Release the beast || CRIMMM

Kaikki loppuu johonkin ja alkavat jostain. Niin myös Quinn metsä. Metsän reuna on valoisaa ja harvaa kasvustoltaan. Reunamilla ei pahemmin sammalta ole vielä, vaan maata peittää saniaiset ja ruoho. Puut ovat suurimmaksi osaksi lehtipuita. Mitä syvemmälle metsään menee, sitä synkemmältä se alkaa näyttämään.. joten, uskallatko astua lumottuun metsään, vai pysytteletkö suosiolla poissa?

Valvoja: Crimson

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Crimson » 28 Touko 2015, 03:21

Vaern vain tuijotti. Mistään ympärillään tapahtuvasta välittämättä sillä hetkellä, kun vihainen liskopeto haltiaa katsoi. Lohikäärmeratsastajat taempana silmäsivät ihmetellen valkoista lohikäärmettä, joka oli niiden raivon täyttämien sanojen myötä seisahtunut vain aloilleen. Tietenkin se savun nouseminen käärmeen kidasta enteili lieskoja, joka sai itse kunkin varautuneeksi siihen pahimpaan, jos lohikäärmeeksi muuntautuneen Lorythasin päässä naksahtaisi pahemmin ja tuo päättäisi osoittaa mahtinsa myös muille paikalla olijoille. Selvästi Fritz oli ollut lohikäärmeen tähtäimessä ensimmäisenä, liekö Darius sitten seuraava…? Kukaan ei osannut sanoa mitä seuraavaksi tapahtuisi, vaikka toivoa heräteltiinkin siitä, ettei Hopeakäärme raivoamistaan enää jatkaisi vihollisen ottaessa jalkoja alleen.

Lorythasin erottaessa Haukansilmän lausuvan hänen nimensä, liikahti se valtava pää aavistuksen kallelleen, silmissä näkyvien kirkkaampien valojenkin liikahdellessa paremmin Dariusta kohden. Jokin esti lohikäärmettä kirjaimellisesti lohkaisemasta pientä humanoidia kitaansa siltä seisomalta, joka ihmetytti liskopetoa itseäänkin. Haltiassa oli jotain tuttua. Jotain, minkä lohikäärmeveren valtaama mieli kykeni muistamaan. Ja se pienemmän katse, joka niihin suuriin turkooseihin silmiin tuijotti…
Säröinen, mutta voimakas sävel kantautui jostain Vaernin kidanuumenista haltian taas puhuessa, kuin käskynä pitämään suunsa kiinni. Lohikäärmeen leuatkin raottuivat aavistuksen, kun Darius kävi sitä kättään nostamaan kohden valkean pedon kuonoa, voimistaen entisestään sitä uhkaavankuuloista, matalaa värinää, joka kidastaan kumpusi. Yllättäen se katse kuitenkin kääntyi Winderistä pois, liskopedon pään kääntyessä poispäin haltiasta katsetta seuraten. Aluksi vain se valtava pää kääntyi kaulaa myöten suuntaan, jonne Vaern muisti ihmisten kenraalin huitaisseensa, kunnes lohikäärme lähti kääntämään itseään kunnolla ojan pientareelta mätikköön, alati kiihtyvin askelin lähtiessä kirjaimellisesti ajamaan Fritzin jäljellä olevia joukkoja takaa. Mylvien noiden perään kuin tuomiopäivän sanansaattaja, työntyen ahtaimmistakin väleistä puita matkallaan kaadellen ja siivillään puiden oksia vasten lyöden, jättäen karun näkymän peräänsä eteenpäin talsiessaan.

Lohikäärmeen askeleet etääntyivät, tärähtelevän maankin rauhoituttua siltä paikalta, jossa Kuiskaus ja hämmentyneet lohikäärmeratsastajat yhä seisoivat. Karkuun taivaalle nousseita liskopetoja talutettiin muiden toimesta alemmas, syrjemmälle, jossa ne saivat kaikessa rauhassa koota itseään kun suurin uhka oli talsinut kauemmas. Iriadorkin uskalsi viimein hengittää, nuoremman ollessa jumittanut koko tämän ajan vain sijoillaan ympäriltään kuuluvia ääniä seuraillen. Muutama Kuiskauksen sotilaista oli ennättänyt läpimärän punapään luokse, varmistellen että saisivat myös Iriadorin liikkeelle, mikäli valkea lisko olisi yllättäen heidän kimppuunsa käynyt. Nuorempi oli tosin niin nuutunut taas fobiansa myötä, toisten joutuessa jopa riisumaan lommolle painuneen rintapanssarin tuon yltä, jotta Iriadorin oli helpompi hengittää. Sokealle myös kerrottiin mitä oli tapahtunut, toisten mainiten Briarin kyläpäällikön yllättäen ottaneen lohikäärmeen olomuodon. Mutta nyt se oli kadonnut jonnekin toisaalle, sen jälkeen kun oli Dariusta niin sanotusti uhannut. Sentään ihmisten eliitistä oli päästy, noiden ottaessa valkean käärmeen myötä jalat allensa ja äkkiä, ja sieti juostakin nopeasti, sillä se mokoma oli ihmisten perään vielä lähtenyt…

Jostain lähistöltä kantautui taas se kontrabassomainen värisyttävä huuto, maahan laskeutuneiden lohikäärmeiden huutaen äänelle takaisin. Mutta mitä lähemmäs ne sävelet taas tulivat, sitä aremmaksi liskot muuttuivat ja yrittivät puikkelehtia metsikön suojiin tai nousta ilmaan, niiden erottaessa ensimmäisenä miten siivekäs serpentti kirjaimellisesti juoksi puiden lomasta paikalle. Tanner tärähteli raskaan pedon askelien alla, sen käydessä kaartamaan puiden lomasta, toiselta reitiltä mitä alun perin oli paikalta lähtenyt, valtavilla siivillään taas tasapainoaan hakien niin sivuilta kuin ylöspäin suunnattuina.
Pitkä keho myötäili lohikäärmeen liikkeitä, Lorythasin pysäyttäessä hieman liukkaalla maalla liukuen vauhtinsa, liskon pään kohotessa koko kaulanmitalla ylös. Käärme laski katseensa alas, sylkäisten taas tumman savupatsaan kipinöineen ilmaan, mutta sen myötä se savuaminen lakkasi, vaikka sininen hohde yhä serpentin kaulanpieliä koristi. Pienellä silmien liikautuksella se katse kuitenkin hakeutui taas terävästi kohden Dariusta kaiken muun jälkeen, jota Hopeakäärme ehti vilkaista. Jopa niitä päätään alemmas maata kohden laskevia nuorempia lohikäärmeitä, jotka niin kovin hiljaa olivat, mielellään pysytellen kunnioittavasta näystä kauempana tai suoraa karkasivat tiehensä kotiin palatakseen. Mutta eivät ne kehdanneet ilmaan nousta, peläten että siivekäs kävisi ne kitaansa nappaamaan, jos liian äkkinäisesti yrittäisivät pakoon luikkia.

Kaulaansa kaartaen alemmas ja siipiään laskostellen selvästi tottumattomasti, serpentti lähti uudemman kerran tallustamaan Winderiä kohden. Sitä värisevää ääntä kidastaan päästäen, yrittäen muistaa mistä silmäpuolinen haltia oikein oli tuttu. Jos kukaan liian likelle kenraalia kohden liikkuvaa lohikäärmettä yritti, kävi sinisilmäinen päätään kohden liikauttaen katsomaan noita ja sähähtämään uhkaavasti. Vaern tahtoi vain Winderin, ei ketään muuta.

//Huhuhuh indeed. Posket punasena siellä. Tatuoidaan niitten pakarat :-------DDDDD HYPÄTÄÄN JOOO JA PÄRISTÄÄN. VIELÄ SE MAANPÄRISTYS TULEE KUN MEIDÄT HAUDATAAN JA PÄRISTÄÄN MENEMÄÄN. Voi Heca <3 Jaakko vaan huutaa tuvastaan sieltä että mitä vidua nyt taas. Heittää viinipullolla Hecaa sitten. JOO KÄÄPIÄ EI, EI AKSU NYT :DDDD::D:::D:D:DDDD//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Touko 2015, 13:20

Joskus sitä toivoi omaavansa kyvyn siirtyä paikasta toiseen. Tai muuttua näkymättömäksi. Tai vajota maan alle. Tämä oli juuri sellainen tilanne, missä Darius todellakin toivoi että olisi kyennyt johonkin noista. Hän halusi pois, kauas tuosta pedosta - vaikka se olikin vain Lorythas, ei Darius luottanut että tuo petopuoltaan hallitsi. Ja jos kyläpäällikkö yhä oli katkeranvihainen Haukansilmälle ja kuiskaukselle, mikä esti tuota tappamasta heitä nyt? Eivät he pärjäisi lohikäärmeelle! Fritzin joukot nyt olivat kutakuinkin helppo vastus, tai ainakin päihitettävissä, mutta tuon kokoinen lohikäärme näillä varusteilla ja tällä miehityksellä oli täysi mahdollisuus. Saattaisivathan he aina yrittää, mutta se yrittäminen olisi vain turhaa vaivaa ennen kuolemaa.
Katse pysyi visusti maassa kenraalin istuen täysin liikkumattomana maassa, hengittäen raskaasti palautuessaan äskeisestä riehumisesta. Ei hän voinut kuin odottaa, mitä peto tekisi, ei kenraali uskaltanut edes liikahtaa tai yrittää pakoon - sitä paitsi se pakoon juokseminen taitaisi olla vaihtoehdoista kaikkein huonoin. Kuiskauksen sotilaat kyselivät telepaattisesti Winderiltä ohjeita, lupaa hyökätä liskon kimppuun joka selvästi kenraalia uhkasi. Sitä lupaa ei koskaan tullut, lähinnä siksi ettei Darius kyennyt edes telepaattisesti mitään sanomaan peloltaan, eikä Darius halunnut heidän hyökkäävän Lorythasin kimppuun. Mitään ei vielä ollut sattunut, ei heidän kannattaisi provosoida petoa kimppuunsa.

Yllättäen, syystä tai toisesta Lorythas kävi kuitenkin perääntymään, lähti ajamaan takaa vielä Fritzin joukkoja. Darius päästi suustaan pienesti parahtavan huokauksen ja kompuroi itsensä heti ylös, kun pedon askeleet kävivät loittonemaan. Hetken se kullankeltainen katse tuijotti etääntyvän nelisiiven perään, kunnes kenraali kävi sukimaan märkiä, likaisia hiuksiaan pois kasvoilta ja käänsi katseensa Iriadoriin. Askel vei sokean luokse, haparoiden, vaikka Iriadorilla olikin jo apua. Kenraali halusi nähdä että kumppaninsa oli kunnossa. Winder kolahtikin polvilleen Iriadorin vierelle, laskien kätensä koskemaan kevyesti taputellen Iriadorin rintakehää.
"Sehän meni hyvin", Esimies naurahti uupuneesti, "Ainakin ennen ojaa", kuului lisäys, vieressä kyykkivien sotilaiden naurahtaen pienesti Haukansilmän sanoille. Käsi nousi pois Iriadorin yltä, kenraalin vetäytyen kauemmaksi, jääden kuitenkin Iriadorin vierelle seurailemaan miten tuo äskeisestä toipuisi. Ehkä helpompi oli säikähdyksestä selvitä, jos hän oli tässä vieressä. Eipä se turhan epäilyttävältäkään näyttänyt muiden silmissä, kenraali halusi vain pitää huolen sotilaastaan ja siltä se myös näytti.

Fritzin joukkoihin oli tullut liikettä, kun se valkea peto olikin heidän peräänsä lähtenyt. Siinä vaiheessa kuiskauksen sotilaat olivat luopuneet jahdista, antaen nelisiiven ajaa vihollinen kauemmaksi, ei kukaan halunnut tuon kanssa lähteä kilpaa takaa ajamaan ihmisiä loitommalle. Varmaa kuitenkin oli, että Fritz oli jälleen kokenut suuremman menetyksen mitä oli laskelmoinut. Hyvä vain, pysyisipähän poissa liikenteestä taas, kun ei miehiä löytynyt.
Winder ehti vetää hetken henkeä, ennen kuin ne raskaat askeleet ja karjunta jälleen indikoivat pedon paluuta. Jokainen kävi jälleen jännittymään osaltaan, kun se nelisiipi puiden lomasta rymisteli paikalle. Jälleen se peto kävi lähestymään Dariusta, joka olisi halunnut vain hypätä takaisin ojaan piiloon.
Tällä kertaa kenraali sai kuitenkin itsensä liikkeelle, nousten äkkiä ylös ja lähtien harppomaan kauemmaksi Iriadorista ja kahdesta muusta sotilaasta. Mikäli tuo peto nyt selvästi seurasi Haukansilmää, halusi hän varmistaa, ettei kukaan muu ollut uhattuna kuin kenraali. Mielellään Darius vei pedon huomion pois sotilaistaan, varsinkin Iriadorista.

Muutama harppaava askel kauemmaksi vielä, ennen kuin Darius pysähtyi jälleen sijoilleen. Turha hänen oli yrittää petoa pakoon jalan, tuo saisi hänet kiinni ja kaiken lisäksi se pakoon juokseminen ei yhäkään kuulostanut hyvältä idealta. Kenraali nosti avonaiset kämmenensä näkyviin merkiksi siitä, että oli aseeton eikä aikonut uhata petoa, merkiksi siitä että antautui, ymmärsi nelisiipi sitä tai ei. Siinä samalla kenraali lankesi myös polvilleen, pään laskeutuen jälleen alas kumartavana eleenä. Muutama kuiskauksen sotilas oli rynnännyt lähemmäksi tilannetta aikeina puuttua siihen, mutta käsky kävi Winderiltä pysyä poissa tilanteesta, peto kun kovin aggressiivisesti kävi sähisemään niille jotka lähemmäs yrittivät. Darius kehottikin kaikkia vain perääntymään, hankkiutumaan ratsujen suuntaan, mikäli tarve tulisi lähteä paikalta ja lujaa. Käsky kävi myös katsoa kaikki mukaan, haavoittuneet ja puolikuntoiset, ketään ei jätettäisi jälkeen.
"Lorythas...", se nimi käytiin lausumaan jälleen ääneen, katseen pysyen kuitenkin maassa. Darius ei kehdannut käyttää puoliverisen toista nimeä, tietämättä olisiko peto suuttunut siitä entisestään vai olisiko se jopa ollut fiksumpaa kutsua tuota Vaerniksi nyt. Sen nimen tarkoitus ei kyllä ollut yhäkään kenraalin mielestä kovin kaunis, joten mielellään Darius käytti puoliverisestä nimeä Lorythas.



// Tatuoidaan niiden pakarat jooo :----DDD SEINÄÄN PLÄTS JA MAANPÄRISTYKSET KEHIIN TAAS. VOI ÄITI Mulla on kahvia. Viinipullo kolahtaa päin Hecaa ja se tippuu aidalta. Sit hetken päästä lentää se siili päin Jaakon näköä :---D KÄÄPIÄ NYT NYT NYT //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Crimson » 28 Touko 2015, 14:31

Iriador oli ehättänyt rauhoittua jo hitusen muiden ollessa lähellään. Noiden seurassa ei tarvinnut miettiä, että joku painaisi punatukkaisen pään veden alle missään tilanteessa, ja se oli hyvä. Näin äskeisen epämiellyttävän kokemuksen myötä, joka olisi huonommassa tapauksessa saattanut maksaa Iriadorin hengen. Haukansilmän tullessa lähemmäs kohottautui se sokean haalea katse Winderiin paremmin, nuoremman yhä köhien vettä sisuksistaan. Lisäksi rintaan sattui, kankaiden alle ollen tummia mustelmia merkkinä siitä, kuinka kylkiluut olivat painosta ja pakotuksesta napsahdelleet poikki – mutta sen kivun nuorempi kesti, vaikka yskiminen tietenkin sai tuon irvistelemään ja puristamaan käsiään nyrkkiin. Jopa siitä kosketuksesta Iriador kävi kauemmas nojaamaan, kenraalin nostaessa kätensä taputtelemaan rintakehäänsä.
Dariuksen sanojen myötä punapäinen katsahti muualle, kirjaimellisesti pidätellen niitä helpottuneita naurahduksiaan. Haukansilmäkin vaikutti olevan kunnossa, vaikka uupuneelta kuulostikin. Pääasia oli silti että tuo oli kunnossa. Ja elossa ylipäätään. Se sai viimein ne helpottuneet naurahdukset karkaamaan punapäisen suusta, naurahteluiden muuttuessa tosin heti vaikeiksi yskäisyiksi ja sähinäksi, kivun raastaessa rintaa aina kun hiemankin liikkui.

Iriador tunsi kuitenkin niiden maata tärisyttävien askelmien palaavan, ja niitä pelottavia huutoja oli vaikeaa olla kuulematta. Ne lähestyivät takaisin tälle tantereelle rivakkaa tahtia, lohikäärmeen kaartaen jostain puistikosta lopulta näkösällekin, jonka myötä itse kukin taas jännittyi sijoilleen nöyränä sen kunnioittavan näyn edessä. Darius kuitenkin rohkeni viemään pedon huomion toisaalle, itseensä, kun nelisiipisen käärmeen katse oli kenraaliin syystä taikka toisesta nauliintunut. Ja Iriador saattoi tavallaan tietääkin miksi, jos kyseessä todella oli Lorythas…

Sarvipäinen seurasi Winderin etääntymistä muista, pitäen katseensa tiukasti silmäpuolessa, joka lopulta aloilleen pysähtyi. Pedon yksi askel riitti nyt kuromaan etäisyyden haltiaan kiinni paremmin, Hopeakäärmeen pysähtyessä niille sijoilleen sitten itsekin, alas katsoen Dariusta. Se ei yhäkään muistanut mistä haltia oli tuttu, mutta jokin toisen läsnäolossa sai Lorythasin rauhoittumaan, vaikka mielessään nimensä mukaisesti lohikäärmeellä oli suuri tarve vain pistää haltiat ja pienemmät liskopedot pois päiviltä. Valkea serpentti käyttäytyi nyt kuitenkin säyseästi, hiljalleen palauttaen sitä rauhaa ja muistoja mieleensä, turkoosien silmien tuijottaen Winderiä, joka aseettomalta nyt vaikutti, ja polvilleen lohikäärmeen edessä alas lankesi.
Vaern päästi pitkän värisevän sävelen ilmaan, laskien päätään entisestäänkin alemmas kuullessaan taas nimensä suippokorvaisen suusta. Vetäen maltillisen henkäyksen sieraimillaan, Dariuksen tutun tuoksun haistaen, vaikka samalla se ympärillä leijaileva tuoreen veren haju yritti sekoittaa liskopedon mieltä. Mutta Hopeakäärme muisti, kaikkien niiden lohikäärmeveren päällimmäiseksi nostaneiden vaistojensa lomasta Haukansilmän, sen ettei hän ollut se turmionkylväjä, miksi häntä kutsuttiin lohikäärmeiden parissa – näemmä syystäkin. Kaikki oli niin uutta yllättäen, Puolikäärmeen kyetessä viimein sisäistämään sen totuuden, että hän todellakin seisoi muiden edessä nyt lohikäärmeenä. Syystä tai toisesta, jota Lorythas tulisi miettimään vielä pitkään.

Siivekkään serpentin kuono laski alemmas. Sininen katse pysyi pienemmässä kiinni, mutta se silkka aggressiivisuus ja viha niistä silmistä kävivät laskemaan yllättäen täysin. Ehkä tavallinen tallaaja ei sitä huomannut, mutta jokainen lohikäärmeratsastajista kykeni huokaisemaan helpotuksesta nähdessään sen, kuinka heidän silmiinsä siivellinen käärme, päällikkönsä kävi rauhoittumaan. Yksikään Briarilaisista ei oikeastaan olisi tiennyt mitä tehdä, jos Lorythas ei olisi rauhoittunut ja jatkanut sitä aggressiivista käytöstään. Eiväthän nuo voineet Seyriä satuttaakaan, joten yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto olisi ollut vain liitää paikalta pois!

Vaern kävi sen kuononsa painamaan varovasti kuitenkin vasten Winderin kämmeniä, ilmavirran joka suuren serpentin sieraimista puhalsi, heittäen haltian kevyitä hiuksia ohimennen taemmas. Päätään ojentaen hieman lisää, kosketti lohikäärmeen pehmeänlämmin kuononpää myös kevyesti Dariuksen otsaa vasten, serpentin kuitenkaan tuuppaamatta itseään sen lähemmäs toista. Hän halusi pysyä siinä. Olla hetken vain aloillaan ja rauhoittua, vaikka muistikin miten Haukansilmä oli suurempia liskopetoja säikkynyt, peräti pelännyt. Lokenenkin kohdalla… ties kuinka paljon julmemmalta Lorythas itse nyt näytti…
Darius”, Hopeakäärme lausui kuiskaavalla, voimakkaalla äänellä, joka taianomaisesti jäi kaikumaan ilmaan, sitä seuraten kuin matalan kehräävän värinän, jota serpentti kurkustaan päästi. Vaikka ymmärryksestään oli saanut kiinni, ei Lorythas silti oikeastaan tiennyt miten hänen olisi pitänyt Dariukseen suhtautua sen viimekertaisen myötä. Heidän välinsä olivat olleet talven ylitse niin hiljaiset, Hopeakäärmeen ollen olettanut että ne välit myös olisivat lopullisesti rikki, eikä Winder haluaisi minkäänlaista yhteyttä enää Briariin, saati edes Lorythakseen henkilönä pitää. Koko tapauksen miettiminen tosin toi myös mieleen muistot haltiakuninkaasta, serpentin jopa hetken mielessään lähtien harkitsemaan, että lähtisi suippokorvien kaupunkia kohden tuhoa kylvämään nyt kun siihen mahdollisuus oli. Mutta Vaern pysyi paikoillaan, pienesti Dariusta vasten nojaten, sen rauhalliseksi, ystävälliseksi käyvän katseen silmäillessä silmäpuolta.


//Joooooo! Ja sit otetaan jokaisesta kuva ja pistetään jonnekin kansioon talteen :-----DDD Ei maailma mihinkään supertulivuorenpurkaukseen lopu, vaan oikeesti siihen maanpäristykseen kun me siellä haudassa hytkytään. VOI ÄITI MULLAKIN ON KAHVIA, PÄRISEE. Kelaa nyt kuin se siili jäi Jaakon koipiin takkuihin kiinni ja Jaakko siellä huutais ja miettis kuin vidus saa sen karvoistaan irti ::DDDD:D:D:D:D:DDD KÄÄVÄT ON SIENIEN AATELIA eiku//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Touko 2015, 15:18

Jälleen Winder kävi kauhusta jäykistymään, toivoen vain liskon jättävän hänet uudemman kerran rauhaan. Parhaansa mukaan kenraali kuitenkin yritti pitää itsensä paikoillaan ja hengityksensä tasaisena, näyttämättä mitään pelon merkkejä, vaikka sydän rinnassa hakkasi siihen malliin että kohta räjähtäisi. Kuinka sitä saattoikaan tuntea itsensä pieneksi ja mitättömäksi yllättäen.
Lorythas kävi painamaan kuonoaan kevyesti vasten Haukansilmän kämmeniä, puhaltaen samalla lämmintä ilmaa vasten haltiaa. Darius henkäisi väristen uskaltamatta liikahtaakaan, pitäen vain kätensä nätisti siinä pedon kuonoa vasten, katse yhä maassa alistuvasti. Mieli olisi tehnyt vain hypätä kauemmaksi, mutta pelko esti Haukansilmää liikkumasta minnekään. Darius ei tietenkään nähnyt sitä, kuinka Lorythas kävi rauhoittumaan, haltian tuijottaessa maata visusti. Eipä hän kyllä olisi muutenkaan kyennyt moista rauhoittumista pedosta huomaamaan, ei hän osannut tulkita liskoja pahemmin.

Lorythasin työntäessä kuonoaan vasten haltian otsaa, kävi Darius kääntämään päätään pienesti sivulle, ynähtäen pienesti pidätellen sitä tarvettaan nauraa hysteerisesti pelosta. Kenraali tärisi, ei tosin silminnähtävästi, mutta likelle tunkenut lisko saattoi sen tuntea miehestä. Kuullessaan kuitenkin nimensä, Darius uskaltautui viimein kohottamaan katsettaan lohikäärmeen puoleen henkäisten samalla voimakkaasti. Lorythas tunnisti hänet, hyvä. Olihan se hyvä? Ei vielä voinut tietää.
"Olen tässä", Nielaisten kenraali aloitti varovaisesti, samalla kun kädet kävivät pienesti liikahtamaan kuononkärjen syrjällä, "Ei hätää. Olen tässä. Löysin sinut".
Varovaisesti, mutta samalla jokseenkin vaativasti kenraali kävi painamaan käsiään entistä paremmin vasten Lorythasin kuonoa, lupaa pyytävästi ja rauhoitellen silitti tuon pehmeää turpaa. Katse kohosi kunnolla kohtaamaan Lorythasin katseen, pelokkaasti ja uupuneesti. Vaikka pelotti, nousi pintaan myös jonkinlainen, outo turvallisuuden tunne. Niin kauan kuin Lorythas oli lähellä, oli turvallista. Niin kauan kuin tuo kuonoaan painoi vasten haltiaa, ei olisi mitään hätää.
"Lokene...", Darius jatkoi puhuen yhä värisevällä, varovaisella äänellä, "Aroilla. Se putosi luoksemme, e-en tiedä kauan se jaksaa ilman apua", Darius muisti kyllä naaraan aroilla, arvellen että siskopuolensa tila olisi tärkeä Lorythasille. Aikaa kun ei ollut pahemmin tuhlattavana. Sotilaat Aroilla olivat varmasti parhaansa mukaan pitäneet Lokenesta huolta, mutta Kuiskaus ei ollut erikoistunut suurten petoeläinten hoitoon saatikka niin isojen vammojen parsimiseen, joten tuskin he mitään kestävää ratkaisua olivat keksineet...


//Todellakin (DD Nii, maanpäristys koituu tuhoksi. Sitten iskee pärinäapikalyyypsi. KAHVIA LISÄÄ JA SILLEEN. SIELLÄ SE SIILI SIT KILJUIS JA SÄHISIS KOIPIKARVOISSA JA HECA VAAN NAURAIS JOSSAIN IKKUNALAUDALLA :---D KÄÄPÄKUNINGAS //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Crimson » 28 Touko 2015, 16:12

Sinisenä palava katse kohtasi viimein Haukansilmän katseen, kenraalin kohottaessa päätään serpentin henkäistessä tuon nimen ilmoille. Olo tuntui kaikessa sen sietämättömän vihan keskellä niin rauhalliselta ja turvalliselta, Dariuksen kosketuksen valaen Lorythasiin sitä rauhaa entisestäänkin. Ei hänen tarvinnut enää kenenkään kimppuun hyökätä, eihän?
Lorythasin silmät painuivat kiinni, sen värisevän kehräyksen yltyessä entisestään Haukansilmän sanojen ja kuonoa vasten liikahtelevien käsien myötä. Kyllä nelisiipinen tunsi ja aisti sen pelon, jota Darius yritti piilossa pidellä, tuntien sen tärinän joka toisesta lähti. Ei Dariuksen olisi tarvinnut pelätä. Ei Hopeakäärmeen lähellä. Vaikka viime kerralla siihen oli ollut syynsä, Lorythasin jättäen ne lähtemättömät arvet toisen nahkaan… ja siitä puoliverinen oli yhä niin pahoillaan. Mutta koskaan Vaern ei aikoisi Haukansilmää enää satuttaa. Ei kenraalia tai tuon joukkoja nytkään, vaikka se pedonveri suonissa virtasi voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin oli tehnyt.

Väristen Darius kävi puhumaan lopulta Lokenesta. Se oli Kuiskauksen tielle tipahtanut, eikä Haukansilmä osannut sanoa miten kauan naaras jaksaisi ilman aroilla levätä. Ne suuret silmät aukenivat taas, käärmeen silmäillen taas haltiaa edessään.
Sen on pakko jaksaa”, Hopeakäärme taas päästi niitä kuiskaavia, kaikuvia sanoja, liskon samalla kuonoaan työntäen hetkellisesti paremmin Winderiä vasten, ”Ei se luovuta ennen kuin pääsen takaisin sen luo”, Lorythas vakuutteli. Naaras oli luja. Edes puoliverinen ei tiennyt kuinka syvä side Lokenella häneen oli, tai että kykenikö karvakasa aistimaan sen oliko Vaern ylipäätään edes elossa. Jos niin oli, ei se luovuttaisi. Se lepäisi sijoillaan ja odottaisi Puolikäärmeen palaavan, vaikka joutuisikin Lorythasia viimeisimmillään odottavan ikuisuuden.
Siivekäs serpentti nosti sen katseensa kuitenkin haltiakenraalin ylitse, kohottaen sarvikruunuisen päänsä ylemmäs. Lorythas katsahti omiinsa päin, kyeten tunnistamaan noista jokaisen, sekä nimeämään nuoremmat liskot kuten ne oli nimetty. Tiesi mikä niistä kuului kenellekin ja mihin kaikkeen ne kykenisivät. Se lohdutti tietenkin, Lorythasin yhä tavallaan peläten sitä, että järkensä menettäisi liskoverelleen tässä tilanteessa täysin.
”Menkää edeltä Briariin haavoittuneiden ja ruumiiden kanssa, kertokaa mitä tapahtui ja mitä odottaa”, kumiseva äänensä puhui tutulla sävyllä kyläläisille ilman että Lorythasin tarvitsi tässä muodossaan edes suutaan availla, kyläläisten lähtiessä kapuamaan petojensa selkään hiljalleen, kyeten tunnistamaan viimein myös kunnolla siitä valkeasta pedosta Seyrin, ”Haen Lokenen, tulen perästä sen kanssa”.

Nelisiipinen seurasi miten pienemmät lohikäärmeet nousivat paikalta taivaalle, mukaansa ottaen jokaisen menetetyn, joille asiaankuuluva Briarille tyypillinen polttohautaus suoritettaisiin myöhemmin. Ketään ei jätettäisi tänne mätänemään, paitsi menetettyjen liskopetojen ruumiit. Ne keräisivät aroilla liikkuvien petojen huomion ennemmin tänne, kuin toisivat mokomat kuokkimaan kylän porteille ruuan toivossa.

Lorythas ei kuitenkaan minnekään vielä lähtenyt itse. Serpentin katse kohdistuikin puiden latvoista takaisin alemmas, pedon silmäillessä myllättyä kenttää edessään sen lyhyen hetken.
Darius”, käärme lausahti yllättäen taas sen tutun nimen ääneen kuin pyytäen kenraalilta huomiota, päätään kääntäen taas katseensa perässä Haukansilmää kohden, ”Sinä tulet mukaani”, se lausahti vielä ykskantaan, minkäänlaisia vastaväitteitä kuuntelematta. Lorythas halusi Winderin mukaansa, lähinnä turvaksi, sillä yhä pelkäsi mielensä menettävän jos joutuisi haltian läheltä poistumaan.
Serpentti laski kuonoaan taas alemmas, lähemmäs Dariusta, kallistaen sitä niin että kuononsa päältä aina otsalle yltävät piikit muodostivat kuin tikapuut joita pitkin kavuta käärmeen päälaelle, jossa saattoi pitää helpommin kiinni sarvista tai vaikka roikkua harjaksissa kiinni.
Kiipeä ylös”, Vaern käski vaatien, odottaen että Darius myös hänen kuonolleen nousisi, jotta käärme saattaisi päänsä paremmin vaakatasoon nostaa. Jos kenraali kuitenkaan edes harkitsi toisaalle lähtemistä, paljastaisi siivekäs neulamaiset hampaansa ja olisi valmis kirjaimellisesti huutamaan sen käskynsä lujemmin uudestaan toiselle. Lorythas ei todellakaan aikonut antaa Haukansilmän paeta luotaan nyt, kun tuota tuntui tarvitsevan enemmän kuin koskaan aikaisemmin...


//Tuhon pärinät, osa yksi. Ei… ei ollukaan ääni menneisyydestä :----DDD EI OLLU PUUHÖYLÄ :DDD:D:::DD KAHVIA EI VOI KOSKAAN JUODA LIIKAA, tai no voi mut siitä ei puhuta. Hecaa naurattais ja Jaakko ei tahtois leikkaa hirveetä kaljuläikkää koipeensa yhen siilin takia. JAAKKO THE KÄÄPÄKUNINGAS HALLITTEE SITTEN MÄTIKÖITÄ, SINNE ON MINKÄÄN LUONTOKAPPALEEN IHAN TURHA TULLA SITTEN NAURAMAAN SILLE PÄIN NAAMAA//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Touko 2015, 17:15

Darius vain nyökytteli pienesti Lorythasin puhuessa Lokenesta. Ei hän tiennyt kuinka syvä suhde ja yhteys sisarpuolilla oli, saatikka kuinka kauan lohikäärme kykeni sellaisten vammojen kanssa elämään, mitä Lokenella oli. Siitä pidettiin kuitenkin huolta, kuiskauksen sotilaiden ollen valmiita jopa puolustamaan tuntematonta lohikäärmettä, aivan kuten käsky oli käynyt. Tietenkään sotilaat eivät aikoneet omaa henkeään uhrata, jos tilanne siihen asti olisi kärjistynyt, mutta mikäli pystyivät pitämään liskon turvassa kaikelta muulta harmilta, aikoivat sen tehdä.
Lorythas kohotti päänsä irti kenraalista, Dariuksen henkäisten jokseenkin helpotuksesta. Vieläkään haltia ei kuitenkaan noussut siitä, pysyen aloillaan Lorythasin antaessa kumisevan komealla äänellään käskyn kyläläisilleen lentää edeltä Briariin, kyläpäällikkö itse aikoi hakea sisarpuolensa aroilta. Kuulosti hyvältä idealta, nuo lähtekööt Briariin nuolemaan haavojaan ja rauhoittumaan, Kuiskaus jatkaisi omaa matkaansa.
Tosin, se ei ollut Lorythasin suunnitelmassa. Muiden lohikäärmeratsastajien lähdettyä paikalta, kävi Seyr jälleen puhuttelemaan kenraalia.

Darius kohotti katseensa takaisin puoliveriseen tuon lausuessa hänen nimensä. Käsky kävi lähteä Lorythasin mukaan, Dariuksen katsoen kysyvänpelokkaana sarvikruunuista. Miksi ihmeessä tuo halusi hänet matkaansa?! Ei Haukansilmä varsinaisesti halunnut, varsinkin kun Lorythas indikoi, että kenraali saisi luvan ratsastaa tuon selässä. Ilman satulaa. Ilman apua tai tukea, joka varmistaisi, ettei haltia alas tipahtaisi. Ajatus hirvitti, mutta oliko hänellä varaa kieltäytyä? Ei varsinaisesti, ties vaikka Seyr olisi siitä raivostunut.
Nopeasti Darius vilkaisikin sotilaisiinsa aivan kuin neuvoa etsien, osan kohautellen olkiaan, osan pudistellen päätään, osan taas nyökkäillen, jopa virnuillen ajatuksesta. Ajatuksesta, että lentämistä karttava kenraali joutuisi nyt tuon liskon selässä lentämään. Vahingon ilo oli paras ilo, toisinaan.
"Katsokaa haavoittuneet mukaan... Seuratkaa meitä, niin nopeasti kuin kykenette", Darius neuvoi nopeasti alaisiaan samalla kun nousi polviltaan, jalkojen täristen pienesti. Telepaattisesti kenraali käski Náron katsomaan Iriadorin perään, syndraen kaarrellessa kauempana hiipuvien liekkien takana, selvästi pysytellen suosiolla kauempana nelisiipisestä lohikäärmeestä.

Lopulta Darius kävi Lorythasin käskyjen mukaisesti kiipeämään ylös tuon piikkejä pitkin kuonolta tuon otsalle, otteen lipsahtaen kerran jos toisenkin vaatteiden ja panssareiden ollen yhä märkiä. Haukansilmäinen kävi asettumaan varovaisesti istumaan lohikäärmeen sarvien päälle, ottaen samantien niin tiukan otteen kuin suinkin vain saattoi.
"Länteen, ei kaukana täältä...", Darius kävi neuvomaan Lorythakselle vielä suuntaa, ehkä täysin turhaa, ennen kuin valkea lisko lähti liikkeelle.
Ja jälleen Darius oli kauhuissaan. Liskon lentoa ei voinut edes kuvailla lennoksi, ennemmin liitämiseksi ja hyppimiseksi, vaikutti siltä ettei Lorythas tosiaan ollut tottunut tähän muotoonsa saatikka siipiinsä. Kenraali oli vähällä huudahdella säikähdyksestä kun puolikäärme teki yllättäviä liikkeitä tai näytti siltä, että itse lässähtäisi maahan. Haltia painautui vasten lohikäärmettä niin hyvin kuin kykeni, pitäen kiinni kuin hukkuva oljenkorresta. Darius koitti vain pysyä tuon selässä, peläten että tippuisi mikäli Lorythas liian teräviä liikkeitä lähti tekemään. Vaikka lohikäärme ei kovin korkealla lentänytkään.
Lokene kuitenkin alkoi häämöttää edessä, Dariuksen kyeten sen verran avaamaan katsettaan että näki sotilaansa. Sotilaille lähetettiin nopeasti napakka telepaattinen viesti siitä, ettei tarvinnut pelätä tätä kohti syöksyvää lohikäärmettä ja että noiden kannattaisi perääntyä naaraan luota ja laskea aseensa. Käskyä toteltiin mukisematta, Kuiskauksen sotilaiden perääntyen lohikäärmeen luota nopeasti, jättäen naaraan omilleen...



// Tuhon pärinät :------DDD EI PERSE NYT. ÄÄNI MENNEISYYDESTÄ. EI OLLU PUUHÖYLÄ EI :D:D:D:D:D:D: Ei enempää kahvia, liika on liikaa, pärisee. Kelaa nyt Jaakolla semmonen hirvee kalju spot reidessä. NÄÄ ON JAAKON MAITA JA TÄNNE ON TURHA MINKÄÄN LUONTOKAPPALEEN TULLA NAURAMAAN TAI MUUTEN JAAKKO MYRKYTTÄÄ NE //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Crimson » 28 Touko 2015, 18:43

Dariuksen kysyvänpelokas katse sai siivekkään serpentin kirjaimellisesti naurahtelemaan kuiskaavin äänin, lohikäärmeen pienesti jopa virnistäen suupieliään mokomasta. Kyllä Lorythas yhä tiesi, ettei Haukansilmä ehdotuksestaan kovin innoissaan ollut, mutta sekös tästä nyt hauskaa tekikin. Hopeakäärme kun ei todellakaan olisi kieltävää vastausta ottamaan vastaan, vaan nappaisi kenraalin vaikka käpäläänsä ja jolkuttelisi sitten kolmella jalalla, vain saadakseen kenraalin mukaansa.
Kenraali kuitenkin neuvoi omiaan katsomaan haavoittuneet matkaan ja seuraamaan sitten perästä, jahka ehtisivät. Sanojensa myötä kenraali lähti viimein kapuamaan Vaernin nokkaa pitkin tuon otsalle, Lorythasin kaikessa rauhassa odottaen päätään matalalla pitäen, että Haukansilmä saisi tukevan sijan itselleen ennen kuin matkaan lähdettäisiin. Lopulta serpentti kohotti kaulansa ylös, varmistellen vielä että Darius todella pysyisi siellä pään päällä. Kenraalin neuvovien sanojen myötä Lorythas lähti itseään kääntämään, notkean kehon tehdessä tiukan kaarrokseen ennen kuin siivekäs lähti talsimaan pois metsikön puolelta, arojen reunalle suunnaten.

Kuiskauksen sotilaat katselivat hetken kenraalinsa ja tuon siivekkään serpentin perään, kunnes haavoittuneita lähdettiin avittelemaan ratsujensa selkään. Nashira oli etäämmällä seurannut tapahtumia, ollen tietoinen siitä kaikesta mitä oli sattunut ja tahtoi Iriadorille niistä kertoa ja kuvia mielensisäisesti näyttää. Naaraspeura oli isäntänsä pyynnöstä nyt astunut pusikosta esille, toisen luokse maaten käyden, jottei itsensä satuttaneen punapään tarvinnut kipujensa kanssa yrittää itseään kookkaan eläimen selkään nostaa. Vaikka olisihan Iriador muilta sotilailta apua saanut halutessaan, mutta punapäinen ajoi nuo vain auttamaan muita. Kyllä hän itsekin pärjäisi, nyt kun Nashira taas oli vierellä.
Nárokin kävi lähemmäs tulemaan, naarasparivaljakon lopulta muiden luokse edeten ja lähtien suuntaamaan valkean serpentin perään, joka Kuiskauksen kenraalin kanssa edelle oli lähtenyt.

Metsikön kadotessa ympäriltä, kävi Vaern levittelemään niitä höyhenten peittämiä siipiään taas paremmin. Käärmeellä ei ollut oikeastaan minkäänlaista varsinaista hajua, kuin alitajuinen ymmärrys siitä miten se olisi kyennyt lentämään, joten ei Lorythas varsinaisesti uskaltanutkaan suoriltaan yrittää lentämistä. Varsinkaan nyt, kun Darius oli kyydissä.
Aluksi Lorythas vain niillä siivillään haki ilmavirtaa alle, kuin kokeillen miten siipensä toimisivat käytännössä, ennen kuin matalalle kohottautuen lohikäärme hypähti ilmaan. Muutamin siiveniskuin se kohosi muutaman metrin ylemmäs, eteenpäin kulkuaan suunnaten, ja sitten taas liitäen niin pitkälle kuin vain saattoi, sitten alas mahdollisimman pehmeästi laskeutuen, pidellen päätään mahdollisimman paljon joustaen paikoillaan Dariuksen vuoksi. Näyttihän se varmasti hassulta, mutta kuten todettu, ei Lorythas uskaltanut tämän enempää yrittää tähän hätään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hopeakäärme koskaan nelikoipinen, siivekäs peto oli, joten syystäkin urospuolinen sarvipää tarvitsi jonkinlaista totuttelua siihen, kuinka ylipäätään liikkua ilman että turvalleen itsensä kumoaisi.
Mitä useammin Lorythas sitä liitämistä kokeili, sitä korkeammalle serpentinkutale myös rohkeni yrittää. Pudotusta alas ei ollut kamalasti vieläkään, mutta riittävästi että siinä itsensä ehkä jotenkin satuttaisi, jos kyydistä tipahti. Aroilla käyvän tuulen avulla liitäminenkin tosi oli helpompaa, nelisiipisen käydessä viimeisen matkan kuromaan liitäen matalalla, ennen kuin hieman etäämmälle kävi laskeutumaan taas maahan kun Lorythas kykeni erottamaan selvemmin Lokenen ja sen lähellä olevat Kuiskauksen sotilaat.

Nopeammanpuoleiset askeleet veivät Hopeakäärmeen lähemmäs Lokenea, naaraan vain laiskasti käyden päätään kohauttamaan serpentin puoleen. Se henkäisi syvään uupuneena, tunnistaen kyllä Lorythasin vaikkei tuota näin ollut aikaisemmin nähnytkään, tervehtienkin säröisenmatalan lurituksen päästäen veljeään. Jostain siivekkään sisältä kumpusi samankaltainen, tosin paljon vahvempi ääni, Vaernin samalla astellen naaraan vierelle taas sitä tasapainoaan hakien siipiensä avulla.
Vien sinut kotiin”, siivekäs hymisi rauhallisesti lohikäärmekielellä, päästäen taas sitä värisevän kehräävää ääntä, ”Kaikki järjestyy, jaksa vielä hetki”, Lorythas yritti vakuutella Lokenelle, joka taas väkisin kävi itseään jaloilleen vääntämään toisesta kokoisestaan tukea ottaen. Siipiensä avulla Vaern avitti naaraskäärmeen selkäänsä, Lokene lähinnä käyden rötköttämään pehmeällä selänharjalla pitkin pituuttaan, päätänsä roikottaen vasemmalta puolelta isomman siiven lihaksien päällä. Ne valkeat, höyheniset siivet Lorythas taitteli sievästi molemmin puolin tukemaan pienempää serpenttiä, jonka hopeinen veri kävi sotkemaan kevyesti siivekkään selkää.

Koskaan Lorythas ei kuitenkaan Dariusta laskenut alas, kääntyenkin vain Briarin suuntaan heti kun Lokenen selkäänsä oli nostanut. Hopeakäärme halusi yhä pitää Haukansilmän lähellään. Siitäkin syystä, että pelkäsi sen petomaisen puolensa tulevan esille heti, jos yksin joutuisi jäämään. Ties mitä serpentti olisi saattanut Lokenellekin tehdä raivostuessaan uudemman kerran, Briariin saapumisesta sitten puhumattakaan…
Katso että Lokene pysyy kyydissä ja pysyy rauhallisena, joudun kävelemään lopun matkan, käske muiden seurata perässä”, Vaern kävikin toteamaan Winderille telepaattisesti, muiden ei tarvinnut niitä sanoja kuulla, jonka myötä koko tilanne vaikuttaisi siltä, että alun perin suunnitelmana olikin serpentin perässä seuraaminen Briariin saakka. Lorythas saattaisi tarjota noille apua haavojen kanssa, ennen kuin mokomat jatkaisivat matkaansa takaisin sinne, minne ikinä sitten olivatkaan olleet matkalla kun Lokene paikalle oli rysähtänyt. Puolikäärme koki olevansa velkaa Dariukselle siitä mitä oli tehnyt, joten… halusi tietenkin yrittää taas vain auttaa, oli se laskettavissa kuinka puolueelliseksi teoksi tahansa. Ei kukaan sitä ollut täällä todistelemassa. Ja Fritzkin kävisi näkemäänsä vetoamaan kuninkaalleen väkisin, jonka myötä Seyr saisi joka tapauksessa kirjeitä ihmisten kuninkaan kanssa vaihtaa…
Kunhan… Aran ei siitä vain pillastuisi, kun Lorythas halusi taas kenraalia avittaa. Sietäisi peräti olla tyytyväinen, jos Briar kykeni mahdollisesti pahoin haavoittuneet paikkaamaan niin, ettei kenenkään matkalla kaupunkiin saakka tarvinnut nuukahtaa kuoliaaksi.

Nelisiipinen asteli eteenpäin rauhallisen kiihtyvää tahtia, kuitenkaan juoksematta ryntäillen minnekään, kyytinsä pysyen tasaisen pehmeänä lähinnä Lokenen takia.
En koskaan sanonut että jättäisin teitä tänne”, jokseenkin mietteliäs, jopa harmistunut ääni jatkoi telepaattisesti taas Dariukselle, muutaman sotilaan paikalle saapunutta Nashiraa myöten jääden katsomaan ison serpentin perään kuin odottaen, että nyt lähdettäisiin kotia kohden.


//TUHON PÄRINÖISTÄ TULEE HIENO EPISODI ET DISSAA NYT :-----DDDD Perkeleen ääni menneisyydestä. PUUHHHHHHHHHÖYLÄ :DDD::DD Senkin pärisijä. Jaakko käyttäis housuja kaljuspotin takia vaan niin kauan et karvat kasvaa takasin. KÄRPÄSTATEILLA VETÄÄ MÄTTÄILLE RAJAT. SIITÄ EI KUKAAN TUU LÄPI ILMAN ET ON PAKKO MAISTAA//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Touko 2015, 20:18

Koska Lorythas ei varsinaisesti Dariusta alas laskenut tai vaatinut tuota pois niskastaan, ei Kenraali käynyt minnekään liikahtamaan. Katse kuitenkin seurasi kuinka haavoittunut naaras vaivalloisesti pääsi isomman uroksen selkään. Darius olisi halunnut auttaa tuossa prosessissa, mutta olisi ollut vain tiellä. Ei hänen kokoisesta haltiasta ollut nostamaan tai auttamaan Lokenen kokoista petoa paikoilleen, hyvä jos hän jaksaisi tuon jalkaa edes nostaa hitusen irti maasta. Lorythas kävi pyytämään kenraalia varmistamaan, että Lokene pysyisi kyydissä, kertoen joutuvansa kävelemään lopun matkasta. Hyvä, Dariukselle riitti tuo epätasainen lentäminen eikä Kenraali todellakaan halunnut katsoa Lokenen perään samalla jos Lorythas olisi niin hasardisti lennellyt miten sattuu!
"Odota hetki", Darius kävi vastaamaan sarvipäiselle, lähtien varovaisesti kiipeämään alas Lorythaksen niskasta tuon kaulaa pitkin Lokenen vierelle, uroksen selän puolelle istumaan, selkä menosuuntaan päin. Näin haltia kykeni ainakin joten kuten katsomaan ja auttamaan Lokenea paremmin, Pienesti silitellen selässä roikkuvan naaraan turkkia.

Tosin, siinä vaiheessa tuli kyllä miettineeksi, että heidän piti lähteä kyllä kohti kaupunkia... Heidän piti päästä kotiin ennen hämärää, mutta nyt jos Dariuksen piti istua Lorythaksen selässä Briariin asti, he eivät ehtisi kaupunkiin tämän illan aikana. Eikä kenraali pitänyt Briaria edes vaihtoehtona yöpymiselle saatikka pysähdykselle, sattuneista syistä. Tosin.. Briar oli lähempänä ja heistä osa oli loukkaantunut suuremminkin, kuten Iriador. Ehkä olisi järkevämpää vain mennä Briariin ja pyytää, josko Lorythas lainaisi heille kylänsä parantajia ja antaisi kuiskauksen yöpyä kylässään tai edes sen lähettyvillä. Tai ehkä he vain saattaisivat Lorythaksen ja Lokenen perille ja jatkaisivat matkaa, jos he pitäisivät vauhtia yllä, saattaisivat he ehtiä perille ennen keskiyötä. Ehkä.
"Meidän pitäisi palata kaupunkiin..", Darius vastasi Lorythaksen telepaattiseen viestiin, ennen kuin kävi kääntämään katseensa sotilaiden puoleen.
"Teemme mutkan Briarin kautta, Liikkeelle", Winder kuitenkin antoi käskyn sotilailleen, joista osa ihmetteli miksi näin, mutta kukaan ei ääneen käynyt kyseenalaistamaan. Ehkä oli vain hyvä, että he saattoivat liskot turvaan, eipähän voisi syyttää noiden mahdollisesta kuolemasta heitä, vaikkakin kaikki vammat mitä kaksi serpenttiä olivat saaneet, olivat Fritzin ja tuon miesten syytä. Mutta, totuudella oli tapana vääristyä riippuen lähteistä.

Matkaan käytiin, ratsujen pitäen väliä serpentti kaksikkoon, kuitenkin antaen Lorythasin määrätä saattueen tahdin. Darius koitti parhaansa mukaan katsoa että Lokene pysyi sijoillaan, aina välistä kehotellen naarasta pysymään hereillä ja silitellen tuon kaulansyrjää. Samalla kenraali kuitenkin piti silmällä sotilaitaan, varsinkin Iriadoria. Tuo ei näyttänyt voivan hyvin, eikä ihmekään. Ei varmasti tehnyt hyvää joutua muserretuksi sen kokoisen kolossin alle, puhumattakaan veden alla käymisestä, kun sattui pelkäämään vettä yli kaiken...
Haukansilmä pysyi kuitenkin hiljaisena, kaikkien suhteen. Kapteeninsa kävi telepaattisesti huomauttelemaan että he eivät tulisi ehtimään ennen yötä kaupunkiin ja tämä oli täysin turhaa, miksi he Briarilaisia edes auttoivat, Dariuksen kuitenkin luvaten selittää tilanteen myöhemmin niille, jotka selityksen näihin tekoihin halusivat. Mutta ei nyt, nyt oli tärkeintä vain saada Lorythas ja Lokene takaisin kylään.


// EN DISSAA YHTÄÄN :--D Puuhöylä menneisyydestä. Aina pärisee. Jaakko ajele samantien kaljuks koipes. PAKKO ON MAISTAA. VÄHÄN TATTIA NUOLAISTA. PIKKASEN POSKEEN TUNKEA. NONINYT TAAS LOPPU ENNEN KU ALKAAKAAN //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Crimson » 28 Touko 2015, 21:09

Lorythasin kaula kääntyi niin, että käärme kykeni seuraamaan kuinka Darius kapusi niskaltaan selänpuolelle lähemmäs Lokenea huomautuksensa myötä, serpentin jopa ojentaessa kaulaansa hieman alemmas, jottei tarvinnut pystysuoraan alas kiivetä. Kun haltia oli selkään istahtanut naaraan seuraksi, saattoi siipiniekka katseensa taas eteenpäin kohdistaa. Tärkeintä oli että nuo pysyisivät selässä. Heti sen jälkeen että Lorythas itse jaksaisi takaisin Briariin astella, vaikka voimat olivat vähissä. Mutta se Puolikäärmeen luja tahdonvoima ajoi serpentiksi muuttunutta eteenpäin, vaikka se olisi viimeinen teko johon Vaern enää tämän jälkeen kykenisi. Hän halusi saada Lokenen turvaan. Mitä nopeammin sen parempi…
Askeleensa joutuikin verkkaisesti eteenpäin, Hopeakäärmeen yhäkään miettimättä Haukansilmän joukkojen perään. Nuo joko seuraisivat kenraaliaan perässä, tai jäisivät tyhminä aroille ihmettelemään mitä oli tapahtumassa, sarvikruunuisen raahatessa Dariusta mukanaan kyläänsä kohden kuin mitäkin sotasaalista.

Darius kävi lähes Lorythasin odotuksien mukaisesti toteamaan, että heidän tulisi suunnata juurikin kaupunkiin takaisin. Miten pitkältä matkalta nuo lienivätkään olleen aroilla matkalla, sitä ei Lorythas tiennyt, mutta serpentti ei myöskään nähnyt ehtona antaa noiden nyt lähteä matkaan omiensa tykö, kun mukana oli haavoittuneitakin.
Se ei ole nyt vaihtoehto”, Vaernin kumea ääni värisi, serpentin jäädessä jokseenkin tyytyväisenä virnuillen seuraamaan sitä, miten Darius käski alaisiaan seuraamaan kuitenkin perästä Briariin.
Iriador huokaisi Nashiran selästä taempaa, naaraspeuran isännälleen pätien kuinka he eivät kotiin pääsisikään. Nashira jäisi ilman mukavia pahnoja ja ruokaa, ja sekös sarvipäistä pentelettä tuntui harmittavan – vaikka Iriador naaraalle aivan toista vakuutteli. Eiköhän Lorythaksella ollut jokaiselle Kuiskauksen ratsulle paikka ja sijaa ruokailla ja rauhoittua, ennen kuin matkaa taas jatkettaisiin. Tai niin sokea halusi ainakin kuvitella, samalla nuutuessaan pistäviin kipuihinsa paremmin Nashiran niskakarvoja vasten, tajuamatta oikeastaan varsinaisesti sen olevan entistäkin huonompi asento edelliseen nähden, painonsa rusentaessa valmiiksi murtuneita luita kasaan, jotka hengittämistä haittasivat. Sentään eivät keuhkoja käyneet repimään rikki…

Vaikkei lentää kyennytkään, piti Lorythas vauhtinsa kohden Briaria harvinaisen tahdikkaana, jopa välillä yllyttäen perässään tulevaa saattuetta ravailemaan paikoitellen perässään. Kyytinsä oli tasainen, Hopeakäärmeen välillä siipiensä asentoa korjaillen, päästellen välistä koko kehoaan värisyttäviä matalia huokauksia, joihin Lokene kävi uupuneena vastailemaan. Naaras oli kiitollinen siitä että Lorythas oli sen luokse saapunut takaisin, ja nyt sen ainoa tarve oli enää pysytellä hereillä ja hengissä, velipuolensa raahatessa sitä takaisin Briariin jossa sen haavat saataisiin paremmin paikattua. Dariuksen rapsuttelu ja läheisyys saivat Lokenen kehräämään tyytyväisyyttään, naaraan vastaillessa niihin kosketuksiin ja ääniin aina jotenkin pienesti, antaen ilmi että yhä hereillä oli, ja että haltian korviinsa kuuli.
Briariin ei olisi enää pitkä matka. Kyllä Lokene sinne jaksaisi, jos Lorythas oli tahdin pitämässä tällaisena.

Aivan ykskaks jostain taempaa kuuluva kolina sai naaraan kuitenkin kohottamaan päätään, kuin valoihin jäänyt peura, joka etsi mahdollista uhkatekijää ennen kuin karkuun pinkoisi pää viidentenä jalkana. Myös Lorythaksen askellus hidastui, lopulta pysähtyi tyystin, suuremman serpentin kääntyessä puolittain ympäri ja katsahti ratsailta alas tipahtanutta punatukkaista sotilasta, joka maassa kovin elottomana näyttä makaavan vaativasti määkivän ratsunsa vierellä.
Se Nashiraa vasten nojailu oli koitunut Iriadorin kohtaloksi, luiden ollen käynyt painamaan henkiteitä tukkoon ja yltyvän kivun myötä tajukin oli hiljalleen lähtenyt. Sokea oli kirjaimellisesti vieraillut tajuttomana jo kerran jos toisenkin, ja vaikka miten Nashira oli yrittänyt isäntänsä asentoa selässään korjata, oli korkeahaltia viimein mätkähtänyt naaraspeuran selästä alas maahan vapaapudotuksella. Jääden vain sijoilleen lojumaan. Vain puoliksi tajuissaan, mustelmilla olevaa rintaansa pidellen ja hankalasti hengittäen, yhä märkien hiusten puoliksi peittäen tuon kasvoja. Muutama lähemmäs ennättänyt laskeutuivat ratsailtaan alas, nuoremman luokse pyrkien, joka ei noihin oikeastaan edes jaksanut noteerata kunnolla, työntäen apua vain kauemmas jos kukaan yritti punapäistä pystyyn väkisin nostaa.

Sisäisiä verenvuotoja”, Seyr toisti telepaattisesti taas vain Dariukselle, ”Hänet pitää saada parantajien tykö”. Lorythasia kalvoi se tieto, että Iriador oli Winderille tärkeä. Nyt kun tuo maassa makasi eikä apua halunnut ottaa vastaan, sattui entisestään – mutta Hopeakäärme ei siihen voinut puuttua. Lokene oli hänelle tärkeämpi kuin Iriador, mutta jos Haukansilmä halusi sotilastaan ja ennen kaikkea kumppaniaan auttamaan, oli puoliverinen siihen valmis tarjoamaan tilaisuuden. Eivät he voisi jäädä tänne vain seisoskelemaan, itse kunkin tarviten lepoa ja sijaa haavojaan nuolla nyt. Eikä Lorythaskaan kykenisi juoksemaan Briariin, etenkään lentämään näin, vaikka miten likellä kylä jo näkyikin…
Haluatko alas?”, nelisiipinen lähtikin ehdottamaan hieman vastahakoisesti, käyden kuitenkin jo ojentamaan toista valtavista etusiivistään alemmas maata vasten, mitä kautta Darius voisi halutessaan lipua selästään alas, ”Kylässä tiedetään jo tulostamme, sinipukuisia ei käydä pysäyttämään porteille erikseen jos sinne edeltä menette”.


//NII NII. Puuhöylä menneisyydestä EI. EI :------DDDDD Voi mä meen nauramaan perseeni pöydän alle irti. En kestä (DDDDDDD Mut Jaakko palelee jos kaljuks pitää ryhtyä. VOI TATIT NYT ÄITI HEI, HEI, HEIIIIII :DDDD:D::D::D:D:DDDDD Jos Jaakko ryhtyy kaljuks niin saaks se sit käydä kysyyn Blackilta neuvoo kuin kalju pysyy lämpimänä talven yli :DDDDDDD//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Touko 2015, 22:01

Darius winder, Pumpkin


Kaupunkiin lähteminen ei ollut vaihtoehto, näin hopeakäärmeen mukaan, eikä Darius varsinaisesti halunnut pistää vastaan. Briar oli kaikkien selviytymisen kannalta nyt paras vaihtoehto, joskaan Darius ei välttämättä itse olisi halunnut Briariin mennä. Kenraali katsoi itsensä vain tuovan ongelmia puolueettomalle kylälle ja sitä hän ei halunnut. Aran oli kyllä luvannut pysyä erossa Briarista - ellei tuolle uutta, kunnon syytä annettaisi - mutta juuri nyt Dariusta huolestutti ihmiset, jotka saattoivat tulkita Kuiskauksen väliintulon väärin.
Kaikessa omassa hiljaisuudessaan Darius jatkoi Lorythasin selässä istumista, pitäen Lokenea silmällä. Nyt kun taistelusta oli selvitty ja jokainen oli osaltaan ehtinyt rauhoittua, alkoi Dariusta ahdistamaan entistä enemmän. Lorythasin seura, kuin myös Briariin meneminen. Hänet oli viimeksi nöyryytetty, alistettu siellä, loogisesti moiseen paikkaan palaaminen ei oikein houkutellut, vaikka Briariin liittyikin myös mukavia muistoja. Silti, se pelko kävi jälleen hiipimään päällimmäiseksi tunteeksi, Dariuksen kuitenkin peitellen sitä ahdistustaan parhaansa mukaan.

Darius kuitenkin havahtui omista aatoksistaan kuullessaan sen kolahduksen siinä missä muutkin. Katse kohosi Lokenen turkista ylös, vain huomatakseen kuinka Iriador oli tipahtanut ratsailta. Sillä samalla sekunnilla se pelko ja ahdistus vaihtuivat toisenlaiseen pelkoon, kenraalin ynähtäen pienesti. Hän olisi halunnut heti hypätä alas Lorythaksen selästä ja juosta kumppaninsa luokse, mutta ei voinut. Sentään tuo näytti olevan tajuissaan, toisten sotilaiden käydessä loukkaantunutta tiimitoveria tarkastamaan. Iriador ei kuitenkaan käyttänyt olevan kovinkaan innoissaan ottamassa vastaan heidän apuaan.
Sivusilmällä kenraali vilkaisi Lorythaksen puoleen tuon telepaattisen viestin saadessaan, vastaamatta kuitenkaan mitään. Kenraali oli kahden vaiheilla jo hyppäämässä alas puoliverisen selästä, kun Lorythas kävi sitä vaihtoehtoa kenraalille tarjoamaan. Hetkeksi Darius kääntyi kunnolla katsomaan merkittävästi hopeakäärmeen kasvoja päin, kunnes nopeasti kävi laskeutumaan tuon selästä, sitä siipeä varovaisesti hyväksi käyttäen.

Nopeasti Darius juoksi Iriadorin luokse, pyytäen sotilaita tuon ympäriltä perääntymään, kenraalin kyykistyessä Iriadorin puoleen.
"Iriador, vien sinut Briariin edeltä, koita jaksaa", Vanhempi aloitti rauhallisen lempeästi, samalla kun viittoi Nároa tulemaan lähemmäksi. Joukon hännillä ravaillut syndrae tuli nyt nätisti luokse, käyden samantien pistämään maaten isäntänsä ja punapäisen vierelle, jotta Darius ja toiset sotilaat saivat autettua Iriadorin paremmin syndraen selkään. Darius itse nousi jälleen Náron kyytiin samalla kun otus ponnisti ylös, istahtaen nyt Iriadorin taakse.
"Nojaa minuun, koita pysyä hereillä ja suorassa", kenraali jatkoi, "Muut seuratkaa Seyriä, odotamme teitä Briarissa", jahka uusi komento oli annettu, kannusti kenraali Náron liikkeelle, syndraen ottaen muutaman nopean askeleen, ennen kuin pinkaisi vauhtiin kadoten näkyvistä melkein heti, tuulenjuoksian käyttäessä hyväkseen yliluonnollista nopeuttaan. Ei siinä mennyt kauaa, kun haltia kaksikko Briarin porteille saapui ja heidät otettiin vastaan Lorythasin sanojen mukaisesti, Darius kysyi tietä heti sairastuvalle - mikäli kylässä sellaista oli, tai edes erillistä parantajan asuntoa - ja ohjeet saatuaan ohjasti Náron rakennukselle.
Darius auttoi Iriadorin alas ratsailta ja kirjaimellisesti kantoi tuon tuvalle, ripein askelin, jotta Iriador saatiin parantajan käsittelyyn mahdollisimman nopeasti.



Pumpkin oli kuullut etäisesti ne kontrabassoa muistuttavat karjahdukset kaukaa idästä päin, tietenkin päivystäen kohti Mor metsää Lorythasin kartanon katolla. Se ei ollut lähtenyt alunperin Lokenen ja muiden mukaan lähinnä siksi, että tiesi häiritsevänsä nuoria lentäjiä ja noiden ratsuja. Jokin oudon ahdistava tunne alkoi kalvaa nuorta serpenttiä, naaraan kuitenkin pysyen nätisti Briarissa, missä se oli lähinnä kuokkinut viime kuukaudet. Ei se ollut virallisesti kenenkään lemmikki saatikka ratsu, Pumpkin oli vain... riesana. Se oli kuitenkin kehittänyt erittäin lämpimän suhteen Lokenen kanssa ja oikeastaan Lokene oli se syy, miksi Saga oli kylässä pysynyt. Olihan kylässä myös sinällään mukavaa asustaa, hän sai olla omassa muodossaan ja silti nauttia humanoidien seurasta ja seurailemisesta. Ei Pumpkin nähnyt mitään syytä poistua täältä, kerta häntä ei varsinaisesti poiskaan ajettu.

Nyt kuitenkin muutama ratsastaja oli palannut reissultaan ilman Lokenea ja Lorythasta, Pumpkinin tietenkin käyden heti tunkemaan nokkansa kuuloetäisyydelle. Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut, eikä voinut sanoa pitävänsä kuulemastaan. Heidän kimppuunsa oli hyökätty, Kenraali Fritzin toimesta ja he olivat menettäneet muutaman omistaan. Myös Lorythas ja Lokene olivat ottaneet osumaa, mutta olivat tulossa takaisin perästä päin kera Kuiskauksen sotilaiden. Sen pidempään ei Pumpkin ollut jäänyt ihmettelemään vaan pieni serpentti oli syöksähtänyt lentoon kohden länttä, hänen piti päästä heti Lokenen luokse! Ei hänen kauaa tarvinnutkaan lentää, kun ensin tuli vastaan yksi kuiskauksen ratsukoista - se syndrae, ei Pumpkin tuota muuten olisi tunnistanut kuin hajusta, sen juosten ohi niin pirun nopeasti - ja pian vastaan tuli suuri, urospuolinen serpentti joka Lokenea kantoi.
"Lokene!", Naaras rääkäisi surkeana itku kurkussa lohikäärmeiden kielellä, syöksähtäessään kohden haavoittunutta naarasta - ehkä tyhmästi, ei hän ollut tietoinen Lorythasin petomuodon aggressiivisuudesta. Sentään hän kyllä tunnisti Lorythasin, ei vain ollut tietoinen tuon lohikäärmemuodosta saatikka siitä, miksei tuo ollut sitä aikaisemmin käyttänyt, mutta se oli nyt sivuseikka mistä Saga kyselisi myöhemmin. Tällä hetkellä sitä huolestutti vain ja ainoastaan Lokene.



// KYLLÄ. ÄÄNI PUUHÖYLÄSTÄ. Tätä virnuilun määrää taas (D Kaljujaakko. TATTEI :D:D:D:D:DD:D::D Joo, Blackilta vaan kysyyn kui pysyy lämpimänä. Black sitten tuikkaa Jaakon jalat tuleen silleen onko nyt lämmin. Meno muuten tämä //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Release the beast || CRIMMM

ViestiKirjoittaja Crimson » 28 Touko 2015, 23:22

Iriador kärvisteli maassa tuskanhiki otsallaan, koittaen taas näin tajuihinsa tullessaan ymmärtämään tilannetta paremmin. Ei nuorempi aluksi edes tajunnut tipahtaneensa Nashiran selästä alas, saati sitten vastustelleensa muita, ollen siitä jonkinlaisesta hetkellisestä koomastaan täysin ymmällään sen johdosta, että itsensä näin yllättäen maasta löysi. Rintaan kuitenkin koski, sen kivun myös muistuttaen punapäätä siitä, ettei ehkä olisi kannattanutkaan niin vapaasti kääntyä naaraspeuraa vastaan nojaamaan…
Kovasti sokea yritti apuun tulleille väittää olevansa kyllä kunnossa. Ja niinhän hän olikin! Kykenemättä taaskaan varsinaisesti kuitenkaan kunnolla ymmärtämään, että Fritz oli saanut aiheutettua enemmän vahinkoa polkemalla hänet sinne vesilammikkoon, kuin pelkän henkisen shokin. Jostain syystä sattui kuitenkin niin paljon, ettei Iriador itseään pystyyn jaksanut nostaa takaisin ja kavuta sarvikruunuisen ratsunsa selkään, vaan jäi siihen maahan rohisemaan. Haluten vain hetken pysyä rankansa suorassa leväten, kun istuen se painui kasaan ja teki olosta tuskallisen.

Kaiken sen kieltelyn ja avun hylkäämisen myötä, yritti sokean katse etsiä viimein jotain edestään Dariuksen tullessa vierelle. Iriador olisi tunnistanut kenraalin äänen vaikka unissaan! Toinen punatukkaisen käsistä kuitenkin kävi työntämään myös Haukansilmän apua kauemmas, mutta toisin kuin muiden kohdalla, hyväksyi korkeahaltia vahempansa avun ja sanat. Ei hän voisi vastaan laittaa Haukansilmälle kauaa, siitäkään syystä että silmäpuolen läheisyys tässä tilanteessa antoi omaa turvaansa punapäälle, joka oli niitä Lorythasin kumahtelevia sanoja vain kuunnellut ja mielessään pyöritellyt. Hän olisi halunnut nähdä miltä Hopeakäärme näytti, mutta sitä tilaisuutta Iriadorille ei oltu nyt tarjottu. Tuskin tultaisiin koskaan enää tarjoamaan, Iriadorin ollessa onnellinen ylipäätään siitä, että oli Seyrin todellisen olomuodon silloin viimeksi Briarissa näkemään.

Iriador yritti hankalasti muita auttaa päästäkseen nyt Náron selkään istumaan, Nashiran katsellessa vieressä isäntäänsä. Se jäisi tietenkin tänne seuraamaan muita Kuiskauksen sotilaita, sillä ei kyennyt Náron tapaan kiitämään niin lujaa mitä nyt olisi ollut tarve. Naaraspeura luotti Dariukseen. Luotti siihen että kenraali saisi punapäisen ajoissa turvaan. Siksi se niin säyseästi vain katseli tuota toimitusta vierestä, määrätietoisesti määkäisten kaksikon perään.
Älä vain… koske rintakehälle”, Iriador ähkäisi, nojaten itseään paremmin Winderiä vasten, ennen kuin Náro ampaisi liikkeelle.

Ei tarvinnut kauaa syndraen selässä roikkua, kun se jo Briarin porteista sisään asteli. Ennen kuin punatukkainen lainkaan ehätti kenraalille vastaan laittaa, oli tuo jo kantamassa häntä sinne, minne kyläläiset opastivat. Suurempaan rakennukseen, jossa jo muutamia metsässä suoritetun yhteenoton myötä loukkaantuneita Briarilaisia oli ehditty paikkailla ja saada lepäämään. Tämä tila oli kuitenkin varattu nyt täysin kenraali Winderin miehille, jahka nuo perästä tosiaan tulisivat, eikä tilaa jäänyt koristamaan yksikään lohikäärmeratsastajista. Nuo saatettiin toisaalle, muihin tiloihin tai omiin koteihinsa lepäämään, pelkkien parantajien ja hoitajien jäädessä paikalle odottelemaan mahdollisia haavoittuneita.
Yksi parantajista oli saatettu Dariuksen ja Iriadorin tykö. Tuo oli puhdasverinen haltia, jonka toista kasvopuoliskoa koristi selvä paloarpi ja käsistä puuttui toisesta sormi, toisesta vain puolikas. Vaikka nainen kokeneempi ja vanhempi ratsastaja olikin, oli tuota silti siunattu myös parantajan lahjoilla, ja Iriador saattoi olla vain kiitollinen tuolle.
Punatukkaisen olkapäiltä laskettiin olkapanssarit, sekä loputkin ylempää kehoa suojaavat panssarit ja vaatteet, jonka myötä ne ilkeät mustelmat myös kävivät näkymään. Pienempiä oli siellä täällä, mutta oikean solisluun alapuolelta se jälki oli lähes musta, jäljen leviten sitten violettina haaleten eteenpäin.
Menisit muita vastaan…”, punapäinen tokaisi Haukansilmälle telepaattisesti, sokean hymyillessä väsyneesti kumppanilleen, ”Ei minulla ole hätää”.


Jo siinä välissä kun Haukansilmä oli Hopeakäärmeen selästä laskeutunut, oli Lorythas käynyt jatkamaan matkaansa taas eteenäpin. Käärme tiedosti muun saattueen seuraavan Dariuksen käskyn mukaisesti perästään, vaikkei siivekäs millään tavalla käynytkään indikoimaan että noita odottelisi suotta. Mutta Kuiskaus seuraisi varmasti kenraaliaan, joka ohitse syndraen kera sujahti, kohti Briaria jossa portit noille olisivat auki. Aivan kuten Vaern oli luvannut.
Loryn piti yhä kuitenkin saada Lokene Briariin, nelisiipisen jatkaessa tallustamistaan kylää kohden joka lähestyi hiljalleen serpenttiä ja tuon saattuetta. Mutta matkaan otti liittyäkseen myös toinen paha, jonka puoleen Lokene nyt päätään kohautti.

Pumpkin oli jollain ilveellä liikkeellä, suunnatessaan kulkuaan kahta valkeaa serpenttiä päin, joka tietenkin sai Lorythasin suojeluvaiston heräämään. Eihän pienemmästä serpentistä ollut sille minkäänlaista vastusta, mutta nyt kun Haukansilmä oli selästä karannut, eikä Lorythasilla ollut ketään kehen luottaa haavoittuneen naaraan lisäksi – jota sen täytyi suojella – heräsivät ne vaistot hetkellisesti, kun värisevä rääkäisy päästettiin punaista liskoa kohden varoitellen. Haavoittunut naaras velipuolensa selästä käsin kävi kuitenkin tuhahtamaan turhautuneena, polkaisten toisella käpälällään ja kuonollaan työntäen Lorythasia vasten, joka sai isomman katsahtamaan vinosti kannettavansa puoleen. Kuin hätkähtäen tilanteen tasalle siinä mielessä, ettei Sagaa tarvinnut kauemmas käydä ajamaan, Lokenen suorastaan vain haluten tuon nyt lähelleen. Nyt kun Dariuskin oli toisaalle lähtenyt omiaan avittaakseen.
Taas siivellinen peto sai korjata suuntaansa, turkoosin katseensa jäädessä kuitenkin seurailemaan pienempää liihottavaa serpenttiä, joka niin paniikinomaiselta yllättäen vaikutti.
Mistä sinä tänne tiesit tulla…”, Hopeakäärmeen jylisevä ääni Sagalta tiedusteli lohikäärmeidenkielellä, sen katseen laskeutuen kuitenkin taas menosuuntaa kohden hetken seurailun myötä, ”Laskeudu selkääni, pidä Lokenelle seuraa. Kai ratsastajat palasivat jo? Kai kylässä ollaan tietoisia siitä että tulemme?”, siivekäs uteli pienemmältä naaraalta.


//ÄÄNI PUUHÖYLÄSTÄ AKSU NYT (DDDDDDDDDDDD EI OLLU SE PUUHÖYLÄ. Siellä haaveilet tattien perään niin. Jaakkon tattien. IMEAN :DDD:D:D:D MUT LOL! Black ei saa polttaa toisen koipia. Jaakko heittää Blackia muuten Hecalla silleen YOLO. Kikattava pörröpää lentää päin turpaa. Ja perässä se saatanan siili. MUT MIT—WTF WAS THAT DON’T…. DON’T KICK THAT SAND IN COOL CAT’S FACE. NO GOD PLEASE NO//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void


Edellinen

Paluu Metsänreunat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron