"Niin katso, sinulla tuskin lienee aihetta valitukseen. Hidas olit, ja tyhmä kuten kaikki kaltaisesi. Minulla oli oikeus, melkeinpä velvollisuus, tehdä tämä. Jos sinulla ei ole valtaa sitä estää, niin silloin sinulla ei ole myöskään valtaa valittaa", Issa tuumi. Kissa ei esittänyt vastaväitteitä, mikä ei sinänsä ollut kovinkaan ihmeellistä. Olihan se kuollut. Paljon enemmän hän olisi ehdottomasti närkästynyt siitä, jos kissanraadolla olisi ollut tarpeeksi julkeutta vastata jotakin vielä senkin jälkeen, kun hän oli sitä kerran kunnolla survaissut veitsellä. Sitä paitsi oli muutenkin mukavampi, kun se ei voinut vastata perusteluihin mitään, silloin ei ainakaan voinut olla väärässä.
Se oli jokin kissa, Issa ei tiennyt. Se oli vain tullut eteen, eikä ollut ollut tarpeeksi nopea. Siispä rotta oli ottanut veitsensä ja kokeillut sillä hieman eläimen sisuksia. Se ajatus ateriasta oli tullut vasta jälkeenpäin, mutta toimi.
Issa oli siis ottanut kissanraatonsa mukaan, aina kivelle asti, metsän reunaan. Ihmiskylä näkyi siitä hyvin, etenkin näin vielä päivällä. Sitä sopikin tuijotella, typeriä ihmisiä mitättömissä toimissaan. Nämä eivät tehneet mitään tärkeää, elää kitkuttivat vain turhaan ja halveksivat ja pelkäsivät häntä, rottaa - rottaa jonka viikset välillä kipinöivät, jos tarkkoja oltiin. Hän olisi mieluusti kokeillut hieman myös muutaman sellaisen hölmön sisuksia veitsellään, mutta sellainen roskajoukko ei sietänyt kuitenkaan omiensa tappamista, olipa siihen aihetta taikka ei. Issaa tällainen raivostutti.
"Jos ne ja haltiat tappavat kaikki toisensa, voin kaiketi pistää hengen ulos niistä, jotka vielä kitkuttavat teurastuksen jäljiltä. Ja sittenpä eivät estele", Issa pohti vielä vaitonaiselle keskustelutoverilleen, ennen kuin repäisi siitä maistiaiset. Se oli luiseva ja pelkkää rustoa ja jännettä. Ei ollenkaan sopiva hänen kaltaiselleen.
Issa istuskeli kivellään kahden puunrungon välissä ja tihrusti sameilla silmillään yhä vain kylään, pohtien mistä kolosta ihmiset olivat alun alkujaan mahtaneet ryömiäkään.