Vapaus ansaitaan työllä || Suskari

Kaikki loppuu johonkin ja alkavat jostain. Niin myös Quinn metsä. Metsän reuna on valoisaa ja harvaa kasvustoltaan. Reunamilla ei pahemmin sammalta ole vielä, vaan maata peittää saniaiset ja ruoho. Puut ovat suurimmaksi osaksi lehtipuita. Mitä syvemmälle metsään menee, sitä synkemmältä se alkaa näyttämään.. joten, uskallatko astua lumottuun metsään, vai pysytteletkö suosiolla poissa?

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja suskari » 02 Marras 2009, 21:20

Kalmankoira (kakkonen)

Kakkonen virnisti pienesti, vihdoinkin hän oli saanut tuohon rumilukseen vaihinkoa ja tuntuvaa sellaista. Vaikkei energia ammus ihan niin hyvin tehonnut kuin kakkonen oli ajatellut- ajatellen että hän kykeni ammuksen avulla lävistämään jopa muurin. Mutta eihän tuota ammusta ammutukkaan täydellä teholla, vaikka sekin vähäinen vähensi hänen aikaansa tässä tilassa. Mutta pääasia oli, että hän oli saanut hidastettua peikkoa suhteellisen hyvin ettei ihan helposti perään pääsisi.

Toinen kulma nousi hienosti kun nuija pamahti maahan. Mitä hittoa tuo nyt oikein luuli tekevänsä? Noh, kakkonen sai nopeasti vastauksen; nuija lähti pomppimaan kohden ja alkoi sitten pomppimaan ympäriinsä kuin mikäkin kumipallo konsanaan. Osumilta kakkonen ei säästynyt mitenkään vaan joutui nuijan mukiloimaksi samalla kun yritti suojata ja väistää parhaansa mukaan. Toinen olkapää murtui rusahtaen, selkään osui niin että toinen lapaluu naksahti epäilyttävästi ja kaikka muuta kivaa. Mutta pahin taisi olla se kun kakkonen yritti väistää- samalla kun yritti mahdollisimman nopeasti parantaa itseään- lähestyvää nuijaa mutta toinen jalka rusentui alle silkaksi tohjoksi. Kakkonen karjahti kivusta. Vaikka hopean arka olikin se ei ikinä estänyt tuntemasta kipua.
Hirviösusi kaatui käsiensä ja toisen jalkansa varaan maahan tuijottaen peikkoa viha palaessa silmissä kuin liekit- mikäli sellainen olisi ollut mahdollista.
"Vain kuolleen ruumiini yli.." Kakkkonen sähähti hamapiden välsitä ja avasi jälleen suunsa ladaten nyt isomman ja voimakkaamman energia ammuksen kuin äsken. Jos tämä osuisi peikkoon tuo lävistyisi siintä voisi vaikka rahasta lydä vetoa! Ja niine ajatuksineen kakkonen laukasi energia ammuksen matkaan kohden peikkoa...

Kaikki pimeni sen tempun jälkeen ja kakkonen "imeytyi" takaisin Kalman sisään. Kaikki energia oli käytetty ja se merkisti paluuta takaisin vankilaan. Joten nyt Kalma oli ohjaimissa ja vaikka olisi voinut luulla, että Kalma pomppisi pitkin metsiä pakoon.. niin ei ollut. Kalma oli täydellisesti tajuton ja auttamattoman tietämätön siintä mitä ympäristössä oli meneillään.
suskari
 

ViestiKirjoittaja Submarine » 02 Marras 2009, 22:03

Nuija teki juuri niin paljon tuhoa, kuin sen olisi kuulunutkin. Ihmisen se hakkasi veriseksi velliksi pitkin piennarta, eikä tämäkään otus selvästi sitä kestänyt ehjänä. Mutta siltikin jokin oli vikana, se kun ei kaatunut. Tai putosi se loppujen lopuksi, muttei kuollut. Sudella oli otsaa elää kitkuttaa vaikka nuija hakkasi siltä luita jauhoksi. Eivätkä ne sirpaleina näyttäneet kauaa edes pysyvän. Tämäkös peikkoa raivostutti, tämä otus oli julkea!
Ja sitten se ampui jotakin. Hruntgir tajusi horjahtaa sivuun, muttei ehtinyt ajoissa. Se ei ehkä osunut niin hyvin kuin olisi voinut, mutta siitä huolimattakin tuska oli kova - niinkin kova, että peikko kaatui jytisten maahan. Kuolema ei ollut aikeissa korjata, mutta siitä huolimattakin kyljessä oli reikä. Tai tarkalleen ottaen se ei ollut reikä, koska vain toisella puolella oli mitään. Oikein tarkalleen ottaen kyljessä oli nyt reilunkokoinen lovi. Ja se tuntui.

Nuijakin lopetti iskemisensä, kun Hruntgirilta loppui kesken tahto, jolla sen mahtia komentaa. Se laahautui takaisin peikon luokse kuin huolestunut koira isäntänsä eteen, ja lopsahti liikkumattomana ja elottomana käden viereen.
Tätä oli todellinen kipu. Hruntgir oli tuntenut tätä ennenkin, sen olivat aiheuttaneet ihmiset liekkeineen ja raudallaan. Kukaties se voisi tappaa. Peikko oli joka tapauksessa saanut tarpeekseen tästä leikistä hetkeksi. Mutta se aikoi muistaa otuksen hajun, olkoonkin että se oli jotenkin kutistunut ihmisen näköiseksi. Ja seuraavalla kerralla se aikoi kostaa - seuraava kerta kyllä tulisi. Mutta ei nyt, nyt tämä liha ei ollut tämän arvoista.
Jalan katkennut jänne sitoi itsensä kiinni, niin että peikko pääsi urahtaen ja puista kiskoen pystyyn. Se vilkuili vielä hampaat irvessä mieheen, johon otus oli mennyt. Tämä oli kehdannut aiheuttaa oikeaa tuskaa. Se maksettaisiin vielä takaisin...

Hruntgir ärähti vihan ja tuskan sekaisesti, suunnaten sitten puista tukien ja hoiperrellen takaisin metsän pimentoon. Jotain pitäisi syödä, nälkä huusi entistä hirveämpänä - varmasti pitkälti siksi, että siinä oli nyt kolo. Mutta se ei ollut tappamassa, ei ainakaan vielä.
Tämä muistettaisiin...
Submarine
 

ViestiKirjoittaja suskari » 03 Marras 2009, 21:08

Kalmankoira

Peikko perääntyi taistelu parin päätyessa loppujen lopuksi tasapeliin, mikä taisi olla tavallaa ihan hyväkin asia kummankin osapuolen kannalta. Ja Kalman kannalta vielä parempi, sillä tuolla ei ollut mitään hajua koko tapahtuneesta tuo vain tuhisi siinä maassa tajuttomana jokusen minuutin jos toisenkin. Lopulta aavekoira lähti aukomaan silmiään ja nousi siintä sitten ylös istumaan jääden katselmaan ympärillensä hämmentyneenä (ja tässä välissä olisi hyvä ilmoittaa, että haavat olivat parantuneet). Eikä kyllä ihan syyttä, Kalman ympäristö oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Kakkonen oli ilmeisesti laittanut taas ihan kunnolla ranttaliksi..

Jokusen ajan päästä Kalma nousi ylös ja lähti kävelemään takaisin linnalle, hän mitään muistanut peikosta.

//Kiitän pelistä ^^//
suskari
 

ViestiKirjoittaja Submarine » 03 Marras 2009, 22:00

//Mjuu, kiitoksia vaan.//
Submarine
 

Edellinen

Paluu Metsänreunat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron