Uusi liittolainen || Aksu

Kaikki loppuu johonkin ja alkavat jostain. Niin myös Quinn metsä. Metsän reuna on valoisaa ja harvaa kasvustoltaan. Reunamilla ei pahemmin sammalta ole vielä, vaan maata peittää saniaiset ja ruoho. Puut ovat suurimmaksi osaksi lehtipuita. Mitä syvemmälle metsään menee, sitä synkemmältä se alkaa näyttämään.. joten, uskallatko astua lumottuun metsään, vai pysytteletkö suosiolla poissa?

Valvoja: Crimson

Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja suskari » 25 Joulu 2017, 23:55

Kalma, Ivor

Nuori lohikäärme liiti sinistä taivasta vasten, kuin valtava kotka, joka etsi katseellaan saalista Laurinan aron yläpuolelta. Varovaisimmat olivat jo huomanneet katsoa taivaalle ja kadonneet metsän suojiin, mutta jotkut olivat liian keskittyneitä omiin tekemisiinsä eivätkä huomanneet lähestyvää varaa yläpuoleltaan. Yksinäinen peura mutusti maassa vielä ruohoa tajuamatta vaaraa.
Nuori lisko veti siipensä lähemmäs selkäänsä vasten ja aloitti syöksyn taivaalta suoraan kohden saalistaan samalla kun terävät etujalan kynnet ojentuivat valmiiksi ottamaan saaliin vastaan. Maan pinta lähestyi sekuntti sekunnilta kun lohikäärme levitti siipensä hidastaakseen vauhtiaan ja sen terävät kynnet tarrautuivat kein terävimmät peitset peuran ihon läpi.. joka tuntui kovalta? Nuoren lohikäärmeen mielen valtasi suuri hämmennys ja se yritti päästää epäilyttävästä saalistaan irti kun etujalat eivät enään irronnetkaan väärennetystä saaliista. Tuntui kova nykähdys kun lohikäärme ei enään päässyt lentoon taivaalle, vaan iskeytyi koko voimalla maahan etujalat yhä kiinni puusta tehdyssä peurassa, joka oli kahlittu tiukasti kiinni maahan.
"Nyt!" Kuului kauempaa piilosta huuto ja samalla kaksi metsästysjousella varustettua koiramaista petoa nousi ylös ja päästivät nuolet irti kohden lohikäärmettä, joka vasta yritti järkytyksestään ylös kompuroida maasta. Nuolet iskeytyivät lohikäärmeen päähän ja kaulaan upoten sinne kuin kuuma veitsi voihin. Se oli sekunnissa ohi kun kuninkaallisen näköinen peto vain kaatui lumihankeen kuolleena kuin kivi lumen värjäytyessä punaiseen vereen liskon alla.
"Pah, mikä rääpäle! Missä isot möröt ovat tänään!?" Tumma turkkinen ja hyvin arpinen kaksijalainen koiraolento sanoi samalla kun käveli lohikäärmeen luokse ja tökkäsi sen maassa olevaa päätä, näyttäen hyvin harmistuneelta nyrpistäen kuonoaan.
"Refgor, pääasia että saamme perheen ruokittua." Ivor huomautti itseään isommalle lajitoverillensa, vaikkei ruosteturkkinen entinen sotilaskaan näyttänyt aivan tyytyväiseltä päivän saaliseen, mutta kumartui irrottamaan nuolet liskon kaulasta, sekä pään sivusta ja pyyhki suurimpia veriä nuolista lumihankeen.
"Nälkä tuosta jää..." Refgor mutisi itsekseen katsoessaan edessään makaavaa lohikäärmettä, mutta kääntyi sitten vielä Ivoria kohden. "Hyvin ammuttu kuitenkin päälikkö ja.. Mia." Refgor hymähti ja katsoi paikalle tulleita kahta muuta insan heyvania, jotka käänsivät lohikäärmettä niin että se olisi helpompi nylkeä tähän ja irrottivat liskon ansasta, joka oli valeltu todella tiukalla liima seoksella ja josta ehkä isompi lohikäärne olisi halutessaan päässyt irti.

Saaliiksi jääneen lohikäärmeen kohtalona oli joutua insan heyvanien ruokapöytään ja josta jokaiselle, paistamisen ja valmistamisen jälkeen, tarjottiin oma osuutensa lämpimän vihanneksia sisältävän keiton muodossa. Jota nautittiin pimeyden jo laskeuduttua nuotion äärellä, jonka ympärille oli rakennettua lohikäärmeiden ja muiden isompien elämien taljoista tehdyt teltat. Nuotion äärellä oli iloinen ja reipas tunnelma kun jokainen kertoi päivän tapahtumista, ehkä nuoremmille omia tarinoitaan, tai vain laulettiin tuttuja lauluja yhdessä.. ehkä pelattiin, tai leikittiin lasten kanssa ruokailun jälkeen. Illan vaihtuessa kuitenkin yöhön leirin elämä hiljeni kun pedot asettuivat kukin yksitellen nukkumaan, vain parin jäädessä vartoimaan leiriä tunkeilijoilta. Vaikka tuskin yksikään selväjärkinen varas astuisi jalallakaan tähän leiriin.

Yö jatkui hiljaisuuden vallitessa, ehkä jonkun kuorsatessa teltastaan, mutta muuten oli täysin hiljaista. Mutta kuten sanottiin tyyntä oli aina ennen myrskyä. Harmaan ja ruskea sävyinen korvapuoli uros istui raskas miekka selässään nuotion äärellä aikansa kuluksi pitäessään tulta nuotiossa, sekä omaksi lämmikkeekseen, vaikka paksu talviturkki oli tarpeeksi pitämään uroksen lämpimänä. Ilmaan kuitenkin levisi voimakas metallinen haju, jonka mukana oli jotakin voimakkaan kitkerää.. ja haltoita. Korvapuolinen uros nousi aloiltaan ja venytteli katsellen pimeyteen ympärillensä. Vaistot huusivat vaarasta ja yöllinen vartija oli ottamassa askelia kun pimeyden keskeltä ryntäsi päälle suuri kokoinen jätti. Se sai taklattua vartijan maahan, joka kuitenkin alkoi hakkaamaan jätin kalloa ritti terävillä kynsillä höystettynä.
"HYÖKKÄYS! KIMPPUUMME HYÖKÄTÄÄN!" Vartija huusi saaden välittömästi valppaana olevat ensin hereille, mutta vain tajutakseen että jätit hyökkäsivät suojaamattomiin telttoihin miekkojen kanssa.. kaatoivat teltat insan heyvanien päälle ja pistivät ja hakkasivat niiden läpi puolustus kyvytöntä vihollistaan. Ilmassa kaikui tuskan huutoja ja vikinää, mutta myös haltoiden jätit saivat nopeasti osansa kun yllätys hyökkäyksen hetki oli menetetty. Ivor säpsähti hereille vartijan huudosta ja tajusi samantien kuinka teltta kaadettiin hänen päälleensä ja alkoi silmitön hakkaaminen kun yllä oleva jätti hakkasi valtavalla nuijalla koira olentoa. Iskut olivat kovia ja kohdistuivat ympäri kehoa. Ivor tarrasi teltta kankaastaan kiinni ja repäisi sen auki helpon näköisesti. Ivor näki nyt jätin ja kohdisti keltaiset silmänsä suoraan jättiin samalla kun tarrasi jätin nuijasta kiinni, väänsi sitä hampaansa paljastaen ja lopulta tarrasi leuoillaan kiinni kohteensa herkästä kurkusta repien kaulavaltimon auki. Ivor sylkäsi liha palan pois suustaan kääntyen katsomaan tilannetta. Se oli kaaos, siitä ei voinut muuta sanoa.. Ivor näki välittömästi että jotkut olivat jo menettäneet henkensä ensinmäisen sekunnin aikana ja haltiat.. tukivat jättejä takaa jousilla. Tämä oli suunniteltu hyökkäys.
"Perääntykää!" Ivor huusi metelin läpi ja auttoi loukkaantuneen ylös maasta, joka suojasi kehollaan allaan olevaa lasta. "Perääntykää ja menkää metsään.." Ivor käski ja alkoi etsimään katseellaan tuttua hahmoa, joka riehui valtavan kirveen kanssa ja lahtasi jättejä kuin viimeistä päivää kahden muun kanssa.
"Refgor! Perääntykää, emme jää taistelemaan!" Ivor käski metelin ylitse samalla kun haltiat pienillä nuolillaan lävistivät Ivorin hartiat. Ivor irvisti ja vielä viimeisen kerran huusi metelin läpi perääntymis käskyn.. Ne tulivat, jotka sen kuulivat tai tajusivat, tai olivat elossa. He eivät voineet jäädä tänne. Ivor käänsi tässä vaiheessa selkänsä ja lähti pakenemaan metsään muutaman muun kanssa. Refgor ja kaksi muuta seurasivat perässä enemmän ja vähemmän kunnossa.
"Ivor!" Refgor pysäytti Ivorin tarrautuen tätä hellästi olasta ja osoitti leiriin, jossa sota oli vielä päällä. Ivor näki kuinka viisi oli jäänyt satimeen vihollisen keskelle ja pyrkivät teurastamaan mahdollisimman paljon ennenkuin noutaja hakisi. Heidän katseensa nähtiin myös taistelijoiden komentajan toimesta, joka vain käski pakenijoita lähtemään.. he suorittaiisvat viimeisen tehtävän.
"Kuulit kyllä." Ivor sanoi hiljaa Refgorille ja seisoi hetken katsoen taistelijoita, ja asetti sitten nyrkkinsä sydämmelle. "Kuolemaan asti.." Ivor sanoi hiljaa ja sitten kääntyi Refgorin katsoessa vielä kerran taakseen.

Pakenijoilla ei juurikaan ollut mitään kun he olivat paenneet yöhön, vain toisensa, ja kun haltiat olivat päässeet eroon viidestä sankarista he olivat siirtyneet jahtamaan pakenijoita pitkälle ja kauas. Lepoa ei suotu kummallekkaan osapuolelle, mutta haltiatkin joutuivat suuren joukkonsa kanssa pysähtymään kun vastaan tulivat ihmisten alueet. Ivor oli tiennyt sen, mutta asetti nyt väsyneet ja loukkaantuneet alamaisensa uuteen varaan jos ihmisetkään eivät katsoisi heitä hyvällä. He olivat lähes ihmisten pääkaupungin liepeillä metsän reunalla, eikä kukaan halunnut mennä lähemmäksi.
Ihmisten kaupunki näkyi kaukana kun aamuaurinko jo nousi.

****

Kevyesti koira tallusti menemään valkoisen lumihangen päällä aineettomassa tilasssaan jättämättä jälkiä taakseen. Kalma oli ollut työmatkalla ja noh sekkaillut vähän kylästä toiseen ja nyt matka suuntasi kotiin vaimon, sekä lapsen luokse. Kalma oli jo ajatellut että päästäisi Ednan rentoutumaan vaikkapa kapakkaan kun hän vahtisi lasta.. tai jotakin. Hän oli kuiten töidensä tähden paljon poissa. Olisi ikävää jos vain antaisi Ednan vain vahtia lasta.. ja hän piti lapsista! Hyvällä tavalla siis.
Koiran selässä oli hänen työreppunsa, jossa koira kuljetti kirjeitään ja kääröjään yön poikki.. ja tällä kertaa pimeäksi kääntynyt päivä toi mukanaan verenhajun? Kalma nuuhki ilmaa ja tunnisti hajun seasta tuttuja hajuja. Ivor? Ja tuon heimolaisia? Täällä? Miksi? Kalma oli luullut että Ivor oli joukkojensa kanssa siirtynyt aroille metsälle? Kalma pysähtyi ja vaihtoi suuntansa pelastajansa suuntaan, jonne kirsu koiraa johdatti. Veren haju voimistui ja muuten tuntui olevan hautajaisten hiljaista. Kalma metsän reunassa olevalle kuusikkoon, jonne oli rakennettu alkeellinen, mutta toimiva suoja kuusien oksista taiteltuna.
"Hei..?" Kalma avasi suunsa ja samalla sekunnilla yhden insan heyvanin kääntymään ja melkein päästämään nuolen vapaaksi jousesta. Onneksi Kalma oli tuttu ilmestys insan heyvanien keskuudessa silloin tällöin kun kävi yöpymässä.
"Kalma.. mitä sinä täällä teet?" Ivor kysyi ehkä hieman tuskaisella äänellä samalla kun istui kuusen oksien luomassa suojassa, kuten muutkin.. yhtä veressä ja loukkaantuneen näköisenä. Kalma katsoi sitä näkyä ja hänen oli vaikea kuvitella miten mikään tai kukaan olisi saanut aikaiseksi tälläistä vahinkoa noin isoihin.. hmm, oletoihin? "Mitä teille on tapahtunut? Tarvitsette hoitoa!" Kalma hihkasi päivän selvän asian. Ivor huokaisi ja kertoi haltoiden hyökänneen heidän kimppuunsa melkoisella voimalla ja yllätyksen turvin. enään viidestätoista kahdeksan oli hengissä, mutta ilman hoitoa se luku laskisi. Haltoiden vaarattoman oloiset nuolet olivat sisältäneet myrkkyä, joka ei pienellä annoksella tappanut insan heyvania heti, mutta moni taistelussa ollut oli ottanut nuolia enemmän kuin muutaman.. ja noh nuo makasivat tuskissaan lumihangessa tajuttomana tai tajuissaan. Ja nekin, jotka osumaa olivat ottaneet eivät voineet hyvin. Sekä siihen päälle vammat jotka olivat hyökkäyksen aikana tulleet.

"Kalma, olet viestinviejä.. pystytkö ottamaan yhteyttä hänen korkeuteensa? Nuoreen kuninkaaseen?" Ivor kysyi katsoen koiraa, joka silmäili loukkaantuneita huolissaan ja nosti katseensa nyt Ivoriin. "Öh.. tietenkin? Haluatko kirjoittaa minulla on paperia mukana.." Kalma sanoi samalla kun vaihtoi koira hahmonsa ihmiseen ja heitti reppunsa selästään, kaivaen sieltä sulkakynän, sekä mustetta.
"Kirjoita sinä.. minä sanelen." Ivor sanoi huomattuaan Kalman pikkuiset kirjoittamis tarvikkeet.
"Olen.. hieman hidas, mutta yritän." Kalma vastasi.

Nuori kuningas, käännyn puoleenne insan heyvanien päälikkönä ja johtajana. Heimoni joutui haltoiden yllätys hyökkäyksen kohteeksi ja ne jotka selvisivät.. taistelevat nyt hengestään. Olemme paenneet haltoita alueillenne ja emme voi enään kääntyä kuin teidän lempeytenne puoleen.
Olen valmis johtajana kohtaamaan teidät kasvotusten ja keskustelemaan tilanteesta, jos vain paikka sovitaan.

Ivor.


*****

Mustat tassut hakkasivat linnan kivistä lattiaa ja ehkä muutaman matotkin siinä menivät kurttuun kun musta koira kirmasi pitkin linnan käytäviä minkä tassuistaan vaan pääsi. Matka kuitenkin pysähtyi valtavan oven eteen, jossa seisoi vartijoita, jotka katsoivat sisää pyrkivää koiraa paheksuvasti.
"Olen viestiviejä ja minulla on kiire, ovi auki!" Kalma komensi ja vartija pyöräytti silmiään, mutta avasi oven koiralle, joka kyllä tiedettiin olevan nykyään viestinviejä. Ovi avattiin koiran aukon mentävän verran ja koira jolkotti kieli ulkona roikkuen valtaistuin salia pitkin nuoren kuninkaan tuolille, josta Kalma muisti vain kuinka nuoren kuninkaan isä oli häntä ripittänyt pariinkin otteeseen. Ikäviä muistoja ne.

Katseet salissa kääntyivät karvaiseen viestinviejään, joka kumarsi nopeasti kuninkaan edessä.. tai no pikemminkin vain hieman laski päätään ja nousi sitten kuninkaan vierelle niin että tuo saisi avattua hänen selässään olevan laukun auki. Lisä käsiä kuin koira ei omistanut. Kun kirje oli kuninkaalla siirtyi Kalma kauemmaksi ja asettui istumaan.

// Semmonen KEVYT kirjotelma :D //
suskari
 

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 10 Tammi 2018, 23:46

Henry Scarlington, Hans Black, Constantine Fritz


Kuinka puuduttavaakaan se osasi olla, istua nyt kolmatta tuntia samassa tilassa, samojen naamojen ympäröimänä, kuuntelemassa samoja virsiä ja valituksia minuutista toiseen. Henry olisi antanut mitä vain, jotta olisi voinut liueta paikalta ja hävitä johonkin kivenkoloon omiin oloihinsa. Mutta, eihän se tietenkään onnistunut. Hän oli kuningas nyt, hänen piti ottaa vastuu ja hoitaa hommat, mitä häneltä vaadittiin. Tietenkin hän aikoi kantaa kortensa kekoon, jotta valtakunnasta tulisi juuri sellainen kuin hän oli kuvitellut, mutta toisinaan tuntui, että häneltä vaadittiin vähän liikaa.
Nytkin Henry oli saanut kokouksessa kuunnella kenraaleiden ja muutaman strategikon teorioita ja raportteja viimeaikaisista yhteenotoista ja taktiikoista, joita heidän kannattaisi tehdä. Normaalisti Henry pysyi kaukana näistä aiheista ja antoi sotaan erikoistuneiden tahojen hoitaa tällaiset hommat, mutta kyllä hänenkin piti välillä yrittää. Sitä paitsi hän halusi tietää, missä mentiin ja parhaitenhan se selvisi kun oli itse mukana itse toiminnassa. Oppisihan tässä myös itsekin, vaikka välillä tahoa jos toistakin tuntui turhauttavan nuoren kuninkaan osaamattomuus. Tietenkin Henryllä oli suurin vastuu, itsepähän ei ollut oppinut näitä asioita kunnolla nuorena, vaan juossut pitkin maita ja mantuja vältellen isäänsä ja vastuuta, mikä kruununprinssillä oli.

Juuri nyt hän saattoi vain pyytää muilta ymmärrystä. Sitä ei ihan aina herunut, ei varsinkaan nyt, kun ilta oli jo pidemmällä ja itse kukin halusi varmasti jo omiin oloihinsa rauhoittumaan yötä varten. Mutta minnekään ei oltu lähtemässä, ennen kuin asiat oli käsitelty loppuun.
Tilanteesta teki hirveämmän se, ettei Roswell ollut paikalla. Kenraalit jotka asian olivat halunneet käsitellä, eivät halunneet sarvipäistä neuvonantajaa paikalle. Asiasta oli tietenkin väännetty hetki, kunnes Henry oli antanut periksi. Niin typerää kuin se olikin häneltä, joskus tuntui vain paremmalta perääntyä ja välttää turhat yhteenotot. Mutta sentään nuo olivat hyväksyneet demonin sijaan paikalle kuninkaan velhon. Olihan tuo kaljupää toiminut edesmenneen kuninkaan neuvonantajana, joten tuolla oli kokemusta ja varmasti fiksumpia ehdotuksia, kuin sarvipäisellä! Tai niin sitä kuvitteli, siinä missä Black ei olisi millään jaksanut leikkiä tätä roolia sitten Haraldin poismenon. Mutta, kerta Henry oli kiltisti pyytänyt, oli Hans paikalle tullut ja nyt kaikessa tummanpuhuvassa, hiljaisessa kokonaisuudessaan seisoi hievahtamattakaan kuninkaan valtaistuimen vierellä, katsellen alas suurelle pöydälle jolle oli levitetty valtakunnan kartta ja aseteltu puusta kauniiksi kaiverreltuja figuureja, jotka sodan eri osapuolia edustivat. Hansilla olisi tietenkin ollut ehdotus jos toinenkin tilanteiden suhteen, mutta hän piti suunsa kiinni, ellei häneltä jotain erikseen kysytty – ja silloinkin hän kertoi kaikkea ympäripyöreää, jotta olisi voinut miellyttää keskustelun kaikkia osapuolia. Häntä ei huvittanut alkaa argumentoimaan kenenkään kanssa. Hän vain halusi Lilyn luokse ja näkemään nuoren tyttärensä vielä ennen, kuin tuo unten maille meni. Tosin sekin taisi olla jo myöhäistä. Mutta jos häneltä rehellistä mielipidettä kysyttiin, Henryn lähestymistapa oli liian neutraali ja rauhaa hakeva. Kyllä tuo tiesi minkälainen piru Aran oli ja juuri nyt se saasta ei ansainnut minkäänlaista armoa saatikka sympatiaa.

Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen oveen koputettiin ja ennen kuin kukaan siihen ehti reagoida, olivat vartijat päästäneet sisään... Koiran. Koiran, joka sai tietenkin rumia mulkauksia osakseen kaikilta, paitsi Henryltä, joka hymyili pienesti, ja velholta, joka lähinnä vain tuijotti tyhjyyteen sijoiltaan. Kyllähän hän Kalman oli huomannut, velho ei vain jaksanut huomioida tuota juuri nyt – hyvä ettei transsiin ollut vaipunut sijoilleen silkasta tylsyydestä.
Tuomitsevat katseet seurasivat rakkia aina kuninkaan eteen, jossa tuo piski sentään jonkinlaisen kumartavan eleen ymmärsi tehdä, ennen kuin kuningasta lähestyi. Henry vastasi siihen kumarrukseen pienellä, luvan antavalla nyökkäyksellä, nojautuen sitten irti valtaistuimensa selkänojasta. Tottuneesti siniverinen kävi kaivamaan esiin kirjeen, jonka koira toi, samalla kun huoneessa muut mutisivat puoliääneen siitä kuinka piski olisi ihan hyvin voinut odottaa kokouksen päättymistä – mikä muka oli tärkeämpää kuin heidän keskustelunsa?! Mutta ilmeisesti hänen korkeutensa oli erimieltä, eikä kukaan varsinaisesti ääneen lähtenyt Henryä kyseenalaistamaan, kun velho tuon vierellä näytti heräilevän koomastaan ja mulkoilevan korkean kauluksensa takaa muita huoneen miehiä varoittavasti. Yksi heistä uskaltautui kyselemään, eikö kirje voisi odottaa kokouksen loppuun, mutta Henry vain vilkaisi mokomaa partanaamaa kulmiensa alta hiljaisuudessaan, samalla kun kirjeen avasi ja lähti lukemaan.

"Kirje insan heyvanien päälliköltä...", Henry aloitti, puhutellen lähinnä Blackia joka katseensa kirjeen puoleen oli kääntänyt, "Ne ova––"
"Demoneita", Black vastasi nuorelle siniveriselle, ennen kuin tuo pohdintansa loppuun edes pääsi.
"Mitä demonit meistä haluavat?", Yksi huoneen kenraaleista pärskähti, kaikkien ollen heti kovin nyreänä tästä paljastuksesta.
"Liittoumaa, haltioita vastaan. He ovat valmiita tapaamaan neuvottelun merkeissä", Henry jatkoi, ojentaen kirjeen velholle vieressään, antaen tuolle mahdollisuuden lukea mokoman myös itse. Hans tunnisti käsialan heti Kalman omaksi, velhon vilkaistenkin laiskasti kirjeen lomasta aavekoiran puoleen. Joko tämä "Ivor" ei itse osannut kirjoittaa tai sitten syy oli jokin muu... tosin, Insan heyvanit olivat tunnetusti isokokoisia kavereita, joten ehkä hyvä vain, että Kalma oli kirjeen kirjoittanut, muuten heillä voisi olla hieman suurempi paperi luettavana...

"Ja mekö liittoutuisimme demoneiden kanssa?", Jälleen kenraalit protestoivat, naureskellen halveksivasti moiselle ajatukselle, "Heidän täytyy olla täysin hulluja – tai sitten se on ansa. Kootaan joukot ja käydään kaatamassa mokomat pois meitä rienaamasta, ennen kuin he ehtivät iskeä!".
"Onko meillä varaa olla nirsoja liittolaisten suhteen?", Henry napautti heti takaisin, "Juuri olette kertoneet minulle, kuinka olemme pattitilanteessa eikä yhteenotoista ole mitään hyötyä, jos menetämme koko ajan sotilaita. Meiltä loppuu resurssit ja olemme pian alakynnessä, jos yritämme pärjätä vain omillamme".
"Saamme tarvittavaa apua kyllä Tornhelmiltä pohjoisesta!", kuului vastaväite, Henryn pudistaen vain päätään.
"Tornhelmillä on oma kansansa suojeltavana, ei Hän voi valuttaa sotilaitaan tänne ikuisuuksiin. On vain ajan kysymys, koska haltiat alkavat kääpiöiden alueille iskeä", Henry vastasi nyt huomattavasti närkästyneempänä, lopulta nousten sijoiltaan ylös. Kankeasti, johan tässä oli istuttu pitkään ja paikat olivat jumissa sen takia, mutta myös puujalalla oli osasyynsä kankeuteen.
"Tapaan heidät, neuvottelujen merkeissä. Tuo minulle kirjepaperia ja sulkakynä. Ja sinä saat viedä viestin takaisin Päällikkö Ivorille", Ensimmäinen käsky oli tarkoitettu palvelijalle, joka heti lähti noutamaan kuninkaalle sulkakynän, kera musteen, ja paperia. Toinen käsky oli taas Kalmalle, jotta tuo älyäisi odottaa viestin kirjoittamisen ajan. Tosin eipä tuolle oltu annettu lupaa poistua, joten ei aavekoira paikalta voinut vain liueta ilman että siitä olisi jotain sättimistä saanut niskaansa.
"Suosittelen ottamaan eliittikenraali Fritzin mukaan", Black huomautti passiivisenlaiskasti Henrylle, joka alas valtaistuinkorokkeelta oli ehtinyt kävelykeppinsä kanssa konkata, "Jos se onkin ansa, jos he suunnittelevatkin iskevänsä, on Fritz joukkoineen pätevin paikalle neutralisoimaan vaaran. Insan heyvanit eivät ole mitään pieniä kavereita", Hans täsmensi, saaden Henryn nyökkäämään ymmärtäväisesti.
Tietenkään hän ei halunnut olla tekemisissä pässinpäisen eliitin kanssa, mutta kun oli kyse tositilanteesta, osasi Fritz sentään käyttäytyä ja olla hyödyksi. Piti vain toivoa, että tuo osaisi pitää suunsa kiinni tapaamisen tullen, Fritz aivan varmasti olisi tätä kaikkea vastaan eikä tulisi pitämään siitä, että Henry edes harkitsi liittoutumista demonirotuisten kanssa. Johan Fritz oli käärmeissään Roswellin olemassaolosta, kuten kovin muukin hovissa. Mutta ehkä he näkisivät asian Henryn kannalta. Ehkä he ymmärtäisivät, että liittoutuminen uusien tahojen kanssa oli fiksua ja kannattavaa, sikäli mikäli he halusivat sodan lopettaa – ja voittaa.
"Kokous päätetään tähän, hyvät herrat. Kiitän ajastanne, nyt voitte mennä", Henry lopulta ilmoitti huoneessa olijoille, suunnaten valtaistuinsalin sivuhuonetta kohden. Tietenkään kovin moni ei ollut tästä mielissään, mutta näytti turhalta edes puhua nuorelle siniveriselle, joten omiaan mutisten ja manaillen jokainen lähti poistumaan paikalta.

Hans katsoi hetken Henryn perään, kunnes vilkaisi jälleen Kalmaan ja nyökkäsi tuota seuraamaan itseään ja Henryä sivuhuoneeseen. Kaljupäinen lähti kuninkaan perään, Henryn astellen jo edeltä sivuhuoneeseen, josta löytyi kirjoituspöytä ja palvelijan tuomat kirjoitustarvikkeet. Huone oli hämärästi valaistu, sillä sitä ei odotettu enää käytettävän tänään, mutta se pieni valaistus riitti ihan hyvin tähän hätään. Konkaten puujalkansa kanssa Henry asteli pöydän ääreen ja laittoi itselleen kirjepaperin valmiiksi, pyytäen siinä samalla huoneeseen odottamaan jäänyttä palvelijaa poistumaan. Häntä ei tarvittu, joten nopeasti kumartaen nuori palvelijapoika poistui paikalta, kävellen velhon ja aavekoiran ohi mennessään.
"Valitettavasti tälle illalle en enää tapaamista voi järjestää", Henry aloitti, puhuen nyt lähinnä Kalmalle joka viestin saisi viedä, "Mutta järjestän huomiselle aikaa sen verran, katson että kaikki ovat valmiita tapaamiseen. Saavumme paikalle, ilmoitettuun aikaan, se joko sopii heille tai ei", siniverinen jatkoi, samalla kun lähti kirjoittamaan kirjettä. Kirjeessään Henry esitti kiitokset yhteydenotosta ja ehdotti suoraan tapaamista metsän reunalla sijaitsevilla käräjäkivillä, huomenna alkuillasta. Sen aikaisemmin he eivät olisi kykeneviä lähtemään matkaan, hyvä että edes seuraavan päivän aikana tällainen äkillinen tapaaminen ehdittiin järjestämään. Olisihan Henry voinut kutsua päällikön luokseen, mutta Blackin puheiden perusteella demoni ei tuskin kokonsa tähden pääsisi linnalle tuosta vain ja kaiken lisäksi uudet liittolaiset halusivat usein tavata puolueettomalla maalla. Eihän Henry ikinä voisi kuvitellakaan järjestävänsä ansaa linnalle niille, jotka tapaamiseen suostuivat, mutta kaikki eivät luottaneet siniverisen sanaan niin.
"Voit kyllä poistua Hans, jos haluat", Siniverinen huomautti velholle kirjeen kirjoittamisen lomasta, "Ehdit varmaan vielä nähdä tyttäresi, jos nyt lähdet".
"Yvonne ja äitinsä lienevät jo nukkumassa", Black hymähti neutraalisti, "Joten minulla ei ole kiire minnekään".
Noihin sanoihin Henry vain kohautti olkiaan, keskittyen kirjeensä viimeistelyyn ja antoi musteen sitten kuivua hetken. Näki selvästi, että nuori siniverinen oli itse viittä vaille valmis nukahtamaan. Henry ei edes muistanut milloin oli viimeksi saanut nukuttua yönsä kunnolla. Jos päivä ei venynyt alkuyöhön, niin sitten hänen oli muuten vain vaikea saada unta ajatusten laukaten ja pitäen nuoren kuninkaan hereillä täysin turhan takia.
Lopulta musteen kuivuttua Henry taitteli kirjeensä ja kynttilän vahalla sinetöi sen, iskien vielä Scarlingtonin suvun tunnuksen leimalla kuivuvaan vahaan. Kun kirje oli valmis, ojensi Henry kirjeen Kalmalle, toimitettavaksi takaisin Ivorin suuntaan.
"Pahoitteluni, että joudut näin yömyöhään ravaamaan vielä työsi puolesta", Siniverinen pahoitteli vinosti hymyillen aavekoiralle, saaden Blackin tuhahtamaan pienesti. Velhon mielestä siniverinen pyyteli turhankin usein anteeksi, nytkin tuo aivan turhaan aavekoiralle pahoitteli. Kalma oli velvoitettu tekemään työnsä mukisematta, oli yö tai päivä, jos viestinviejän tittelin halusi pitää.
Kun Kalma oli lähetetty matkaan, ilman sen pidempiä puheita, vaihtoivat velho ja kuningas vielä muutaman sanan ja mielipiteen huomisesta sekä tästä äkkinäisestä päätöksestä, ennen kuin kumpikin lähti omille teilleen, vetäytymään yöpuulle.


Aamu tuli ja meni, Henryn katsoen heti ensitöikseen kaiken valmiiksi illan tapaamista varten. Ensinnä piti ilmoittaa eliitti Fritzille, joka ei tietenkään ollut mielissään tästä tapaamisesta ja antoi sen myös kuulua ja kovaa. Kaikista vastaväitteistään huolimatta vanha eliitti tuli mukaan, eihän hän voinut antaa pojan mennä törppöilemään itsekseen paikanpäälle! Eihän Fritz siitä pitänyt, mutta menkööt. Sentään hän saisi todistaa tilanteen itse ja mahdollisesti vaikuttaa tapahtumien kulkuun, sikäli mikäli joku meinasi tyhmyyksiä tehdä.
Jahka Fritziä oli informoitu illan ohjelmasta, siirtyi Henry takaisin päivän askareisiin, joiden parissa se päivä kuluikin yhdessä hujauksessa jälleen. Tuli siinä tavattua myös Lily, joka oli kuullut Henryn tulevasta tapaamisesta ja toi Fritzin lailla harvinaisen suoraan esille oman mielipiteensä asiasta. Sisko kun ei yhtään pitänyt siitä ajatuksesta, että heidän puolelleen liittyisi yhtään enempää demonia. Johan Henry oli kirkon suututtanut omilla tempauksillaan muutenkin, pitikö tuon nyt vielä kaivaa erikseen verta nenästään?! Mutta, valitettavasti Lilyltä ei nyt kysytty mielipidettä, Henryn kyllä selittäen kaikki perustelunsa tälle tapaamiselle, mutta ei sen enempää jaksanut aikaansa tuhlata puhumalla naiselle, joka ei aikonut kuunnella saatikka sitten ajatella edes asiaa muulta kannalta.
Illan saapuessa Henry vetäytyi hetkeksi omiin oloihinsa, valmistautumaan lähtöön ja kasatakseen ajatuksiaan. Siinä samalla siniverinen laittautui valmiiksi matkaan, vetäen ylleen arkiasustuksen lisäksi paksun, puolipitkän, tummanpunaisen takin joka oli koristeltu kultaisin yksityiskohdin, sekä mustan, karvareunaisen viitan, jonka suojissa ei varmasti tulisi kylmä. Käsiin vedettiin pitkävartiset nahkahansikkaan ja jalkoihin yhtälailla pitkävartiset nahkasaapikkaat, jotka sisältä oli vuorattu lämpimästi. Vaikka sitä toivoi, ettei yhteenottoon päädyttäisi, otti Henry silti mukaan miekkansa jonka asetti asevyölle. Ei hän koskaan ollut tykästynyt miekan käyttöön, siniverisen suosien yhä ennemmin keihäitä tai keppejä, joilla ei toista saisi sivallettua. Kyllä hän miekkaa osasi käyttää, mutta ennemmin hän pasifistisena sieluna olisi ratkaissut tilanteet puhumalla.

Kun oli aika lähteä matkaan, suuntasi Henry viimein talleille. Tallipihalla Fritz kokomustassa haarniskassaan odotti jo miestensä kanssa. Toistakymmentä eliitin alaista oli lähtemässä matkaan, lisäksi mukaan tulisi kourallinen kuninkaan omia henkivartijoita. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, ei näinä aikoina varsinkaan. Nyreän oloinen eliitti oli nostaa metakan saadessaan tietää, että Henry lähtisi liikkeelle aarnikotkallaan. Olisi nyt ottanut hevosen, kuten muutkin! Mutta Henry perusteli valintansa sillä, että Oliverilla hänen oli helpompi liikkua ja tarpeen tullen perääntyä nopeasti. Lisäksi aarnikotka ei ollut säikky ja omisti suojeluvietin isäntäänsä kohtaan, joten se ei varmasti antaisi kenenkään satuttaa Henryä, mikäli jotain ikävää tapahtuisi. Näin ollen ei Constantinella ollut oikein sanavaltaa saatikka syytä väittää vastaan, mutta ei kenraali kovin iloiselta näyttänyt olevan tästäkään päätöksestä.
Oli miten oli, matkaan lähdettiin, saattueen pitäen yllä nopeaa tahtia läpi kaupungin, porteista ulos ja suunnaten kohden metsänreunaa, kohden sitä sovittua paikkaa. Pakkanen puri heti luihin ja ytimiin, eikä kylmä viima vasten kasvoja auttanut lainkaan. Sentään taivas oli tähtikirkas ja kuu valaisi hieman hämärtyvää valtakuntaa, vaikka olihan heillä mukanaan soihtuja jotka itse saattueen matkaa valaisivat. Ei mennyt kauaa, kun he lopulta olivat sovitulla paikalla, jääden muutamien metrien päähän odottamaan, josko tapaamista pyytäneet demonit paikalle nyt marssisivat. Henry oli kyllä kehottanut Ivoria tulemaan paikalle yksin tai korkeintaan parin seuralaisen kanssa, sillä suuri määrä "ylimääräisiä" tapaamisessa aiheuttaisi vain turhaa jännitettä osapuolien välille. Henryhän olisi mielellään voinut tulla yksin, mutta kukaan ei ollut päästämässä siniveristä liikenteeseen omillaan.
Oliver laskeutui matalalla lenneltyään suuren kiven päälle, jääden siihen kuuntelemaan ja katselemaan ympäristöä. Henry istui ratsunsa selässä, eikä aikonut laskeutua pois lainkaan – kuten sanottu, hän liikkui paljon helpommin Oliverin kanssa, hän ei todellakaan aikonut lähteä tässä hangessa kahlaamaan minnekään kera puisen raajansa! Piti tietenkin vain toivoa, etteivät keskustelukumppanit ottaneet sitä loukkauksena, mutta jalkapuolella oli harvinaisen hyvä syy pysytellä ratsunsa selässä. Osa sotilaista laskeutui ratsailta, jokaisen ollen selvästi varuillaan ja tarkkaavaisena kaiken suhteen. Constantine pysytteli Hilden selässä, ratsunsa ohjastaen seisomaan tuon kiven vierelle, jolla kuningas ratsuineen seisoskeli.

"Olisit voinut nyt edes hieman raskaammin varustautua", Constantine mutisi puoliääneen Henrylle, joka vilkaisi suurin piirtein samalla korkeudella istuvaan eliittiin.
"Olemme tulleet tänne neuvottelemaan, emme ottamaan yhteen. Tapanani ei ole pistää haarniskaa ylle, kun neuvotteluun otan osaa", Henry tuhahti takaisin, saaden Fritzin naurahtamaan kuivahkosti. Typerä pentu, halusi vain olla mieliksi mahdollisille vihollisille – nyt jos joku päättäisikin ampua siniveristä nuolella, olisi tuo pian alhaalla!
"Jos ne eivät tunnin sisään ilmesty, me lähdemme – emme jää tänne pakkaseen paleltumaan joidenkin perkeleiden takia", Fritz jatkoi marinoitaan, joihin Henry vain huokaisi syvään. Ei hän mitään vastaan sanonut, lähinnä siksi että se suunnitelma kuulosti ihan varteenotettavalta. Eivät he tässä pakkasessa voisi ikuisuuksiin istua odottelemassa. Jokainen halusi varmasti vain nopeasti takaisin kotiin, lämpimään takkatulen ääreen ja ennen kaikkea turvaan kaikelta mahdolliselta, mikä metsässä saattoi heitä katsoa ja vaania. Tulihan siinä myös kyseenalaistettua jälleen omat päätökset, mutta ei Henry aikonut nyt perääntyä. Hän oli luvannut tapaamisen ja tapaamisen Ivor myös sai, sikäli mikäli paikalle tulisi. Mutta jos ei, toista kertaa hän ei lähtisi paikanpäälle odottamaan turhaan. Siinä vaiheessa Ivor saisi itse lompsia ihmisten linnalle tapaamaan kuningasta. Eihän Henry sitä nyt noin suoraan ja törkeästi ilmaisisi, mutta tekisi kyllä selväksi, että hän oli kuningas, jolla ei ollut aikaa ravata olemattomissa tapaamisissa pitkin valtakuntaa, kun oli omatkin tehtävät ja vastuut hoidettavana.

Siinä odotellessa alkoi kuitenkin nousta pintaan jälleen se ahdistus, joka rintaa kävi kivistämään. Syke nousi jo täysin tyhjästä, Henryn alkaen hengittämään raskaammin ja nopeammin, kun silkka paniikkiahdistus puski päälle. Tähän asti Henry ei ollut ehtinyt tilannetta varsinaisesti jännittämään, joten ei hän myöskään ollut oireillut vielä, mutta nyt kun tuli hetken hiljaisuus itse paikanpäällä, nousi pintaan pakonomainen tarve poistua paikalta ja hakeutua pois ahdistavasta tilanteesta. Pieninkin ääni tuntui vievän huomion heti, kaiken ympärillä tapahtuvan ollen yllättäen aivan liikaa, vaikkei mitään varsinaisesti edes tapahtunut! Sotilaat juttelivat keskenään, ratsut pitivät ääniä, osa partioi hieman kauempana ja tarkkaili ympäristöä, tuuli ulisi korvissa ja huppukin meinasi päästä tipahtaa. Aivan tavallisia, arkisia asioita, mutta silti se tuntui olevan mahdottoman paljon huomioitavaa sillä hetkellä. Ehkä olisi pitänyt ottaa mukaan myös joku, joka osasi pitää Henryn rauhallisena ja kykeni puheillaan pitämään siniverisen keskittyneenä tilanteessa. Mutta hyvähän sitä nyt oli märehtiä, kun tilanne oli päällä eikä auttanut kuin koittaa pysyä itse rauhallisena. Se taas oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta onneksi kylmä viima piti siniverisen syystä tai toisesta hieman rauhallisempana, vaikka tuntuikin siltä että lämpöä pukkasi omasta takaa vähän liikaakin...



// Kevyt, kyllä (D //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja suskari » 13 Tammi 2018, 18:22

Koiran lähtemistä oli seurattu hiljaisuudessa, kun sen tumma pieni hahmo katosi tummaan lumiseen maisemaan. Koiran kuitenkin kadottua näkyvistä oli alkanut insan heyvanien keskuudessa ilmapiiri kiristymään. Ivor tunsi selässään tuomitsevat katseet päätöksestään.

"He tappavat meidät päälikkö! Ohjaavat loukkuun kuin rotat! Etenkin nyt kun olemme heikoillimmalle!" Ensinmäinen uskalsi nostaa sanaa vastaan Ivorin päätökselle ja ruosteturkin keltainen katse kääntyi tähän kapinoitsijaan, kuten niihin muutamaan muuhun mielensä pahoittaneeseen yksilöön.
"Onko heillä syytä tappaa meitä? Ehkä pelkästään rotumme, mutta muuta syytä en näe heidän motiiveillensa hyökätä." Ivor huomautti. Jo vuosia insan heyvanit olivat viettäneet rauhallista kiertelijä elämää ja tarjonneet osaamistaan, tai tavaroitaan niitä tarvitseville maksua vastaan. Puolueellisuudesta riippumatta. Yleiseltä kannalta Ivor ei siis nähnyt ihmisltä syytä hyökätä yht`äkkiä heidän kimppuunsa, etenkin kun he olivat valmiita neuvottelemaan ja valmiita valitsemaan puolensa tässä sodassa. Tietenkin heidän lajinsa menneisyyttä varjosti se totuus, että he olivat kauan sitten vallanneet ihmisten kylän ja muuttaneet sen asukkaat kaltaisekseen, mutta sekin oli ollut velhojen määräys vallan alaisena. Ja he olivat pettureita, jotka silloin ihmisten hyökätessä murskaavalla voimalla saadakseen omansa takaisin, jättäneet herransa selviämään keskenään hyökkäyksestä.
Tietenkin Ivor tiedosti oman petturuutensa ihmiselle kerran, mutta suostui kantamaan tällä hetkellä vastuun kansansa tähden ja oli valmis ottamaan siitä rangaistuksen jos se edistäisi insan heyvanien ja ihmisten uutta liittoa.
"Ja tarvitsemme heidän tukeaan juuri nyt." Ivor sanoi painostaen ja nyökkäsi niihin kolmeen pahiten loukkaantuneeseen, jotka kirjaimellisesti makasivat vain hiljaa kuusen oksien alla tuoman suojan alla. Heille oli annettu ensiapua, mitä nyt pystyi ilman ensiapu tarvikkeita antamaan, mutta aika ei tulisi olemaan heidän puolellaan. Etenkin kun kukaan ei tiennyt millaista myrkkyä haltiat olivat käyttäneet nuolissaan ja oliko se edes heille se tappava ja missä annostuksessa. Huomioiden, että osa oli heikosta olo tilastaan huolimatta melko hyvässä kunnossa, vaikka nuolia olivatkin saanneet. Vai oliko vain osassa nuolissa tätä myrkkyä? Ken tiesi.
"Enkä aio tuoda heitä suoraan tänne, jossa he voisivat vain tappaa meidät." Ivor huomautti vielä. Hän ei ollut maininnut kirjeessä heidän tarkkaan sijaintiaan ja ihmiset tarvitsivat suuren joukon heidän poistamiseensa. Ja suuri kokoinen joukko näkyi kauas näin aukealla metsän reunassa. He ehtisivät poistua ennenkuin ihmiset pääsisivät tänne.
"Ja aion kohdata hänen korkeutensa yksin." Paikassa jonka nuori kuningas saisi itse valita, vaikka se ehkä tarkoittaisi suoraan karhun luolaan kävelyä.

Kalma tunsi melkein jopa murhaavat katseet niskassaan yllättävästä sisääntulostaan kesken tärkeän kokouksen. Koira ei kuitenkaan antanut huomiota ylhäistölle, vaan hän suoritti itselleen annettua tehtävää. Tämän koira oli kuitenkin velkaa sille tiikeriraitaiselle demoni koiralle, joka itseään Ivoriksi kutsui.
Nuori kuningas oli ainoa, joka tuntui ottavan pitkän matkan taivaltaneen ja väsyneen viestinviejän hyvillä mielin vastaan. Ottaen koiran kantamasta laukusta esille nuorelle kuninkaalle tarkoitetun viestin. Kalma itse siirtyi alas valtaistuimelta ja asettui sivummalle istumaan, sekä odottamaan minne tilanne kehittyisi. Koiran tuomaa viestiä, tai ehkä koiran koko olemusta, ei tunnuttu kuitenkaan otettavan hyvin vastaan vaan Kalma kyllä kuuli kuinka hän sai myrkkyä niskaansa kun kenraalit ja muut suuremmat miehet tuntuivat vihaavan tuota kirjettä jo nyt. Mikä oli itsessään hyvin koominen ajatus. Yksi vanhempi jopa avasi suutaan ja huomautti etteikö kirje olisi voinut odottaa kokouksen päättymiseen. Kalma ei suutaan avannut, mutta loi sekunnin murto-osan kestävän mulkaisun tähän mieheen. Kalma oli ollut todistamassa missä tilanteessa ja kunnossa Ivor oli laji tovereidensa kanssa, joten tuollainen käytös ei miellyttänyt koiraa. Senkin lisäksi, että Kalma oli vapaaehtoisesti tuonnut tämän viestin suoraan kuninkaalle, vaikka olisi saattanut olla jo kotona Ednan luona.
Parrakkaan miehen ehkä huomatessa koiran mulkoilu, peitti Kalma sen haukotuksen taakse ja katsoi nyt nuorta kuningasta, joka nyt kirjeen avasi lukien sen sisällön. Ilmoittaen siitä muille kanssaolijoille tilassa. Viesti ei saanut ylistystä, vaan insan heyvanien avun pyyntöä herjattiin kaikkien muiden suunnalta paitsi nuoren kuninkaan. Tässä vaiheessa Kalma hieman pelkäsi että oli tehnyt turhaa työtä tuodessaan viestin tänne rasistien pesäkkeeseen, mutta toisaalta kuningas vaikutti kiinnostuneelta. Ja tietysti Black, joka oli yhtä aneeminen tilanteessa kuten aina.
Nuori kuningas ojensi viestin luettuaan vierellään seisovalle kaljupäälle, joka otti viestin vastaan ja lukiessaan sitä vilkasi koiran suuntaan. Kalma höristi hieman korviaan ehkä odottaen jotakin sanottavaa velhon suunnalta, mutta kerta mitään ei tullut ei Kalma juuri sen enempää velhoa huomioinnut. Hänen asemansa oli kuitenkin vain odottaa käskyä poistua tai viedä kuninkaan vastaus Ivorille. Viimeisintä Kalma odotti enemmän. Hän ei voinut alkaa tässä paikoillaan juttelemaan velhon kanssa kovinkaan tuttavallisesti, vaikka he olivatkin ystäviä.
Ja auta armias millaisen vastaanoton viestin sisältö sai. Kalma sai purra hammasta yhteen ettei olisi käynnyt avaamaan jo ensinmäisenä suutaan avanneelle kenraalille omaa turpa värkkiään, ja käynnyt tuon kanssa suun soitto kisaan. Onneksi, luojalle kiitos tästä, nuori kuningas sulki hyvin nopeasti ylhäisten seuralaistensa suut hyvin nopeasti ja huomautti että nämä sotasankarit olivat juuri valittaneet siitä kuinka joukkoja kuoli ja jokainen menetys olisi liikaa. He tarvitsivat joukkojen lisäystä puolustaakseen rajojaan alinomaan hyökkääviltä haltioilta. Se oli hyvä pointti ja mielessään Kalma hymyili yksinään.
Yksi kenraaleista huomautti kuitenkin jo valmiista liitosta kääpiöiden kanssa, jotka kyllä toisivat apua jos sitä tarvittaisiin. Kuningas Henry lyttäsi sen väitteen nopeasti huomauttaen, etteivät kääpiöidenkään joukot riittäisi yksinään ikuiseen apuun haltoita vastaan. Sitä tosin alkoi miettimään... kuinka paljon joukkoja haltoilla sitten oli yksinään? Vai osasivatko nuo vain pelata paremmin korttinsa hyökätessään ja välttivät kuolon uhreja? Kalma ei ollut itse ollut hetkeen kentällä, joten oli vaikea arvioida olivatko haltiat muuttaneet taistelu tapojaan sitten viime kenttätaistelun. Tosin kukaan ei tuntunut haluavan häntä joukkoihinsa, mutta ei Kalma sitä pahaksi laskenut. Hän viihtyi viestinviejänä paremmin kuin jonkun niskaan huutajan komennossa.

Nuori kuningas nousi valtaistuimeltaan kankean näköisesti ja sanoi suoraan, että aikoisi vastata Ivorin kutsuun ja tavata insan heyvanien päällikön neuvottelun merkeissä. Kalma ei voinut sille mitään, että silkasta riemu ilosta koiran häntä heilahti muutaman kerran. Se oli hienoa! Selvästi Haraldin pojalla oli enemmän kaalinsa alla tavaraa kuin isällään! Kalma kuitenkin valpastui kun kuningas jakoi käskyä palvelijalleen ja koiralle itselleen, joka nousi maasta istumasta ja tietenkin valmiina viemään vastaus viestin perille.
Black taas huomautti, että nuoren kuninkaan kannattaisi ottaa hirviöihin erikoistunut eliittikenraali Fritz mukaan. Kalman olisi tehnyt mieli sanoa, että se olisi ollut aivan turhaa. Insan heyvanit eivät halunneet taistella, heillä ei ollut resursseja siihen.. ja lähes jokainen oli jollakin tasolla saaneet nenillensä. Mutta kukaan tuskin olisi kuunnellut karvaisen mitättömän viestinviejän puheita, joten Kalman oli pakko pitää suunsa. Yhä.
Henry päätti kokouksen tähän, eikä ilmeisesti aikonut kuunnella enään vastaväitteitä tästä tapaamisesta vaan aikoi valmistautua siihen. Kalma seurasi kuinka sotaherrat poistuivat yksitellen huoneesta ja nuori kuningas suuntasi puujalallaan klenkaten pieneen sivuhuoneeseen. Kalma seisoi paikallaan korvat höröllä tarkkaavaisena, eikä ollut aivan varma uskalsiko sitä lähteä nuoren kuninkaan perään, kun Black pienellä nyökkäyksellä kehotti koiraa seuraamaan itseään. Kalma hymähti pienesti ja velhon perässä astui siihen pieneen huoneeseen, jossa oli kirjoituspöytä ja jonka ääreen nuori kuningas oli istahtanut. Samalla kun huoneessa ollut palvelijapoika poistui huoneesta. Kalman katse kiersi huoneessa, jossa hän ei ollut aikaisemmin ollut, vaikkei siellä mitään erikoisempaa ollutkaan. Katse kuitenkin pysähtyi nuoreen kuninkaaseen, joka alkoi puhumaan koiralle, ettei valitettavasti voinut järjestää enää tapaamista tälle illalle, mutta voisi seuraavaan alkuiltaan järjestää metsänreunassa käräjäkivillä. Kalma kuunteli jokaisena sanan tarkkana, mutta ei ollut varma pitäisikö hänen vastata vai ei.. tai pikemminkin uskaltaisiko sitä vastata, joten Kalma vain vaisuna nyökkäsi pienesti. Eipä hän paljoa vastaan voinnut väittää. Ja Kalma oli muutenkin ottanut työnsä puolesta "suu kiinni" -asenteen, sillä hänen suunsa kyllä tiedettiin. Se oli koitunut koiran ongelmaksi useammin kuin kerran.

Henry ja Black alkoivatkin sitten keskustelemaan keskenään kun Kalma kuunteli vierellä, kun kuningas kehotti velhoa poistumaan, että näkisi perheensä vielä. Tyttären!? Minkä tyttären!? Kalman katse kääntyi Blackiin ja mulkoili velhon päälle juuri sellaisella "kiva kun kerroit minullekin!?" -ilmeellä. Black kuitenkin kieltäytyi herransa ehdotuksesta ja sanoi jäävänsä samalla kun alhaalla oleva koira katsoi kaljupäätä.
"Tästä puhutaan vielä." Kalma urahti hiljaa kuiskaten velholle. Ei vihaisena suoranaisesti, mutta ehkä minimaallisesti loukkaantuneena siitä että häneltä oli pimitetty pois tälläinen tieto kokonaan.
Kuningas viimeisteli vielä kirjettään, antaen sitten musteen kuivua ennenkuin sinetöi sen ja taitteli sen kuljetus valmiiksi. Kalma asiaan kuuluvasti tietenkin oli hereillä ja otti askeleita kohden kuningasta samalla kun koiran hahmo katosi ja paikalle ilmstyi se tuttu tumma mies, jonka Henry oli jo kertaalleen tavannut velhon omassa asunnossa. Mutta mitä sitä muistelemaan. Kalma otti kuninkaan ojentaman kirjeen käteensä ja sujautti sen reppuunsa selkä puolella, yllättyen ehkä hieman kuninkaan pahoittelusta. Kalma naurahti pienesti. Yleensä hän sai vain potkuja perseelle, että pitäisi jo olla menossa, eikä pahoitteluja siitä että joutui juoksemaan.
"Tämä on työtäni, teidän korkeutenne.. turhaan pahoittelet." Kalma vastasi tällä kertaa jotakin ja oli kääntymässä lähteäkseen, mutta katsoi velhosta nuoreen kuninkaaseen hetken empien.
"Teen tämän kuitenkin omasta halustani, olen sen velkaa insan heyvanien päällikölle." Kalma sanoi ja nyökkäsi kumarruksena nuorelle kuninkaalle ennenkuin musta häntä enään vain vilahti oven raon välistä kun koira oli jo matkalla.

Kalma juoksi ulos kokous huoneesta ja jatkoi matkaansa linnan suuria käytäviä kun jotakin tuli aavekoiran mieleen ja koira pysähtyi, kääntyen ympäri. Tietenkin viestin vieminen oli tärkein asia tällä hetkellä, mutta Kalma ei voinut vain juosta takaisin tyhjin käsin. Kalma suuntasi sairastuvalle, jossa koiran musta pää kurkkasi ovean raosta sisään. Loukkaantuneita lepäsi useampi kappale sängyillä, mutta vaikuttivat kaikki nukkuvan. Kalma työnsi hiljaa oven auki ja hiippaili kaapeille, jossa oli joitakin perustarvikkeita hoitoa varten. Kalma otti repun selästään ja pakkasi sen täyteen sidetarpeita, sekä lankaa ja neulaa. Kalma kävi ottamassa nukkuvan potilaan sängyn viereltä rautaisen vesikipon, jonka aavekkoira tunki reppuunsa ja heitti sen sitten selkäänsä. Paino lisääntyi melkoisesti selässä, mutta Kalma oli päättänyt tuoda edes jotakin apua ystävällensä.. vaikkeivat ylhäistö sitä välttämättä tekisikään. Hän ei voinut luottaa siihen että Henry auttaisi loppujen lopuksi. Tiedä vaikka joku niistä rasistisita papoista saisi kuninkaan pään kääntymään!
Kalma hiippaili hiljaa ulos sairastuvalta ja jätti sairaat lepäämään omaan rauhaansa samalla kun ovi hiljaa naksahti kiinni. Kalma vaihtoi muotonsa ja lähti nyt lopullisesti kohden insan heyvanien leiriä.

Aavekoiran selässä oleva reppu painoi suunnattomasti ja vaikeutti koiran kulkua paksussa lumihangessa kun sen pieni ruumis upposi syvään lumihankeen, jossa sitä oli vähääkään enemmän metsän reunassa. Kalma ponkasi sieltä kuitenkin aina ylös ja sitkeästi koira jatkoi kulkuaan eteenpäin. Kalma ei kuitenkaan huomannut sitä, että hänet oli huomattu metsän suojasta.
"Älä, katsotaan minne se on matkalla." Raskaaseen haarniskaan, mutta hyvin haltia tyypillisesti koristeelliseen ja yksityiskohtaiseen, pukeutunut haltia käski alaistaan laskemaan nuolensa osoittamasta koiraa. Se oli selvästi viestinviejä ja matkalla jonnekin. Ehkä insan heyvanien jahdista tuli entistäkin kannattavampi, jos koira kantaisi mukanaan jotakin tärkeää? Koiran kantamus ei vaikuttanut kevyeltä ja jonnekin matkalla tähän aikaa yöstä? Jostakin tärkeästä oli oltava kysymys.
Joukon kapteenilla ei ollut mukanaan kuin kourallinen sotilaita, mutta vain siksi että tätä isompi joukko olisi saattanut herättää liiaksi huomiota näin lähellä saastaisten ihmisten kaupunkia. Haltia joukko seurasi ratsain hitaasti koiraa perästä päin ja pitivät tuon kokoajan näkyvillä kerta tuo ei selvästikkään kovaa päässyt kantamuksensa kanssa.

Kalma saavutti insan heyvanien pitämän leirin, jossa ei edes pidetty nuotiota, etteivät ihmiset tai haltiat saisi heti vihiä missä pedot majailivat. Nuotio olisi vain toiminut pimeässä majakan lailla ja insan heyvanit näkivät pimeässä tarpeeksi hyvin. Kalma muuttui koirasta ihmiseksi ja puuskutti pihisten voiman ponnistuksestaan samalla kun heitti repun selästään, laskien sen maahan.
"Toin.. sidetarpeita samalla." Kalma pihisi hengästyneenä ja kumartui kaivamaan repustaan sitä viestiä, joka Ivorille oli tarkoitettu. Ivor oli iloinen pienen toverinsa saapumisesta, etenkin tuon suloisesta halusta auttaa heitä pienuudestaan huolimatta ja oli sanomassa jotakin kun Refgor koski hellästi päälikkönsä hartiaa katsoen Kalmasta ohi taakse metsään.
"No voi saatana..." Ivor murahti ja nousi tavallista kankeammin seisomaan samalla kun repäisi viereltään nuolia ja jousen, jännitti nuolen jouselle ja päästi sen irti luodin lailla. Suuri kokoinen nuoli suhahti ilmassa suoraan Kalman pään yläpuolelta ja lensi metsän suuntaan. Kuului kuinka se osui johonkin metalliseen ja tuskan huudon kera. Johonkin se osui ja perään kuului hevosten hermostunutta ääntelyä ja käskyjä.
"Kaikki kykenevät, tappaaka ne!" Ivor antoi käskyn sillä samalla sekunnilla ja kaikki jotka vain jaloillaan pysyivät nousivat syöksyen ratsain yrittävien haltoiden perään. Tällä kertaa he olivat varautuneita ja sen nämä suippokorvaiset idiootit saivat pian huomata. Insan heyvanit olivat isoja, mutta saivat pelkästään juoksemalla hevoset kiinni ja kuin susilauma jäniksien kimpussa, haltioiden sotilaat ohjattiin haluttuun suuntaan. Paikkaan jossa he eivät enään pääsisi karkuun, jossa he joutuisivat pakosti ottamaan yhteen. Haltiat oli ajettu suuren kivenlohkareen eteen, jossa he olivat vastakkain neljän aikuisen insan heyvanin kanssa.
"Säästäkää komentaja." Ivor sanoi ja se oli kuin hyökkäys käsky muille insan heyvaneille, jotka hyökkäsivät armotta ratsailla olevien haltoiden kimppuun, jotka tietenkään eivät vain seisseet ja odottaneet loppuaan. He taistelivat sen minkä saivat, pistäen keihäillä ja miekoillaan petoja, jotka vasta painoksi murskasivat luita haarniskojen alta, repivät raajoja irti ja lopulta lyhyen ottelun jälkeen hengissä oli vain yksi. Yksi joka oli tarkoitus säästää. Komentaja nojasi keihääseen loukkaantuneena jalka poikki ja haavoilla, sotilaidensa ruumiiden ympäröimänä. Ivor katsoi tuota vakavana ja käveli tuon eteen samalla kun haltia yritti kohottaa keihästään ruosteturkkia vastaan.. Ivor nosti kätensä ja paiskasi kämmen selälällä haltian maahan tajuttomana kuin kivi. Haltia hengitti, joten tuo oli elossa.
"Ottakaa hevoset ja viekää leiriin, saamme illallista." Ivor käskytti alaisiaan samalla kun itse nosti haarniskan olkasuojasta kiinni pitäen tämän haltia komentajan mukaansa. Loput haltoiden ruumiit saisivat ruokkia muita metsän eläviä ja jäätyä pakkasessa ilman hautaamista. Ivor ei enään tuntenut sellaista kuin sääli haltoita kohtaan, jotka olivat teurastus mielessä hyökänneet heidän kimppuunsa.

"Ivor.. anteeksi, johdatin heidät leiriin... en huomannut heitä." Kalma pahoitteli Ivorille, joka alaistensa kanssa saapui leiriin ja tiputti tajuttoman komentajan keskelle leiriä. Kalmalle vakava katse muuttui jälleen lempeäksi.
"Ilman sitä, he tuskin olisivat olleet noin varomattomia." Ivor vastasi ja istahti kankean näköisesti takaisin istumaan kylmään lumihankeen ja katsoi Kalmaa odottavasti. Kalma tujotti Ivoria hetken tyhmänä, kunnes tajusi ja kaivoi nyt repustaan sen kirjeen ojentaen sen insan heyvanien päällikölle itse luettavaksi. Ivor katsoi kirjettä ja huomasi heti, että kuningas itse oli vastannut kirjeeseen sinetin perusteella. Jos kuningas olisi laittanut juoksupojan vastaamaan tähän, tuskin näin laadukasta kirjettä olisi tullut. Ivor avasi kirjeen varovasti suuressa kädessään ja luki sen itsekseen.
"He ovat valmiita ottamaan meidät vastaan neuvottelu mielessä, mutta minun on mentävä yksin.. tai jonkun kanssa." Ivor ilmoitti ääneen kaikille ja muuttui pohtivaksi.
"Voin tulla mukaan, tuskin kuningaskaan yksin tulee paikalle." Refgor ilmottautui mukaan tulijaksi ja Ivor vilkasi tuohon. "Jos osaat käyttäytyä edes sen verran." Ivor huomautti Refgorille joka hymähti vain vinosti. Refgor oli pätevä taistelija ja jopa lajinsa edustajaksi suuri kokoinen, mutta käytöstavat eivät olleet tuon parasta puolta. Lisäksi tuo oli ylpeä kuin mikä.
"Pidän suuni kiinni." Refgor hymähti ja taputti kivusta irvistävän Ivorin olkaa tuttavallisesti samalla kun käveli päälikkönsä ohi maassa makaavan haltian luokse ja asetti jalkansa vielä haltian ehjän jalan päälle. Refgor katsoi Ivoria ja kerta vasta väitettä ei tullut niin mustaturkki painoi jalallensa hitaasti painoa, kunnes haltian jalka antoi periksi ja kuului selvä rusahdus kun jalka meni poikki. Haltia kirjaimellisesti säpsähti hereille tuskan huudon kanssa. Refgor piti jalkaansa yhä haltian päällä ja nauroi vain kevyesti.
"Naama kiinni, tai seuraavaksi syön kielesi." Refgor huomautti ja vain ohi mennen potkaisi lunta haltian päälle. Ilman jalkojaan tuosta ei olisi pakenemaan minnekkään. Ja jos pakoon yrittäisi voisi sen tappaa pois. Elävänä tuosta voisi olla enemmän arvoa, kuin kuolleena, mutta kuollut olisi yhtä hyvä. Sanotaanko että tuo olisi vain tervetuliaslahja hänen korkeudellensa.

Kalma jäi yöksi insan heyvanien leiriin auttamaan loukkaantuneiden kanssa ja senkin takia, että viimeisetkin voimat oli koirasta syöty eikä tuo enään jaksanut palata kotiin. Etenkin jos oli riski kohdata uudestaan haltoita. Yö vain kului insan heyvanien keskuudessa valvoen läpi yön vartijoidessa, sekä hoitaessa loukkaantuneita. Vain pieni piriste oli ollut hevosen liha, joka oli syöty raakana tulen käyttämisen olevan yhä pois laskuista.

Illan alkaessa lähestymään Ivor valmistautui Refgorin, että Kalman kanssa matkaa kohden tapaamispaikkaa, joka hänen korkeutensa kanssa oli sovittu viestin välityksellä. Oikeastaan he olivat lähistöllä jo ihmisten saattueen saapuessa, mutta kaukana ja poissa näköetäisyydestä. Kalma ihmetteli tätä suuresti.
"Miksemme mene paikalle?" Kalma ihmetteli ääneen Ivorilta, joka selvästi kuunteli Refgorin kanssa jotakin ja nuuhki tuulen tuomia hajuja. Ivor kuitenkin vilkaisi koiraan. "Vaikka sinä luotatkin hänen korkeuteensa, meillä on syymme olla varuillamme." Ivor huomautti. Ihmiset eivät kuitenkaan selvästikkään yrittäneet piiloutua tai piilottaa itseään heidän saapumiseltaan, vaan tuuli toi mukanaan monen eri henkilön hajuja ja ääniä. Hiljaista puheen sorinaa mistä ei saanut selvää.
"Hm.. pelkäävät meitä? Olemmeko liittymässä pelkureihin!?" Refgor kommentoi vähemmän ystävällisellä tasolla ja sai osakseen Ivorilta mulkaisun, joka sai tummaturkin hiljentymään ja ainakin toistaiseksi olemaan hiljaa. Ivor lähti ottamaan askelia lumihangessa kohden käräjäkiviksi kutsuttua paikkaa, jossa heitä jo odotettiin varmasti.

Kuten Henry, tai hänen hekivartija saattueensa, eivät kaksi insan heyvania pyrkineet piilottamaan tulemistaan vaan heidän tulemisensa pystyi näkemään jo kaukaa pelkästään suuren kokonsa tähden, eikä heillä ollut aseita mukana.
Tulijoiden katse kävi läpi nuoren kuninkaan mukana olevia joukkoja ja lopulta itse kuninkaan, joka uljaan näköisen aarnikotkan selässä nyt istui suuren kiven päällä kuin valmiissa valtaistumessa koreassa asusteessaan. Kaksi insan heyvania olivat kuin toisesta maailmasta, he olivat haavoilla, ja heidän yllään olevat vaatteet olivat saanneet kärsiä sen mukana ja niissä oli veri jälkiä viime öisestä taistelusta. Refgor kantoi mukanaan kalpeaa ja henkitoreissaan olevaa haltiaa, joka ehkä aavistuksen jaksoi nostaa katsettaan nähdäkseen kuninkaan ja tämän joukot, ennenkuin katse putosi takaisin maahan.
Ivor jätti selvän välin Henryn joukkoihin, mutta sellaisen ettei heidän tarvitsisi huutaa toisillensa kuitenkaan. He olivat pyytäneet tapaamista, mutta kuten Henry hekin olivat varautuneita yhtälailla.
"Olen Ivor, insan heyvanien päälikkö. Kiitos, että suostuitte vastaamaan kutsuuni teidän korkeutenne. Olen hyvin otettu tästä." Ivor aloitti avaamalla suunsa ja kumartui sen kerran ehkä hieman jäykän näköisesti Henryn edessä vammoista johtuen. Refgor asettui Ivorin takavasemmalle seisomaan ja heitti käsissään olevan haltian hänen korkeutensa eteen, heidän kahden sopimuksen solmijoiden väliin. Haltia ynähti kivusta osuessaan maahan, mutta ei noussut ylös, vain vikisi kivusta kuin piesty koira.

"Kuten huomaatte olemme saaneet saman vihollisen." Ivor kommentoi tähän vilkaisten hetken haltiaa ja sitten takaisin nuoreen kuninkaaseen. "Heidän säälittävä yllätyshyökkäys vahingoitti kansaani pahoin ja tarvitsemme liittoutumanne lisäksi lääkellistä apua." Ivor kertoi tilanteesta lyhyesti.
Kalma oli yhä mukana ja luikahtanut keskustelun alkaessa eliittikenraali Fritzin, sekä Henryn henkivartija kaartin sekaan seuraamaan koiramuodossaan tilanteen kehittymistä ja ehkä hieman ihaillen itsekseen sitä kuinka Ivor osasi käyttää suutaan kuninkaan edessä. Toisin kuin joku eräs toinen henkilö.
suskari
 

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 27 Tammi 2018, 22:53

Pakkanen alkoi hiljalleen purra luihin ja ytimiin, joukon odotellessa vastapuolen saapumista. Johan siinä jo ehdittiin ehdotella nuotion kasaamista, jottei Kuningas kuoliaaksi paleltuisi. Henry tietenkin vain pudisti päätään moisille ehdotuksille ja vakuutteli olevansa kunnossa, vaikka sitä ei ehkä ollutkaan. Eipä sitä kukaan näyttänyt huomaavan, paitsi Constantine. Vanha kenraali tunsi poikaa sen verran, että huomasi helposti koska toinen oli ahdistunut. Mitään eliittikenraali ei kuitenkaan sanonut, sivusilmällä vain seuraillen Henryn tilaa, pitäen silmällä nuorta kuningasta, itse pysyen rauhallisena tuon vierellä. Heillä oli erimielisyytensä, mutta kyllä Constantine osasi Henrystä välittää – olihan tuo sentään Haraldin poika. Isänä Fritz halusi nuorten parasta ja osasi noiden tukena olla, oli kyseessä sitten oma jälkikasvu tai hovin papitar – tai tässä tapauksessa itse kuningas. Eliitti olikin valmiina toimimaan Henryn puolesta, koittaen tietenkin siinä lupailla itsekseen, ettei hermojaan menettäisi ja pahentaisi siniverisen ahdistusta omalta osaltaan. Hyvähän se oli lupailla, vielä kun ei itse keskustelemaan oltu päästy.

Loppu viimein metsän siimeksestä erottui kaksi suurta hahmoa, jotka lähestyivät sovittua tapaamispaikkaa. Kaikki valpastuivat heti kun kaksi suurta demonia lähestyi, jokaisen hakeutuen lähemmäs itse eliittikenraalia ja kuningasta. Osa sotilaista jäi tarkoituksella sivummalle, seuraillen koiranpiirteisten demoneiden liikkeitä viereltä, ollen valmiina iskemään sivulta ja takaa jos nuo jotain yrittivät. Toiset taas olivat valmiita syöksymään väliin, jos kaksikko päättäisikin syöksyä siniverisen kimppuun. Mitään riskejä ei otettu, mutta kukaan ei vetänyt aseitaan esille, vaikka valtava kaksikko lähemmäs soihtujenvaloon askelsi.
Varautuneisuus tuntui kuitenkin rauhoittuvan hieman, kun kävi selväksi missä kunnossa demonit olivat. Selvästi nuo olivat ottaneet yhteen jonkun tahon kanssa, eivätkä vaikuttaneet turhan hyvässä kunnossa olevan. He olivat likaisia, verillä ja haavoittuneita – ja täysin ilman aseita. Eipä se tuon kokoisista olennoita tehnyt yhtään sen turvallisempia tosin, mutta sentään mokomat eivät olisi heiluttelemassa valtavia aseita heitä kohden, jos yhteenottoon ajauduttaisiin. Fritz totta kai hymähti pienesti näylle, tarkkaillen kaksikkoa arvioiden. Ei noista olisi mitään ylitsepääsemätöntä vastusta hänelle ja miehilleen, olivat he kaataneet suurempiakin ja hurjempia petoja. Sitä paitsi noin heikossa kunnossa mokomista tuskin oli suurta vastusta edes. Se tietenkin rauhoitti omaa mieltä, mutta Henry näytti yhä kireältä eliitin silmään.

Ja sitähän siniverinen oli. Jokseenkin Henry oli huojentunut, että vastapuoli saapui tapaamiseen, noudattaen ehtoja ja ohjeita, mutta se ei helpottanut yhtään sitä ahdistavaa tunnetta rinnassa. Voi kuinka Henry vihasikaan sitä. Ei hän ennen ollut tällainen, ennen hän kykeni menemään tilanteeseen jos toiseenkin ilman mitään ongelmia, korkeintaan hieman jännittyneenä, mutta nykyään se jännitys tuntui aina kohoavan yli äyräiden ja aiheutti siniveriselle paniikinomaisen tunteen. Hänen oli pakko päästä pois tilanteesta, mutta eihän se käynyt. Piti koittaa vain rauhoittua ja saada suunsa auki, kun sen aika tulisi - mutta se saattoi olla aivan mahdoton tehtävä. Toisaalta, tällaisessa tilanteessa tuskin kukaan tuomitsisi kuningasta siitä? Menihän sitä miehiä mykäksi tuollaisten otusten edessä, kenties oli vain ymmärrettävää jos siniverinen oli "järkyttynyt" seurasta? Toisaalta taas, hänhän tätä tapaamista oli ehdottanut, hänen pitäisi olla valmis kaikkeen ja jos nyt jäätyisikin täysin, saisi Henry varmasti kuulla siitä taholta jos toiseltakin.

Henryn taistellessa tunnekuohujen ja ajatustensa kanssa, päätyi demoni kaksikko pysähtymään kunnioittavan välimatkanpäähän siniverisestä ja tuon vierellä istuvasta eliitistä. Sotilaiden katseet seurasivat, kuinka noiden mukana tullut aavekoira kiirehti heidän puolelleen tilannetta seuraamaan, kenenkään varsinaisesti reagoimatta sen pahemmin Kalmaan – kyllä tuo piski oli muutamalle tuttu ja ne jotka eivät tunnistaneet tummaturkkista, antoivat piskin vain olla, kerta kukaan muukaan ei siihen huomiota kiinnittänyt.

Jännittyneen hiljaisuuden rikkoi punaturkkinen demoni, tuon esitellessä itsensä Ivoriksi, insan heyvanien päälliköksi. Siinä samalla kiitellen siniveristä tapaamisen järjestämisestä, saaden Henryn vain nyökkäämään pienesti, hätäisesti näin alkuunsa. Sentään tuo vaikutti asialliselta ja fiksulta henkilöltä, joten ehkä tästä keskustelusta tulisikin mieluisa.
Tai niin Henry luuli, kunnes toinen demoneista viskasi jotain - tai jonkun - heitä kohden. Oliver reagoi tähän ensimmäisenä, aarnikotkan rääkäisten rumasti ja hätkähtäen sijoillaan, hyvä ettei lentoon lähtenyt silkasta säikähdyksestä. Henry tietenkin säpsähti ratsunsa reaktiota, jouten vetämään ohjista ja ottamaan tukea satulasta, ettei alas olisi tipahtanut, siinä samalla saaden suutaan sen verran auki että Oliveria lähti rauhoittelemaan lohdullisin sanoin. Fritzin ratsu kiven vierellä ei hetkahtanutkaan, vanhan sotatamman vain luimistellen korviaan kun aarnikotka vierellä hypähti. Eliitti itse vilkaisi, että Henry oli kunnossa kun siniverinen ratsunsa sai rauhoittumaan, vilkaisten sitten kulmat kurtussa demoneiden puoleen, ennen kuin katse käväisi siinä haltiassa joka hankeen oli viskattu.
Myös Henryn katse laskeutui haltiaan, Ivorin kertoessa heidän hankkimista yhteisistä vihollisista. Kyllähän siniverinen kuunteli, mutta huomionsa oli pahoin kolhitussa suippokorvaisessa, jota kohtaan Henry tietenkin tunsi sääliä. Hän ei voinut sanoa pitävänsä tästä "tuliaislahjasta" ja sen saattoi jopa nähdä järkyttyneenoloisen siniverisen kasvoilta. Ei Henry halunnut nähdä tällaista. Kyllä hän tiesi, että sota oli rumaa ja osapuolet jos toisetkin tekivät ilkeitä asioita toisilleen, mutta silti – ei hän halunnut todistaa sitä omin silmin. Ei varsinkaan tilanteessa, jonka oli pitänyt olla rauhanomainen keskustelu mahdollisesta liittoutumisesta.

Henry tuntui olevan liian kiinni haltiassa ja ajatuksissaan, joten Fritz päätti ottaa asiakseen avata suunsa ensimmäisenä, jottei tässä koko iltaa tulisi seisoskeltua.
"Pyydätte audienssia ja raahaatte tautisen suippokorvan suoraan kuninkaamme nenän eteen ja sitten kehtaatte vielä liittouman lisäksi vaatia heti ensitöiksenne meitä auttamaan pipienne kanssa?", Constantine aloitti, kuuluvalla, selvästi närkästyneellä äänellä – joskin eliitti koitti hillitä sitä närkästystään edes jotenkuten.
"Mitä me tuollaisilla liittolaisilla tekisimme? Heti olette vaatimassa omianne, ennen kuin olette edes osoittautuneet hyödylliseksi meille! Ei teidän kaltaisilta käytöstapoja tietenkään oleta, mutta luulisi teilläkin nyt olevan hieman tahdikkuutta", Eliittikenraali jatkoi, "Mutta kai se on liikaa oletettu kaltaisiltanne kapisilta piskeiltä".

"Fritz, pyydän, ole hiljaa", Henry yllättäen, lopulta, sai suunsa auki, heti ensimmäisenä vilkaisten eliittinsä puoleen joka vierellään oli jo mielipiteensä neuvottelukumppaneista tuonut julki.
"Pahoittelen eliittini suorasukaisuutta", Siniverinen jatkoi, katseen kohoten viimein kunnolla Ivorin puoleen, kuninkaan välttelemättä lainkaan suoraa katsekontaktia, "Mutta hän on myös oikeassa – en voi sanoa pitäväni tästä "lahjasta" eikä liioin ratsunikaan siitä välittänyt. En tiedä tapojanne, käytäntöjänne, mutta meillä ei ole tapana tuoda puolikuolleita vihollisia neuvottelutilanteisiin mukaan".
"Emme tunne teitä. Emme ole vielä päässeet sopimukseen mistään, joten vaatimuksia lääkkeellisistä avustuksista en aio edes harkita nyt – moiset avustukset ovat vain liittolaisille ja omillemme", Vaikka äsken oli ollut valmis pakenemaan paikalta ja näyttänyt harvinaisen järkyttyneeltä, onnistui Henry puhumaan rauhallisella, kuuluvalla äänellä, joka kantoi samanlaista auktoriteettista sävyä mitä isänsä ääni aikanaan. Totta kai Henry oli yhä paniikin partaalla sisimmissään, mutta ei tuonut sitä enää mitenkään ilmi ulkoisesti. Eihän hän itse sitä huomannut, mutta äskeiseen olotilaansa verrattuna siniverinen näytti näyt harvinaisen auktoriteettiselta ja tietoiselta siitä, mitä teki. Ja sekös sai myös Fritzin hymähtämään itsekseen, eliitin kokien jonkinlaista ylpeyttä nuoresta monarkista. Ei Henry typerä ollut, se tuli taas todistettua, tuo vain omasi typeriä mielipiteitä joistakin asioista – ainakin näin jos Constantinelta kysyttiin. Hän olisi ollut enemmän kuin mielissään siitä, jos he olisivat vain haistattaneet pitkät demoneille nyt ja lähteneet takaisin kaupunkiin, jättäen nuo perkeleet oman onnensa nojaan. Sitä Henry tuskin tekisi, mutta saihan sitä aina unelmoida.

"Viekää hänet pois, katsokaa sen verran kuntoon, että kestää kuulusteluihin asti", Henry antoi käskyn sotilaille, puhuen haltiasta, muutaman jalan olleen sotilaan käyden noukkimassa tuon hangesta ja raahaten sivummalle. Tuskin haltiasta mitään uutta tietoa saataisiin irti, mutta ainahan sitä saattoi yrittää. Henry itse ei pitänyt kuulustelu ajatuksesta, mutta se oli tehtävä. Hän oli vain onnellinen, ettei hänen tarvitsisi siihen ottaa osaa.
Katse seurasi hetken haltian perään, ennen kuin Henry katsahti takaisin Ivoriin ja tuon vielä nimeämättömään seuralaiseen.

"Mutta aloittakaamme alusta. Kiitän saapumisesta, ettemme aikaamme turhaan täällä tuhlaa. Tiedätte kuka olen, vierelläni on eliittikenraali Fritz", Kuningas aloitti lopulta, esitellen Constantinen – muiden henkilöllisyydellä ei sitten ollutkaan väliä.
"Saavuimme, koska pyysitte audienssia. Joten kertokaa, miksi liittoutuisimme insan heyvanien kanssa? Miksi meidän tulisi auttaa teitä nyt, hätänne hetkellä?", Siniverinen haastoi, "Miksi me välittäisimme siitä, mitä teille tapahtuu, kun ennen tätä ette ole välittäneet siitä, miten meidän käy sodassa? Miten voimme luottaa teihin?".
Henry ei pitänyt siitä, että hänen piti olla epäileväisellä kannalla mahdollisten uusien liittolaisten kanssa. Mutta hän oli oppinut kantapään kautta, ettei jokaiseen ystävälliseen tuttavaan voinut luottaa. Ja hänen asemassaan ei todellakaan kannattanut luottaa sokeasti kehenkään, varsinkaan puolueettomiin demoneihin, jotka vasta itsekkäästi oman hätänsä hetkellä pyysivät liittoumaa vahvan tahon kanssa.

Fritz puolestaan pysyi harvinaisen hiljaa ja kiltisti paikallaan, antaen Henryn nyt hoitaa puhumisen, kun poika suunsa oli saanut auki. Eliitti oli jopa ylpeä pojasta, mokomahan osasi esittää oikeita kysymyksiä ja käyttäytyä kuin kuningas, eikä heti ollut avosylin toivottamassa tervetulleeksi jokaista joka heidän voimavarojaan halusi hyödyntää! Totta kai tuon kokoisista liittolaisista olisi hyötyä sodassa, mutta yhtälailla tuon kokoisista liittolaisista olisi myös suuresti harmia, jos selkään päättäisivät puukottaa tai jos tämä oli vain juoni päästä lähelle siniverisiä, ennen kuin hyökkäisivät. Ties vaikka koko tämä touhu olisikin silkkaa näytelmää ja mokomat olisivat oikeasti haltioiden leirissä. Aina piti epäillä, jos Constantinelta kysyttiin!
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja suskari » 29 Tammi 2018, 11:55

Kuninkaan sotilaat levittäytyivät insan heyvanien ympärille, mutta kukaan ei nostanut aseitaan kaksijalkaisiakoiria vastaan. Ivor katsoi sotilaita sivusilmällä arvoivasti. Nämä sotilaat olivat tavallista paremmin varusteltuja ja raskaammin varustettu, kuin tavalliset rivisotilaat. Oli selvää, että heidän saapumiseensa oli varauduttu ja kuninkaan turvallisuudesta pidettäisiin varmasti huolta, kuten tuon mukana olevan selvästi vanhemman ja kokeneemman miehen. Tosin heillä ei yhäkään ollut tarkoitus taistella tai haastaa tahallisesti riitaa.
"Tuttu naama.." Refgor huomautti hiljaisella kuiskauksella ja nyökkäsi kenraali Fritziä kohden pienesti. Kenraali Fritz ei ehkä sitä itse tiennyt, mutta oli muutamaan otteeseen tehnyt karhun palveluksen kaataessaan lohikäärmeitä ja ottaessa vain turhat koriste-esine osat mukaansa kun kaikki paras jäi taakse. Oikein kokattuna lohikäärmeen liha oli oikein maukasta ruokaa. Ivor hymähti pienesti Refgorin huomautukselle, mutta ei lähtenyt sanomaan mitään ääneen. Jos tilanne olisi ollut toinen, he olisivat ehkä voineet huomauttaa asiasta ystävällisesti kenraalille itselleen. Nyt he olivat kuitenkin neuvottelemassa, eikä hieromassa ainakaan vielä syvällisempää tuttavuutta ihmisten kenraalin kanssa.

Melkoisen yllätyksen kuitenkin järjesti, puolin ja toisin, tummaturkin heittämä puolikuollut haltia. Kuninkaan uljas ja mahtava aarnikotka säikähti tuota puolikuollutta raatoa rääkäisyn kanssa ja alkoi tempomaan, jolloin kuningas joutui rauhoittamaan ratsuaan. Se oli.. yllättävä käänne kahdelle insan heyvanille. He eivät olleet odottaneet aivan tälläistä vastaanottoa nuorelta kuninkaalta, etenkin kun kyseessä oli vihollinen jota vastaan ihmiset olivat taistelleet sukupolvien ajan. Ja mitä huhuja oli kuultu, itse haltia kuningas oli surmannut nuoren kuninkaan isän viimeisimmässä sodassa.. joten tälläinen pehmoilu oli vähintäänkin yllätys. Refgor kurtisti kulmiaan samalla kun korvat painautuivat aavistuksen luimuun ja näytti loukkaantuneen pettyneeltä kuninkaan suoritukseen tässä tilanteessa, mutta piti suunsa kiinni. Ivor sentään ymmärsi ehkä jollakin tasolla nuorenkuninkaan pelästymisen, olihan tuo vielä melkoisen kokematon ja uusi näissä asioissa. Nuori poika, joka oli vain tyrkätty tekemään tehtäväänsä kuninkaana. Eikä ruosteturkki voinut muuta kuin syyttää itseään siitä, että oli päättänyt tuoda haltoiden komentajan elävänä nuoren kuninkaan eteen. Mutta mitä sitä enään murehtimaan kun maito oli jo kaatunut ja vahinko sattunut. Asialle ei voinut enään mitään.. Ivor ei voinut kuin toivoa ettei tämä vaikuttaisi suuresti asioiden kulkuun.
Ivor höristi korviaan kun kuninkaan sijasta hänen vierellään oleva eliittikenraali avasi suunsa ja antoi kyllä mielipiteensä kuulua ja kovaa, sekä hyvin kärkkäästi. Ivor kurtisti hieman kulmiaan. Oliko tuo tosissaan!? Aikoiko kenraali tosiaan sotkea nuoren kuninkaan ja hänen neuvottelu mahdollisuudet tähän paikkaan? Ivor ei pitänyt kenraalin hyvin piikikkäästä puhetyylistä, vaikka tuon sanoissa saattoi olla perää. Vielä vähemmän kevyemmin Refgor otti kenraalin puheet. Mustan insan heyvanin korvat kääntyivät niskaa vasten ja seuraava reagtio olisi varmasti ollut kenraalin laittaminen ruotuun, mutta ennen kuin tummaturkki ehti ottaa askeltakaan kohden kenraalia. Oli Ivor nostanut kätensä henkivartijansa eteen ja katsoi tuimasti alaistaan. Sekunnin kestävän katseiden taiston jälkeen Refgor perääntyi takaisin paikallensa. Ivor katsoi kenraalia.
”Kiitos mielipiteistänne, mutta olen tullut puhumaan hänen korkeutensa kanssa, en hänen alaistensa, kenraali.” Ivor kuitenkin huomautti näin ohi mennen. Ei tietenkään pahuuttaan, mutta hän oli tullut tapaamaan nimenomaa nuorta kuningasta ja jonka sana loppujen lopuksi painoi enemmän kuin kenraalin. Vaikka Ivoria hieman ihmetytti nuoren kuninkaan vaitonaisuus.
Eliittikenraali hiljennettiin kuninkaan toimesta ja Henry pahoitteli kenraalinsa käytöstä insan heyvanien päälikölle, lopultakin nostaen katseensa ruosterturkkiseen petoon. Ivor katsoi rauhallisesti kuningasta takaisin ja odotti tuon sanoja, jossa nuori kuningas pahoitteli kenraalinsa käytöstä. Mutta ei myöskään ollut tyytyväinen insan heyvanien tuomaan lahjaan.
”Olen pahoillani, tein virheen tuodessani vangin tänne.” Ivor pahoitteli heidän tuomaansa lahjaa. Jolloin kuningas myös huomautti, etteivät he olleet päässeet vielä sopimukseen mistään, ja insan heyvanit kehtasivat pyytää apua, joka oli tarkoitettu liittolaisille. Oikeastaan Ivor ei ollut tarkoittanut sanojaan avun pyyntönä, vain vaan lähinnä kertomaan mikä oli tilanne tällä hetkellä. Mutta ei lähtenyt korjaamaan sanojaan, sillä se olisi saattanut vaikuttaa pahimmassa tapauksessa kerjäämiseltä. Joten Ivor vain joutui nielemään omat virheensä kuninkaan edessä. Kuningas ei kuitenkaan vaikuttanut suuttuneen heidän virhe arvioinnista, joka oli hyvä asia.
Insan heyvanien tuomaa vankia ei kuitenkaan aiottu heittää hukkaan, vaan kuningas määräsi tuon säälittävän rotan kuulusteltavaksi ja ainakin hoidettavaksi siihen kuntoon, että kestäisi tulevat kuulustelut. Jotka tuskin tulisivat olemaan haltialle kovinkaan mieluisia. Kaksi jalkasotilasta kävi hakemassa lumi hangessa makaavan haltian ja siirsivät tuon kauemmaksi hoidettavaksi. Ivorin katse seurasi sitä vakavana ja Refgor pieni kapea virne naamallaan. Harmi ettei hän itse päässyt tuota kiduttamaan. Johan puhuisi!
Katseet palasivat kuitenkin nuoreen kuninkaaseen.
Nuori kuningas päätti aloittaa tämän tapaamisen alusta, ja esitteli vierellään olevan eliittikenraalin. Ivor, että Refgor nyökkäsivät kohteliaasti kenraalin suuntaan, ja noh nuori kuningas tunnettiin, joten kuningasta ei esitelty, eikä muilla paikallaolijoilla ollut väliä.
"Itseni esittelinkin, vierelläni oleva toverini on henkivartijani, Refgor." Myös veli, mutta se ei ollut tässä tilanteessa olennaista tietoa. Lyhyiden esittelyjen jälkeen Henry alkoi iskemään pöytään kysymyksiä, jotka olivat todella hyviä ja asiaan kuuluvia. Tietysti hieman nurkkaan ajavia, mutta ei Ruosteturkkikaan Henryn tilanteessa olisi luottamusta heti antanut vaan ottanut asioista ensin selvää.
"On totta, ettemme ennen tätä päivää ole ottaneet kumpaankaan sotivaan kansaan mitään kontaktia, mutta siihenkin omat syynsä.. jotka alkavat jo kauan ennen teidän syntymäänne kuningas. Ennen teidän kenenkään syntymää." Ivor aloitti kertomaan rauhallisesti kuninkaalle saaden Refgorin vierellä katsomaan Ivoria kysyvänä.. Oliko tuo tosiaan kertomassa heidän menneisyyttään ihmiselle, jotka olivat jahdanneet heitä kylä kahakan jälkeen sukupuuton partaalle. Mitä jos se alkaa uudestaan tämän tarinan myötä!? Ihmiset muistaisivatkin yllättäen kaunansa uudestaan heitä kohtaan!
”Kauan sitten, entiset herramme, valloittivat ihmisten hallussa olevan kylän ja muuttivat kaikki sen asukkaat meiksi, insan heyvaneiksi. Ihmiset eivät pitäneet siitä ja yrittivät valloittaa kylän takaisin, epäonnistuen ensimmäisellä yrityksellä, mutta toisella he onnistuivat saamaan kylänsä takaisin. Lajini petti tässä vaiheessa isäntänsä ja jättivät heidät, sekä vielä uskollisena pysyvät insan heyvanit kuolemaan. Tämänkin jälkeen ihmiset jahtasivat meitä useita vuosia, kunnes luulivat jo tappaneensa meidät.. tai lajimme unohdettiin.” Ivor kertoi lyhyen tarinan lajinsa menneisyydestä, vaikkei se ehkä kaikkien mieleen olisikaan ollut. Se oli kuitenkin isoin syy miksi he olivat pysyneet piilossa, eikä heitä ollut kiinnostanut ihmisiin tai haltoihin liittyminen.
”Emme uskoneet, että ihmiset tai haltiat koskaan hyväksyisivät meitä. Se on syy miksi emme ole puuttuneet sodan kulkuun.” Ivor lisäsi. Tietysti oli yksilöitä, jotka olivat ehkä omasta halustaan valinneet puolen tai toisen, mutta se oli ääri harvinaista ja yleensä vain sattumien tuomaa vahinkoa.
”Paitsi nyt, kun haltiat hyökkäsivät kimppuumme vailla syytä.” Ivorin äänensävy muuttui tässä vaiheessa matalaksi ja jotenkin kostonhimoiseksi. Ivor saattoi vain arvata syynä olevan hänen petturuutensa haltoita kohtaan. Tietysti Ivor ei olisi yllättynyt siitäkään tiedosta, että heidät oli vain haluttu teurastaa huvikseen voiman osoituksena ja alueella olemisesta.
”..Ja nyt te nuori kuningas otitte meidät vastaan kaikesta huolimatta.” Ivor hymähti.
”Ja ettei välillemme jää turhia salaisuuksia, uskon syynä olevan oma petturuuteni heitä kohtaan, kun pelastin karvaisen viestinviejänne aikanaan.” Ivor sanoi rauhoittuneempana ja nyökkäsi pienesti sotilaiden seassa istuvaa mustaa koiraa. ”Olen myös ollut teidän puolellanne aikanaan.. ja käännyin myöhemmin haltoiden puolelle.” Ivor paljasti, vaikkei selvästi kukaan asiasta ollut maininnut tai muistanut. Mutta olisi parempi kertoa nyt, ettei se paljastuisi myöhemmin ja aiheuttaisi ongelmia. ”En tullut tänne kuitenkaan anomaan armollisuutta selkäni kääntämisestä ja olen valmis kantamaan siitä vastuun, vaikka se tarkoittaisi teloitusta. Olen tullut tänne tuomaan liittoa kahden eri lajin välille, alaiseni seuraavat minua ja ovat valmiina taistelemaan rinnallanne haltoita vastaan.”

”Tarjoamme osaamisemme ja taistelutaitomme käsiinne, jos hyväksytte meidät joukkoihinne!” Ivor julisti. Heillä ei ollut muuta tarjottavaa, ei kultaa tai hopeaa liiton merkiksi. Mutta Ivor uskoi kuninkaan näkevän heidän arvokkuuden sotilaina tuon komennossa ja riveissä. Ja jos ei, hän olisi pahasti ali arvioinut kuninkaan arvostelu kyvyn valita liittolaisiaan.
Ivor katsoi kuningasta silmiin omilla keltaisillaan, kunnes tämä valtava peto laski päänsä alas ja polvistui haavoista ja kolhuista huolimatta kuninkaansa eteen, osoittaakseen uskollisuutensa. Refgor katsoi päällikköään ja sekunnin perään seurasi veljensä mallia.

Kalma oli seurannut koko tämän ajan hiljaa sivusta tapahtumia, jotka olivat ainakin alun kannalta olleet Ivorille hyvin epämieluisat kun ylhäistö tuntui puuttuvan pikku asioihin! Tosin mitäs koira näistä ymmärsi ja loppujen lopuksi Ivor sai käännettyä tilanteen takaisin puolellensa.. jolloin koira nousi ja jolkotti hiljaa kenraalin ratsun viereen hieman taakse jääden.
”Anteeksi, kenraali... Voisinko poistua? En usko, että palveluksiani enää tarvitaan.” Kalma kuiskasi hiljaa keskustelun välistä ja katsoi eliittikenraali pienesti häntä heiluen omalta paikaltaan.
suskari
 

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 29 Tammi 2018, 23:29

Fritz ei tietenkään muuta, kuin hörähtänyt, jättipiskin huomautukselle hänen mielipiteistään. Siinähän tuo sai luulla, että oli täällä puhumassa vain kuninkaan kanssa – johan tässä oli monta korvaa kuulolla ja varmasti se vaikuttaisi myös itse siniverisen päätöksiin ja puheisiin. Aivan varmana, jos Henry kahden olisi jättiläisten kanssa, olisi kuningas paljon avoimempi ja sinisilmäisempi, omaan typerään tapaansa. Jonkun piti olla se järjen ääni tässä tilanteessa ja Fritz otti sen vastuulleen enemmän kuin mielellään! Mutta täytyi myöntää, että eliitti oli otettu, piskin tietäessä nimittää häntä ainakin kenraaliksi.
Mitä tuli vankiin, ei se varsinaisesti virhe ollut tuoda mokomaa tänne, ainakaan Henryn mielestä. Mutta tuon olisi voinut luovuttaa heille hieman sivistyneemmissä merkeissä, kuin vain viskata "Pöytään". Herran pieksut, olisivatko nuo mokomat iskeneet haltian oikeasti pöytään, jos tapaaminen olisikin järjestetty sisätiloissa? Ivorin pahoitteluun Henry ei kuitenkaan vastannut mitään, nyökkäsi vain pienesti, merkkinä siitä, että pahoittelu otettiin vastaan ja hyväksyttiin. Ei hän turhaa negatiivista jännitettä halunnut heidän välilleen kerätä, eiköhän Fritz tehnyt sen jo omasta puolestaan.

Ivor kävi esittelemään seuralaisensa, nimeten tuon Refgoriksi, kertoen tuon myös olevan henkivartijansa. Tuolle suotiin pieni, kunnioittava nyökkäys, ennen kuin huomio palasi takaisin Ivoriin, joka lähti vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Tai no... tavallaan, vastaamaan, kaiketi? Henry kurtisti kulmiaan pienesti, Ivorin lähtiessä kertomaan jotain rotunsa menneisyydestä, mikä ei liittynyt mitenkään tähän tilanteeseen. Ei Henry sitä halunnut kuulla – tai siis, tietenkin halusi, mutta ei nyt – eikä kukaan muukaan näyttänyt kovin mielissään olevan tästä luennosta. Johan täällä pakkasessa oltiin seisty ja odoteltu aikansa, pitikö tässä vielä kuunnella jotain mokomien historiasta, jota piski kertoi heille kun perkeleen kakaroille. Tai siltä se kuulosti Fritzin mielestä.
Eliittikenraali kävi tuhahtamaan halveksuvasti, Ivorin mainitessa, etteivät jättipiskit olleet ottaneet osaa sotaan, koska eivät uskoneet ihmisten saatikka haltioiden hyväksyvän heitä. Paskapuhetta, haltiat varmasti olisivat olleet enemmän kuin iloisia tuollaisista liittolaisista! Mokomat olivat vain pelkureita ja itsekkäitä kerjäläisiä, jotka hakivat liittoumaa vasta sitten kun sillä nahkansa pelastaisivat!

Kun Ivor kertoi, että haltiat olivat hyökänneet heidän kimppuunsa ilman syytä, vilkaisivat Henry ja Constantine toisiinsa, mietteliäänä. Kyllä sille täytyi olla syy, joko nuo olivat haltioiden vihollisiksi julistautuneet tai olleet heidän alueillaan aiheuttamassa ongelmia. Tuskin kukaan uskoi, että haltiat huvikseen hyökkäsivät taruolentojen kimppuun, oli kyseessä sitten demonirotu tai ei. Varsinkin nyt, kun haltiat koittivat lisää joukkoja kasata, jotta saisivat ihmiset lopullisesti kukistettua.
Kaikki alkoi yllättäen tuntua kovin hämärältä. Henry ei tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ja mitä mieltä asioista olla. Saattoihan kyse olla siitä, ettei Ivor osannut itseään selkeästi heille ilmaista, mutta juuri nyt paranoidinen siniverinen alkoi epäillä demonien tarkoitusperiä...

Henry puolestaan tuhahti, punaturkkisen mainitessa hänen ottaneen heidät vastaan "kaikesta huolimatta". Mistä kaikesta? Eihän Henry ollut tiennyt mitään näistä demoneista, ennen kuin tänne oli tullut. Tosin, kaiketi se oli jo jonkinlainen stereotypioiden rikkominen, kun ihmisten kuningas oli suostunut ylipäätään tapaamiseen demonin kanssa. Mutta eipä se kovin "uutta" Henryltä ollut, kerta siniverisellä oli jo demoni neuvonantajana.
Ja sitten seurasikin paljastuksia. Demonien johtaja päätti kertoa, että oli petturi haltioille, pelastettuaan aavekoiran noilta aikanaan... No miksi tuo sitten mainitsi, että haltiat olivat ilman syytä hyökänneet? Jos Henry yhtään tiesi Arania, ei tuo antanut pettureiden mennä ja teki kaikkensa, että alaisensa katsoisivat mokomat päiviltä. Ivor kertoi myös, että aikanaan oli pettänyt ihmiset, mikä sai sotilaissa aikaan entistä kärttyisämmän olotilan, joka tuntui heijastuvan koko tilanteeseen.
"Olisihan se pitänyt arvata!", Fritz huudahti lopulta, kärttyisänä, "Teistä ei ole mihinkään, hypitte puolelta toiselle ja kerjäätte apua silloin kun se teille sopii! Pelkurit, petturit, sietäisitte joutua teloitetuksi kaikki!", juurihan Ivor oli vain itsestään puhunut, mutta se kohtahan meni täysin ohi eliitin korvien. Hän kuuli vain sen, mitä halusi.
Ja juuri nyt hän kuuli myös pienen äänen vierellään, kotkannenäisen vilkaisten alas hankeen, nähden sen aavepiskin kipittäneen vierelle... ja nyt tuo kyseli lupaa lähteä. Hetken näytti siltä että Fritz vain nyökkäisi tuolle, kunnes eliitti suunsa avasi.
"Et. Sinä pysyt tasan tarkkaan siinä, kunnes tämä on ohi, jos noista onkin haittaa, olet sinä myös vastuussa tapahtumista – sinä sen kirjeen Hänen Majesteetille kiikutit, sinä heidät tänne saatoit. Joten istu. Ja paikka – Ja se on kenraali Fritz sinulle", Fritz vastasi koiralle, näyttäen tasan tarkkaan siltä, että nylkisi tuon elävältä jos koira kehtaisi vastaan sanoa tai poistua paikalta.

Henry oli mulkaissut Fritziä vihaisesti tuon kommentin myötä, ennen kuin eliittikenraali oli huomionsa aavekoiraan kääntänyt. Siinä missä Fritz kiinnitti huomionsa Kalmaan, kääntyi siniverien huomio takaisin Ivoriin.
"Arvostan rehellisyyttäsi, kertoessasi menneisyydestäsi", Kuningas aloitti, "Ja uskon, että teistä olisi apua taistelussa vihollistamme vastaan".
"Mutta sen sijaan, että vastasit kysymyksiini varsinaisesti, herätit vain uusia. Kuinka voisimme luottaa teihin? Varsinkin nyt, kun olet kertonut... ailahtelevasta uskollisuudestasi. Puhumattakaan siitä, että ensin väität, ettei haltioilla ollut syytä hyökätä kimppuunne ja nyt kerrot, että heillä sittenkin oli syy?".
"Miksi minun pitäisi ottaa riski kanssasi?", Henry jatkoi, "Se on kaikki minun nimeni päällä, jos päätät uudelleen ailahtaa. Miksi minun pitäisi luottaa sinuun?", kuningas kysyi, esittäen kysymyksen nyt henkilökohtaisena, eikä yleisenä. Hänellä ei ollut mitään syytä luottaa Ivoriin. Korkeintaan se, että tuo oli Kalman pelastanut – mutta Ivor tuskin teki sitä auttaakseen ihmisiä, vaan ennemmin auttaakseen ystäväänsä. Olivatko nuo edes ystäviä? Ei hän tiennyt.

"Et kai oikeasti harkitse yhä liittoutumista tuon kanssa? Johan se myönsi olevansa petturi, meille kuin niillekin!", Constantinen huomio kääntyi takaisin keskusteluun, "Pölkylle tuollaiset, ei demoneihin voi luottaa!".
"Uskoakseni tapahtumista on niin kauan aikaa, ettei olisi reilua häntä tuomita niiden tekemisien tähden – maailma muuttuu, Fritz. Jos sinä tai joku muu osaa nimetä hänen tekemiä rikoksia, tuomittakoon hänet niistä. Mutta jos kukaan ei sellaista muista, olkoot se historiaa".
Tietenkään eliitti ei pitänyt kuninkaansa vastauksesta, mutta sen sijaan että olisi pojan haastanut mielipiteillään, päätti eliitti vain jäädä jupisemaan itsekseen. Eihän hänellä edes ollut mitään, mitä vastaan sanoa – ei hän ollut koskaan ennen kuullutkaan näistä pirun demoneista, ainoa joka tuntui jotain tietävän, oli hovin velho!
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja suskari » 30 Tammi 2018, 21:06

Se oli melkein aistittavissa kun Ivorin petturuuden paljastuksen jälkeen koko ilmapiiri tuntui kiristyneen. Ivor katsoi kuninkaan joukkoja ja ehkä hetken aikaa odotti, että heidän kimppuunsa käytäisiin tämän paljastuksen myötä. Niin ei kuitenkaan käynnyt, mutta eliittikenraali päätti sen sijaan avata jälleen suuren suunsa ja toi kyllä mielipiteensä julki. Ivor katsoi kenraalia ja luimisti korviaan katsoen tuota vanhempaa miestä "kulmiensa" alta tuimana. Refgorilla napsahti sillä sekunnilla kun kenraali alkoi laulamaan sitä mitä sylki suuhun toi. "Perättömiä syytöksiä!" Refgor jyrähti kuin ukkonen kenraalille. "Ette tiedä meistä mitään, ette ole koskaan edes nähneet, joten millä todisteilla syytät meitä pettureiksi!? Jos olisimme haltoiden puolella, olisitte kyllä nähneet meidät!" Refgor murisi kenraalille takaisin ja tuon perättömiin syytöksiin heidän lajiaan kohtaan.
"Refgor, riittää!" Ivor lopetti alaisensa ja kenraalin kinastelun tähän, ennenkuin se johtaisi jomman kumman aloittamaan riitaan ja sitten taisteluun. Refgor murahti terävät hampaat välähtäen, mutta hiljeni. Ivor katsoi kenraalia.
"Olen pahoillani alaiseni käytöksestä, kenraali." Ivor pahoitteli alaisensa puolesta, vaikka kenraali tässä tuntui olevan se joka verta nenästä yritti hakea oikein hakemalla. Hän ei kuitenkaan todellakaan haluaisi tähän päälle kuninkaan kenraalin ja hänen henkivartijansa sanasotaa, tai edes taistelua. Tämä oli tarpeeksi stressaavaa hänelle, etenkin kevyen petturi paljastuksen jälkeen. Onneksi nuori kuningas tuntui omaavan järjen ja rauhallisen sovittelevan persoonan, eikä ollut heti kääntämässä selkäänsä kun uutinen oli tullut julki.

Kalma napitti eriparisilla silmillä kenraalia kun tuo käänsi katseensa nyt koiraan ja avasikin suunsa, joka tuli melkoisena yllätyksenä. Kalma kohotti kulmiaan kun eliittikenraali käski koiraa jäämään sillä varjolla, että tuo oli nyt syntipukki tähän kaikkeen. Etenkin jos jotakin sattuisi.
"Selvä.. kenraali Fritz." Koira jupisi ja mutisten jotakin sopimatonta iski karvaisen takapuolen lumihankeen kenraalin vierelle. Mitäpä koira olisi vastaankaan sanomaan kenraalille.. saati poistumaan sillä uhalla, että olisi saanut siitä pahemmat rangaistukset niskaansa. Pahimmassa tapauksessa ne saattaisivat yltää hänen läiheisiinsä asti, jos ylhäistö niin päättäisi.

Nuori kuningas kertoi arvostaneensa insan heyvanien uuden päällikön rehellisyyttä ja myönsi että heillä olisi varmasti käyttöä pedoille, mutta Ivorin paljastus oli kuin kaksi teräinen tikari. Ivor oli paljastuksellaan saanut kuninkaan epäilemään Ruosteturkin aikomuksia ja rehellisyyttä, senkin lisäksi että tuo oli puhunut itsensä ristiin. Puhumalla ensin, ettei haltoilla ollut syytä hyökätä, mutta maininnut oman petturuutensa haltoita kohtaan. Miksi siis kuninkaalla oli aikomustakaan luottaa tähän olentoon? Ivor laski hieman katsettaan alas maahan.

"Vaikka haltoiden puolella olinkin, en ollut siellä omasta tahdostani, enkä alkujaan teidänkään puolella, mutta ymmärrän ettei se muuta rikostani." Ivor myönsi hiljaa.
"Enkä tiedä onko kansani joskus, ennen minun aikaani päälikkönä, haltioita ärsyttänyt.. minun lisäkseni. Siksi sanoin, etten ole varma heidän motiiveistaan." Ivor nosti katseen kuninkaaseen nyt takaisin. "Enkä ole menossa kysymään sitä heiltä." Ivor sanoi vakavoituen. Hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa tavata haltoita veristen tapahtumien jälkeen. Ivor ei ehtinyt jatkamaan sanojaan kun kenraali tuli jälleen omien kärkkäisten mielipiteittensä kanssa väliin ja ehdotti jo kuninkaalle heidän teilaamistaan. Onneksi kuningas ei yhäkään mieltynyt alaisensa sanoihin, vaan puolusti Ivoria sillä että ruosteturkin rikoksista oli jo niin kauan, ettei kukaan sitä muistanut, joten se oli vain osa historiaa. Ivor kohotti kulmiaan. Tarkoittiko tuo, ettei kuningas syyttäisi häntä mistään mitä hän oli tehnyt!?
"Kiitos teidän korkeutenne.. olen hyvin otettu." Ivor sanoi vilpittömästi ja veti kasvoilleen pienen hymyn. "Olette todellakin ansainneet kruununne, kuten isänne aikanaan." Ivor mielisteli kuningasta, mutta ei liian paljoa. Ei hän nuolemaan alkanut, mutta oli otettu nuoren kuninkaan sanoista, vaikka hän juuri oli sanonut olevansa petturi.
"Tuollaista kuningasta olen valmis seuraamaan." Ivor sanoi ja olisi varmasti jatkanut sanojaan kun kenraalin hevosen vierestä joku liikahti kuninkaan, sekä insan heyvanien päällikön väliin. Ehkä hieman sivuun, ettei aivan keskellä seissyt. Ivor katsoi häntä koipien välissä seisovaa Kalmaa. Mitä tuo halusi?

"Kuningas.. Päälikkö.. anteeksi väliini tuleminen, mutta haluan puolustaa petoa, joka on pelastanut henkeni." Kalma katsoi kumpaakin sopimuksen solmijaan ja aloitti puhumisen. Mitä nyt sai Ivorin kohottamaan toista kulmaansa sen kerran, kun tuo kutsui häntä pedoksi.
"Ivor on pelastanut henkeni kerran varmalta kuolemalta haltoiden kynsistä ja maksoi sillä liittonsa haltoista ja nyt hän on tässä.. pyytämässä liittoa haltoita vastaan ja te syytätte häntä asioista, joita kukaan ei muista?" Kalma selitti ääni hieman väristen, sillä hän ei ollut ennen puhunut näin monen henkilön katsoessa ja todistamassa. Ja asiallisesti puhuminen ei ollut koiran parhaimpia puolia.
"Mitä hän muka tehnyt teille sen jälkeen kun hylkäsi haltiat? Yrittikö hän salamurhata kuninkaan? Yrittikö hän salakavalasti liittoutua meihin vakoojaksi? Ei, hän palasi omiensa luokse.. ja nyt hän on joutunut haltoiden hyökkäyksen kohteeksi ja kansansa vuoksi tullut kuolemaa uhmaten tapaamaan teitä kuningas, vaikka tietääkin petturuutensa." Kalma kertoi oman näkemyksensä tilanteeseen, sillä he eivät voinneet koko yötä täällä istua puhumassa. Ivorilla oli yhä kansansa ja itsensä, joka tarvitsi lääkitystä.
"Pelastamisensa lisäksi hän on usein tarjonnut minulle yöpaikkaa pitkillä matkoillani, jos olemme kohdanneet. Hän ei ole paha henkilö." Kalma sanoi vilkaisten Ivoria ja sitten kuningasta.
"Tekin itse sanoitte, ettei meillä ole varaa valita liittolaisiamme. Eikö näin kuningas?" Kalma heitti kysymyksen kuninkaalle, johon Ivor hieman kurkkua karaisten yskäisi ja katsoi koiraa. "Kiitos Kalma, tuo riittää." Ivor sanoi ja nätisti pyysi koiraa astumaan sivuun, ennenkuin tuo sanoisi jotakin typerää suustaan. Kalma katsoi Ivoria, mutta siirtyi kuitenkin takaisin kenraalin viereen makaamaan lumeen. Katsellen siitä hevosen jalkojen välistä nyt tapahtumia. Toivoen että oli edistänyt keskustelua ja sopimuksen syntymistä edes jollakin tasolla.

Ivor käänsi katseensa koirasta nyt kuninkaaseen. "Se mitä viestinviejänne sanoi pitää paikkansa, olen antanut hänen yöpyä luonamme toisinaan ja myös muut asiat." Ivor sanoi ja tiesi kyllä, ettei se riittäisi vakuuttamaan yhtään mitään. "Mutta jatkaakseni vielä ja vastataksenne kysymykseenne, miksi teidän, tai kenenkään, pitäisi luottaa minuun." Ivor aloitti sanansa pitäen sekunnin kestävän tauon. Kuningas oli tosiaan ajannut hänet nurkkaan. "Rehellisyyden nimissä en tiedä mitä sanoisin puolustaakseni itseäni. Voisin vain väittää olevani luottamuksenne arvoinen, vaikka koko illan, joka tuskin muuttaisi asioita minnekkään. Haluaisin todistaa sen enemmän teoillani." Ivor vastasi ja sai vierellään olevan Refgorin katsomaan veljeään pitkään. Toivottavasti Ivor ei tekisi nyt mitään tyhmää.
"Kuitenkin.. Tulin tekemään liittoutumaa kanssanne omasta tahdostani kansani etua ajatellen, rikosistani välittämättä. Olen kuullut teistä paljon hyvää ja halusin varmistaa asian ja nyt kun sain varmistukseni olen varma, että kansani olisi hyvissä käsissä teidän johtonne alla. Kuten sanoin, olette kuningas jota olisi valmis seuraamaan." Ivor hiljeni tämän kerrottuaan. Hänellä ei ollut muuta sanottavaa tähän asiaan liittyen.
suskari
 

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 18 Touko 2018, 21:34

"Emme tiedäkään! Joten miten voimme olla varmoja, että syytöksemme eivät olisi perättömiä?!", Fritz ärähti heti toiselle pedolle, joka hänen sanoihinsa reagoi, mutta ennen kuin pidemmälle ehätti omaa raivoaan sanoiksi muuntaa, oli Henry hiljentämässä kenraaliaan nopealla käsiliikkeellä, siinä missä Ivor sai oman alaisensa pistää kuriin. Selvästi johtajien vierellä seisovat tahot olivat arvaamattomia pässinpäitä, jotka tuskin olivat omista aatteistaan ja arvoistaan luopumassa yhden keskustelun aikana...
Ja sekös turhautti Henryä, kuninkaan alkaen näyttämään jo väsyneeltä koko tämän tilanteen suhteen. Sitä hän olikin, paniikin ja ahdistuksen laantuessa lähti fyysinen uupumus nousemaan, jonka myötä siniverinen olisi halunnut vain nopeasti takaisin kotiin ja omiin oloihinsa. Mutta tilanne näytti turhankin toivottomalta, eivät he etenisi tästä mihinkään, ennen kuin joku teki päätöksiä. Päätöksiä, joista kaikki paikalla olijat eivät varmasti tulisi pitämään. Mutta jos Henry jotain oli kuninkaana jo oppinut, oli se, ettei hän yksinkertaisesti voinut miellyttää kaikkia. Mitä ikinä hän tekikään, olisi joku siitä katkera syystä tai toisesta. Joten hänen piti sysätä sivuun toisten, ja omat, tunteet ja päättää asioista sen mukaan, mikä tuntui järkevimmältä. Hänen piti ajatella valtakuntansa ja kansansa etua, se oli hänen vastuunsa kuninkaana.

Mutta vaikka näyttikin siltä, että Henry väsymystään tuijotti tyhjyyteen noteeraamatta mitään, kuunteli siniverinen Ivorin puheet. Tosin, katse laski demonista nelijalkaisen koiran puoleen, kun Kalma päätti puuttua tilanteeseen. Henryn katse näytti kylmältä, vaikka todellisuudessa ei sitä ollut. Kuningas ei vain olisi jaksanut kuunnella ylimääräisten puheita, tietäen varsin hyvin mitä mieltä Fritz tästä oli, kenraalin vierellä keräten jo ilmaa keuhkoihinsa seuraavaa rääkäisyä varten.
"Mistä sinä sen tiedät, mitä kaikkea he ovat yrittäneet tai tehneet meille?", Fritz sähähti viestinviejälle, "Voit spekuloida tapahtumia, tilannetta ja heidän moraalejaan minkä haluat, mutta älä sinä piski tule kyseenalaistamaan meidän tapojamme ja varautuneisuuttamme tuntemattomien suhteen!", eliitti näytti kirjaimellisesti siltä, että nylkisi koiran elävältä jos tuo kehtaisi kitansa vielä avata ja puhutella kuningasta noin epäsopivin, kyseenalaistavin sanoin — Eikä edes puhutellut kuningasta nimellä! Kuka tuo luuli olevansa?! Parempi ja viisaampi mitä he?!
Henryn ei tarvinnut tällä kertaa eliittiään hiljentää, kun Fritz itse suunsa sulki, kun Ivor puolestaan toppuutteli tummaturkkista, demonin lähtien sitten myötäilemään Kalman kertomaa. Mutta ei tuo vieläkään tiennyt, miten puoltaisi itseään, miten todistaisi sen, etteivät he pahaa aikoneet. Sekös närkästytti eliittikenraalia, siinä missä siniverinen ei näyttänyt reagoivan mitenkään kenenkään sanoihin, mutta se johtui lähinnä siitä, että Henry mietti ja pyöritteli tilannetta mielessään...

"Joten ainoa todiste siitä, että olisitte jotenkuten luotettavia, tulee kapiselta piskiltä joka ei osaa käytöstapoja, saatikka edes puhutella kuningastaan oikein?", Constantine lähes sylki halveksinnan sävyttämät sanat ulos suustaan, "Ensikerralla kannattaa valita esittelijänne hieman tarkemmin", sivusilmällä luotiin mulkaus aavekoiran puoleen.
Selvästi eliitti oli aikeissa jatkaakin jauhamistaan, mutta Henry ehätti avaamaan suunsa ensin, sen tovin hiljaisuutensa jälkeen.
"Haavoittuneenne jaksavat tuskin pitkään näillä pakkasilla", siniverinen aloitti, utuisen katseen terävöityen ja kääntyen nyt Ivorin puoleen, "Kerätkää ne, jotka tarvitsevat lääkehoitoa kipeimmin. Sinä tulet heidän kanssaan linnalle, muut jäävät kaupunkimme ulkopuolelle ja saavat lääketarpeita ja parantajan jonkun tuomana myöhemmin".
"Sinä ja minä jatkamme tätä keskustelua huomenna kahden keskeisessä tapaamisessa", Henry jatkoi, tehden nyt päätöksen kaikkien puolesta. Tämä keskustelu ei tulisi etenemään mihinkään enää tänään, ei tässä seurassa, joten olisi parempi jos johtotahot saisivat keskustella asiasta kahden kesken, ilman häiriöitä ja toisten mielipiteitä.
Fritzhän ei tästä pitänyt, mulkaisten Henryyn heti ensitöikseen kuin poikaansa nuhteleva isä.
"Meinaatko taluttaa kourallisen noita linnasi pihalle ja vaarantaa kaikkien hengen?!"
"Fritz, he ovat haavoittuneita. Meillä on satoja miehiä valmiudessa puolustamaan linnaa ja kaupunkia ja sinä kaataisit yhden heistä leikiten yksinäsi. Kenen hengen nämä rauhassa tulleet muukalaiset vaarantaisivat?", Harvinaisen kyllästyneesti Henry huokaisi vanhemmalle miehelle, vilkaisten kenraalin puoleen, joka ensimmäisenä haastoi kuninkaansa katseellaan. Mutta lopulta Fritz ei sanonut mitään. Oli Henryllä pointtinsa, jos tuollaiset pedot edes yrittivät jotain, ne iskettäisiin alas alta aikayksikön. Silti, Fritz ei pitänyt tästä.

"Saatte vartin aikaa järjestää itselle lähtökuntoon. Sen jälkeen me lähdemme liikkeelle", Siniverinen lopulta kertoi Ivorille, kerta kenraalinsa ei tähän enää mitään halunnut sanoa.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja suskari » 20 Touko 2018, 13:09

Eliitti kenraali avasi jälleen suunsa, eikä se ollut kaunista kuunneltavaa kun kenraali Fritz antoi suunsa laulaa kaiken minkä vain suuhunsa sai. Kaikki koskien juuri karvaista viestinviejää, joka oli asettunut ystävänsä tueksi tässä sopimuksien sopassa. Kalma ei todellakaan lämmennyt kenraalin puheille niskakarvojen kohotessa pystyyn ja kuonon kurtistuessa. "Kenraali Fritzkö heidät tässä tunteekin!?" Kalma murahti kenraalille takaisin. "Enkä ole epäillyt tapojanne toimia tässä tilanteessa, mutta en ole niin tyhmä ettenkö näkisi tilanteen junnaavan paikallaan ja haukutte kuin koirat toisillenne.. Kenraali Fritz." Kalma sanoi vastaa ja kovaa kenraalille, vaikka se ehkä tarkoittikin muutaman naulaa lisää koiran arkkuun. Tosin Kalma ei enään yhtään ihmetellyt miksi heillä oli sotilas vähyyttä jos vastaanotto uusien tulokkaiden suhteen oli tätä tasoa. Heikkomielisimmät olisivat jo kääntyneet ympäri!
Ivor tuijotti nelijalkaista viestinviejää ja hänen olisi tehnyt mieli vain nostaa kätensä lyödäkseen sen vasten kasvojaan koiran typeryyden tähden, mutta sen sijaan koiran typerääkin typerämpi veto sai insan heyvanien päälliköltä hiljaisen tympääntyneen katseen. Mutta koira oli oikeassa: tilanne pyöri samassa oravan pyörässä yhä, ellei päätöksiä tapahtuisi. Ivor ei kuitenkaan ollut sellaista tekemässä. Hän ei ollut perääntymässä tästä itse, ellei päätös tulisi nuorelta kuninkaalta. He tarvitsivat tätä liittoa. Ei pelkästään yhden hetkellisen avun tähden, mutta myös tulevaisuutta varten. Haltiat olivat hyökänneet heitä vastaan kerran ja tulisivat tekemään sitä jatkossa, niin kauan kun heitä ei enään olisi tai he poistuisivat koko mantereelta. Pimeänpaikan suoma turva olisi vain kuvittelua, paikalliset ihmissudet vihasivat ja pelkäsivät heitä. Se olisi ikuinen sota silloin, joten ainoa järkevä vaihtoehto oli ihmiset. Ivor oli kuullut Hernyn isän kuolemasta ja kuullut tuon pojasta paljon juoruja ja tarinoita, mutta kuinka paljon ne pitivät paikkaansa.. Osa ei, osa kyllä.. mutta tärkeimmäksi totuudeksi oli osoittautunut nuoren kuninkaan ystävällisempi asenne paikallisia taruolentoja kohtaan. Jos Ivor olisi saanut vastaansa samantyylisen kuninkaan mitä nuoren kuninkaan vieressä oleva kenraali oli.. hän olisi kääntynyt samantien ympäri. Nyt hän näki syytä yrittää.

Ivorin katse siirtyi kenraaliin, joka kävi jälleen tuomaan omia mielipiteitään ilmi ja huomautti heidän "luotettavasta" todisteesta, joka ei osannut edes käytöstapoja. Kyllä, tämä lyhyt kohtaus oli todistanut ettei Ivorin nelijalkainen ystävä omannut kummoisia käytöstapoja.
"Hän on rääväsuu ja typerä, mutta uskollinen. Se tieto riittää minulle, kenraali." Ivor sanoi rauhallisesti kenraalille, mutta lisäsi vielä. "Suosittelen hänelle kuitenkin koulunpenkkiä.." Ivor vilkasi Kalmaa, joka oli jo siirtynyt kenraalin hevosen vierelle istumaan lumihankeen. Kalma mulkoili kenraalin päälle, joka mulkaisi aavekoiraa sanojensa välissä. Kenraalista näki, että tuo olisi varmasti halunnut tuoda mielipiteitään vielä lisää julki, mutta hiljaisuudessa ollut kuningas keskeytti kenraalinsa ennenkuin tuo olisi antanut tykki tulensa laulaa. Ivorin katse kääntyi nuoreen kuninkaaseen, jonka sanat olivat enemmän kuin tervetulleita. Lopultakin Henry antoi pienen luottamuksen siemenen insan heyvanin päällikölle. Ivor näytti silminnähden helpottuneelta. Siinä ei näkynyt vilppiä tai petollisuutta.
"Kiitos, kuningas Henry." Ivor kiitti pienen nyökkäyksen kera kuninkaan päätöstä auttaa heitä hädässä, vaikka se tarkoittikin että vain pahiten loukkaantuneet ja Ivor itse pääsisivät kaupungin sydämmeen. Muut jäisivät kaupungin ulkopuolelle odottamaan hoitoa ja apua, joita tuotaisiin myöhemmin. Kuningas itse olisi valmis tapaamaan Ivorin uudestaan keskustelun merkeissä seuraavana päivänä, ilman ylinmääräisiä suita ja mielipiteitä. Ehkä se tosiaan olisi kaikkein parasta. Kenraali Fritz oli tässä vähiten auttanut sopimuksen syntymisessä.. ja vähemmän Kalmakin, tai kukaan alaisista puolin tai toisin.
Tietenkin kenraali vain oli välittömästi nuoren kuninkaan päätöstä vastaan, mutta Henry toi esiin pointin, joka sulki kenraalin kärkkään kielen. Lopuksi Henry antoi insan heyvaneille vartin aikaa laittautua lähtökuntoon. Ivor kumarsi kuninkaalle seuralaisensa kanssa ja he poistuivat paikalta.

Insan heyvanien leirillä Ivor kertoi uutiset, jotka otettiin suurimmalta osin helpottuneesti vastaan, mutta myös pelolla ja epäluuloilla. Tässä epäiltiin ansaa, jakaa heidät vain erilleen helpottaakseen teurastusta. Ivor piti nopean rohkaisevan puheen, jota Refgor tuki todistajana. Epäluulon siementä ei saatu kuitenkaan kytkettyä pelkästään yhdellä puheella, mutta Ivor ei voinut sille nyt mitään. Ihmiset olivat jättäneet heihin pelon aikanaan.. ja sen kytkeminen vain vakuuttelulla ei sitä poistaisi.
"Se joka haluaa poistua, tehkööt sen nyt!" Ivor jyrähti ja katsoi alaisiaan yksitellen. "Mutta tiedätte lakimme: se joka poistuu, hänellä ei ole enään oikeutta palata!" Ivor toi ilmi vanhan lain, joka oli kulkenut vuosia heidän keskuudessaan ja kulki yhä. Pettureita ei otettaisi kuin kuolleina takaisin. Oli hiljaista, kunnes vanha ja jo harmaantumaan päin oleva uros astui hiljaisuudessa pois muiden seasta ja mulkoili muita, sitten katse lukittautui Ivoriin.
"Johdat meidät tuhoon, päälikkö Ivor... alusta alkaen." Vanhempi sanoi ja tuijotti Ivoria hetken haastavasti, kunnes kääntyi ja lähti jalkaansa nilkuttaen poistumaan paikalta. Kukaan ei lähtenyt perään. Ivor tiesi, että vanhus ei tulisi näkemään kesää jos haltiat tai ihmiset tuon löytäisivät myöhemmin. Nälkäkin varmasti veisi tuon mennessään vammojensa kanssa.
"Hoidanko hänet pois?" Refgor kysyi ja Ivor pudisti päätään antaen olla. Heillä oli vain rajallisesti aikaa, eikä sitä tuhlattaisi yhden selänkääntäjän pään riistämiseen. "Rakentakaa paarit loukkaantuneille ja kerätkää vain välttämätön!" Ivor käskytti alaisiaan liikkeelle ja auttoi myös itse rakentamaan kuusen oksista, metsästä löytyvistä puista, loukkaantuneille paarit.

Se oli nopeaa ja tehokasta, tai niin tehokasta kuin se vain pystyi olemaan. Loukkaantuneita vedettiin havunoksista tehdyillä paareilla, joita vedettiin perässä. Se mitä heillä ainoastaan mukana oli, olivat he itse, ehkä joitakin aseita ja ehkä yksittäisiä henkilökohtaisia tavaroita. He olivat kuitenkin ajoissa paikalla ja valmiina lähtöön kohti ihmisten kaupunkia. Kahdeksan päätä oli nyt vähentynyt seitsemään päähän.

***

Insan heyvanien kulkue ja ihmiset, kera kuninkaansa saapuivat kaupungin läheisyyteen, jolloin Ivor otti komentoa ja käski riisua aseet pois ja jättää ne muurien ulkopuolelle. Tajuttomilta loukkaantuneiltakin riisuttiin kaikki aseeksi laskettava pois. Ivor ei ottanut riskejä, etenkin tajuttomat eivät välttämättä herätessään olleet aivan perillä tapahtumista. Ivor käski Refgorin komentoon muurien ulkopuolelle jäävien suhteen kun itse seurasi Ihmisten kuninkaallista sotilaskulkuetta loukkaantuneiden kanssa. Tälläinen kulke läpi kaupungin herätti kansalaisia tulemaan ikkunoihin ja kaduille katsomaan näkyä. Ihmettelemään valtavia petoja, jotka kulkivat kuninkaan seurueen mukana. Olivatko kuninkaan sotilaat saanneet vankeja? Tuollaisia valtavia hirviöitä!? Olivatko nuo pedot heidän puolella vai vihollisia? Kuiskuttelu ja keskustelu kävi kiivaasti kyläläisten suussa ja Ivor ei voinut sille mitään, että kuuli lähes kaikki ne. Hänen korvansa eivät olleet koristeet. Rauhallisesti kulkue siirtyi ihmisten kaupungin sydämmeen, jossa Ivor loukkaantuneiden kanssa siirrettiin parempiin tiloihin ilman uteliaita katseita, ellei vartijoita laskettu mukaan.
Kalma kulki yhtälailla kulkueen mukana aina linnan pihamaalle asti, jossa koiran silmiin osui tuttu hahmo varjoissa. Ystävä, jota hän ei ollut hetkeen nähnyt tai kuullut mitään. Ainakaan kunnolla. Kalma irrottautui joukoista hyvin sukkelasti ja jolkotti tutun tummaan kaapuun pukeutuneen velhon luokse. Kalma muuttui ihmismäiseen muotoonsa ja tuijotti velhoa vilkaisten jo katoavaan kulkueeseen.
"Kuningas, otti heidät vastaan.. mutta keskustelu jatkuu huomenna." Kalma totesi näin ohimennen kerta velho oli tullut selvästi katsomaan kulkuetta. "Mutta sinä et sitten olekkaan enään tuhkamuna?" Kalma töksäytti. Hän kyllä muisti mitä Henry ja Black olivat puhuneet aikaisemmin illalla.
suskari
 

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 21 Touko 2018, 18:51

Henry, Constantine, Black


Demonit poistuivat, valmistautuakseen lähtöön. Hetki kun nuo näkyvistä olivat kadonneet, lähti Henry laskemaan päässään aikaa. Kaikessa hiljaisuudessa, siinä samalla miettien myös mitä tulevalla teki. Ei hän voinut vain yhtä osapuolta tässä tilanteessa suosia, hänellä ei ollut varaa suututtaa ketään — varsinkaan omaa eliittiään. Joten siinä missä Constantine jupisi jotain itsekseen harvinaisen tuohtuneena, hymähti Henry pienesti.
"Tiedän kyllä, mitä täytyy tehdä, Fritz. Olet oikeassa", Rauhallisesti siniverinen tokaisi eliitille, joka piskeistä ja perkeleistä jotain oli mutissut, saaden vanhemman miehen vilkaisemaan puoleensa. Eipä eliitti näyttänyt sen kommentin myötä yhtään iloisemmalta, mutta päätti tämän kerran uskoa pojan puheita ja toivoa, että tuo todellakin tiesi mitä tehdä. Eihän se sellainen peli vedellyt, että alamaiset saisivat korkea-arvoisemmille leukojaan louskuttaa miten halusivat ja demonit määräillä keskustelujen kulkua! Henry oli ihmisten kuningas, parempi myös alkaa käyttäytymään sen mukaisesti!

"Eivät ne takaisin tule, tai jos tulevat, niin väijytyksen kera. Lähdetään jo", Constantine murahti, kun tovi oli kulunut kylmässä pakkasessa odotellen. Jokainen alkoi olla jo levoton tilanteen suhteen, kaikki halusivat mahdollisimman nopeasti takaisin turvaan ja lämpimään, ennen kaikkea nukkumaan, nyt kun yö lähestyi sydäntään.
"Neljä minuuttia", Silmänsä sulkenut siniverinen tokaisi, yhä aikaa laskien, sekunnin tarkkuudella. Nämä hommat hän osasi, eikä varmasti laskisi yli tai aliaikaa, vaikka samalla keskustelikin muiden kanssa, "Annoin heille vartin ja sen sanani aion pitää", väsyneesti huokaisten Henry huomautti, samalla vetäen Oliverin ohjia tiukemmalle. Aarnikotka kun oli koko tämän ajan pälyillyt aavekoiran suuntaan siihen malliin, että kohta hyökkäisi ja pistelisi piskin poskeensa, näin yöpalana.
Eipä siinä enää kauaa mennyt, kun kokonainen joukko demoneita palasi metsästä sovittuun paikkaan. Nuo eivät näyttäneet olevan kovin hyvässä kunnossa kokonaisuudessaan, jonka johdosta osa sotilaista osasikin rentoutua. Totta kai tuon kokoiset vastustajat olivat vaarallisia, mutta haavoittuneena tuskin nuokaan kykenivät loputtomiin riehumaan. Henry ei tietenkään ollut siitä huolissaan, koittaen vain hymyillä pienesti, kun matkaan lopulta lähdettiin.

Oliver kulki joukon kärjessä kera eliittiratsukon, aarnikotkan koittaen pitää vauhtinsa sopivana maaratsuille, mokoman vähän väliä kohoten siivilleen ja liitäen eteenpäin hangen yllä. Henry ei sitä kieltänyt ratsultaan, joka varmasti halusi energiaansa käyttää pois, ennen kuin takaisin talleille päästäisiin, mutta sen verran siniverinen katsoi, ettei liian kauas muista eksynyt.
Suhteellisen reippaasti matka eteni metsän reunalta kaupungin muureille, jossa Ivor käski joukkojensa riisua aseensa. Se oli ele, jota jokainen paikallaolija osasi arvostaa, vaikkei aivan kaikki sitä mitenkään indikoineet. Jahka demonit olivat aseensa jättäneet ja jakautuneet, matka jatkui kaupunkiin, saattueen suunnaten tarkoituksella suurimpia katuja pitkin kohti linnaa. Pienemmät kujat olisivat varmasti käyneet turhankin ahtaiksi uusille vieraille.
Linnan muureilla sotilaat olivat valppaina ja valmiina, kun saattue lähestyi suurta päätietä pitkin linnan porteille. Nopeasti asia selitettiin portinvartijoille, jotta nuo voisivat laittaa sanan kiertämään näistä uusista vieraista. Demoneita ei tultaisi varsinaisesti uhkaamaan tai asein osoittelemaan, mutta heitä vahdittaisiin, vuorokauden ympäri, eikä yhtäkään päästettäisi pois silmistä. Tosin, tuollaiset järkäleet tuskin kovin helposti huomaamatta minnekään hiippailivat. Totta kai demonit olivat vapaita poistumaan paikalta, mutta eivät ilman saattuetta. Kukaan ei halunnut ottaa sitä riskiä, että tuon kokoinen kaveri päättäisikin alkaa riehumaan kansan keskellä.
Saattue johdatti demonit tallien suurille takaoville, josta Ivor joukkoineen mahtuivat varmasti sisään. Nuo saisivat sijan tallien valtavasta heinäladosta, sillä parempaa paikkaa ei tällä hetkellä ollut tuon kokoisille vieraille...
"Muutama Parantaja ja hoitaja saapuu paikalle pian. Myös juoksupoika, jolle voitte esittää toiveita ruuasta ja muusta tarvittavasta", Henry lopulta avasi suunsa, puhutellen Ivoria, "Pyrin järjestämään tapaamisellemme aikaa heti aamusta", siniverinen vielä lisäsi, jääden sitten odottamaan josko Ivor vielä jotain haluaisi sanoa, ennen kuin lähti saattueineen poistumaan. Sen sijaan että ratsailta olisi laskeutunut ja antanut tallipoikien katsoa Oliverin levolle, ratsasti Henry takaisin sisäpihalle, huomattuaan aavekoiran luikkineen omille teilleen varjoihin...

Hans, siinä missä lähemmäs parisataa muutakin silmäparia, oli yömyöhäsellä hankkiutunut pihantuntumaan seuraamaan tapahtumia. Tuskin kukaan hovissa oli uskaltanut edes nukkua, ennen kuin kuningas saattueineen olisi palannut. Ja aikalailla kukaan ei myöskään uskonut kuninkaan saattavan valtavankokoisia demoneita itse linnan alueelle. Black ei tosin ollut yllättynyt, Henryn tuntien tuo oli valmis auttamaan hyväsieluisia tahoja, olivatpa nuo sitten ihmisiä tai demoneita. Totta kai tämä päätös tulisi herättämään jälleen kiivasta keskustelua hovissa, mutta mikäpä näinä päivinä ei herättänyt hirveää keskusteluaaltoa? Hans oli vain tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut osallistua niihin keskusteluihin. Ei ainakaan yleensä.
Varjoista tuttuun mustaan kaapuunsa ja viittaansa sonnustautunut velho seuraili tapahtumia, kunnes terävä katse kääntyi saattueesta irtautuneeseen koiraan, joka häntä kohti jolkotteli. Jos totta puhuttiin, ei Black ollut puheliaalla päällä ja täten ei olisi halunnut edes Kalmaa seuraansa, mutta sentään vielä hän ei ollut kiukkuinen ja täten olisi käskenyt kaikki lähestyjät kuuseen heti ensitöikseen.
Huppunsa suojista Hans vilkaisi laiskasti Kalman puoleen, joka nyt ihmismuodon otti ja kertoi tiivistetysti mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuva. Kuulemma keskustelut jatkuisivat huomenna, mutta ilmeisesti jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen oli jo päästy, kerta demonit tänne asti olivat päässeet. Siihen ilmoitukseen velho vain hymähti kuivasti, mutta seuraava toteamus sai kaljupäisen mulkaisemaan aavetta harvinaisen varoittavasti. Olisihan sitä ollut huomattavasti tahdikkaampiakin tapoja tiedustella toisen jälkikasvusta, mutta totta kai piskin piti valita juuri ne väärät sanat.

"Ja sinä olet yhä yhtä tahdikas kuin vasemman jalan saapas", Velho tokaisi kuivasti kauluksensa takaa, "Ei ihme että vaimosi koittaa avautua minulle sinun sijaan", Kuului pistävä lisäys, joka kuitenkin hiljeni loppua kohden, sillä kolmas osapuoli lähestyi tilannetta — itse kuningas kera ratsunsa. Poika näytti kovin väsyneeltä, eikä velhon tarvinnut arvailla syytä siihen. Fritz verotti seurallaan jokaisen energiaa, jos Hansilta kysyttiin...
"Kalma, olet toistaiseksi vapautettu virastasi", Henry kävi suoraan asiaan, pysäyttäessään Oliverin muutaman metrin päähän kaksikosta ja kääntäen ratsunsa sivuttain, jotta näkisikin varjoissa seisojat, "Sinulla ei ole asiaa hovin puolelle, kunnes toisin määrätään. Jos tarvitset työtä ja palkkaa, suosittelen kysymään sotilastuvilta", siniverinen jatkoi.
"Ja ensi kerralla annan eliittikenraali Fritzin päättää itse rangaistuksestasi niskuroinnin ja uhmaamisen suhteen", Vaikka vakavalta kuulostikin, oli Henryn katse vain ja ainoastaan pahoitteleva, osin kuitenkin pettynyt. Hän ei voinut antaa Kalman soittaa suutaan miten halusi itse eliittikenraalille ilman, että siitä jotain rangaistusta tulisi. Se koiran piti oppia nyt, ennen kuin rangaistukset kovenisivat.
"Sinuna harkitsisin itseni onnekkaaksi", Hans katsoi asiakseen huomauttaa matalalta Kalmalle, siinä missä Henry jäi paikalle odottamaan vielä sen verran, että aavekoira vahvistaisi ymmärtävänsä tilanteen.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja suskari » 22 Touko 2018, 13:46

Ivor katsoi pihaa johon heidät oli tuotu ja se herätti vanhassa sotilassaa muistoja mieleen. Tietenkin jotkin asiat olivat muuttuneet hänen lähtönsä jälkeen, mutta jotkin asiat eivät olleet muuttuneet. Ne herättivät Ivorissa muistoja mieleen kun hän oli vielä ollut ihmisten sotilas, tai pikemminkin orja. Sotakone, joka teki kaiken mitä käskettiin.
Ivor ja hänen kaksi loukkaantunutta alaista johdatettiin talleille, jonka vieressä oli valtava heinälato, jossa noh pidettiin ratsuille tarkoitettu heinä. Ivor ei valittanut saamastaan kohtelusta, olihan tämä tullut itse kullekin melkoisen nopeasti ja yllätyksenä. Hän ei voinut odottaa tai edes vaatia ihmisltä tämän parempaa majoitusta näin nopeasti ja vielä heidän kokoisilleen pedoille. Voitti tämä kuitenkin taivasalla olemisen.
Ivorin katse siirtyi nuoreen kuninkaaseen, joka kertoi parantajien ja hoitajien saapuvan paikalle pian. Juoksupoika myös, joka vastaisi vieraiden viihtyvyydestä. Ivor nyökkäsi ja kiitti kohteliaasti pienen hymyn kanssa. Kuningas myös lisäsi, että olisi valmis ottamaan ruosteturkkisen vastaan aamulla, jotta kesken jäänyt keskustelu voisi jatkua. Ivor nyökkäsi ymmärtäneensä.
"Levätkää yö hyvin teidän korkeutenne." Ivor sanoi ja alkoi ehkä kuulostamaan itsekkin jo väsyneeltä, kuten varmasti oli jo jokainen. Ilta oli ollut pitkä ja kaikki halusivat jo lepäämään. Ivorilla ei ollut mitään lisättävää tai sanottavaa tähän väliin. Kaiken voisi jättää huomiselle. Ja niin kuninkaan saattue alkoi valumaan pois omiin oloihinsa ja Ivor siirtyi kahden loukkaantuneen kanssa odottamaan hoitoa.

Black ei pitänyt aavekoira ystävänsä tavasta lähestyä ja mulkaisi Kalmaa päin varoittavasti, ja näpäyttikin ystäväänsä piikikkäästi takaisin. Kalma mutristi suutaan hieman loukkaantuneena, mutta ei sanonut mitään, eikä oikeastaan ehtinytkään kun takaa kuului tuttu ääni. Kalma kääntyi ja näki itse nuoren kuninkaan ratsullaan, joka toi aavekoiralle mukanaan ikävän uutisen. Kalman suu loksahti auki. Kalma sai suorilta kenkää viestinviejä virastaan ja oli totta kai järkyttynyt ja hämmentynyt tilanteestaan. Henry vielä lisäsi tähän ettei koiralla ollut enään mitään asiaa hoviin, ellei toisin määrättäisi ja työtä jos kaipaisi niin sotilastupa otti aina uusvanhan sotilaansa takaisin. Työ, josta Kalma ei henkilökohtaisesti nauttinut. Kalma ei kuitenkaan tuonnut sitä ilmi.
Henry vielä kertoi syynkin äkkinäiselle päätökselle ja varoitti, ettei toisella kerralla asiat menisi näin helposti mitä nyt. Etenkään jos eliittikenraali Fritz saisi asiasta päättää. Kalma nyökkäsi vaitonaisena. Hän oli saanut jo tänne tullessaan selkäänsä useammin kuin kerran ja ne syvät arvet selässä muistuttuvat häntä yhä jokaisesta rangaistuksesta, jonka hän oli saanut omasta typeryydestään.
Kalma vilkasi velhon puoleen, joka katsoi asiakseen huomauttaa, että koira oli tällä kertaa harvinaisen onnekas. Kyllä Kalma sen tajusi. Katse siirtyi kuninkaaseen, joka selvästi odotti entisen viestinviejänsä vastausta. Muutama sekuntti hiljaisuutta ennenkuin Kalma sai suustaan vastauksen. "Anteeksi, että tuotin teille pettymyksen kuningas Henry." Kalma lopulta sanoi ja oli kieltämättä surullinen menetettyään työnsä, mutta ei onneksi ollut matkalla teloitus lavalle. Hän tarvitsi lisäkoulutusta tapojen suhteen.. Tietenkin Kalma oli kehittynyt mitä oli ollut, mutta hänen taitonsa.. tai oikeastaan kärsivällisyys, ylempien keskellä tarvitsi koulimista. Hän oli menettänyt malttinsa Fritzin edessä. Toivottavasti hän ei törmäisi eliittiin myöhemmin.. tiedä mitä tuo laittaisi hänet tekemään.
suskari
 

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 28 Touko 2018, 03:00

Hetken hiljaisuuden myötä aavekoira kävi pahoittelemaan tekojaan, pyytäen anteeksi sitä, että oli tuottanut pettymyksen. Siinä samalla Henry tuli miettineeksi, kuinka usein Kalma olikaan puhutellut häntä etunimellä ollessaan viestinviejänä, näin muiden seurassa. Eihän se Henryä itseään haitannut, mutta kun paikalla oli muita kuulemassa keskustelua, olisi ollut suotavaa puhutella kuningasta oikein, ei pelkällä etunimellä, jonka edessä ehkä titteli mainittiin. Joidenkin mielestä se oli liian sopimatonta ja joku näistä saattoi hyvinkin olla kenraali Fritz, joka asian varmasti oli pistänyt merkille.
"Jahka tilanne on rauhoittunut, voit hakea uudestaan virkaa yhtenä viestinviejänäni, mutta en voi luvata mitään. Mutta varmasti armeija kaipaa nopeajalkaisia viestinviejiä sillä välin", Siniverinen lopulta vastasi, nyökäten sitten pienet hyvästit niin Kalmalle kuin Hanssille, sen myötä kääntäen ratsunsa kunnolla ja ohjastaen Oliverin kohden talleja, josta kuningas lähti vartijoiden saattamana takaisin itse linnalle. Parempi painella nukkumaan mahdollisimman pian, jotta huomenna jaksaisi taas kiirehtiä paikasta toiseen, vaikka tämän päivän jälkeen uni tuskin tulisi ihan heti...

Velho kumarsi pienesti siniveriselle tuon hyvästien myötä, sen enempää muodollisuuksia esittämättä. Kyllähän heitä seurasi silmäpari jos toinenkin muureilta ja pihamaalta, joten parempi koittaa hieman käytöstapoja noudattaa. Hans kun ei halunnut joutua kenenkään silmätikuksi yhtään sen enempää, mitä jo oli. Tosin, nyt kun hoviin oli ilmaantunut demoni jos toinenkin, ei yksi mitätön velho tuntunut enää ketään kiinnostavan ja siitäkös Black oli kiitollinen! Ja sentään hän pystyi yhä tukeutumaan Lilyyn, jos jokin meinasi mennä pieleen...
"Et tainnut olla ihan eduksesi tapaamisessa", Hans lopulta huomautti, odottamatta minkäänlaista vastausta sanoihinsa. Ei häntä varsinaisesti kiinnostanut kuulla, mutta jokin kertoi hänelle, että hän tulisi tapahtumista kuulemaan joko aavekoiralta tai sitten siniveriseltä, jolla oli yllättävä tapa velholle avautua. Miksi, sitä Black ei tiennyt — ylipäätään hän ei ymmärtänyt miksi niin moni taho koitti hänelle avautua, luulisi nyreän, itsekseen viihtyvän velhon olevan viimeinen taho, jolle kukaan halusi huoliaan jakaa...
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja suskari » 28 Touko 2018, 14:13

Kalma katsoi kuningasta, joka neuvoi että aavekoira olisi tervetullut takaisin jahka tilanne olisi rauhoittunut, mutta Henry ei voinut valitettavasti luvata mitään. Kehottaen aavekoiraa hakemaan armeijan viestinviejäksi. Kalma nyökkäsi.
"Katson asiaa, kun se on ajankohtainen majesteetti.." Kalma sanoi ja niin pienen kumarruksen jälkeen nuori kuningas poistui paikalta jättäen aavekoiran ja velhon keskenään varjoihin. Kalma oli varma, että saisi kuulla tästä myöhemmin.. kun juorut tuppasivat leviämään ja hän oli vain pahainen friikki ihmisten valtakunnassa. Moni myös muisti yhä hänen edemenneen kuninkaan murha yrityksen ja muutamia muita tapahtumia. Näistä potkuista moni saisi iloa irti.
Kalman kääntyi takaisin velhoa kohden, joka nyt lähinnä tokaisi etteikö aavekoira ollut edukseen tapaamisessa. "Luulisi jo kuninkaan antamien potkujen kertovan tarpeeksi." Kalma tokaisi velholle takaisin, mutta huokasi raskaasti. "Kenraali Fritzin kanssa meni hermot." Kalma lisäsi. Hän ei ollut vielä törmännyt noin pahaan vastatuulen puhaltajaa kuin kenraali itse. Onneksi kuningas oli ainakin toivottavasti nähnyt Ivorin ja tämän heimon potenttiaalin. Toisaalta siitäkään ei mitään kiitosta tullut kun hän oli demonikoirat tänne johdattanut. Toisaalta Kalma ei odottanut mitään enään.
"Vaikutat olevan puheliaalla tuulella, joten kehtaako kotiisi tulla?" Kalma kysyi Blackilta. Hän oli kuitenkin ollut jo tunteja ulkona kylmässä ja se alkoi tuntumaan jo. Nälkäkin olisi ollut, mutta Blackilla tuskin oli koskaan mitään syötävää kotonaan. Hän söisi sitten omassa kodissa..


Blackin vastaus oli tietenkin kieltävä, mutta kuunteliko Kalma? Ei, hän seurasi velhoa tuon kotiin ja oli jälleen siinä tutussa pimeässä mökissä. Kalma riisui takkinsa naulakkoon ja kenkänsä mies jätti eteiseen. Kalma seurasi velhoa, mutta ei istunut. Hän ei ajatellut viipyä liian kauaa.
"Niin. olit saanut lapsia?" Kalma aloitti ensimmäisenä asiasta, joka häntä itseään kiinnosti. Kalma olisi varmasti pitänyt lapsista ja niiden seurasta, mutta häntä tuskin laskettaisiin hovin kakaroiden lähelle.
"Olisi kiva kuulla edes nimi.. vaikka tuskin tulen näkemään häntä." Ellei lapsi syystä tai toisesta ollut Blackin luona ja jota Kalma oli vaikea kuvitella. Black ei vaikuttanut isä tyypiltä.
suskari
 

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja Aksutar » 31 Touko 2018, 19:59

Kalma vastasi, vaikka vastausta ei oltu edes haluttu. Turhankin kylmästi kaljupäinen vain tuijotti aavekoiraa, silmiään pienesti pyöräyttäen. Hän ei alun alkaenkaan ollut ymmärtänyt, miksi Henry oli palkannut aavekoiran viestinviejäkseen. Olihan tuo nopea, mutta siihen se jäikin — piskillä ei ollut mitään käytöstapoja ja kuten nyt ilmeisesti oli todistettu, ei tuo myöskään suutaan osannut pitää kiinni silloin kun se oli tarpeen, tai edes harkita sanojaan, ennen kuin sylki ulos sammakoita. Jotkut henkilöt eivät vain olleet sopivia hovin sekaan.
"Ei", Oli lyhyt ja ytimekäs vastaus aavekoiran tiedustellessa, voisiko hän velhon kotiin tulla. Ja sen vastauksen myötä tummakaapuinen lähtikin askeltamaan takaisin tönölleen, tietäen ja aistien harvinaisen hyvin, että aavekoira perässä lompsi. Mutta kerta vielä hän ei ollut räjähtämispisteensä äärirajoilla, ei velho mitään sanonut tai toista estänyt — mutta Kalman oli parempi tietää tulevansa omalla vastuulla perässä, tuo oli harvinaisen tietoinen mihin velho pystyi ja millainen hän oli, jos se toinen otti vallan, joten jos nyt tulisikin sitten näpäytys kuonolle, oli siitä turha tulla itkemään jälkikäteen.

Joten, mitään sanomatta Black palasi pienelle tuvalleen, ovesta sisään astuen ja peremmälle askeltaen. Takka leimahti tuleen heti, kun velho paikalle saapui, lähtien lämmittämään ja valaisemaan muuten niin kolkonsynkkää ja kylmää tupaa. Myös muutama kynttilä ympäri huoneistoa syttyi, mutta kovin paljon valoa tilaan ei tullut. Eikä sitä tarvittukaan, he molemmat näkivät pimeässä yhtä hyvin kuin ihminen päivänvalossa, joten mitä sitä suotta tilaa valaisemaan, aivan kuin ihmisiä huonoine pimeänäköineen paikalla olisi ollut?
" "Olet saanut lapsen" lienisi oikea sanamuoto", Black vastasi heti Kalman tiedusteluihin, selvästi haluten vain näpäytellä aavekoiraa tuon kielenkäytöstä — kuka muukaan sen tekisi, jos ei hän, näemmä?
"Tai jos tahdikas haluaisit olla, mitä epäilen syvästi, kysyisit mitä perhe-elämääni kuuluu ja saattaisin ehkä kertoa, että sain tyttären vaimoni kanssa", Velho jatkoi, samalla kun viitan yltään riisui ja heitti takan ääressä olevan nojatuolin selälle. Samalla pitkä velhonsauva laskettiin nojaamaan makuukammarin oven viereen seinää vasten, jonka jälkeen katse kääntyi aavekoiran puoleen.

"Sattuneista syistä en ole hänestä mitään puhunut sinulle. Vaimoni kun jostain kumman syystä ei halua, että puhun hänestä sinulle, saatikka sitten että ikinä näkisitkään lastamme", Hans kertoi, kuulostaen nyreältä ja hyvästä syystäkin. Lily ei todellakaan kaiken tapahtuneen jälkeen halunnut Kalmaa saatikka tuon "saastaista puoliveristä noitavaimoa", näin Lilyn sanoja lainaten, lähellekään nuorinta Scarlingtonin suvun lisäystä. Eikä Black aikonut sanoa vastaan Lilylle, hän ymmärsi täysin, miksi näin oli, vaikka ei ehkä jakanut samanlaista mielipidettä itse aavekoirasta ja Ednasta, mitä prinsessa. Lapsi oli muutenkin yllätys kaikille, joillekin iloinen ja joillekin hirveä — Hans ei itse tiennyt kumpaan kastiin itse kuului. Totta kai silloin tällöin yön hämärässä omissa ajatuksissaan oli ehkä miettinyt, millaista olisi olla isä, mutta ei hän koskaan ollut varsinaisesti halunnut vanhemmaksi, saatikka sitten valmistautunut siihen! Mutta, tässä sitä oltiin. Onneksi vaimo oli prinsessa, mikä tarkoitti sitä, että hovin palvelijat pitivät huolen lapsesta ja isänä Hansin tarvitsisi näyttää naamaansa kakaralle vasta sitten, kun tuo ymmärsikin maailmasta jotain.

"Sitä paitsi, luulimme sinun, Kuninkaan Viestinviejän, jo kuulleen asiasta. Koko hovihan siitä puhui, kylilläkin kuiskuteltiin, kuinka Haraldin Lilja oli viimein jälkikasvua saanut. Toiset nostivat maljan sille, toiset taas kirosivat, mutisten millaista jälkikasvua Haraldin lapset itselleen hankkivat — Kovin moni kun ei ole innoissaan kuningatar Kerensastakaan, tuon ollen alempaa aateliskastia syntyperältään", Hans jatkoi, vaikka uskoi, ettei Kalmaa kiinnostanut puoletkaan hänen puheistaan. Samalla velho käveli pöydän ääreen, käyden korkkaamaan tummalasisen karahvin, josta kaatoi itselleen pöydällä olleeseen juomapikariin punaista nestettä. Nestettä, joka sisälsi suurimmaksi osaksi viiniä, mutta siihen oli sekoitettu myös ihmisenverta. Hans oli tullut siihen tulokseen, että tämä oli helpoin ja "hienostunein" tapa ruokkia vampyyri puoltaan.
"Hänen nimensä on Yvonne", Kaiken sen saarnaamisen ja tuiskimisen jälkeen Hans kuitenkin jatkoi, kertoen nyt tyttärensä nimen, samalla käyden huikkaamaan juomapikarista, "Terve ja hyvinvoiva, ei omista mitään kansani merkkejä, ei siunauksia, ei kirouksia. Mutta selvästi jotain maagista verta hänessä virtaa", Siitä Hans oli kiitollinen. Hän ei olisi kestänyt, jos jälkikasvunsa olisi perinyt hänen kansaltaan synnyinmerkkitatuointeja, jotka sisälsivät pahimmillaan saman kirouksen, mitä velho itse kärsi. Tässä kai tuli viimein todistettua, ettei hänen kansansa voinut jatkaa syntymämerkkiperinnettä toisen kansan edustajien kanssa. Mikä sinällään oli surullista, kun tiesi, että ainoat jäljellä olevat heistä olivat Hans ja hänen sisarensa, Nimue. Tai, tiettävästi he olivat ainoat...
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Uusi liittolainen || Aksu

ViestiKirjoittaja suskari » 05 Kesä 2018, 19:45

Kalma katseli hiljasuudessa kun Black sytytti tupaansa valoa kynttilöillä ja lämpöä takan syttyessä itsestään. Taikuutta, kyllä ja Kalma oli nähnyt tämän jo niin monesti ettei se ollut enään erikoista. Se piti kuitenkin myöntää, että Kalmaa kiinnosti velhon käyttämä taikuus ja ehkä oppia sitä itse, mutta tuskin hänestä olisi siihen loppujen lopuksi. Hänen kärsivällisyytensä ei kestäisi, eikä myöskään Blackin hänen kanssaan.
Blackin vastaus, tai lähinnä huomautus ystävänsä puhetyylistä, sai miehen kohottamaan kulmiaan pienesti. Tätä Kalma oli vähiten osannut odottaa velholta, joka nyt jatkoi sanojaan ja kävi nyt huomauttelemaan karvaisen ystävänsä tahdittomuudesta. Black neuvoi miten Kalman olisi pitänyt esittää asiansa asiallisesti ja kysellä mitä velhon perhe-elämään kuului, jolloin Black olisi kertonut tyttärestään.
"Niin.. tietenkin." Kalma sanoi hieman vaisuna velholle, joka riisui yllään olevan viitan olohuoneen nojatuolin selkänojalle ja sauva käytiin viemässa makuuhuoneen puolelle. Black kääntyi katsomaan Kalmaa.

Jonkin ihme syyn takia Blackin seuraavat sanat eivät tulleet kovinkaan suurella yllätyksenä. Kalma huokasi pienesti. Niin viime kertainen kohtaaminen prinsessan kanssa ei mennyt hyvin. "En vaadi näkemään häntä, mutta ystävänäsi olisi mukava kuulla jotakin edes sinun suustasi... Vaikka en siltä näytä, pidän lapsista ja olen ylpeä perheen lisäyksestäsi." Kalma vastasi velholle. Ehkä se oli hänen koira puolensa, joka vetosi lapsiin tai ehkä se ettei hänellä ollut itsellään lapsia Ednan kanssa. Omaa lasta. Kalma hymähti pienesti. "Ei prinsessan tarvitse tietää asiasta mitään. Tietenkin jos itse haluat?" Ei Lily ehtinyt aina vahtimaan mitä Black kertoi hänelle, mutta se olisi aina eri asia halusiko Black itse kertoa. Ei Kalma ollut yhäkään velhoa pakottamassa mihinkään.
"..Minulla.. on ollut paljon menoa viimeaikoina." Kalma vastasi hieman takerrellen kun Black huomautti, että viestinviejänä Kalman olisi pitänyt olla tietoinen kuningas suvun nuorimmasta. Edin auttaminen oli viennyt viimeaikoina paljon huomiota ja kaikki muukin missä hän oli ollut hieman seikkailemassa. Kalma tosin yllättyi kun Black innostui puhumaan enemmänkin ja kertoi, että hänen lapsensa oli otettu hyvin ristiriitaisesti vastaan. Puhe kääntyi myös tuoreeseen kuningatar Keresaan, jota ei oltu yleisesti otettu lämpimästi vastaan. Olihan kuningatar alempaa kastia.
"Jos kuningas Henry hänet on valinnut, niin en usko sen olevan niin paha asia? Hän on hyvä kuningas." Kalma pohti ääneen kun katse seurasi Blackin siirtymistä pöytänsä ääreen velhon kaataessa itselleen juotavaa pikariin. Voimakkaan alkoholin alta Kalma haistoi ihmisveren. Haju oli heikko, mutta Kalma tunnisti sen välittömästi nyrpistäen pienesti nenäänsä.

Kalma katsoi velhoa ja siitä sitten pöydän äärellä olevaa toista tuolia. Kalma liikahti tuolia kohden ja veti sen allensa asettuen istumaan jalka toisen jalan päällä.
"Kaunis nimi. Sinäkö annoit vai lapsen äiti?" Kalma kysyi katsoen Blackia, joka vielä kertoi lapsen olevan terve ja hyvinvoiva tyttölapsi ilman kirouksia. Lapsella tosin oli lahjoja taikuuteen, joka ei yllättänyt huomioiden kuka oli lapsen isä.
"Ainakin hänelle on tulossa hyvä opettaja, mitä olen yhtään Ednan oppeja seurannut." Kalma hymähti olettaen Blackin opettaen lastaan sitten tulevaisuudessa itse.
suskari
 

Seuraava

Paluu Metsänreunat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron