan joku psykopaatti joka söi jokaisen joka tielle sattui - "vai mikä ihmeen tarkoitus sillä sormen pureskelulla oli," hän jatkoi.
Ikane
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Mori » 07 Joulu 2014, 19:49

Hengitys, sydämmen syke ja pienet liikkeet tuntuivat piirtyvän kaikille Chloroksen aisteille. Naisen reaktio oli täydellinen. Tämä otti muutaman harkitun askeleen taakse päin ja sisoi nyt muutaman metrin kauempana miehestä. Viherpää hykerteli huvittuneena. Pelko ja kuvotus suorastaan tuoksuivat naisessa. "Hahahah! Kuvottaako? Pelottaako? Voito pahoin?" ihmissyöjä naurahti ivallisesti kohti nausta, joka yritti avata suutaan. Nainen kysyikin änkyttäen, mikä hän oli. Viherpää kumarsi hieman ja nosti katseensa. "Se mitä jää jäljelle ihmisestä pakon edessä." hän totesi ja ääni kumahteli maskia vasten. Ihmissyöjä otti pari harkittua askelta eteen päin.
Kun nainen kysyi eikö olisi viisaampaa syödä hänn lihaansa eikä omaansa, Chloroksen olemus muuttui. Mies suoristi itsensä, nojasi ehkä vähän taaksepäin. Viherpää vei kaksi sormeaan kohti ohimoaan. "Luuletko, että söisin tässä itseäni, jos pystyisin syömään sinut?" miehen ilme näytti hyvin sekavalta. Sokea silmä tuntui nyt kuvastavan vihaa siitä, ettei häntä ymmärretty. "Te, jotka syötte joka päivä eläinten lihaa, kasviksia ja muuta, mitä sanotte ruuaksi. Se on teidän onneanne! Minä en edes muista enää miltä leipä maistui aikoinaan. Nyt se on samaa, kuin söisi maailman kamalinta ruokaa. Ja miksi en söisi sinua? Ei siitä olisi mitään iloa. Et pysyisi suussani edes hetkeä..." Chloros huusi. Hänen ilmeensä oli raivostunut. Hän ei kuitenkaan hyökännyt.
"Te sanotte meitä ihmissyöjiksi... Hirviöksi, jotka harrastavat kannibalismia. Aivan oikein. Mutta se on ainoaa ruokaamme, jota voimme syödä." viherpää alkoi äkisti nauraa taas ivallisesti. Hän puristi itseään. Kuitenkin nauru alkoi hiljaa sammua hiljaiseksi. Samaan aikaan Chloroksen jalat pettivät. Hänellä ei ollut tarpeeksi ruokaa, energiaa. Oman raajansa syöminen helpotti nälkää ei ravinnut.
"Tee mitä haluat..." viherpää totesi hiljaa ja laski kätensä lumeen. "Et sinä kuitenkaan ymmärrä. Et halua ymmärtää niinhän?" jos maksia ei olisi ollut, olisi vonut nähdä, että Chloros hymyili, sadistisesti ehkä.
Mori
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Ikane » 15 Joulu 2014, 15:49

//Ehdinpäs vastaamaan! Jatkuva sairastelu sekä koneen näytön hajoaminen eivät auttaneet ollenkaan muutenkaan hidasta kirjoitustahtiania :''D jospa kirisin nyt kiinni tässä nopeudessa! //

Mies nauroi ivallista nauruaan. Pahuus tuntui peittelevän häntä vaikka Lapis ei halunnut uskoa niin. Nainen sai vastauksen kysymykseensäkin, tosin ei aivan sellaisen kuin odotti. Mies siis oli ollut ihminen - tai oli siis vieläkin - mutta oli joutunut menemään läpi kaikennäköistä. Kipua, tuskaa, yksinäisyyttä? Ei Lapis edes halunnut kysyä. Mies lähestyi, uhkaavana kuten äsken mutta hämärsuden kysymyksen jälkeen koko olemus muuttui jälleen. Musta silmä suorastaan seivästi ilmaa edessään, kun vieras huusi sydäntään painavia asioita pihalle. Lapiksen ilme kertoi hänen kuuntelevan vaikka olikin hyvin tuiman näköinen koko ajan - mies hänen edessään tosin näytti siltä että räjähtäisi suuttumuksesta kohta. Huudossa oli sama sävy mitä Lapis tunnisti itsestään vuosia vuosia sitten.
Ilmaan purkautunut nauru sai Lapiksen säpsähtämään huomaamattomasti - moni voisi alkaa syyttelemään miestä mielipuoleksi kaiken tämän lisäsi, mutta Lapis vain katseli hiljaisena kunnes toinen romahti jälleen maahan. Miehen hiljainen, jopa hauraaksi päässyt ääni hellitti Lapiksen jännittyneitä lihaksia hieman ja nainen oikaisi ryhtiään. Vihreät silmät katsoivat ensin vihreää hiuspehkoa, sitten nopeasti miehen kehoa. Vieraan kysymys halusiko nainen edes ymmärtää häntä sai hänet jälleen hereille.
"Usko pois poika, ymmärrän sinua." Lapis sanoi tyynellä äänellä ja huokaisi raskaasti odottaen jo saavansa suuret huudot toiselta. "Vaikka en ole samanlainen kuin sinä, niin usko pois et ole ainoa jota on poljettu ja jonka elämä on ollut täyttä hevosenkusta välillä." Nainen otti pari askelta hyvin hitaasti lähemmäs vihertukkaista, pohtien alkaako toinen tosiaan huutamaan hänelle vastaan vaiko kuuntelisi.
"Maailmassa on ihmisiä jotka eivät ymmärrä. Sitten on ihmisiä jotka ymmärtävät - ja haluavat auttaa. Opi erottelemman heidät ajoissa niin säästyt isoilta tuskilta..." hämärsusi jatkoi aluksi jämäkkään, rauhalliseen tyyliin mutta loppua kohden surullisen kuuloisena.
Ikane
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Mori » 15 Joulu 2014, 21:28

Nainen alkoi puhua ja ottaa varovaisia askelia. Chloros saattoi kuulla iman raskaan hengityksensä alta toisen oman. Ninen puhui taass, uskotellen uskovansa häntä. Siiihen viherpää vain teki che-äänen. Niinhän sitä kaikki sanoivat. oikeasti vai halusivat tappaa pois maailmasta. Mues oli laskenut katseensa alas. Hän huokaisi syvään. "Miksi haluat auttaa? Kuka sinulle on sanonut, että auta ihmissyöjää?" Chloros kysyi ja nosti katseensa ylös. Musta silmä ei kuitenkaan katsonut naista, se tuijotti sivulle. Viherpää naurahti taas kuiasti."Maailmassa sattaa ehkä ollakin sellausua, mutta he ovat joko liian uhka rohkeita tai typeriä." viherpää mutisi, mutta alkoi tuntea igsensä saamattoman veltoksi. Keho ei totellut enää käskyjä. Hän näki nälkää, muttei tuntenut sen tuskaa vain sen ruuan kaipuun.
Chloros kallisti päätään. Mies vei toisen kätensä tikatulle silmälleen. Hän pyyhkäisi sitä kerran ja avasi sen. Tikit joustivat, kun sikmän luomet repivät itsensä auki. Veri tirahti silmästä, kun viherpää avasi hitaasti vasemman silmänsä. Oikean hän sulki, jotta voisi keskittyä nyt näkökykyynsä. Hänen edessään aukeni haalean valkea maisema ja hänen edessään seisoi nainen. Ruskeat hiukset ja vihreät silmät tuijottivat häntä. Viherpää tuijotti liilalla silmällään, läpi tikkien. Hän hymähti, hänen oli myönnettävä itselleen, että oli jäänyt katselemaan naista liiankin pitkäksi aikaa.

Ihmissyöjä avasi suunsa, mutta yski vain sen avatessaan. Lopulta hän sai äänensä takaisin. "Jos haluat auttaa... Tule tänne." mies lähes käski, mutta hänen avuton kätensä varmasti kertoi tarpeeksi. Hän ei päässyt itse ylös. Eikä kylmyys häntä muutenkaan olisi voinut tappaa, ainakin Chloros uskoi niin, mutta nyt hän tarvitsi jotakin kipeästi. Vaikka se olikin jotain, mikä ei maistuisi parhaimmalta. Mikä tahasa aksijalkainen. Nainenkin oli alkanut kuulostaa houkuttelevalta, mutta totuus oli hänen esteenään. Ei hän pitäisi mokomaa sisällään sekunttiakaan.
Chloros oli hävinnyt ja hän myös oli luopunut siitä, että nainen olisi vain jättänyt hänet rauhaan. Chloros katsoi ilmällään ympäristöään. Sitten katse siityi takaisin naiseen."Varoitan sinua silti, jos tilani jatkuu pitkäänkin saatan hyökätä kimppuusi, vaikket menisikään alas suustani." viherpää mainitsi hiljaa. Asia oli täysin totta. jos nainen olisi humanoidi muodossaan, hän saattaisi hyvinkin hyökätä.

//Ei haittaa, pahoittelen kirjoitusvirheitä, kun kirjoitin kännyllä.
Mori
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Ikane » 30 Joulu 2014, 11:30

// jeez kylläpäs minulla taas kestää vaikka peli-intoa riittääkin! :'< lähden uudenvuoden juhliin huomenna illalla jälleen sukuloimaan joten saattaa olla etten ehdi hirveästi vastaamaan (yritän päästä nettiin siellä yhteyksistä riippuen!)

Mies ihmetteli Lapiksen auttamisenhalua. Olihan se myönnettävä, että harva tahtoi auttaa ventovierasta jos toinen ei suoraan apua edes vaikuttanut haluavan. Kriittiset sanat eivät saaneet naisen ilmettä enää värähtämään, hän alkoi pikkuhiljaa oikeasti ymmärtämään toisen asennetta. Jos tämä tuntematon oli jatkuvasti joutunut hyljeksityksi, poljetuksi, niin oliko ihme ettei hän enää luottanut muihin samalla tavalla kuin joku toinen luottaisi? Lapis katseli vaitonaisena kun toinen alkoikin yllättäen avaamaan tikattua silmäänsä. Hämärsusi värähti, hän mietti sattuiko se toiseen? Kokiko toinen minkäänlaista kipua - kylmyydestä, yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta? Vaikka silmä ei ollut mitenkään erityisen kaunis, ei Lapis siirtänyt katsettaan pois miehen kasvoilta. Naisen sydämessä tuntui vihlaisu - toinen näytti niin kärsineeltä, kituneelta että jopa tuon pohjoisen suden sydän huokaisi. Pakko Lapiksen oli myöntää että toisen kasvot olivat kyllä kiinnostavat - komeat ehkä, vaikka ei sitä ehkä myöntäisi - mutta pahoin pilatut. Hetken ajan miehen ja naisen silmät katsoivat toisiaan, vaan kumpikaan ei tiennyt toisen ajatuksia sen enempää. Voi, sehän olisi helppoa jos voisi lukea toisen ajatuksia.

Yskinnän loputtua vihertukkainen pääsi aloittamaan puheenparttaan. Heikko keho ei jaksanut enää kovinkaan kauaa - vaikka tuntemattoman ääni yritti tavoitella käskyn sävyä, se paljasti ettei energiaa ollut enää kovinkaan jäljellä. Lapis käveli miehen vierelle ja kyykistyi alas tarjotakseen toiselle apuaan. Hän yritti kietoa kättään toisen ympärille, nostaen samalla miehen omaa kättä hartioidensa päälle. Jos toinen siihen suostuisi he pääsisivät ylös. Lihaksikas hämärsusi katsahti toiseen, hieman hämillään. Hän ei ollut pitkään aikaan näin lähellä toista henkilöä - varsinkaan miestä. Sudenkorvat vääntelehtivät hännän kanssa epämääräisesti, mutta eivät ahdistuneesti. Nainen pystyi nyt haistamaan toisen tuoksun paljon paremmin kuin aiemmin. Hämärsusi käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin tasatakseen ajatuksiaan.
Noustuaan ylös hän kuunteli varoituksen toisen olotilasta. Olisiko hänen parempi muuttua susimuotoonsa välttääkseen ne vaarallisuudet? Jos toinen kestäisi puhumatonta petoa - joka voisi kantaa miestä selässään, toisen keho kun ei vaikuttanut kestävän kävelyä - asia olisi pihvi.
"Voisin auttaa tuossa asiassa, jos sinua ei haittaa että keskustelu ei niinkään onnistu. Saisit kyydin samalla." Lapis kun ei oikein uskonut hevosten pitävän tämäntuoksuisesta miehestä - ainakaan selässään aivan heti - joten olisi parempi että kaksikko jatkaisi kahdestaan. Hevoset selviävät kyllä, Lapis oli opettanut Pruinan siihen. Nainen ei odotellut toiselta kieltävää vastausta, sillä ainakin jonkin matkaa olisi helpompi edetä niin että he pääsisivät suojaan. Lapis alkoi nopeasti muuttua valkoturkkiseksi sudeksi, ollen aika lähelle hevosen korkuinen mutta pehmoisempi turkkinsa ansiosta. Vihreät sudensilmät olivat samanoloiset kuin Lapiksen ihmismuodossakin, niissä ei ollut suurta muutosta. Villi katse pysyi aina siellä. Nyt nainen odotti päättäisikö mies hivuttautua kyytiin vai yrittäisikö itsepäisesti kävellä. Miehen keho tuntui pehmeästi turkkia vasten, eikä tunne ollut millään lailla epämiellyttävä.
Ikane
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Mori » 31 Joulu 2014, 22:33

Chloros kuuli kyllä naisen ehdotuksen. Huokaisi pienesti ja ummisti tikatun silmänsä. "Tee mitä haluat. Minä en muutenkaan olisi keskusteluun halukas." hän tuumasi hitaasti. Pian mies havaitsi kehon rakenteen muutoksen. Suden haju täytti hänen vieressään olevan ilman. Viherpää koski hitaasti pehmeää karvaa. Hän tunnusteli hetken suden selkää. Ehkä hieman epäröiden siitä, jaksaisiko tuo kantaa hänet. Tosin susi oli kylläkin hyvin suurikokoinen, joten ehkei suden selän satuttamisella ollut mahdollisuutta. Kovinkaan paljoa.
Chloros kiipesi hitaasti ylös suden pehmeään selkään. Se oli kovan työn tulos, joka kulutti hänen vähäisiä energiavarastojaan. Lopulta mies oli saanut itsensä ähkien mukavaan asentoon. Hän odotti suden liikkuvan. Hän ei tiennyt minne susi veisi hänet. Veljet olivat käskeneet hänen odottaa, mutta se oli nyt liian myöhäistä.

Suden liikkuessa ihmissyöjä myötäili sen liikkeitä, jakaen samalla oman painonsa tasaisesti. Hän ei halunnut olla taakka. Chloros tunsi kehonsa väsyvän pikku hiljaa. Hänellä oli väsynyt olo jo valmiiksi. Viherpää pudisteli kerran päätään ja nosti sokean katseensa kohti taivasta. Tai no ylös päin ainakin. "... Mh.." Chloros ynähti ja sulki sokean silmänsä. Hänen tajuntansa keikkui. Hän tunsi huimausta ja jokainen suden tekemä liike tuntui kymmenkertaisena hänen päänsä sisällä. Hän alkoi voida pahoin. " Tauko... Hetki..." Chloros pyysi hiljaa. Hän tunsi vetävänsä ilmaa keuhkoihin samalla kun tunsi tarvetta oksentaa tyhjän vatsan sisällön. Mies painautui hitaasti vasten suden selkää.
Viherpää haukkoi hetken ilmaa. Kunnes rauhoittui. Ihmissyöjä suoristi itsensä hitaasti ja nielaisi raskaasti. Hänen päänsä tuntui painavalta. Se ei ollut kipua, pahoinvointi oli eri asia. Chloros ehti vain ynähtää jatkamisen merkiksi, ennen kuin tuupertui takaisin suden selkää vasten. Näläntunne kaiversi hänen mieltään hiljalleen. Se kaivoi hiljaa ja pyysi ravintoa, jota ei ollut.
Viherpää alkoikin nähdä unta. Unta alkemisteita, joita vihasi. Hän näki unta siitä kuinka he taas kiduttivat heitä. Keho värähti. Chloros puristi valkoista turkkia kädessään. Ei niin, että mustat kynnet olisivat raapineet toisen ihoa. Ne vain puristi at valkeaa karvaa sormien välissä.

//Ei mitään
Mori
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Ikane » 02 Tammi 2015, 02:40

Ensimmäinen kosketus tuntui oudolta miehen tunnustellessa naaraan selkää - lähes kukaan ei koskaan ollut ollut naisen selässä tai edes näin lähellä koskettamassa häntä muutoin kuin taistelun merkeissä. Valkea peto sätkähti pienesti, mutta rauhoitti itsensä jotta toinen pääsisi kyytiin. Kun mies oli vähäisillä voimillaan vihdoin kiivennyt susimuotoisen Lapiksen selkään, susi odotti vielä hetken että toinen oli varmasti hyvin kyydissä. Alussa ensimmäiset askeleet olivat pehmeitä, hitaampia ja tasaisia. Lapis ei halunnut alkaa poukkoilemaan ymmärtäen vihdoin selässään olevan sekä puolisokean että pian nälkäänsä varmaan tuupertuvan henkilön - hän saisi siis ottaa varovaisemmin. Harva oli siis koskaan päässyt edes koskettamaan suden turkkia, saatika olemaan sen selässä, joten tilanne oli varmasti uusi molemminpuolin. Mies oli pitkä mutta onneksi ei kovinkaan painava - sopivasti toinen suden selkään sopikin. Ihmiskehon luut tuntuivat Lapiksen selkään ja kylkiin mutta eivät ahdistaneet tai puristaneet. Rauhallisten alkuaskelien jälkeen naarassusi alkoi ottaa nopeampia askelia muuttaen taivalluksen kevyeksi juoksuksi - jolkottelu oli pehmein liikkumistapa mitä hän kykeni silloin keksimään. Lapis ei halunnut aiheuttaa toiselle kipuja epätasaisella matkanteolla. Lumi maassa pehmensi onneksi askelia jonkin verran, ja mies selässä tuntui myötäävän aika hyvin hänen liikkeitään.

Lapis alkoi samantien etsimään luolaa tai syvennystä johon saisi sytytettyä tulen sekä pidettyä lyhyttä leiritilaa, siksi aikaa kun tämä mies saisi ruokaa. Suden mielessä kävi vaihtoehto että hän joutuisi tappamaan ihmisen saadakseen tälle olennolle ravintoa - ajatus oli inhottava, epämiellyttävä ja luotaantyötävä mutta hän halusi auttaa. Se vaatisi uhrauksia jokatapauksessa. Lapis jätti ajatuksen taka-alalle sillä kuuli miehen ynähtävän - susi käänsä välittömästi toisen korvan taakse kuullakseen jos toisella oli sanottavaa ja hän nuolaisi kirsuaan avaten suutaan hetkeksi. Miehelle alkoi tulla paha olo - susi ei ollut varma johtuiko se heiluvasta kyydistä vai pahasta aliravitsemuksesta, mutta pysähtyi niin nopeasti kuin pystyi ilman valtavaa tömähdystä. Susi hengitti, tunnusteli miestä selässään, haistoi toisen tuoksua ohimennen - terveen haju erottui selvästi, mutta nälänhätä oli joskus sairauksista kaikista tappavin. Äkkiä keho tuntui vasten naaraan selkää; susi käänsi päätään vilkaistaakseen hieman toisen suuntaan, mutta ei nähnyt oikeastaan kunnolla muuta kuin jalat ja hieman kylkeä. Korvat painuivat sillä Lapis tajusi toisen olon olevan todella huono. Susi vingahti osoittaen huolensa jälleen. Sanaakaan ei sanottu, mutta niitä ei tarvittukaan. Ilmaa sisään, ilmaa ulos. Ja susi kuunteli. Kuunteli ja odotti, kärsivällisesti vaikkei tiennyt ihan tarkkaan miksi.
Toisen olon hitaasti tasaantuessa susi alkoi ottaa jälleen hitaita askelia mieheltä saamansa merkin jälkeen - nyt sen suojan olisi pakko löytyä, tai Lapis vannoi kiroavansa koko Cryptin maan ja kaikki sen kasvit sekä asukkaat tästä hyvästä. Kuinka Lapista turhauttikaan toisen kärsimys, paha olo, näläntunne, syrjintä... Suden mielessä kasvoi myrskypilvi, täynnä vihaa niitä kohtaan jotka tekevät vääryttä toisille, mutta naaras peitteli sen kaiken villin ulkokuorensa alle. Ehkä tulisi päivä jolloin hän voisi jakaa ajatuksensa, mutta sen aika ei ollut vielä. Ajatusvirran katkaisi toisen tiukentunut kädenote - valkea tuuhea talvikarva oli nyt tuki ja turva tälle miehelle hänen selässään. Susi ei ollut varma oliko toinen menettänyt tajuntansa vai nukahtiko hän, mutta kehon rentous sai kaiken tuntumaan siltä kuin Lapis olisi unentuoja, valkea henki joka ohjaa kärsineen ja eksyneen sielun lepoon. Ei sellaiseen lepoon kuin mitä kuolema tarjoaa - kylmää ja kolhoa, etäistä ja peruuttamatonta - vaan kuin hyvään uneen jossa kivut ja huolet häviävät. Vaikka susi ei tiennyt toisen ajatuksia hän halusi uskoa niiden olevan hyviä.
Vain kerran aiemmin oli toinen mies lyhyen aikaa suden kyydissä näin heikkona ollut, ja muisto pyyhki nopeasti naaraan silmien ohi. Siitä oli jo aikaa, ja nyt tulisi keskittyä tähän hetkeen ja tähän vieraaseen. Naaras tunsi suurta vastuuta ja päättäväisyyttä tästä asiasta. Silloin suden silmiin iski vihdoinkin tarpeeksi suuri kallio - kallio, jossa oli tumma aukko pienen lumivallin takana. Eikä se ollut kovinkaan kaukana, vain muutaman sadan metrin päässä heistä - susi vaihtoi samantien suuntaansa, yrittäen kiirehtiä mutta tasaten liikettään koko ajan. Miehen tulisi selvitä, hänen täytyisi, ja Lapis auttaisi. Ihan pian he olisivat perillä, susi toisti itselleen.

Valkean hangen päällä jolkotteleva kaksikko saapui nopeasti kallion suojaan. Susi hiljensi tahtiaan, pysähtyen hetkeksi nuuhkaistaakseen ettei luolassa ollut muita. Jokin eläimen tuoksu siellä oli, mutta kerta se ei ollut karhu sisään pystyi menemään. Luolan suuaukko oli helposti isommankin hevosen mentävä, eikä luola ollut järin syvä. Se kuitenkin esti tuulen tulon sisään ja piti lämpöä paremmin kuin ulkoilma sillä hetkellä, ja susi otti nopeita askelia pienen luolan perukoille. Luolan sisällä oli mäyriä hortoillen hereillä, ja ne alkoivat urista uudelle valtaajalle toivoen jostain syystä Lapiksen lähtevän. Susi nosti niskavillojaan yhä pörheämmiksi ja avasi kitaansa paljastaen isot hampaansa. Murinan alkaessa kaikki mäyrät olivat jo hyvää vauhtia juoksemassa kohti uloskäyntiä, jonka viereltä Lapis oli väistynyt aikaa sitten. Jääen jälleen kaksin miehen kanssa naaras käänsi päätään yrittääkseen tavoittaa toisen liikeitä silmillään vaikka ei ihan siinä onnistunut. Susi alkoi laskeutua makuuasentoon jalkojensa päälle jotta toinen ei vain tippuisi kyydistä saadakseen lämmitettyä toista ehkä hetken. Päästyään makuulle susi yritti tökkäistä kuonollaan miehen jalkaa, saadakseen toisen tulemaan alas selästään vaikkapa viereensä makaamaan. Samalla Lapis toivoi ettei kukaan isompi eläin seuraisi heitä, sillä suden haju oli varmasti voimakas kaksikon tapaamispaikalta luolalle asti. Vai entä jos miestä seurasi joku? Naaras yritti olla ajattelematta pahinta mahdollista ja keskittyä nyt vain ravinnonhankintaan ja toisen lämpimänäpitoon.
Ikane
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Mori » 02 Tammi 2015, 13:05

Tuulen tunteen tyyntyessä, Chloros avasi hitaasti mustan silmänsä. Häntä työnnettiin jalasta. Mies tunnusteli kylmää kivipintaa. Hitaasti hän poistui suden selästä ja jäi kyljelleen makaamaan. Hän hahmotti paikan. Tiesi missä luolan suu oli ja miten tilava luola oli. Mies haistoi vahvasti suden vierellään. Hän ummisti silmänsä, mutta avasi sen uudestaan ja kosti hän kävi suden kimppuun. Ensimmäinen ajatus ihmissyöjällä oli vihollinen. Eläin, joka yrittäisi riistää hänen henkensä. Viherpää tarttui suden kaulaan, käänsi tuon ympäri vauhdissa ja oli tämän päällä. Hänen hengityksestään ja kehon eleistään päätellen, viherpään ajattelu ei ollut tässä maailmassa.
Elämässä kyse oli henkiin jäämis taistelusta. Joten Chloros vaistomaisesti kävi suden kimppuun. Juuri tajuamatta tuon olevan äskeinen auttaja. Mies ei kuristanut sutta, piti vain paikallaan. Maskin sisältä höyrysi hengitys, joka oli muuttunut raskaaksi. Ihmissyöjä tuijotti mustalla silmällään kohdettaan. "...." syvä hiljaisuus tuntui vallitsevan, kunnes Chloros havahtui siihen todellisuuteen, ettei susi ollut ainakaan vielä hänen vihollisensa. Hän päästi nopeasti irti, nousi ylös, mutta sortui takaisin maankamaralle. Hän ei pyytänyt anteeksi, koska oli jo valmiiksi varoittanut. Ei hän silti olisi itsestään uskonut tätä. Hän hyökkäämässä suden kimppuun. Viherpää yskäisi kerran ja nosti katseensa. Hän kuunteli heikosti ympäristöä.

"Missä olemme?" Chloros päätti kysyä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihmissyöjä kuunteli taas ympäristöä. Hän kuuli askelia. Lähetti telepaattisen viestin. Askeleet alkoivat kadota. "Ihminen!" Chloros henkäisi. Sillä heikolla ilolla mies nousi ylös yllättävän nopeasti. Tämän takia häntä sanottiin arvaamattomaksi. Ihmissyöjä ei edes ehtinyt ajatella heikkoa tilaansa, kun hän oli pinkaissut juoksuun. Vaistomaisesti hän tarttui kettinkiinsä. Ihminen juoksi hädässä. Aivan hänen edellään. Viherpää heitti kettingin. Sitoen ihmisen jalat. Mies tuli perässä ja hyökkäsi. Hän survaisi kätensä ihmisen selän läpi. Hän katkaisi selkärangan ja puhkaisi toisen keuhkon. Chloros nauroi. Hän nauroi kuunnellessaan ihmisen kipua. Tämän kärsimys oli hänen syynsä elää.
Hän riisui maskinsa. Ihminen sätki hänen vierellään haisten voimakkaasti verelle. Chloros teki mitä teki. Hän nauttisi ateriansa riippumatta siit, oliko ihminen lapsi vai aikuinen. Kehosta päätellen tämä oli nuori aikuinen. Ihminen lopetti liikkumisensa, kun ihmissyöjä oli viimeistellyt tämän syömäkelposet sisukset. Mies jatkoi ruokailua. Lopulta ihmisestä oli enää jäljellä pää, osakämmenet ja jalat. Toisin sanoen, ihmisen rintakehän alue oli putsattu melko hyvin. Nyt Chloros istui maassa ihmisen vieressä. Hän oli saanut syötyä, mutta hän tunsi jonkun katselevan. Oliko se hänen auttajansa. Jos olisi, tämä varmaankin pelkäisi häntä. Kuvottiko toista. Viherpään suu oli verestä punainen. Samoin hänen kätensä ja vaatteensa. Mies kallisti päätään taakseen. Hän hymähti ja rupesi nauramaan kovaan ääneen. Hän nauroi sydämensä kyllyydestä. Siksi häntä pidettiin hulluna. Naurun pikkuhiljaa hiljentyessä, Chloros nousi seisomaan. Hän hankasi lunta vasten käsiään ja pyyhki suutaan verestä. Maskin hän nosti takaisin kasvoilleen. Hänen olonsa oli parempi, mutta väsynyt. Hän mietti, antaisiko naarassusi hänen enää tulla luolaan. Jos antaisi tämä itse varmaan lähtisi nopeasti pois. Viherpää oli tottunut halveksuntaan ja pelkoon heitä kohtaan.

Nyt kuitenkin, nainen oli tarjonnut apuaan. Oli hyväksynyt sen tosiasian, että hän oli ihmissyöjä. Chloroksesta tuntui pahalta. Hän raapi niskaansa. Hän ei tiennyt tätä tunnetta. Oliko kenties pettymys tai pelko. Ei. Hän ei saanut tuntea pelkoa. Se oli heikkous ja vain vahvat selviävät tässä maailmassa.

// Säästin Lapiksen ihmisten saalistamiselta xD
Mori
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Ikane » 03 Tammi 2015, 15:40

Lapis katseli rauhallisena kun mies laskeutui hänen selästään vierelleen makaamaan. Äkkiä mies kuitenkin hyökkäsi paikaltaan hänen kimppuunsa - oli lähellä ettei Lapis vastannut samalla mitalla, sillä hän säikähti hieman toisen reaktiota. Maahan iskeytyessään suuri susi vingahti lyödessään selkäänsä johonkin kovaan maaperässä. Muistikuva toisen varoituksesta kuitenkin välähti naaraan mieleen ja susi vain päätti seurata mitä toinen teki, ilman että itse purisi tai tekisi mitään. Nälkä sai siis hänet todellakin näin sekaisin, naaras ajatteli. Kun viherpää oli suden päällä, pitäen tästä kiinni, suden lempeät ja ymmärtävät silmät kohtasivat aivan erilaisen katseen ja kehon, johon oli tottunut. Toinen oli aivan sekaisin - ei siitä voisi syyttää miestä itseään. Raskaasti hengittävä, lähes puuskuttava mies oli suorastaan pelottavan näköinen Lapiksen susimuodon yllä, mutta jostain syystä naaras ei kyennyt pelkäämään sillä hetkellä. Hän ymmärsi jotenkuten toista, sitä sekavuutta ja nälkää jonka toinen koki, vaikka ei itse sellaisessa tilanteessa ollutkaan ollut pitkään aikaan.
Pitkän tovin he olivat siinä niin, kunnes miehen todellisuudentaju tuntui iskevän takaisin ja hän helläsi otteensa rivakasti, nousi ylös vain joutuakseen takaisin maata vasten. Kun mies oli takaisin istualteen, Lapis kääntyi vatsalleen ja nousi jaloilleen ravistaen turkkiaan. Hän ei voinut olla vihainen miehelle, sillä uskoi tuon kaiken olevan oikeutettua nälän takia. Nyt hän muuttui nopeasti takaisin ihmismäiseen muotoonsa. Toinen ei varmasti hyökkäisi mielellään - naisen katse pyyhki lattiaa ennenkuin hän nosti sen kohti miestä. Vaikka Lapiksen sisällä oli se sama villeys tallessa joka jokaisella sudella oli, ei hän kuitenkaan antanut pedon vaistojensa mennä mukana kun tämä heikkokuntoinen vieras painiskeli omien ongelmiensa kanssa. Ei se olisi reilua. Lapis ei edes odottanut anteeksipyyntöä, tietäen toisen olevan huonommassa kunnossa kuin olisi kenellekään hyväksi. Miehen esittäessä kysymyksen nainen pohti pienen hetken ennen vastaamistaan.
"Olemme pikkuluolassa koiliseen sieltä mistä löysin sinut." Nainen alkoi pohtimaan, olisiko hyvä sytyttää tuli keskelle kamaraa lämmittämään heitä, ja ryhtyi etsimään ja keräämään kaikkea palavaa mitä luolan sisältä löytyi. Joku oli varmaankin käynyt siellä aiemmin, sillä jäljellä oli hieman kohtalaisen kuivaa puuta ja heinää. Samalla hetkellä kun nainen oli tarttumassa ensimmäiseen heinäkasaan hän kuuli miehen henkäisyn. Salaman lailla nainen kääntyi ympäri valmistautuakseen toisen yllättäviinkin liikkeisiin. Mies lähti juoksemaan ulos jo aika lailla hellittäneeseen lumisateeseen, ja Lapis murahti huudahtaen "Hei!" ennenkuin lähti seuraamaan. Olisi parempi että hän vahtisi hieman, toinenhan saattoi päätyä ties minkälaisiin ongelmiin, tai niin Lapis ainakin luuli.

Ulkona vieras oli siis tosiaan löytänyt saaliin itselleen. Lapis saapui paikalle kun toinen oli jo aterioimassa "pikaruokaansa". Nainen pysähtyi hyvän matkan päähän miehestä, sillä ei halunnut katsella kovinkaan läheltä toisen ruokailua. Otsarypyt syvenivät naisen kasvoilla, mutta hän ei näyttänyt kuitenkaan sillä kertaa vihaiselta. Sehän oli aivan sama asia, saalistaa ihminen tai kauris. Kumpikin koostuu lihasta ja luusta, sisuksista ja ties mistä muusta. Lapiksen ilme ei värähdellyt kuten ensihetkillä heidän tapaamisellaan vaan hän pysyi nyt tyynenä. Koko tämän miehen kanssa vietetyn ajan hän oli ollut harvinaisen tyyni versio omasta itsestään, eikä ollut räjähdellyt pitkin puita.
Miehen istuessa hetken hiljaa maassa alkoi nainen pohtia, mitä toinen nyt tekisi. Hyökkäisikö hän taas? Pitäisikö Lapiksen tällä kertaa toimia jotenkin, vai mikä oli homman nimi? Vereen tahriutunut mies alkoi hiljalleen nauraa. Nauru yltyi, suorastaan alkoi vaahdota toisen sisältä ulos ja kuulosti siltä että mies nautti olostaan. Se oli outoa, uutta, hullua. Mutta Lapis ei kuitenkaan juossut karkuun tai alkanut haukkua toista kaikilla maailman haukkumasanoilla. Kyllä, toinen oli varsin erilainen kuin muut mutta ei sentään aivan kahjo. Nainen piti ainostaan ottosetäänsä hulluna, sillä kukaan muu ei voinut olla niin sairas. Sudenhäntä heilahti ja korvat värähtivät. Siistiytyessään ja noustessaan ylös mies alkoi hiljenemään. Lapiksen ruskeat hiuset heilahtelivat kevyessä tuulenvireessä, ja se sama tuulenvire pörrötti hyvin kevyesi myes tämän ihmissyöjän vihreää tukkaa. Hiljaisuus jatkui pienen tovin Lapiksen katsellessa miestä tutkivin silmin tietäen että toinen ei ehkä nähnyt häntä ainakaan kovin hyvin. Sitten nainen kääntyi sivuttain mieheen nähden, odottaen tulisiko toinen hänen mukanaan takaisin suojaan. Nainen oli hiljaa, ei pyytänyt tai käskenyt toista heti samantien seuraamaan itseään. Hänestä tuntui todella oudolta, olla kahden ihmissyöjämiehen kanssa joka ei käyttäytynyt kovinkaan normaalisti verraten muihin joita oli tavannut. Mies, hänen käytöksensä sekä naisen oma käytös kummastuttivat Lapista niin ettei hän oikein kyennyt sanomaan montaa sanaa. Nainen hymähti ja lähti kävelemään kohti luolan suuta pysähtyen hetkeksi katsomaan taakseen tarkistaakseen tulisiko mies vai ei. "Tuletko?" hän heitti kysymyksen ilmaan, eikä jäänyt odottamaan vastausta vaan jatkoi kävelyään kohti suojaa.
Päästyään sisään nainen suunnisti suoraan niiden kohtalaisten nuotiotarvikkeiden luo jotka aiemmin löysi, nosti niin paljon puuta kuin vain sai syliinsä mahtumaan ja kantoi ne keskelle luolaa kasaten niistä suhteellisen hyvän nuotionalun. Seurasiko mies häntä sisälle? Ulkona oli kylmä, eikä Lapis haluaisi toisen paleltuvan nyt. Nainen siirsi oikean kätensä vasemmalle puolelle selkäänsä - siihen samaan kohtaan joka oli osunut kovaa maahan miehen heittäessä hänet ympäri. Sitä särki aika paljon, mutta parantumisvauhti oli jo onneksi päällä eikä siitä tarvinnut hänen huolehtia sen enempää ainakaan sillä hetkellä. Nyt tarvittiin enää tulta, jota Lapis etsiskeli ensin ympäri luolan perukoita. Jostain kolosta löytyi vanha tulensytytykseen käytetty kivi, ja niin nainen etsi toisen jolla saisi lyötyä kipinän nuotiolle. Hän kyykistyi puukasan kohdalle, mutta hänen ajatuksensa harhailivat kaikkialla muuaalla. Kuka se mies oli, mistä tuli, mikä hänen tarinansa oli... niin monta kysymystä että hämärsutta alkoi jo itseäänkin ärsyttää. Ajatuksissaan hän alkoi lyödä kiveä kivellä saadakseen tulen, mutta onnistui samalla lyömään omille sormillensa. Nainen äännähti kivuliaasti ja jatkoi lähes samantien uudelleen kiven hakkaamista. Hän nyt vain halusi sen perkeleen tulen syttymään, hänen päänsä oli jo valmiiksi sekaisin. Lapiksen sisällä oli tunnekuohun alku, eikä hän jaksanut huomioida ilkeännäköistä jälkeä kädessään.
Vihdoin, tuli syttyi ja Lapis istahti kauemmas. Miehellähän ei ollut mitään velvoitetta olla enää naisen seurassa, vaikka Lapis jopa toivoi toisen jäävän jostain kummallisesta syystä. Ehkä toisen syrjityn sielun läsnäolo sai Lapiksen tuntemaan oloaan hieman vähemmän yksinäiseksi?

//Uuh jes x'D pistetään grillibileet pystyyn
Ikane
 

Re: Hungers call

ViestiKirjoittaja Mori » 03 Tammi 2015, 17:19

Yllättävintä mitä miehen elämässä oli tapahtunut olivat naiset sanat. Kysymys, jona herätti ristiriitaisia tunteita. Viherpää kohotti hitaasti päänsä ääntä kohti. Hän kuuli kaikonnevat askeleet. Nainen pyysi häntä jäämään yhdellä pienellä sanalla. Tuletko? Yksi mitätön sana. Chloros värähti ja lähti hitaasti liikkeelle. Hän suunnisti luolan suulle, johon jäi sitten seisomaan. Mitä nainen nyt aikoi? Tämä oli kysynyt, tulisiko tän takaisin luolaan. Eihän ihmissyöjällä ollut enää syytä jäädä, mutta jokin sai hänet haluamaan jäämistä. Kenties se, ettei tämä henkilö aikonut häätää häntä. Ettei toinen halveksunut hänen turmeltua rotua. Chloros pysyi hiljaisena luolan suulla. Kehtaamatta tulla sisään. Hän kuunteli naisen liikkeitä. Kun tämä etsi kiven murikoita, joilla sytyttää pieni tuli. Chloros ei tuntenut kipua, mutta pienen lämmön hän sentään tunsi. Koska se ei tuottanut kipua, ellei ollut liian kuuma.
Kuului pauketta, kun muodonmuuttaja hakkasi kiviä yhteen. Sitten ilmoille leimahti veren haju. Ihmissyöjä hätkähti. Hän otti automaattisesti askelia sisälle, mutta pysähtyi. Kivien hakkaaminen jatkui. "Lopeta." mies totesi lopulta. Hän otti pari varmaa askelta kohti naista. Kyykistyi alas ja tarttui tämän haavoittuneeseen käteen. "Tulehdutat tämän, jos annat sen vain olla..." c
viherpää totesi ja vei käden suulleen. Hän nuolaisi verta. Suden verta. Se maistui hirveältä, mutta ihmissyöjä nuoli veren. Hän repi kaavustaan suikaleen ja kietoi sen tiukasti käden ympärille. Juurikaan tajuamatta siitä, mitä teki Chloros laski naisen käden alas ja otti kivet tältä. Hän hakkasi niitä kerran ja savun haju nousi hitaasti ilmoille. Pian tuli roihahti iloisesti kuivien heinien sekaan. Chloros kuunteli tulen roihua ja huokaisi. Hän nousi ylös ja liikkui hitaasti hieman kauemmas naisesta. Hän tiesi, että voisi lähteä milloin vain. Silti hän jäi. Istui kiviselle maastolle ja nojasi luolan seinämää vasten. Katseensa hän käänsi uloskäynnin suuntaan. Vaikkei siitä mitään hyötyä olisi. Puolisokea kun oli.
Chloros ei pitänyt hiljaisuudesta, mutta oli liian ylpeä aloittamaan keskustelua. Miksi hän muutenkaan keskustelisi naisen kanssa? Hänellä ei ollut tuohon tuntemattomaan mitään yhteyttä. Eiväthän he edes olleet esittäytyneet. Eikä ihmissyöjä sitä kokenut merkittäväksi tällä hetkellä.

Suden veri tuntui pyörivän hänen mahassaan. Vaikka sitä oli ollut ihan tilkka se aiheutti vatsan puruja. Viherpää ynähti hiljaa. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet tuskaa, mutta kehon kieli näytti sitä pienesti. Chloros nosti katseensa ja käänsi sen kohti naista. Tai sinne missä viimeksi naisen oletti olleen. "Miksi pyysit minut takaisin?" hän lopulta sortui kysymään. Kysymys oli nopea ja jos nainen ei tahtonut vastata, niin unohtakoot koko asian.

//Tässä vähän varrasta käännellään.
Mori
 

Seuraava

Paluu Metsänreunat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron