Mietteitä katin kanssa ((Sooda))

[Submarine]

"Niin katso, sinulla tuskin lienee aihetta valitukseen. Hidas olit, ja tyhmä kuten kaikki kaltaisesi. Minulla oli oikeus, melkeinpä velvollisuus, tehdä tämä. Jos sinulla ei ole valtaa sitä estää, niin silloin sinulla ei ole myöskään valtaa valittaa", Issa tuumi. Kissa ei esittänyt vastaväitteitä, mikä ei sinänsä ollut kovinkaan ihmeellistä. Olihan se kuollut. Paljon enemmän hän olisi ehdottomasti närkästynyt siitä, jos kissanraadolla olisi ollut tarpeeksi julkeutta vastata jotakin vielä senkin jälkeen, kun hän oli sitä kerran kunnolla survaissut veitsellä. Sitä paitsi oli muutenkin mukavampi, kun se ei voinut vastata perusteluihin mitään, silloin ei ainakaan voinut olla väärässä.
Se oli jokin kissa, Issa ei tiennyt. Se oli vain tullut eteen, eikä ollut ollut tarpeeksi nopea. Siispä rotta oli ottanut veitsensä ja kokeillut sillä hieman eläimen sisuksia. Se ajatus ateriasta oli tullut vasta jälkeenpäin, mutta toimi.

Issa oli siis ottanut kissanraatonsa mukaan, aina kivelle asti, metsän reunaan. Ihmiskylä näkyi siitä hyvin, etenkin näin vielä päivällä. Sitä sopikin tuijotella, typeriä ihmisiä mitättömissä toimissaan. Nämä eivät tehneet mitään tärkeää, elää kitkuttivat vain turhaan ja halveksivat ja pelkäsivät häntä, rottaa - rottaa jonka viikset välillä kipinöivät, jos tarkkoja oltiin. Hän olisi mieluusti kokeillut hieman myös muutaman sellaisen hölmön sisuksia veitsellään, mutta sellainen roskajoukko ei sietänyt kuitenkaan omiensa tappamista, olipa siihen aihetta taikka ei. Issaa tällainen raivostutti.
"Jos ne ja haltiat tappavat kaikki toisensa, voin kaiketi pistää hengen ulos niistä, jotka vielä kitkuttavat teurastuksen jäljiltä. Ja sittenpä eivät estele", Issa pohti vielä vaitonaiselle keskustelutoverilleen, ennen kuin repäisi siitä maistiaiset. Se oli luiseva ja pelkkää rustoa ja jännettä. Ei ollenkaan sopiva hänen kaltaiselleen.

Issa istuskeli kivellään kahden puunrungon välissä ja tihrusti sameilla silmillään yhä vain kylään, pohtien mistä kolosta ihmiset olivat alun alkujaan mahtaneet ryömiäkään.

[Sooda]

Metsässä oli näin päiväsaikaan vielä sen verran valoisaa, että siellä ei ollut kummoisemmin varjoja vahdittavina. Risut sen kuin rätisivät ja rutisivat kavioiden alla ja matala-oksaisten kuusien neulaset pistelivät kylkiä. Sleipnir värisytteli sieraimiaan ilmaa haistellen. Ei olisi mitenkään hyvä asia, jos sattuisi jostakin tiheämmästä puskasta putkahtamaan ihminen tuohon eteen. Se tietäisi pikaista lähtöä lähi-maastosta.
Rits. Ori ei ollut voinut vastustaa kiusausta tulla pitkästä aikaa katsomaan, minkälaisessa kunnossa ihmiset ovat ympäristöään pitäneet. Kuin tarkastaja. Tarkastaja, joka koitti pysyä ihmisten tietämättömissä.
Tässä sitä nyt sitten oltiin, tarpomassa keskellä metsää, eikä aivan tarkkaa tietoa paikastakaan ollut. Sleip höristi korviaan tarkkaavaisena ja silmäili maata. Sen ulkonäköä ei ainakaan voinut kehua. Metsikkö oli kuin keskeltä kaukaisimpaa korpea tempaistu, harmaa ja ja pulokuollut. Tai siltä se tuntui ainakin tuttuihin metsiin verrattuna. Pari roskaa oli nyt jo käynyt näkyvissä. Taidettiin siis päästä jo syvemmältä risukosta pois.

Sleinir tajusi hetken päästä, että lähistöllä taisi olla joku muukin kuin linnut ja tuo itse. Puut olivat harventuneet ja valoa oli enemmin mitä syvällä pusikossa. Ori ei kuullut ihmisten ääniä tai muuta heihin liitettävää ääntä. Ilmassa kuitenkin oli vieraan olennon tuoksu. Ei kovin puhdas, oli tainnut jäädä tältä olennolta uimavuorot vähiin.
' Jos ne ja haltiat tappavat kaikki toisensa, voin kaiketi pistää hengen ulos niistä, jotka vielä kitkuttavat teurastuksen jäljiltä. Ja sittenpä eivät estele. ' Vieras ääni oli puhunut juuri, mikä sai kahdeksanjalkaisen sävähtämään, kummastumaan. Samoilla hetkillä tuo saapuikin metsikön reunamille.
Edessä avautui hiukan heinikkoa, melko vaaleaa ja pitkäksi venähtänyttä. Hiukan kauempana taas näkyi ensin pari, sitten useampikin talo, ja lopulta maasto muuttui kyläksi. Ihmisten kylä.
Vasta sitten Sleip tajusi miettiä, mistä se kuiva lausahdus oli tullut. Ei tarvinnut kuin pieni kääntö ja - miltei parin metrin päässä oli kivi, jolla istui jokin olento. Tuollaista ei ollutkaan ori aikaisemmin nähnyt. Ihmisen kokoinen, mutta silti karvainen ja hiukan "näivettynyt" olio. Ei näyttänyt olevan aivan parhaassa iässään tuo otus.
Varmasti oli tämä olento jo orin huomannut, olihan tuo tullut kaikkea muuta kuin varovasti ja äänettömästi siihen aivan lähelle. Sleip tarkasteli yhä tuota ja äkkäsi sitten jotain puoliksi karvaista, puoliksi punertavaa tuolla muukalaisella käsissään. Siinä vaiheessa, kun kahdeksanjalkainen tajusi tuijottavansa kuollutta kissaa, tuli aika nostaa katse olennon kasvoihin.

" Kiintoisaa. " Sleipnir tajusi kohta sanovansa. Ori taisi viitata puoliksi otuksen ulkonäköön ja puoliksi äsken kuulemiinsa sanoihin. Sen enempää tuo ei sanonutkaan, mielessään vaan kummasteli, mikä kumma tämä olento oikein oli. Ja millä mielellä tuo oikein oli liikkeellä. Ainakin sanoista päätellen tuo vaikutti enemmin kannibaalilta kuin haltia-linnan kanttorilta.

[Submarine]

Issa havahtui ajatuksistaan vasta, kun kuuli kuinka jokin kommentoi. Oli melkoinen sääli, että tämä jokin päätti häiritä, hän oli juuri pohdiskellut, kuinka sopivaa olisi ollut tappaa joku niistä julkeista, typeristä haltioista omalla, teroitetulla luullaan. Ansaitsisivat juuri jotakin sellaista. Mutta se puhuja.
Issa kohotti katsettaan ja killittää tihrusti hetken hevosen kaltaista otusta edessään. Tämäkö otus oli kehdannut ja uskaltanut katkaista hänen tärkeät ajatuksensa? Tämä... ylijalkainen lihanpalako? Oliko se tosiaan niin julkea, että uskalsi peräti osata puhua - ja mikä pahinta, puhua hänen päälleen? Hänen ajatustensa päälle? Rotta tuijotti otukseen sellaisella hiljalleen versovalla, kytevällä ja narskuttavalla ärsytyksellä, ettei suuremmin edes ihmetellyt sen olemassaoloa, ei puhekykyä eikä ylimääräisiä jalkojakaan.

"Ja sinäpä siitä tuskin tiedät, typerä otus", Issa tuhahti vastaukseksi, nousematta kuitenkaan vielä mihinkään kiveltä. Sen sijaan rotta tajusi, että kissa oli uskaltanut alkaa vuotamaan verta kaavulle sen jälkeen, kun siitä oli repäisty irti lihaa. Ärähtäen silkasta orastavasta raivosta rotta nakkasi sen menemään. Se tömähti äänestä päätellen jotakin puuta vasten.
"Häivy tai kokeilen parempaa lihaa", Issa ärähti, tuijottaen oria vähintäänkin vihamielisesti. Rotta todellakin harkitsi sitä, sillä tässä otuksessa olisi ainakin reilusti enemmän lihaa.

[Sooda]

Jotenkin toisen ärtynyt kommentti ei hätkähdyttänyt oria. Ehkäpä ulkomuoto jo antoi ymmärtää, että äksyjä ääniä saattoi tuon suuren, kaljuuntuvan olennon suusta tulla enemmin mitä ihannoivia lausahduksia kauniista ilmasta. Sleip antoi viimeistenkin uteliaisuuden pilkkeiden kadota neutralisoituneen ilmeen taakse, vaikka vieläkin mietitytti, mikä kumma tuo karvanaama oikein oli. Niin lajiltaan, nimeltään, kuin mieleltäänkin.
Kuitenkin, Sleipnir höristi hiukan korviaan kuunnellessaan toista ja vahtiessaan samalla, ettei kukaan vieläkään pääsisi yllättämään. Kun kissa lensi otuksen selän taakse pusikkoon, siirsi kahdeksanjalkainen takajalkojaan hiukan pois metsästä päin, mutta piti katseensa tuossa.. Miksikä tuota nyt kutsuisi? Rotassa..? Rottaa tämä muukalainen ainakin kovasti muistutti.
Tämä rotta ei ollut tosiaan kovin sosiaalisella päällä. Sleipnir nykäisi päätään taaksepäin, kuin kysyen ' anteeksi mitä?! '. Oliko tuo tavallisen miehen kokoinen olento uhkaillut juuri ottaa tuosta pari ulkofilettä mahan täytteeksi sen jälkeen kun oli juuri palasen kissaa narskutellut? Ei kiitos!

" Miksette itse lähtisi? Olette ollut täällä kauemmin aikaa, joten eikö olisi vuoroni katsella maisemia? " Ori esitti suht kohteliaalla äänellä kysymyksensä. Samalla tuo siirsi katsettaan jätti-rotasta pois, enemmin kylän suuntaan. Taloja oli noussut paljon viime näkemästä, luultavasti väkeäkin oli tuossa talojen sekamelskassa enemmin kuin tarpeeksi. Metsän reunaa lähemmäs Sleipnir ei menisi, vaikka kylää olikin mukava katsella vuosien jälkeen.
Kohta pää kääntyi takaisin tuohon rotan nuhjakkeeseen päin, hiukan arvioiva katse silmillä. Liekkö monta vuotta tuo olento vanha. Sen verran rähjäisen oloinen tämä riitapukari oli, että elämää luulisi tuon nähneen. Mutta kokeneen ja vanhan olennon arvostusta ja viisautta tuossa ei kummemmin näkynyt. Tietenkään kaikki veteraanit eivät aina yhtä sosiaalisia olleet, mutta että aivan lihoiksi uhkasi pistää? Taisi olla teurastaja ammatiltaan, jos näin raa'altaan saattoi arvata.
" Vai kertoisitteko ainakin ensin, ennen kuin mitään päätämme, mikä on nimenne, tai mitä sukua oikein olette. Teikäläisiä ei ole näkynyt, luultavasti yhtäkään. " Ajatuksistaan huolimatta ori koitti pysyä suhteellisen kohteliaana ja olla välittämättä toisen epämiellyttävästä olemuksesta. Näin lähellä ihmisiä ei tehnyt mieli ruveta mellakoimaan millään tavoin.

[Submarine]

Issa tuijotti hevosentapaista avoimella raivolla ja mietti, mitä kaikkea tuskallista voisi tälle tehdä osoittaakseen koko vihansa moista kohtaan. Se oli kuitenkin täysin turhaa, mikään mitä rotta keksi ei ollut läheskään tarpeeksi. Ei edes elävältä nylkeminen, -keittäminen tai -hautaaminen. Issan olisi täytynyt heittäytyä suorastaan luovaksi tällaisen otuksen vuoksi, eikä hän halunnut sellaiseen mittavaa älyään tuhlata. Mutta siltikin, tämä otus, tämä raivostuttava eläin, tämä... tämä...
"Homeinen makkara!" Issa lopulta ärähti ääneen, kun ei saanut enää pidettyä kunnolla sisällään koko sitä kihinää, joka tällaisesta otuksesta nousi pintaan. Rotta joutui pureskelemaan sormiaan, ettei olisi alkanut kiljumaan suoraa kurkkua, sillä sanat eivät olisi riittäneet kuvaamaan sitä jumalatonta raivoa, joka oli nousemassa hyvin nopeasti. Tämä otus pilkkasi, se oli varma. Se pilkkasi häntä, häntä!

"Et näe koska olet typerä... typerä!" Issa kiljaisi, koettaen turhaan keksiä tarpeeksi hyvää sanaa kuvaamaan koko kiehunaansa. "Häivy tai minä paistan sinut pienellä liekillä elävältä! Minä revin sinulta silmät ja pureskelen niitä samalla kun keitän sinua! Ja sitten minä teen sinun nahastasi rukkasia ja poltan ne koska et kelpaa edes sellaisiksi, saastainen otus! Ja sitten minä järsin sinun käristettyjä luitasi ja raavin niillä selkää ja jauhan jauhoiksi! Minä teen sinusta huonoa paistia!" rotta rääkyi, olematta enää itsekään aivan varma siitä, mitä tarkalleen ottaen uhkaili.
"Lannoitan sinulla peltoja ja poltan ne pellot ja suolaan ettei niillä mikään kasva! Ja sitten minä vasta tapan sinut!"

[Sooda]

Jaa.. Kyllähän Sleipnir oli arvannut että vastaus tulisi olemaan varmastikin kovin negatiivinen, mutta että aivan.. Aivan tällainen..? Tämä rotta alkoi muistuttamaan jo vaarallisen paljon jotakin masokistia. Ori kallisti hivenen päätään ja tuijotti toista, kuin odottaen tuon silmien poksahtavan kohta päästä ulos. Sen verran äreältä, tai no. Suorastaan raivostuneelta tämä otus vaikutti.
Tuon olisi tehnyt mieli heittää päälle jotakin vielä enemmin tuota ärsyttävää, ihan vain uteliaisuudesta, oliko toinen tosiaan sanojensa veroinen. Mutta samoihin aikoihin Sleip tajusi, että jos toinen tosiaan pystyisikin jotakin tekemään, ei kahdeksanjalkainen välttämättä haluaisi olla aivan lähistöllä sittenkään.
Rottaa napittaen tuo tuhahti hiukan ja käänsi korviaan nuhjaisesta olennosta poispäin. Osittain olisi jo tehnyt mieli lähteä, muttei tuo halunnut antaa periksi heti kun vanha rotta alkoi vähääkään mieltä osoittamaan.
" Sen verran taidatte vanha olla, että voi liika riehuminen koitua kohtaloksi. OLisiko sopiva aika rauhoittua? " Ori mutisi ja ravisteli paksua harjastaan, rentoutuen taas pienen jännityksen jälkeen.

Vaikka toinen olikin parien metrien päässä, ei Sleip ottanut askeltakaan lähemmäs. Eikä yllä kauemmaskaan. Siinä puolia takasistaan lepuuttaen tuo katsoa tapitti suhteellisen mitäänsanomattomasti, vaikka olisikin tehnyt mieli sanoa vielä lisää jotakin.
Pitkästä aikaa Sleipnir sanoi muutakin kuin pari sanaa. Jotenkin vain teki mieli näyttää tuolle otuksen kuvatukselle, että kyllä tästäkin makkarasta potkua löytyisi. Hetken tuntui jopa siltä, että toinen koitti oriakin saada ärsyyntymään ja haastamaan riitaa. Juuri siksi Sleip pyrkikin pitämään ilmeensä melko neutraalina, jottei toinen käsittäisi väärin, luulisi jo voittavansa tämän sanaharkan.
Suoranainen vinoilu ei kuulunut kahdeksanjalkaisen luonteenpiirteisiin, mutta kun toinen alkoi jo niin paljon uhittelemaan, tuo uskoi näsäviisaiden heittojen olevan paikallaan. Tai ainakin mieleen. Rotta oli niin vihoissaan, että saattaisi ottaa kohteliaisuudetkin loukkauksena. Tai sitten päinvastoin, luulisi herjauksiakin vain itsensä ylistämiseksi tai jotakin.

[Submarine]

"Ole hiljaa, lihapulla! Minä rauhoitun kun minusta tuntuu siltä!" Issa ärjyi kivensä päältä. Rotta huitoi melkoiseen tahtiin käsillään, vaikkei vielä mihinkään ollut nousemassakaan. Olisi ollut ehkä järkevämpi heilua hieman vähemmän, hän kun alkoi olla vaarallisen lähellä maahan horjahtamista. Jos Issa olisi ajatellut mitään niin pikkuseikkoja nyt, olisi se varmasti käynytkin mielessä, mutta tällä hetkellä rotta keskittyi vain ja ainostaan osoittamaan kokomaallista raivoaan. Sekin oli taitolaji, piti osata huutaa antaumuksella, muttei kuitenkaan niin, että päässä napsahti. Tai ainakin Issalla se vaati keskittymistä. Välillä muuten napsahti, ja sitten seuraavaksi huomasikin survovansa nyrkkejä veriseen mössöön, joka oli ollut sellaiset kolmisenkymmentä lyöntiä sitten jonkun naama. Sellaista sattui.

Ja sitten, koska tunsi olevansa parempi, tuijotti Issa vaiti ja vihamielisesti kahdeksanjalkaista hevosta edessään. Se ei puhunut, joten ilmiselvästi se haastoi. Mutta Issahan ei ensiksi avaisi suutaan, jos tuo kerran uskoi olevansa parempi. Ei todellakaan. Jos se kerran meni hiljaiseksi, niin rottahan olisi kymmenen kertaa hiljaisempi. Koettakoon vain tuijottaa ja luulkoot, että hän murtuisi ensin. Eipä murtuisi. Ei todellakaan murtuisi.
Issasta alkoi tuntua, että tämä otus oli pirullisen juonikas. Haastoi koko ajan tavalla tai toisella, vaikka esitti viatonta. Mutta hänpä oli älykkäämpi kuin se.

[Sooda]

Lihapulla? Sleipnir katsoi rottaa kuin tyhmää. Eikö enää sanavarasto riittänyt kuvaamaan iljettävän näköistä maksamakkaraa? Kun vain saisi hetkeksi hiljaiseksi tuon nahjuksen, olisi hyvää aikaa pitää puhuttelu tai jotakin. Olisi mahtavaa nähdä, mitä tämä viiksivallu tekisi jos tuota nappaisi hampain niskasta kiinni ja kolauttelisi jalkojaan tuon päätä vasten askelten tahdissa. Tuskin siitä hiljaisuutta ainakaan seuraisi. Luultavasti päinvastoin, tärykalvot vain saisi puhkaistua itseltään. Mutta, eikös tällä pahaisella ollutkin ne miekat mukana? Kovin teräviltäkin näyttivät, kun katiltakin lähti neljäsosa, ennen kuin se puskaan viskattiin. Kynsilläköhän toinen mahtoi aseensa terottaa, vaiko taltta-hampaillaan kenties? Seppä tuskin huoli tuollaista mäkättäjää asiakkaakseen.
Siinä mietiskellessään Sleip ei ollut huomata, että jättirotta ei enää päästänytkään ääntä. Näytti vain yhtä tuimalta kuin kaiken tosissaan ottava pikkulapsi. Ori katsahti toiseen ja pysyi itsekin vaiti. Vielä ei oltu verta lennätetty sentään, mutta jospa vaikeneminen tarkoittikin sitä, että viidakkoveitsien entinen veri oli jo tarpeeksi kuivunut? Rottahan saattoi ladata akkuja ja pimahtaisi kohta kokonaan, ruveten miekkoja heiluttaman kuin päätön kana!
Ajatuksesta varautuneena Sleip käänteli korviaan ja tarkasteli toista, josko tuo kohta hyppäisikin kimppuun kolmen metrin päästä, ihan vain pari palasta narskutettavaa hakeakseen. Rotta oli kyllä kehno-kuntoisen näköinen, mutta miksikäs tuo ei voinut olla niinkuin.. Valeasu? Kovin elävän näköinen valeasu, jos niikseen oli.

Kahdeksanjalakinen tuumi, että hiljaisuutta voisi kokeilla pitää siltä varalta yllä, että rotta odottaisikin jotakin lausahdusta ennen kimppuun hyökkäystä. Tuskin niin oli, mutta saisihan tässä sitten otettua jalat alle, jos tarve tulisi. Ei toinen kuitenkaan pystyisi murto-osassa tähän kosketus-etäisyydelle hyppäämään, toivottavasti ainakaan.