Kirjoittaja Wolga » 02 Tammi 2016, 21:23
//täältä tullaan!//
Thea Auvray
Talvella metsä oli aivan erityisen kaunis, suorastaan henkeä salpaava pakkasaamuina kun auringon kultaiset säteet pujottelivat puunrunkojen välistä kimaltamaan kuuraisessa maassa. Tai olihan tällä hetkellä ihan rehellistä luntakin, eikä vain kuuraa. Tällaisia aamuja hän oli kaivannut koko vuoden. Eikä sitä voinut ihailla pelkästään ikkunan läpi. Thea ei viitsinyt koskeakaan linnunpesää muistuttavaan hiuspehkoonsa kammalla, veti vain päähänsä turkismyssyn. Peilin tarjoama kuvajainen sai rasavillin nauramaan, läpinäkyvä valkoinen yömekko maitokahvin väristä ihoa vasten, paljaat varpaat ja karvalakki syvälle päähän työnnettynä. Niin, että lakin sivuista tursotti noita lähes mustia, kähäräisiä suortuvia. Ehkä hän joutuisi vielä hetken malttamaan mielensä, jotta saisi puettua päälleen, eihän hän halunnut paleltua kuitenkaan. Thea avasi makuukamarinsa ovea ja huikkasi ohi kulkevalle palvelijattarelle käskyn valmistella hänelle aamupala eväspussiin, unohtamatta pullollista hienointa punaviiniä mitä kartanosta tällä varoitusajalla löysi. Ensimmäistä oikeaa pakkaspäivää oli oikein juhlia, siitäkin huolimatta että palvelijatar soi hänelle paheksuvan katseen – mitäpä se kenellekään kuului, vaikka hän olisikin aikonut ottaa heti aamusta hiprakan.
Ennen ulos astumista hän oli verhonnut vartensa paksuilla, mittatilauksena hänelle talvikäyttöön tehdyillä mokkanahkaisilla housuilla, harmaalla korkeakauluksisella villapaidalla jota oli kirjailtu punaisin ja sinisin koristekudoksin. Jaloissaan hänellä oli löysät talvisaappaat, epäilemättä jostain kaukaa tuodut. Tai vähintään kalliit. Kaiken komeuden kruunasi jo aamulla päähän painettu karvalakki ja polviin asti pitkä, muotoon ommeltu takki, jonka kaulus oli koristeltu turkein. Thean ei ollut kylmä, ei ollenkaan, kun hän asteli eväspussia kädessä roikkuen ja viinipullo kainalossaan kohti tallia. Tallissa häntä odotti valmiiksi satuloituna valkoinen tammansa, barokkihevosen näköinen aina kavioista korvanpäihin. Tallipoika piilotti eväät ja pullon ratsun satulalaukkuihin, iski silmäänsä ja tarjosi ratsastusseuraa – tietäen, että hyvänä päivänä tuo nuori aatelinen olisi voinut tarjota onnekkaalle miehelle naisellista lämpöä. Tänään ei kuitenkaan ollut sellainen päivä ja käkkäräpää tyytyi vaan nyrpistämään tyytymättömänä nenäänsä ja sivelemään ratsunsa turpaa, suomatta katsettakaan tallipoikaan. Kun häntä yritettiin auttaa satulaan, tönäisi hän jalallaan miestä kauemmas, toinen pyllähti lumiseen maahan kiroten. Ei neitonen sitä jäänyt kuitenkaan kuulemaan, vaan kehotti tammansa raviin ja leveä hymy huulillaan ratsasti pihaporttien ohi, kohti metsää.
Sopivan paikan löytäminen tuntui hyvältä seikkailulta ja nainen kuvittelikin etsivänsä piilopaikkaa, suojautuakseen häntä jahtaavalta tallipojalta. No, eihän tallipoika hänen peräänsä ollut oikeasti lähtenyt, mutta aatelisneito tykkäsi leikitellä ajatuksella. Talvinen metsä oli huumaava kirpeine tuoksuineen ja pakkasesta paukkuvine puineen, hän saattoi melkein kuulla vesistöjen rätisevän jäätyessään. Lopulta ratsu pysäytettiin pienelle aukealle, paikkaan johon täydellisesti valo laskeutui ja tuntui muovaaman lähes portin johonkin toiseen todellisuuteen. Eikä Thea voinut ohittaa moista näkyä. Naisen laskeutuessa satulasta, narisi pakkanen hänen jalkojensa alla. Satulalaukuista etsittiin eväät ja pullo, nahkahanskaan verhottu kämmen siveli ratsun kimoa karvaa hetken ennen kuin riisui takkinsa ja levitti sen maahan. Istuutui sitten takkinsa päälle, risti säärensä ja nosti kasvonsa kohti aurinkoa. ”Tervehdin sinua, oi suuri aurinko”, Thea kikatti ja avasi pullosta korkin, nosti sitä hetkeksi kohti auringonsäteitä ja hörppäsi pitkän kulauksen. Punaviini lämmitti mukavasti suuta ja ruokatorvea.
Thea kerkesi syödä eväänsä ja juoda muutamankin kulauksen viiniä, ei tosin niin montaa että olisi humaltunut, kun ensin hyvin läheltä juoksi yksi haukahteleva koira ja hetken päästä loputkin kettukoirat. Kyllähän aatelisneito tiesi miksi tuollainen haukkuva koiralauma täällä oli, kettujahtihan oli suosittu harrastus nuorten aatelismiesten kesken. Olipa hänkin moiseen huvitukseen joskus osallistunut. Haukku tuntui pysähtyvän paikoilleen, mikä sai aatelisen höristämään uteliaana korviaan, myös tamma kohotti päätään tutkaillakseen tilannetta tarkemmin. Ei mennyt hetkeä kauempaa, kun sekä nainen että ratsu näkivät vilaukselta ratsastajien porukan ohittavan aukion. Thea ei voinut vastustaa kiusausta vaan pakkasi tarpeensa, puki takin päälleen ja kapusi tammansa selkään, hoputti eläimen raviin ja suuntaan johon oletti miesten ja koirien kiirehtineen.
Ketunmetsästäjiä, oikeassa hän oli ollut jälleen, mutta tällä kertaa saaliina ei ollut kyllä kettu ollenkaan. Nainen roikotti pulloa vasemmassa kädessään ja piteli oikeassa kädessään ohjia, pysäytti ratsunsa miesten ratsujen rinnalle. ”Hyvää päivää Alfred”, Thea tervehti päätään nyökäten ja nosti pullon huulilleen, vilkaisi samalla tuota siivottoman näköistä kerjäläistä jota yksi miehistä näytti sättivän. ”Eihän tuo ole kettu?”, kohotti kulmaansa kysyvästi hölmistyneelle nuorelle aateliselle, jota hetki sitten oli nimellä tervehtinyt. ”Thea, eikö ole vähän aikaista viinille?”, Alfred sätti käkkärätukkaa ja sai muutkin miehet pudistelemaan päätään paheksuen. Neito kohautti olkiaan ja naurahti. Jäi sitten seuraamaan suunsoittoa, joka muistutti enemmänkin aatelismiesten egojen pönkitystä heikomman avulla kuin mitään tarkoituksenmukaista kouluttamista. Thea hörppäsi jälleen pullostaan huikan.
”Eikö tuo ole aika lapsellista?”, hän hymähti päätään pyörittäen, kun joku miehistä innostui enemmänkin sanallisesti kerjäläistä sättimään.