Vapaus ansaitaan työllä || Suskari

[Submarine]

Se oli mennyt suunnilleen niin hyvin, kuin oli voinut olettaakin - olkoonkin, että miehen päätös raahata Vanha Rotta maata pitkin oli ollut vähintäänkin ikävä. Sekä häntä että selkä olivat kipeät. Mutta ainakin oltiin taas ulkopuolella, jossakin metsän reunassa. Siitä rotalla ei ollut aavistustakaan, miksi tänne oli raahattu, jos kerran tapettava oli jossakin "muurien sisäpuolella", kuten toinen oli asian ilmaissut. Joka tapauksessa, Vanha kipusi jaloilleen, ravisteli hetken pahimpia tomuja karvastaan ja haisteli ilmaa.
"Missä?" Vanha Rotta kysyi. Se, jonka mies halusi hengiltä, oli kaiketi jossakin lähellä. Tämä näytti tällä hetkellä vähintäänkin huonovointiselta, ilmeisesti päähän koski melkoisesti. Jollei koko omaisuus olisi vielä ollut tyrmissä, olisi Vanha voinut ehkä kokeillakin, oliko tämä tarpeeksi huonovointinen kaatuakseen. Mutta ei, tämä nyt vain hoidettaisiin pois alta ja siinä se.

[suskari]

Kalmankoira

Pää oli vähällä räjähtää ja silti Kalma peitti sen kaiken kiitettävän hyvin, aivan kuin hänellä olisi vain ollut joku pienoinen päänsärky. Mutta ei hän loputtomiinkaan voinut vain ja ainoastaan esittää olevansa "kunnossa" kun kaikki oli ihan päin prinkkalaa. Kakkonen oli tulossa, eikä hän loputtomiinkaan voinut sitä estää tulemasta esiin.. Rotalle se toisinaan taisi olla aikamoinen epäonni ja tavallaan hänen onnensa. Hän ei ole syönnyt mitään muutamaan päivään ja nälkä oli sen mukainen.
Kalma katsahti rotan suntaan tuon kysymyksen kuullessaan laskien kätensä kylkensä viereen. Aavekoira hymähti pienesti ja avasi suunsa.
"Siihen taidat kuitenkin tarvita aseesi? ..Ne ovat tuolla pusikossa piilossa." Kalma sanoi ja nyökkäsi lähistöllä olevaa pusikkoa kohden samalla kun pää otti nytkähti voimakkaasti. Kalma irvisti ja nosti kätensä ohimolleen hieroen sitä ihan kuin se olisikin auttanut jotakin.. Siintä mitään hyötyä tässä tilanteessa ollut, kakkonen halusi ulkoilemaan ja sillä siisti. Hän sille mitään voinut tehdä ilman lääkeitään.
"Sitten näytän paikan.."

[Submarine]

Kyllä, miehellä oli jokin vikana. Pahasti. Tämä näytti siltä, että saattaisi kohta kaatua. Vanhalla Rotalla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä tätä vaivasi, eikä se oikeastaan suoranaisesti kiinnostanutkaan - etenkään, kun tämä vieläpä paljasti, missä omaisuus oli. Vanha oli uskonut sen jääneen tyrmiin, vartijoille, mutta nähtävästi mies oli jo hoitanut kaiken ulos - olkoonkin, että oli sanonut muuta toissapäivänä. Mutta ei rotta valittanut. Tämä tosin vilkaisi päänsä kanssa irvistelevää miestä vielä toisenkin kerran, ennen kuin lopulta meni hakemaan varusteensa.

Siitä oli vain pari päivää, mutta Vanha Rotta oli ehtinyt jo kaivata aseidensa tuttua painoa. Minkäpä vanha soturi sille voi, tavallisesti rotta ei edes nukkunut ilman aseistusta. Kahden Miehen Miekkakin, olkoonkin että kiersi taas köynnöskoristeitaan kahvansa ympärille heti kun käsi lähestyi, tuntui tervetulleelta. Etenkin, koska se pääsisi kohta ulos. Siitä oli jo hieman aikaa, kun Vanha viimeksi oli vetänyt sen, ja nyt sille tulisi tarvetta.
"Ota kiinni", Vanha Rotta totesi puskasta palatessaan, ojentaen koristeltua miekkaa, toivoen että mies tarraisi huotraan ilman sen ihmeempiä. Kahvaan tämä ei voisi vahingossakaan aivan siitä yksinkertaisesta syystä, että rotta piti siitä kiinni. "Muuten ei onnistu."

[suskari]

Kalmankoira

Kalman toinen kulma kohosi aavsituksen verran kun tuo yritti saada häntä auttamaan huotaran irroituksessa. Eikä aavekoira tehnyt elettäkään auttaakseen, kunhan tuijotti hieman epäuskoisena rottaa silmiin omilla eriparisillaan. Pää nykähti hieman vasemmalle..
"Voi ei-AAH!" Kalma hymähti, mutta kaatui sitten polvilleen maahan huutaen tuskasta päätään nyt kummallakin kädellään pitäen sivuilta. Kavot olivat vääristyneet kivusta kun kakkonen puski ulos kuin viimeistä päivää.. Ja se tuska mikä pyyhkäisi aavekoiran yli sillä hetkellä oli sanoin kuvaamatonta. Se oli kamalaa, kipu tuntui jokaisessa rumiin sopukassa mitä Kalma vain sattui omistamaan.
Kivuistaan huolimatta ja sumenevasta järkeilystään huolimatta Kalma repi vielä takin pois päältään ja heitti sen sivuun, ettei joutuisi ostamaan uutta- tai mahdollisesti korjauttamaan takkiaan taas. Iho lähti mustumaan vauhdilla ja äsken sininen silmä muuttui verenpunaiseksi pupillin kapentuessa viiruksi. Kalma päästi ilmoille petomaisen karjahduksen mikä kaikui yössä pitkän aikaa ja kuului varmasti kauas saaden varmasti monet jähmettymään kauhusta- siis ne jotka sen kuuli.
Iho lähti tummmaan vauhdilla ja Kalman oli aika siirtyä syrjään.. Luutrutisivat ja poksuivat kun aavekoira kasvoi vauhdilla pituuttaan. Sysi musta karva kasvoi miehen kehon ympäri ja päästä alkoi tulemaan entistäkin enemmän koiramainen. Lopulta ja viimein kaikki oli valmista ja kakkonen täydellisesti ulkona. Se nousi ylös yli kaksi metrisenä tappajana mustassa turkissaan ja silmissä palaen punainen hehku, sekä murhan himo.

Nyt kakkonen oli naamat vastatusten rotan kanssa.. ja päästi petomaisen karjahduksen kurkustaan astellen rottaa kohden nopeasti silmät vihaa palaen.

[Submarine]

Jaa-a. Se saattoi toki olla niinkin, että kaikki oli Vanhaa Rottaa vastaan tavalla ja toisella. Jotenkin rotta ei osannut oikeasti edes yllättyä, kun mies edessä räjähti jumalattomaksi sudeksi, se oli enemmänkin vain alistuvaa hyväksyntää. Tietenkin Vanha tiesi erinomaisen hyvin, miten kusessa tässä nyt oltiinkaan, muttei jotenkin osannut yllättyä asiasta. Siinähän se sitten oli, valtava susi. Ja tietenkin silkkaa paskamaisuuttaan mies oli jättänyt tarraamatta miekkaankaan. Sen sijaan, että olisi puristanut erinomaisen tappavaa terästä kädessään, seisoi Vanha Rotta nyt tässä suunnatonta susihirviötä tuijottaen pelkän huotraansa vangitun miekkansa kanssa. Mahtoiko olla edes tarpeellista miettiä, mitä hyötyä olisi maailmaan paskotusta, nopeasti väsätystä sormiterästä? Tältä otukselta tuskin olisi saanut sillä kurkkua auki, vaikka olisi saanut työskennellä kaikessa rauhassa ja häiritsemättä.

"Paskaa", Vanha Rotta kommentoi näkemystään elämäntilanteestaan, ennen kuin ampaisi hyvin nopeaan tahtiin takavasemmalle, kiskoen samalla parhaansa mukaan esiin miekkaa, jossa oli edes terä kokaikaisesti. Olkoonkin, että tämä otus oli jo ihmisenäkin selvinnyt siitä naurettavan nopeasti. Ei tässä kuitenkaan sopinut aseet vyöllä kuolla...

[suskari]

Kalmankoira (kakkonen)

Rotta lähti karkuun ja kakkonen vain naurahti kylmästi syöksähtäen perään kuin salama konsanaan. Totta kai kakkonen olisi nyt voinut helposti ottaa rotan kiinni vain ilmestymällä tuon eteen ja napata päästä kiinni, mutta miksi jättää jahdin ihanan huuman pois? Tästä hetkestä piti nauttia ja kunnolla, kukaan ei ollut estämässä.
Kakkonen vaihtoi nelivetoiseen ja sen kädet, sekä jalat hakkasivat maata vauhdilla sen saavuttaessa rottaa metri metrillä aina vain enemmän.. ja lopulta päästyään tarpeeksi lähelle se hyppäsi kohden rottaa ja koitti sitä samaa temppua mitä Kalmakin oli aikasemmin yrittänyt; hypätä rotan selkään ja upottaa hampaansa jyrsijän niskaan. Tosin jos nyt onnistuisi tuhot olisivat huomattavasti pahemmat kuin aikaisemmin. Kakkoselle ei olisi mitään vaikeuksia vääntää rotan niskoja nurin leukojensa avulla.

[Submarine]

Se oli nopea, nopeampi kuin Vanha Rotta. Tällä ei ollut aavistustakaan siitä, miten tästä selvittäisiin, mutta juokseminen ainakin viivyttäisi hetken. Ajatteleminen oli melko mahdotonta henkihieverissä pinkoessa, etenkin kun perässä läähätti murhanhimoinen otus, mutta ainakin se piti sen loitolla. Ja juuri nyt Vanhaa ei juuri mikään muu kiinnostanutkaan. Ainakin se oli niin suuri, että tiheämmät paikat pakottaisivat sen hidastamaan, jos ei mitään muuta.
Se loikkasi. Vanha Rotta kuuli sen, ei nähnyt. Maahan hakkaavat jalat eivät äkkiä enää hakanneetkaan sitä vasten, se loikkasi. Rotta veti sivuun niin nopeasti kuin pystyi, ja louskuvat leuat menivät ohi. Ei ollut aikaa jäädä ajattelemaan sitä, ei edes ajattelemaan mitä nyt pitäisi tehdä, piti vain juosta. Juosta sellaisiin paikkoihin, joissa puita olisi liian lähellä toisiaan. Se ei voisi seurata kunnolla, jos ei pääsisi edes puiden ohitse. Eikä mikään, ei tuo eikä kammottavinkaan hirviö, kaatanut sentään metrin levyistä ikihonkaa.

[suskari]

Kalmankoira (kakkonen)

Hyökkäys meni ohi niin, että tappavat leuat vain haukkasivat loksahtaen ilmaa. Äkki jarrutus niin että valtava peto liukui maata pitkin kynsien uppoessa syvälle maan sisään ja kohta kakkonen oli taas vauhdissaan rotan perässä.
"LUULETKO PÄÄSEVÄSI KARKUUN!! HÄH!?" Kakkonen huusi edellä pujottelevalle rotalle. Ja se ääni millä kakkonen puhui ei ollut enää Kalman oma vaan kuin joku ihan uppo vieras olisi huutanut rotan perään demonimaisella äänellään. Kakkonen lisäsi vauhtiaan entisestään, mutta joutu ikäväkseen havaitsemaan että paikat alkoivat käydä turhankin ahtaaksi hänen kokoiselleen lihas kimpulle. Joten pitäisi vaihtaa hieman paikkaa.. Kakkonen jännitti lihaksensa ja ponkasi lähimpään puuhun ja siintä seuraavalle oksalle mikä vain sattui olemaan tarpeeksi kestävän näköinen ja taas seuraavalle. Nyt rotta ei ainakaan kykenisi maastoa pahemmin käyttämään häntä vastaan.
Kakkonen virnisti itsekseen tapittaen tiiviisti alapuolellaan juoksevaa jyrsijää, joka juoksi pakoon henkensä hädässä. Eikö nyt olisi paljon helpompaa vain pysähtyä ja antaa hänen upottaa pitkät hampaansa kurkkuun? Ei olisi mitään turhaa juoksemista ja leikkiä.
Kakkonen hyppäsi alemmalle oksalle ja siintä puurungosta ponkaisten hyppäsi rotan yli eteen josta hyökkäsi suin päin kohti valtava kita auki.

[Submarine]

((Mjaa-a, sen verran näyttää Vanha olevan henkihieverissä, että voisin ehkä vetäistä mukaan tuon Hruntgirin. Ettei henki sentään lähde.))

Vanha Rotta olisi ilmaissut otukselle vilpittömän toiveensa imeä paskaa kunnes tukehtuisi, mutta keskittyi mieluummin pysymään hengissä. Tämä otus oli väärin kaikkea kohtaan, eikä rotalla ollut pienintäkään halua nähdä, miten väärin sen hampaat olisivat lihaa vasten. Vanhalla oli siitä erittäin hyvä ennakkoaavistus. Edes puut eivät tuntuneet sitä suuremmin hidastavan, se kun ei äkkiä enää kulkenutkaan maata pitkin. Loikki puissa kuin mikäkin... jokin puissa loikkiva.
Otuksen nopeus ei ollut edes ainoa ongelma. Äkillinen riuhtominen ilman lämmittelyä tai edes kunnon liikkumista muutamaan päivään teki kyllä hyvin nopeasti selväksi, että ikä todellakin tarkoitti jotakin. Jo tämä lyhyt pinkaisu oli alkanut pistää pahasti kylkeen, eikä Vanha Rotta tiennyt, kauanko sitä oikein jaksaisi. Ei kauaa.

Äkkiä otus jysähti maahan aivan edessä, ja oli jo syöksymässä hampaat tanassa kohti. Vanha Rotta ei niinkään ajatellut sitä, kuin vain toimi. Kahden Miehen Miekka, vielä huotrassaan, oli jäänyt käteen. Se oli pitempi, joten edes ajattelematta Vanha kierähti mahdollisimman hyvin sivuun ja survaisi samalla koko miekan parhaansa mukaan ammottavaan kitaan, niin että hyvällä tuurilla se uppoaisi kurkkuun asti. Ja, vaikkei sitä nyt ehtinyt oikeastaan edes ajatella, niin olipa rotta joskus tullut todenneeksi, että vaikka suurin osa miekan köynnöskoristeista olikin kultaa ja terästä, oli siinä hieman hopeaakin mukana. Särmäistä hopeaa.

[suskari]

//Senkus tuot jos haluat//

Kalmankoira (kakkonen)

Rotta väisti itse ja alkoi iskemään valtavaa miekkaansa kohden Kakkosen kitaa. Muutama sekunnin murto-osan analyysi kertoi, ettei tässä vaiheessa enää ehdittäisi minnekkään suuntaan väistämään ja vaikka ehtisi miekka lävistäisi suun sijaan pään mikä ei välttämättä niin hyvä juttu ole. Kun Kakkosella (tai Kalmallakaan) ollut mitään hajua oliko tässä aseessa hopeaa, eikä riskiä otettaisi. Kuolema ei kiinnoatsnut yhtään, joten kun miekka oli suun sisäällä kakkonen pamautti suunsa kiinni ja vangitsi miekan terän huotaroineen suuhunsa. Oliko se sitten fiksu veto tai ei Kakkonen oli pyäshtynyt hyvin lähelle rottaa ja tuijottikin tuota nyt suoraan omilla verenpunaisillaan jotka leimusivat kuin kuumat kekäleet takassa.
Hetken kakkonen oli vielä siinä aloillaan, kunnes päästi miekan huotarasta irti ja asteli taammas kahdella jalalla kävellen nuollen huuliaan. Huotara oli kyllä tehny pientä tuhoa kakkosen kitaan, mutta niitä olisi voinut vain sanoa pintanaarmuiksi. Eihän kakkonen muuten olisi vahingoittunut, mutta äskeinen riuhtominen ei ollut tehnyt kovinkaan hyvää ikenille joita miekan huotara oli mennessään repinyt hieman.
"Jospa pysyisit nyt aloillasi.. Haluan syödä." Kakkonen naurahti astellen lähemmäs rottaa aikomatta pysähtyä.

[Submarine]

Sekään ei toiminut. Mikään ei toiminut. Mikään, mitä Vanhalla Rotalla oli, ei toiminut. Tämä otus ei aikoisi kuolla, ei ainakaan rotan keinoin. Se oli tullut puskan takaa, kirjaimellisesti kasvanut tyhjästä - tai ainakin aivan liian pienestä ruumiista - eikä Vanhalla ollut mitään. Ei asetta, joka olisi lihaan purrut, ei valmiutta, ei edes keinoa paeta. Ja tällä paskaisella otuksella oli surkea huumorintaju ja tarpeeksi hampaita purra katki vaikka kolmasti yhdellä louskauksella. Tämä oli nyt sellainen Hyvin Ikävä Tilanne. Rotta perääntyi, vaikkei tiennytkään, mitä hyötyä siitä nyt oikeastaan oli. Jostakin kuului ryskivän joku tulemaan kohti, jostain puiden takaa, mutta juuri nyt kiinnosti lähestyvä kuolema reilusti enemmän.


Hruntgir ei suuremmin pitänyt metelistä. Pohjanpeikko oli kaikessa rauhassa pohtinut, mistä saisi ruokaa seuraavaksi, kun meteli oli alkanut käydä korviin. Joku ryski menemään pitkin metsää sellaiseen tahtiin, että siitä olisi ollut peikkokin ylpeä. Tai tarkemmin ajatellen ei olisi ollut, ei Hruntgirkaan ollut. Jotakin syömisen arvoista siellä tosin oli, ja se jo yksinkin olisi saanut peikon kiinnostumaan asiasta. Mutta tämä mellastus metikössä jo suorastaan vaati, että joku nuijittaisiin.
Lopulta Hruntgir sai silmiinsä syylliset - tai tarkemmin ottaen syyllisen. Puiden joukossa ryskäsi jokin sudentapainen otus. Se ajoi takaa rottaa. Rotat peikko tiesi, ne maistuivat pahalta ja olivat sitkeitä. Niiden lihasta ei ollut juuri tyydyttämään nälkääkään. Mutta tuo susiotus. Se oli suuri, ja siitä tihkui mahdin haju. Sen liha vaientaisi nälän pitkäksi aikaa, sen peikko tiesi. Se ei peikkoa kiinnostanut, miksi kumpikaan, niin susi kuin rottakaan, oli paikalla, vain se mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Ja niin rysähti vielä suttakin suurempi, ikävännäköinen ja silmät kekäleinä hohkaava peikko susiolennon eteen. Tarkalleen ottaen rotta olisi jäänyt alle ellei olisi tajunnut väistää. Ja seuraavassa hetkessä humahti sutta kohti miehen mittainen ryhmynuija kaksin käsin.
"Vaan kun nyt syödään sinut!" pohjanpeikko mylväisi heilauttaessaan.

[suskari]

Kalmankoira (kakkonen)

Se tuli kuin jostakin nurkan takaa.. Peikko pöllähti kakkosen eteen nuijaansa heristellen ja heliautti sitä kakkosta kohden. Silmät laajenivat ja kakkonen pomppasi taaemmas, saaden kuitenkin nuijasta ikävästi suoraan kuonoon ikävän rusähduksen kera, mikä sai hirviön vinkaisemaan kivusta ja hoipertelemaan taaemmas kuonoaan pidellen.
"Au.." Kakkonen mutisi ja rusautti kuononsa takaisin paikallensa ja se taas niin yllätyksellisesti oli kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Että hän rakastikaan olla hopean arka.. Hirviön kasvoille levisi julma ja kiero hymy, katse valui hitaasti peikkoon joka ilmeisesti halusi häntä päivällis pöytäänsä. Oikeastaan ensinmäinen kerta kun hänet- Kalman toinen puoli- halutaan jonkun ruokapöytään, Kalma sitä useiminkin käynnyt lähellä ruokapöytää.
"En usko, että onnistuu." Kakkonen hymähti pienesti yhtyen peikon aiempiin sanoihin että aikoisi hänet syödä. Katse liikkui pitkin peikon epäkehittynyttä kehoa ja Kakkonen sai vain todeta mielessään, että tuo otus oli häntä isompi.

Sen enempää sitten odottelematta kakkonen hyökkäsi uuden lelunsa kimppuun ja koitti iskeä tappavat leukansa tuon kurkkuun, sekä siinä sivussa raadella tuota kynsiensä kanssa.

[Submarine]

Toisin kuin Hruntgir oli kaavaillut, ei nuija rusahtanutkaan kauniisti silmien väliin ja murskannut koko susiotuksen päätä kuin kananmunaa, vaan tämä ehti melkein väistää. Suden nenä vain rusahti vääntyi, ja sekään ei sitä juuri haitannut. Nuija sen sijaan, kun sitä ei mikään kunnolla hidastanutkaan, rysähti maahan sellaisella voimalla, että pää hautautui. Osuma pudotti lähioksalta oravan, ilmeisesti pelkästä järkytyksestä. Pohjanpeikko nykäisi nuijansa irti, jättäen melkoisen kuopan, ja virnisti niin että valtava kita ja suuret hampaat näkyivät. Tässä otuksessa tosiaan oli mahtia, sen liha vaientaisi nälän.

"Syön!" Hruntgir karjaisi takaisin, melkein kuin pienessä riemussa, ja iski vapaan käden louskuvien leukojen tielle. Kynnet repivät lihaa ja hampaat raastoivat sitä, mutta peikko ei osoittanut suoraa kärsimystä, vaikka paksu ja musta veri haavoista tursuikin. Tämä oli tuskaa, mutta se oli ikiaikaista lajia, ei ihmisten ja uuden maailman. Ja kynnet ja hampaat olivat peikolle pelkkä vanha tuttu.
Yhä virnuttaen tälle uudelle, entisiä tulisemmalle aterialleen peikko huitaisi valtavalla kädellään, jolla oli suden leuat ottanut vastaan, kuin iskeäkseen otuksen puuta vasten. Vielä ainakaan ei Hruntgir uskonut jäävänsä toiseksi.



Vanhalla Rotalla ei ollut enää harmainta hajuakaan siitä, mitä tässä oikein oli tapahtumassa. Ensin oli yksi hirviö yrittänyt syödä, ja sitten oli rynnännyt toinen paikalle syömään sen. Nyt ne murjoivat toisiaan villeinä. Oli parempi varmaankin olla ajattelematta koko asiaa ja säästää aivojaan johonkin muuhun. Se, että kumpikin näytti unohtaneen Vanhan, oli reilusti tärkeämpi seikka. Rotta ei jäänyt kiittämään mitään niistä monista jumalista, jotka tiesi, vaan suuntasi poispäin mahdollisimman rivakasti. Sama vaikka eksyisi metsään pimeässä, tätä tilaisuutta ei jätettäisi käyttämättä...

[suskari]

Kalmankoira (kakkonen)

Hampaat upposivat peikon lihaan kuin kuuma veitsi voihin ja kynnet tekivät samalla omia pikku tuhojaan peikon rumilukseen. Ja pakko myöntää peikon veri ei ollut kovinkaan maukas elämys kakkoselle. Veri maistui suorastaan kamalalle, suorastaan oksettavalle! Sitä sen enempää ehtimättä miettimään kakkonen pusertuikin puuta vasten niin, että ilman räjähtivät pihalle ja hirviösuden takaraivo pamahti puuta vasten. Kaikki sumeni hetkeksi aikaa ihan täydellisesti, muutamaksi sekunniksi kunnes taas alkoi näkymään.. Jonka jälkeen kakkonen löysikin itsensä maasta makaamasta mahaltensa ja muutaman yskäisyn jälkeen nousi ylös hieman horjuen. Olihan tärsky ollut varsin kova ja päähän saatu tälli tuntui aina, oli hopeaa tai ei.
Katse nostettiin peikkoon ja kakkonen paljasti puhtaan valkoiset hampaansa muristen varoittavasti korvat luimussa. Siintä olikin pitkä aika kun hän oli saanut näin kovan vastuksen kaksintaistelussa. Sinänsä ihan mielenkiintoinen kokemus, mutta paljonko hänellä olisi aikaa leikkimiseen? Tunti? Minuutti? Vai kenties enää vain muutama hassu sekuntti? Jos hän palautuisi nyt takaisin Kalman kehon vangiksi.. Vain Herra tietäkööt mitä siintäkin seuraa, tuo otus tuskin päästämässä karkuun.

Kakkonen ponkasi vauhtiin ja koitti hyökätä kohti peikon jalkoja, koittaen raadella niitä kynsiensä kanssa saadakseen pekon ainakain haavoittumaan vakavasti jaloistaan, tai ainakin hidastumaan hieman. Voisi olla apua jos muutoksen aika umpeutuisi ja se tomppeli joutuisi juoksemaan karkuun. ..Toivon mukaan.
Kakkonen siirtyi syrjempään peikon taakse ja latasi siellä suuhunsa energia ammuksen, jonka laukasi peikkoa kohden.

[Submarine]

Tämä otus ei aikonut kuolla, niin kuin lihallisen olisi pitänyt. Se kiinnosti Hruntgiria monellakin tapaa, mutta toisaalta myös arvelutti hieman. Peikko ei ollut typerä, ei kuten ne vähäiset täällä, ja näki kyllä jo, ettei tämä susi varmaankaan kaatuisi vain tällaisella. Mutta maistiaisensa se silti ottaisi, saisipa hengiltä tai ei.
Sen hetken, kun susi kömpi ylös, Hruntgir tutkaili haavojaan. Kynnet ja hampaat olivat leikanneet syvään. Se ei tappaisi, ei vielä, mutta kuolematon tai haavoittumaton ei peikko ollut. Tällä sudella oli vain huonot välineet tähän.

Äkkiä susi oli jaloissa huitomassa. Se oli astetta hankalampi Hruntgirille, jolla oli reilusti enemmän pituutta kuin notkeutta. Peikko ehti enemmänkin vain vilkaista alas, kun jo toisesta jalasta katkesi jänne. Urahtaen Hruntgir putosi polven varaan. Tässäkin oli tuskaa, mutta katkennut jänne itsessään oli reilusti suurempi harmi. Sekin toki palautuisi ennalleen, muttei nyt. Mutta siltikin peikko virnisti yhä. Hyvällä lihalla oli aina hintansa.
Ja sitten hintaa tuli lisää. Hruntgir ei ehtinyt vääntäytyä ympäri, kun jokin iski takaa lujaa. Se ei ollut tulta, mutta se poltti kuitenkin omalla tavallaan. Peikko urahti uudelleen, nyt enemmänkin jo suoranaisesta kivusta. Liha tuntui kuoriutuneen osumasta, ja sen tuska oli jo vähemmän tuttua.

Ärähtäen Hruntgir vääntäytyi puolipakolla ylös ja otti tukea puusta. Susi näytti pelkäävän, mutta osasi silti ainakin tehdä ikävää jälkeä. Eikä sen perässä yhdellä jalalla juostaisi. Juoskoot siis jokin muu.
Peikko kohotti nuijaansa, ja iski sillä karjaisten maata. Se oli sanaton huuto, pelkkä kaiku kidasta. Kun nuija iski maata, se näytti loikkaavan pois kourasta, ja kimmahti maasta niin että perä iski vuorostaan maahan. Ja sitten taas toinen pää. Ja taas, ja taas. Se jäi siihen kimpoilemaan, kuin olisi jotenkin iskenyt itsestään vauhtia. Ja sitten Hruntgir osoitti ärähtäen sutta.
Nuija pyörähti ilmassa ympäri ja syöksyi puista ja maasta kimpoillen kohti mustaa otusta niin että rytisi. Se liikkui melkoisesti lujempaa kuin peikon huitomana. Ja se iski mennessään sälöjä irti ainakin yhdestä rungosta.