Emily pysähtyi puuskuttaen aivan puurajaan. Aurinko työntyi avoimelta maalta metsän siimekseen jonkin matkaa, kunnes tukahtuu. Emily oli litimärkänä päästä varpaisiin ja tärisi kylmästä. Tytön vihertävänsiniset silmät haravoivat tiheää metsää lakkaamatta. Yhä varmemmin vaikutti siltä, ettei Edward olisi lähtenyt Emilyn perään. Tyttö laski jousensa varovasti maahan ja ravisteli suurimmat vedet pois kuunnellen edelleen. Kuinka hän oli saattanutkin olla niin tyhmä. Ladellut asioita elämästään ventovieraalle miehelle...ihmissudelle. Emilyn silmät olivat järkytyksestä suuret. Hän kirosi mielessään itseään. Hän vilkuili taas metsää yhä varuillaan. Ja nyt hän palaisi kotiin ilman mitään syötävää.
Emilyn kotitilan rakennukset häämöttävät puolen kilometrin päässä metsän reunassa. Tyttö otti varsijousensa ylös maasta ja perääntyi varovasti kymmenisen metriä metsän reunasta. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Emilyn oli vaikea kuvitella että äskeinen oli totta. Hän oli nähnyt ihmissuden...ja niin lähellä niitä tuttuja paikkoja joissa hän aina kävi. Emilyn mieleen palasi kolmas ansalanka. Hän ei ollut ehtinyt tarkistaa sitä. Emily puristi jousen lujaa nahkaista olkahihnaa epävarmana.
// ihan nyt uteliaisuudesta kysyn: jatkuvatko nämä pelit aina ja ikuisesti vai lopetetaanko ne ja miten?//