Sivu 2/2

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 18 Heinä 2018, 23:59
Kirjoittaja cardea
Niketa hymyili lempeästi vanhukselle, kun tuo muistutti hänen menevän toisinaan jopa vieraiden edelle. Hän oli kuitenkin jo niin sitoutunut majakkaan, että itsekäs ajattelu oli varsin haastavaa. Hänellä oli omat haaveensa ja unelmansa, mutta ne olivat lähes kaikki tavanomaisia. Kumppanin löytäminen, lapset, miellyttäviä vieraita ja sodan loppu. Viimeinen oli tottakai kerrassaan utopistinen. Siltä se ainakin vaikutti. Puolueettoman majatalon pitäminen oli toisinaan kerrassaan haastavaa.

Selatessaan päiväkirjaansa ja miettien kaikilta kannoilta asiaa, Niketa uskoi voivansa lähteä. Tottakai hän joutuisi asiasta sopimaan kokin kanssa sekä järjestelemään turvatoimia ja… Yhtäkkiä hänen ajatuksensa juoksivat seinään päin ja hajosivat kun vanhus totesi, ettei aika olisi millään tavalla este. Vaikka Niketa oli majatalon sisällä mahtava valta, hän ei ikinä ollut edes kuvitellut aikajanalla hyppimisen olevan mahdollista! Aika oli aina vain... ollut hänen koskemattomissaan. Kukaan edellinenkään pitäjä ei ollut edes uskaltanut leikkiä niin mahtavalla voimalla. Se, että kulkija ehdotti asiaa niin rennosti sai majatalon pitäjän sydämen sykähtämään. Hän ei olisi noita, ellei ajatus olisi suorastaan hetken kiljunut houkutuksia. Hän olisi voinut nähdä vanhempansa viimeisen kerran, veljensä.... Hän voisi tietää mitä hänen tulevaisuutensa pitäisi sisällään jopa, jos osaisi muotoilla pyyntönsä oikein. Mutta halusiko hän todella niitä asioita? Kyllä, mutta ei. Hän oli sanonut hyvästinsä jo kauan sitten. Ikävä ei ikinä katoaisi, mutta hän oli jo päässyt yli kivusta, joka tuli kun hän ajatteli menetettyjä läheisiään. Haluaisiko hän lisäksi todella tietää oman tulevaisuutensa? Mitä jos se olisi kammottava? Ei, hän ei halunnut tietää. Niimpä Niketa totesi: ”Olen otettu ehdotuksestanne, mutta tämä hetki, paikka sekä seura on vallan mainio. Minä uskoisin, että voimme mennä huomen aamulla ja silloin ajankaan ei tarvitse liikkua minun vuokseni”. Hetken epäröityään hän kosketti hellästi vanhuksen kättä: ”olen kuitenkin otettu, että olitte valmis siirtämään kelloja vuokseni”. Hän taputti luisevaa kämmenselkää ja palasi syömään. ”Lisäksi äitini sanoi aina, että yön yli nukkuminen tekee ihmeitä järjelle sekä jaksamiselle. Saatte tekin levätä kunnolla ja puhdistetut vaatteet aamulla ja kunnon aamupalan jälkeen maailma on paljon paremmin valloittamisen arvoinen. Enkä minä haluaisi nähdä tätä pientä ihmettä väsyneenä ja sänkyäni kaipaavana”, Niketa sanoi naurahtaen.



Lopun aterian Niketa pyrki juttelemaan niitä näitä, vaikka hän olisikin todellisuudessa halunnut kirmata kokin luokse kertomaan, että hän - Niketa - kävisi ihmisten kaupungissa huomenna. Innostus ei ollut kuitenkaan syy olla epäkohtelias. Tosin kun ruoka ja jälkiruoka oli syöty, hän kohteliaasti vetäytyi hetkeksi ja juoksi huoneesta päästyään Kokin luokse. Tai paremminkin, satama kiidätti hänet läpi seinien muodostuneista oviaukoista. Asia oli selvä muutamassa minuutissa ja emäntä palasi posket punoittaen ja silmät innostuneina vieraan luokse. ”Huomenna saat viedä minut ostoksille”, hän totesi matkaajalle eikä koettanut enää laisinkaan piilottaa miten innoissaan oli. Hän varmasti kääntyilisi ja kierisi sängyssää, mutta hyviä asioita piti toisinaan odottaa. "Jos haluatte istua hetken tulen ääressä, se hoituu kyllä. Voin myös järjestää mukavan kylvyn huoneeseenne ja ohjata teidät sinne", Niketa kertoi rauhoittaen itsensä. Hän ei ollut enää viisitoista kesäinen tytönhupakko, jotenka hän käyttäytyisi ikänsä mukaisesti. Hän voisi sallia itselleen muutaman ilon hypyn myöhemmin. Kun kukaan ei näkisi.​

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 15 Loka 2018, 18:29
Kirjoittaja Aksutar
Hyväksyvä, määrätietoinen hymy nousi vanhuksen kasvoille, kun noita kävi kieltäytymään tarjouksesta leikkiä ajan kanssa. Harva kieltäytyi siitä, yleensä käyden suuna päänä kyselemään minne olisi mahdollista matkata ajassa ja mitä tapahtuisi, jos he sen tekisivät. Puhumattakaan sitten tulevaisuuden tietämisestä, kovin moni halusi sinne kurkistaa, miettimättä yhtään, miten se vaikuttaisi nykyhetkeen. Joskus oli parempi elää onnellisen tietämättömänä, kuin kauhuissaan odottaa jotain kamalaa, josta tiesi.
"Minulla on aikaa, jos muutatte mielenne", vanhus hymisi majatalonemännälle, antaen tarjouksensa jäädä auki, mutta ei siihen sen enempää enää palannut. Niketa ei muuttaisi mieltään illan aikana, mutta ehkä joskus tulevassa, kun aika olisi oikea...

Ruokailu jatkui keveämpien aiheiden parissa, noidan pitäen kiltisti seuraa vanhukselle, joka aterian edestään söi hiljalleen. Ja kun ruokailu oli saatu päätökseen, poistui Niketa hetkeksi seurasta, Archelauksen suoden sen noidalle, jääden itse odottamaan sijoilleen. Kauaa ei harmaahapsen tarvinnut yksin viihtyä, kun noita jo palasi paikanpäälle ja ilmoitti halustaan päästä ostoksille huomenna. Innostuksen saattoi myös nähdä naisen olemuksesta, sen pilkkeen silmäkulmassa saaden sokean hymyilemään itsekseen.
"Mitä vain neiti haluaa", Kuului lempeänmatala vastaus hymyn takaa, ilmeen muuttuen lopulta mietteliäämmäksi, kun Niketa lähti ehdottelemaan tulenääressä istuskelua tai huoneeseen vetäytymistä kylvyn ääreen.
"Kylpy kieltämättä kuulostaisi loistavalta idealta. Sen myötä voisin vetäytyä lepäämään", mies pohti, pitkää partaansa sukien, ennen kuin sijoiltaan nousi nikamat rutisten ja paukkuen.
"Joten jos viitsitte, voisitteko saattaa minut huoneelle. Sen jälkeen voin teille myös toivottaa hyvät yöt, aamulla tapaamme uudestaan, mielenkiintoisissa merkeissä".

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 02 Tammi 2019, 23:04
Kirjoittaja cardea
Lämmin kylpy tekisi hyvää hänelle, sekä matkaajalle. Hän meni auttamaan vanhuksen tuolista sekä asetti tämän kädet omaan kyynerpäähänsä. ”Sen saatte. Kuuma vesi tekee ihmeitä väsyneille jaloille ja uni maistuu monta kertaa suloisemmalta puhtaudessa”, hän totesi lähtien kävelemään rauhallisesti. ”Saa nähdä miten minä nukun”, hän nauroi astuessaan eteiseen. Hän lähti nousemaan rappusia varoitettuaan ensin niiden alkamisesta ja ohjasi vanhuksen muutamalla askeleella ovelle. Hän aukaisi sen ja sen takaa löytyi mukavan käytännöllinen huone. Huonekalut olivat hyvin tehtyjä, mutteivat pröystäilleet sillä. Sänky oli sellaisella korkeudella, ettei siihen tarvinnut kumartua ja nouseminenkin olisi helppoa. Sitä vastapäätä oli takka, jossa tanssahtelivat iloiset liekit lämmittäen mukavan näköistä nojatuolia. Ikkunan edessä oli amme, joka höyrysi täynnä lämmintä vettä ja sen vierellä odottivat kunnon pesuharjat, saippuat ja pyyhe sekä kylpytakki johon voisi kääriytyä. 


Niketa katseli ympärilleen ja yöpöydälle ilmestyi vienosti tuoksuvia kukkasia sekä pikari täynnä raikasta vettä. ”Parempi. Nyt, jos tarvitset mitään voit vain sanoa sen. Majakka täyttää sen tai hakee minut paikalle. Ajalla ei ole tässä asiassa merkitystä. Saanko näyttää missä kaikki on? Ajattelin myös, että voisin myös pestä kaapunne ja paikata jos tarve vaatii. Saatte ne sitten puhtaina takaisin aamulla”, Niketa jutteli ja taputti vanhuksen kättä lempeästi. Hän tiesi kyllä, ettei majatalo antaisi vanhuksen kaatua ja loukata itseään, mutta hän halusi tehdä toisen olon turvalliseksi huoneessaan.

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 07 Touko 2019, 21:56
Kirjoittaja Aksutar
Niketa lähti saattamaan vanhusta rauhalliseen tahtiin huoneelle, siinä samalla arvuutellen, mitenhän noita itse mahtaisi nukkua.
"Noh, kunhan jotenkuten saatte unta, ettei huomenissa väsytä!", Archelaus hymisi, samalla kun antoi naisen häntä johdattaa eteenpäin.
Ei aikaakaan, kun he saapuivat huoneelle, jonka oli määrä olla kulkurin toivomusten mukainen. Ja niinhän se olikin, Mardukin löytämättä mitään valittamista näkemästään — tosin eipä häntä varsinaisesti mikään olisi häirinnyt huoneessa, kerta loppupeleissä vanhus ei kaivannut mitään. Kyse oli vain Niketan ja Majakan testaamisesta. Ja tähän asti majatalon emäntä oli osoittanut olevansa kaiken sen arvoinen, mitä Ajankiitäjä oli tuolle palkinnoksi suunnitellut.

"Saatte toki, näyttäkää ihmeessä", Huonetta hetken "katsottuaan" sokea tokaisi, antaen noidalle mahdollisuuden näyttää huonetta paremmin, "Ja kaapuni taitaa kyllä kaivata pesua... Joten jos siitä ei ole liikaa vaivaa teille, en pistäisi pahakseni, jos sen pesisitte?", Archelaus jatkoi hymyillen.



// ANTEEKS TAAS Että on kestäny näin kauan vastata T_T Mut hei, mun puolesta voit hittailla tätä peliä jo seuraavaan aamuun, jos haluat. Voidaan kyllä vielä jatkaa paremmin tätäkin tapahtumaa, mutta miten sää vaan haluut! Jos haluut jutella pelin etenemisestä ni hollaile yksäril tai discos ni kattellaan >:3c //

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 20 Touko 2019, 10:35
Kirjoittaja cardea
niketa nauroi heleästi: ”Minulla on onneksi isäni unenlahjat. Niin kauan kuin pääni alla on tyyny ja päälläni huopa, nukahdan suhteellisen helposti. Kai se, kun pitää itsensä kiireisenä koko päivän auttaa…” Niketa osasi ottaa rennosti, mutta hän halusi aina puuhailla jotakin. Käytännössä hän olisi voinut vain istua nojatuolissaan suurimman osan ajasta ja antaa majakan tehdä kaiken, mutta se olisi ollut tylsää. Lisäksi se, että työt olivat käytännössa vapaaehtoisia teki niistä mielekkäitä.

Huoneessa luvan saatuaan Niketa näytti vanhukselle missä kaikki oli. Sokeita kulkijoita oli harvoin, mutta se ei ollut ennen kuulumatonta. Niketa oli oppinut miten toimia tällöin ja lisäksi Satama oli varmasti turvallinen. Ainoastaan töykeät vieraat iskivät varpaansa tuoleihin. Lopulta Niketa johdatti vanhuksen nojatuolille. ”Minä teen sen mielelläni. Satama noukkii kaavun ja tuo sen minulle pestäväksi. Jos ei ole muuta jätän teidät nyt lepäämään”, noita totesi ja lähti huoneesta. Hän kiiruhti varmistamaan muutamia asioita ja tekemään ostoslistaa. Hän pakkasi pohjattoman korinsa ja kaiken, mitä hän tarvitsisi huomenna. Hän pesi lopulta vanhuksen kaavun ja paikkasi sen huolella sekä vahvisti paikkoja, jotka olivat vaarassa rispaantua tai puhjeta. Kun työ oli valmis satama hoiti pesun ja kuivauksen sekä kaikessa hiljaisuudessa laskosti sen nojatuolille aamua varten.

Kun Niketa kiipesi omaan makuuhuoneeseensa hän oli intoa ja odotusta täynnä. Kello oli kuitenkin paljon ja todella, kun hänen päänsä osui tyynyyn uni tuli välittömästi. Aamulla herääminen oli helppoa, vaikka unen määrä ei ollut normaalisti näin pieni. Niketa kuitenkin ponkaisi ylös sängystä ja pukeutui mekkoon, joka oli käytännöllinen, mutta siisti. Erityisen iloinen nainen oli pienistä kieloista, joita oli kirjailtu pitkin miehustaa. Puku oli kuulunut aiemmalle pitäjälle ja se toi mukanaan perheen tuomaa turvaa. Lisäksi puvun taskut olivat verrattoman hyvät! Hän piilotti huomattavan määrän rahaa itseensä ja varmisti, että näytti kunnioitettavalta rouvalta, joka olisi voinut olla suhteellisen varakas kauppiaan vaimo. Hän kietoi shaalin harteilleen loppusilauksena kiinnittäen sen hopeisilla pinneillä itseensä. Ei mitään säihkyvää, mutta kukaan ei ihmettilisi hänen ostostensa hintoja. Kaikkein tärkeintä oli sulautua ja olla huomaamaton.

Niketa kiirehti alas varmistamaan aamiaisen ja että kaikki tosiaan oli hyvin. Kokki murahti hänelle lopulta, että eivätköhän he pärjäisi yhden päivän ilman häntä. Satama tosin tuntui hieman vastenhakoiselta. Oli hyvin harvinaista, että pitäjä lähti edes päiväksi pois. Niketa taputteli ja jutteli talolle odottaessaan vanhuksen alas saapumista. Hän koetti siemailla teetä sekä syödä muutamaa kananmunaa, mutta hän tunsi itsensä lapseksi syntymäpäivänään. Hän halusi niin kovasti nähdä pääkaupungin ja sen ihmeet!

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 30 Touko 2019, 19:53
Kirjoittaja Aksutar
Niketa hoiti hyvän emännän roolinsa loppuun kunnialla ja huoneen "näytettyään" sokealle, poistui noita lopulta paikalta. Archelaus jäi hetkeksi seisoskelemaan paikoilleen, virnuillen, tyytyväisenä noidan avokätisyyteen. Sen pidemmin viivyttelemättä, luovutti vanhus kaapunsa Satamalle ja jäi sitten omiin oloihinsa, häiritsemättä ketään yön aikana, tällä kertaa.
Yö kului kuin siivillä, vanhuksen lähinnä horrostaen sijoillaan seisten. Jos joku olisi huoneeseen kävellyt nyt, olisi saattanut hyvinkin helposti saada sydän kohtauksen, kun puoli ilkosillaan oleva ikäloppu seisoi hievahtamattakaan paikoillaan. Lähinnä kyllä sen takia, ettei vanhuksen keho loppupeleissä muistuttanut lainkaan ihmisen kroppaa, ennemminkin se oli jonkinlainen nukenomainen jäljitelmä oikeasta. Ei sillä, etteikö Archelaus olisi pystynyt parempaa illuusiota itselleen tekemään, hän ei vain viitsinyt panostaa niin paljon, ainakaan joka kerta.

Kun aurinko alkoi pikkuhiljaa seuraavaa aamua herätellä, liikahti myös vanhus sijoillaan. Puhdas, huoneeseen palannut kaapu vedettiin kehonkuvajaisen ympärille, ennen kuin siistiytynyt harmaahapsi lähti lipumaan kohden majatalon alakertaa. Edetessään, muutti vanhus myös muotoaan. Iän rypyt ja karmeat känsät haihtuivat kasvoilta, tilalle tullen nuoremman, noin keski-ikäisen miehen kasvon piirteet. Harmaat hiukset ja parta vaihtoivat sävyä enemmän hopeanvalkeisiin ja karkeahkon näköinen karva vaihtui silkkisempään, eloisampaan. Ryhti suoristui, kropan ottaen kaavun alla nuorempaa ja reippaampaa mallia, samalla kun iho kautta kropan muuttui mukailemaan nuorempaa, elinvoimaisempaa ihoa kasvojen muutoksen myötä. Sideharso pysyi silmien yllä vielä, kun nyt nuoremmaksi muuntautunut oraakkeli laskeutui rappusia alas emännän seuraan tuvan puolelle.
"Huomenta", Ajankiitäjä hymisi, askeltaessaan viimeiset askeleet rappusia, ennen kuin suuntasi lähemmäs Niketaa, "Taidatte olla jo valmiina lähtöön, jos en väärin oleta?", miehen ääni, eleet ja liikkeet olivat huomattavasti nuoremmanoloisemmat, mitä eilisellä ikälopulla.
"Ja Satama ei pistä vieläkään pahakseen, jos emäntänsä vien pienelle retkelle?", Archelaus kyseli, samalla kun kävi viimein riisumaan sideharson silmiltään, paljastaen sen takaa silmäparin, jotka olivat väriltään sinertävänhopeat. Illuusiohan se vain oli, mutta helpompi ihmisten ilmoilla oli liikkua "silmien" kanssa, kuin sokeana käyttäytyä kuin näkisi kaiken.

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 30 Touko 2019, 22:49
Kirjoittaja cardea
Satama ilmoitti kun heidän vieraansa lähti tulemaan alas. Niketa sai hieman helpommin ruokaa suuhunsa, sillä aamiaisen tilaaminen keittiöstä olisi hänelle varmasti helpompaa kuin vanhukselle. "Huomenta, toivottavasti nukuitte hyvin!" Niketa tervehti hymyillen ja kääntyi katsomaan vanhusta. Muutos oli hämmentävän suuri ja jos noita ei olisi tiennyt, että mies ei todellakaan ollut ihmistä lähellä, olisi hän voinut korjailla leukaansa lattianrajasta ylöspäin. Nyt hän kuitenkin hymyili hieman vinosti: "Isäni oli oikeassa! Kunnon yöuni saa ihmeitä aikaan!" Naisen äänestä kuuli pienen naurun. Oli myös mukavaa nähdä, kuinka paljon helpompaa toisen oli liikkua. Ehkä mies vanheni päiväin edetessä? Kaikkea oli majatalossa nähty ja koettu, eikä Niketa voisi sanoa, että tapaus olisi edes talon ensimmäinen. Hänen edeltäjänsä olivat kyllä nähneet lähes kaiken! "Melkein! Olen koettanut syödä hieman, vaikka myönnän ettei se ole ollut helppoa. Eikä Satama nyt varsinaisesti ole iloinen, mutta se tietää, etten jätä sitä. Lisäksi lupasin sille, että löytäisin jotain harvinaisempaa sen kokoelmiin", noita totesi ja pyyhki suutaan lautasliinaan. Liike kuitenkin jäi hieman puolitiehen kun hän kohtasi silmät, jotka selkeästi näkivät. Niketa laski liinan ja hymyili. "Ah! Minua mietityttikin kuinka voisin parhaiten pitää teidät turvassa kun olemme poissa! Se, että näet helpottaa minun huoltani paljon", noita totesi ja siemaisi teetään.

Archelaus näytti nyt siltä, kuin he olisivat voineet olla jopa samalta vuosikymmeneltä. Tosin Niketa ei ollut vanhentuntu ihmisten tavalla. Noita huomaamattaan taputteli hiuksiaan, jotta ne olisivat varmasti siististi. Mies olisi voinut olla hauskankin näköinen ja suosittu vanhempien naisten keskuudessa! Niketa piti asiaa hieman huvittavana, sillä ellei hän Sataman avulla olisi tiennyt kuka mies oli, hän olisi hetken joutunut jopa asiaa pohtimaan. Hän ei kuitenkaan muuttanut käytöstään lainkaan. Hän piti itseään kunnioitettavana emäntänä ja halusi pitää huolen vieraastaan. "Haluaisitteko teetä tai kahvia? Meillä on munia hieman liikaa. Satama oli yhden kanan antanut hautoa tipunsa jonkin aikaa sitten ja nyt meillä on höyhenväkeä enemmän kuin välttämättä tarvitsemme. En ole kuitenkaan vielä hennonnut valita ketään illallispöytään", Niketa kyseli ja viittoi tuolia, jolla vanhus oli aiemmin istunut. Noita itse oli onnistunut kadottamaan ruokansa mystisesti mahaansa, missä välissä se oli hänellekin arvoitus. Teetään hän siemaili ja oli selkeästi valmis noudattamaan mitä vain toivetta vieraalla olisi. Tottakai hän olisi todellisuudessa halunnut olla jo juoksemassa ulos ovesta, mutta hän voisi kyllä odottaa rauhassa. Hän ei ollut enää pikkutyttö, jonka keskittymiskyky oli perhosen luokkaa.

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 31 Touko 2019, 23:10
Kirjoittaja Aksutar
Noidan hillitty reaktio muodonmuutokseen sai Ajankiitäjän virnistämään pienesti, ja kun nainen kommentoi yöunien ihmeellistä voimaa, ei miesilluusioinen voinut olla naurahtamatta.
"Niin kai voisi sanoa! Kiitos mukavasta yöpymisestä, niin emännälle kuin Satamalle", Archelaus hymisi, pienesti kumartaen Niketan puoleen.
Emäntä kertoi olevansa aikalailla valmis, kertoen myös syöneensä jonkin verran, vaikka ei ilmeisesti jännitykseltään niin hirveästi ollut kyennyt siihen. Marduk hymyili, ymmärtäen kyllä täysin sen viattoman innostuksen ja ilon, mitä Noita selvästi koki. Kenties Ajankiitäjä jopa kadehti sellaista tunnetta vähemmissään, hän kun ei ollut pitkään aikaan moista kokenut. Ehkä hän olisi voinut koittaa sitä, koittaa olla kurkkimatta tulevaan ja unohtaa kaiken mitä tiesi menneestä, nykyhetkestä ja tulevasta... Mutta sekin oli hankalaa.
"Kenties löydämme Satamalle jotain, mistä se varmasti pitää. Kaupunki on aarteita täynnä", Marduk tokaisi, katsellen ympärilleen huonetta, ennen kuin se katse kääntyi Niketan puoleen. Jälleen hymy kohosi kasvoille, noidan huomatessa hänen katseensa ja sitä kommentoidenkin.

"Kuinka ystävällistä teiltä, ajatella nyt kaltaistani poloista. Mutta ei hätää, arvon neiti, Tänään on minun vuoroni pitää huolta teistä", Suoraryhtinen hopeatukka naurahti, pienesti jälleen kumartaen noidan puoleen, "Sen lupauksen voin antaa jopa Satamalle. Olette kanssani turvassa, niin kuin olisitte Satamassanne".

"Kiitos, mutta en tarvitse mitään", Kuului vastaus, kun aamiaisesta tiedusteltiin, "Eilinen riitti minulle hyvin. Mutta, kenties voisitte ottaa munia mukaanne, josko joku kauppiaista markkinoilla ennemmin vaihtaisi tarjottavaansa ruoka-aineksiin, kuin kultakolikkoihin?", Ajankiitäjä ehdotti.
"Juokaa toki teenne rauhassa, ei meillä ole kiire lähteä. Mutta kun olette valmis...", sanojensa myötä hopeahapsi tarjosi toista kättään Niketan puoleen, "Tarttukaa vain käteeni".


// HIIEH, Haluatko, että jatketaan tässä samassa töpössä peliä, vai siirretäänkö peli uuteen töpöön johonkin ihmisten kaupungille? Ja muutenkin, vois jutella paremmin siitä mitä siellä tapahtuu jne? Näin niiku, jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, niin turha uutta töpöäkään tehdä :') ANYWAY, pistä vaikka yksärii tai sit discos huutele, jos haluut paremmin suunnitella pelin etenemistä! //

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 02 Kesä 2019, 19:06
Kirjoittaja cardea
Satama päästi pienen huokaavan äänen ilmalla ja se taisi olla järisyttävin kommentti kaikista. Se oli kuin talo olisi myöntänyt tappionsa ja odottavansa kiltisti pitäjänsä paluuta. "Oletpa sinä dramaattinen tänään... Minä tuon jotain kaunista. Älä huoli", Niketa vakuutti. Hän tietenkin koetti olla hyvä emäntä, mutta Marduk ei halunnut mitään. Kun hän ehdotti ruokatavaroiden vaihtoa tarvikkeisiin Niketa hymyili. Hän avasi korinsa lattialla ja pian pieni oksa ilmestyi kantaen ensin munia ja sen jälkeen juustoja, hilloja sekä muita tavaroita, joita riitti enemmän kuin Satama tarvitsi. Sillä välin neiti joi teensä, koettaen edes hieman osoittaa itsehillintää. Lopulta korin kansi oli kiinni ja Niketa viimeisen kerran tarkisti, että oli ulkonäöllisesti edustuskunnossa. Hän hymyili hieman vieraalleen ja tarttui tämän käteen. "Tämän valmiimpi en voi olla", hän henkäisi ja luotti, että hän pääsisi minne oli luvattu.

Kun Niketa uskalsi kurkistaa silmäripsiensä välistä maailmaa uudelleen ja veti henkeä, pääkaupungin haju iskeytyi ensimmäisenä tajuntaan ja sitten hälinä. Vaikka he olivat tulleet jonkin näköiselle kujalle, jolla ei tainnut heidän lisäkseen olla muita, Niketa kuuli paljon ihmisten ääniä. Lisäksi kaupunki haisi. Sen sai siitä, kun tuhansia ihmisiä asui läheisissä väleissä, mutta silti se yllätti noidan. Hän katseli ympärilleen ja hymyili sitten leveästi. "En ikinä osannut kuvitellakkaan tätä!" Hänen oli nähtävä lisää! Kujan päässä oleva katu veti häntä puoleensa kuin magneetti ja pian hän oli käytännössä raahannut Mardukin torille. Niketa ei ollut tottunut torin tyyliseen kaupankäyntiin, mutta pian nainen oli kuin kala vedessä. Liikenaisethan erottivat toisensa metrien takaa. Hän osti kankaita, mausteita, kengät, siemeniä ja kaikkea mitä kuvitella saattoi majatalon tarvitsevan. Hän oli kuitenkin järkevä vaihdoissaan ja tinkimisissään. Hän myös mieluusti maistoi uusia makuja, aina tarjoten jotain seuralaiselleen. Nainen muistutti lähes lasta, jolla vain sattui olemaan silmää rahalle sekä tarpeeksi tapoja edes yrittää käyttäytyä hillitysti. Tosin kun hän löysi lankaa, jonka pehmeys oli vertaansa vailla, hän saattoi lähes ostaa kojun tyhjäksi ja höpöttää myyjän kanssa neulomisen taiteesta hippusen pidempään. Kaiken ilon keskellä noita kuitenkin näki myös kurjuutta. Lapsia, jotka näyttivät nääntyneiltä ja aikuisia, joiden silmistä oli sammunut kaikki ilo. Hänen sydämensä olisi halunnut auttaa kaikkia onnettomia sieluja, mutta hän ei voinut. Hän kuitenkin aina ohi kulkiessaan tiputti kolikon pyytävään käteen niin, että se ei aiheuttanut huomiota. Satamaan haudattu kulta olisi kaiken mukaan tehnyt hänestä rikkaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Nyt hän oli kuitenkin onnellinen, että kolikko joka ei hänelle merkannut mitään saattoi antaa jollekulle ruokaa ja suojaa jopa päiviksi.

Niketa oli aina varmistellut tasaisesti seuralaisensa voinnin sekä jaksamisen. Hän ei halunnut olla taakka. Oli helppoa unohtaa että vasta edellisenä iltana Marduk oli ollut itse hyvin lähellä kadulla kerjääviä riepulaisia, eikä terveen näköinen aikuinen mies. Niketa itse tunsi olonsa lähes väsymättömäksi ja hän pyysi nähdä kuninkaan linnan sekä muutamia muita paikkoja joista oli kuullut ennen kuin kääntyi Mardukin puoleen. "Kiitos, tätä päivää en varmasti unohda, mutta minusta tuntuu, että on aika palata. Voisin kulkea näitä katuja kuukausia ja löytää aina uusia yllätyksiä, mutta ei tämä ole minun kotini", Niketa katsoi hieman haikeana ympärilleen. Hän rakasti Satamaa, mutta hän oli aina halunnut myös nähdä hieman maailmaa kuten sisaruksensa. Lisäksi hänen olonsa oli outo, kun hän oli muuttunut lähes tavalliseksi ihmiseksi. Hän kaipasi yhteyttä kotiinsa sekä nojatuoliaan ja lasillista hyvää tummanpunaista viiniä. Eikä hän varmasti ikinä unohtaisi päivää, jonka hän oli juuri viettänyt. Satama ei myöskään varmasti olisi pahoillaan kaikesta, mitä se saisi. Niketa oli ostanut lahjana laitteen, joka soitti musiikkia ja musiikin sisällään pitävät vekottimet. Hän uskoi, että musiikkia rakastava Satama olisi riemuissaan siitä.

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 11 Heinä 2019, 18:49
Kirjoittaja Aksutar
Niketa tarttui tarjottuun käteen, miehen hymyillen leveästi ja nyökkäsi. Ja sen myötä Satama ympäriltä oli kadonnut, noidalle tutun majatalon vaihtuen silmänräpäyksessä sivukujaksi ihmisten kaupungissa. Hiljainen ja hämärä kuja oli täydellinen paikka ilmaantua, sillä kukaan ei varmasti ollut heidän saapumistaan todistamassa. Kauaa kaksikko ei kujalla aikaansa viettänyt, kun Niketa jo päätti matkan suunnan ja vauhdin, kohden äänten sekamelskaa, kohden toria ja elämää, jota suuri kaupunki kuhisi. Marduk ei pistänyt lainkaan vastaan, hopeahapsisen miehen seuraten kepeän askeleen kera noitaa, jonka arvokas ja emännällinen olemus oli vaihtunut kuin silmänräpäyksessä uteliaaksi lapseksi. Totta kai se huvitti lohikäärmettä, joka ei kuitenkaan asiaa käynyt kommentoimaan.
Kovinkin maltillisesti ja pitkäjänteisesti oraakkeli seurasikin noitaa, vikisemättä lainkaan. Tämänhän hän oli luvannut majatalonemännälle, eikä lohikäärmeellä ollut tapana lupauksiaan rikkoa. Eikä hänellä parempaakaan tekemistä ollut, joten ihan hyvin hän saattoi viettää yhden iltapäivän mieluisan neidon seurassa. Tai no, olisihan hänellä ollut vaikka mitä tekemistä, mutta niitä asioita lohikäärme ei välttämättä itse halunnut tehdä — joten kaupunkivierailu Nikentan kanssa oli mitä oivallisin syy vältellä mahdollisia vastuita ja tehtäviä.

Siinä se aika kuluikin kuin siivillä, Niketan saaden koluta kojut ja kaupat niin perusteellisesti kuin vain halusi. Marduk totta tarjoutui kantoavuksi, jos noidalta kädet meinasivat ostosten suhteen loppua, nyt kun vanhus kerrankin oli illuusiossa jolla jopa kykeni tavaroita kantamaan ongelmitta. Lopulta oli kuitenkin aika palata majatalolle, kun noita oli tarpeekseen saanut kaupungin vilskeestä, vaikuttaen kuitenkin hieman haikealta sanojensa myötä.
"Kuten haluatte. Ehkä voin vierailla luonanne toistenkin ja tuoda uudestaan vierailulle, ken tietää", Oraakkeli hymisi virnuillen, lupaamatta kuitenkaan mitään, "Tartu vain käteeni, niin palataan armaan Satamasi luo", Marduk ohjeisti samalla, kun jälleen kättään noidalle tarjosi. Tällä kertaa he eivät olleet niin suojaisassa paikassa, ohi käveli väkeä, mutta mitäpä nuo aikoisivat tehdä, jos kaksikko yllättäen nyt vain nenän edestä katoaisi?

Ja jahka Niketa kätensä oli antanut, jälleen alta aikayksikön kaupunki jäi taakse ja kaksikko palasi takaisin Majatalon oleskelutilaan pienen tuulahduksen saattelemana.
"Emäntäsi, kuten lupasin — elossa ja ehjänä"

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 14 Heinä 2019, 13:02
Kirjoittaja cardea
Marduk sai osakseen lempeän hymyn kun mies totesi, ettei ikinä tietäisi jos tilaisuus tarjoutuisi uudelleen. "Kuka tietää, ehkä joskus", Niketa totesi ymmärtäen, että lupausta ei ollut annettu. Hän kuitenkin oli tyytyväinen tähänkin. Hän oli nähnyt kaupungin, josta oli kuullut niin paljon. Hän oli kulkenut sen kaduilla ja nähnyt sen kaiken. Hän ei unohtaisi sitä ikinä ja vaikka hän olikin haikea, hän oli myös äärimäisen kiitollinen saamastaan tilaisuudesta. Hän tarttui miehen käteen sen vuoksi epäröimättä ja välittämättä mistään muusta. Muutama hätkähti parin ehkä kadotessa, mutta sillä hetkellä Niketasta tuntui kuin hän hengittäisi jälleen.

Satama tuntui päästävän pidätellyn hengityksen kun emännän jalat olivat sen lattialankuilla. Se tuntui olevan hetken jälkeen tyytyväinen ja vakuuttunut, että emäntä oli vahingoittumaton. Majatalo ojensi puusta tehdyn lonkeron ottamaan korin ja Niketa naurahti: "tietenkin. Ole varovainen ja minä näytän myöhemmin mitä joillain niistä tehdään. Ihmiset ovat sitten kekseliäitä". Hän kääntyi sitten miehen puoleen ja hymyili. "Vielä kerran kiitos. Nyt... saisiko olla jotain syötävää ja kenties mukava nojatuoli kaiken sen kävelyn jälkeen!" Niketa itse oli varsin kylläinen maistelujensa vuoksi, mutta hän kyllä voisi juoda lasillisen punaviiniä ja oikaista jalkansa rahille. Hän ei muistanut koska viimeksi oli liikkunut aivan niin paljoa.

Majatalossa kaikki tuntui olevan kohdallaan ja kokki oli pitänyt kaikki muutkin kylläisinä. Satama tunsi kuitenkin emäntänsä ja oleskeluhuoneen takkaan ilmestyi tuli ja ehkä hänen lempi nojatuolinsa liikkui hieman kutsuvastikkin, erityisesti kun viereen ilmestyneellä pöydällä lepäsi lasillinen punaista juotavaa. Toinenkin tuoli oli siirtynyt ensimmäisen mukana varovasti, kuin ehdottaen kainosti, että Marduk voisi myös laittaa takapuolensa alas ilman pelkoa juuri sillä hetkellä pettävistä jousista.

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 21 Heinä 2019, 20:41
Kirjoittaja Aksutar
Majatalo vaikutti olevan tyytyväinen emäntänsä turvalliseen paluuseen. Hyvä niin, oraakkeli kun ei olisi halunnut suututtaa rakennusta, joka välitti niin kovasti noidasta. Sivusilmällä mies katsoi puisen lonkeron perään, kun majatalo emäntänsä kantamukset kävi itselleen poimimaan. Siitä mielenkiintoisesta näystä katse palasi kuitenkin Niketaan, joka vielä kertaalleen kiitteli kovasti tämänpäiväisestä, käyden sitten kyselemään kelpaisiko vieraalle mukava istumapaikka ja ruoka. Archelaus hymyili pienesti, yhä vaikuttuneena noidan ylitsevuotavasta ystävällisyydestä ja huolenpidosta.
"Kiitos, mutta minun lienee parasta jatkaa matkaani, vaikka lepotuolinne takan ääressä näyttääkin houkuttelevalta...", Ajankiitäjä aloitti, samalla kun kävi kaapunsa taskusta jotain kaivamaan, "On paikkoja joissa olla, henkilöitä joita tavata, aikoja jolloin saapua. Tiedättehän, sitä normaalia".

"Mutta sitä ennen, palkintonne. Kaikesta tästä huolenpidosta ja kohteliaisuudesta, jota olette minulle suoneet", Marduk jatkoi, kaivaen taskustaan esiin pienen, samettisen pussukan jonka sisällä kilisi selvästi useampikin kolikko. Pussin suuaukon ympärille oli kierretty mustanahkainen nyöri, josta roikkui tulisen, meripihkanvärinen jalokivi, joka oli hiottu lähes täydellisen sileäksi, pyöreäksi koruksi.
"Pussin sisältö kattaa reippaasti yli anteliaisuutenne ja vaivannäkönne. Ja tämä koru", Valkeahapsinen jatkoi, samalla kun pussukan ojensi Niketan puoleen, "Sen avulla saatte yhden tilaisuuden kutsua minut ja pyytää apuani. Milloin vain, missä vain, miksi vain. Mikä ikinä olisikaan syynne, tulen paikalle", ajankiitäjä selitti, jättäen tietenkin mainitsematta, että vaikka hän tulisi paikalle, ei hän välttämättä auttaisi — mutta saihan sitä apua aina pyytää... Vaikkei noita edes kunnolla tiennyt vanhimman voimia ja taitoja.
"Ehkä tulette tarvitsemaan sitä joskus, Ehkä se jää vain kauniiksi rihkamaksi talonne uumeniin. Mutta aika sen näyttäkööt, tuleeko sille käyttöä", Mies hymyili, vetäen kätensä selkänsä taakse, jahka Niketa oli palkkionsa ottanut vastaan.

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 22 Heinä 2019, 11:56
Kirjoittaja cardea
Niketa kohotti hieman kulmiaan kun Marduk kertoi jatkavansa matkaa, huolimatta houkuttelevan nojatuolin kutsusta. Mies alkoi kaivamaan taskujaan ja puhui normaalista. Noita hymyili ja sanoi: "sitten sinun pitää mennä. On kuitenkin ollut ilo saada sinut vieraaksi satamaan ja toivottavasti aikasi täällä on ollut miellyttävää". Palkkiosta Niketa kohotti kulmaansa pienesti. Hän oli luullut, että pieni shoppailu matka oli ollut se. Hän ei ollut kuitenkaan kyseenalaistamassa vanhusta. Hän epäili, että se olisi ollut enemmänkin loukkaus tai tämän aliarviointia. Marduk oli selvästi paljon muutakin kuin vain sokea kulkija ja sen hän oli tiennyt samalla sekunnilla kun miehen jalat olivat osuneet majatalon maille.

Niketa ojensi kätensä ja tunsi pussin pehmeän materiaalin sekä kolikoiden painon. Kaupankäyntiä tehneenä hän tiesi, että se oli liikaa jo itsessään, puhumattakaan korusta! "Tämä on liikaa!" Niketa huudahti ja ojensi pussia takaisinpäin. Hän oli odottanut pientä maksua aiemmin, mutta tämä... "Minä tiedän, että en luota silmiini kohdallasi tai yhteenkään ennakkoluulooni. Veit minut kuitenkin jo tänään jonnekin, mistä olen saattanut ainoastaan unelmoida", Niketa sormeili korua ja katsoi Mardukia silmiin lopulta ja irrotti riipuksen hellästi pussin ympäriltä. Satama oli sinä aikana kuiskutellut hänen mieleensä ja noita huokaisi. "Satama ja minä kiitämme herra Marduk ja hyväksymme maksunne. Toivottavasti tie on teille lempeä ja jos ikinä tarvitsette levähdyspaikkaa, tulkaa takaisin satamaan. Me pidämme teistä huolta", noita sanoi ja antoi kolikkojen tippua kädestään vain, jotta ne katoaisivat lattian läpi turvaan. Korun hän sujautti omaan kaulaansa ja se asettui noidan iholle tyytyväisen oloisesti. "Ehkä minä en ole se, joka kutsuu sinua vaan minusta seuraava", Niketa totesi hymyillen ja kosketti timanttia sormellaan. Hän todella toivoi, että löytäisi pian kumppanin pyörittämään satamaa. Hän pelkäsi sitä päivää, että hän olisi liian vanha jatkaakseen sukulinjaa. Hän ei halunnut olla se, joka päättäisi kaiken. Hän tiesi, että satama antoi hänelle elinvoimaa ja kyvyn elää pidempään sillä hän tunsi jo sen vaikutukset, mutta pelko oli yhä tallella. Silti Niketa tulisi kirjoittamaan Mardukista omaan varjojen kirjaansa ja kertomaan tästä lupauksesta sekä seikkailustaan ihmisten pääkaupungissa.

Noita ojensi kätensä Mardukille hymyillen: "Kiitos vielä ja... näkemiin".

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 24 Heinä 2019, 17:15
Kirjoittaja Aksutar
Hopeahiuksinen hymyili huvittuneena, kun noita ilmoitti huudahtaen palkintonsa olevan aivan liikaa. Kenties, mutta Marduk ei siitä välittänyt ja katsoisi jopa pahalla, jos palkkiosta kieltäydyttäisiin. Niin ei kuitenkaan käynyt, Niketan ottaessa palkkionsa vastaan Majakan kera. Ajankiitäjä hymyili, nyökäten, selvästi tyytyväisenä siitä, että tilanne oli päättynyt tällä tavoin. Oli aina mukavampi sanoa hyvästit hymyssä suin ja hyvillä mielin.
"Ehkä niin. Mutta oli se kuka tahansa, minä vastaan kutsuun, meni siihen sitten vuosi tai tuhat seuraavaa", Lohikäärme vakuutteli, aikoen kyllä pitää lupauksensa.

Oraakkeli kävi poimimaan noidan ojentaman käden omaansa ja kumartui suomaan pienen, hienon suudelman Niketan kädenselälle.
"Ilo oli minun puolellani. Nyt, istukaa toki lepuuttamaan jalkojanne. Toivotan teille mitä turvallisinta ja menestyksekästä jatkoa", Selkä suoristui ja kädestä päästettiin irti, "Kenties tapaamme yhtä miellyttävissä merkeissä uudemmankin kerran".
Niiden sanojen myötä Ajankiitäjä nyökkäsi pienesti, hyvästiksi ja ennen kuin kukaan ehti sitä tiedostaa, oli valkohapsinen tiessään, jättäen jälkeensä vain pienen tuulahduksen.

Re: Do I know you

ViestiLähetetty: 25 Heinä 2019, 10:25
Kirjoittaja cardea
Niketa ei voinut olla hymyilemättä leveästi, kun mies lupasi tulevansa. Hän uskoi, että tämän päivän kirjoitus hänen kirjaansa tulisi olemaan yksi tärkeimmistä. Jos ei mitään muuta, niin ainakin opiksi jälkipolville olla aina ystävällinen rääsyissäkin kulkeville. Monissa saduissakin juuri rääsyläinen usein paljastui mahtavaksi maagiksi tai haltiakummiksi, joka hyvin kohdeltuna antoi rikkauksia ja huonosti kohdeltuna kirosi kammottavan kirouksen vääryyttä tehneen päälle.

Mardukin suudelma tuntui lähes sopivalta nyt, kun tuo näytti nuoremmalta mieheltä. Niketa hymyili ja nyökkäsi arvokkaasti. "Turvallista matkaa", hän toivotti ja tunsi sitten vain pienen tuulahduksen kasvoillaan kun mies katosi. Niketa käveli nojatuolille ja rojahti siihen istumaan. Hän oli väsynyt, mutta tyytyväinen. Hän uskoi juuri tehneensä jotain todella viisasta majatalon tulevaisuutta ajatellen.