Kirjoittaja Crimson » 03 Joulu 2015, 23:51
Iriador hymyili niin vaivautuneesti kuin vain saattoi Dariuksen naurahtaessa ääneen, joskin ei se nauru kuulostanut pilkalliselta. Onneksi. Muuten punapäinen olisi varmaan antanut asian vain olla ja mahdollisesti luikkinut tiehensä, jos Darius olisi nyt lähtenyt häntä tästä puheeksi nousseesta aiheesta mollaamaan. Mutta ei. Sen sijaan kenraali päätti olla ymmärtäväinen ja omalla tavallaan pystyi jopa samaistumaan Iriadoriin – omalla tavallaan se tietenkin lohdutti, vaikkei kaikesta huolimatta punatukkainen kyennyt ottamaan tätä aihetta kevyesti.
Katse vilkaisi käsivarren puoleen, johon Winder jollain kopautti. Ilmeisesti pullolla, tai siltä se ainakin tuntui kun punapää sen ehjään käteensä alkuunsa vain poimi.
“Et sinä tiedä puoliakaan, miksen sitä vastuusta haluaisi ottaa”, korkeahaltia hymähti naurahdellen, jälleen hankalan huokaisun päästäessään suustaan, punnitessaan nyt mielessään sitä halusiko hän oikeasti sotkea Dariuksen tähän. Mutta ei hän voisi enää olla vain hiljaa… se olisi niin kovin väärin. Ja typerääkin. Tietenkin se oli omalla tavallaan lohduttavaa miten kiinnostuneelta Haukansilmä vaikutti, mikä oli ihan ymmärrettävääkin, kun omasta kumppanistaan oli kyse. Eikä Iriador uskonut sen kiinnostuksen olevan mikään esirippu…
Punatukkainen kävi räpeltämään sitä viskipulloa kipeällä kädellään auki, vilkaisten Dariuksen sylin puoleen siinä ohessa.
“Olen sinulle totuuden velkaa, kaiken tämän jälkeen – en voisi enää olla vain kertomatta”, Iriador myönsi, takoen pienen hymyn kasvoilleen siinä samalla. Saaden sen pullonkin korkin auki, vaikkei vielä käynytkään mokomaa nostamaan huulilleen. Sen sijaan nuorempi kävi nojaamaan terävämmin divaanin selkänojaan ja kurtistamaan kulmiaan, “Suurin syy sille että täällä olen, taitaa olla isäni… hänen syytään se on, että elämäni kotona oli… ja on yhä yhtä helvettiä”.
“En koskaan halunnut seurata isäni jalanjäljissä… välimme olivat kirjaimellisesti äärettömän surkeat, kun hän raahasi minua omien töittensä lomasta aina mukanaan väkisin. Häneltä opin lääketieteen ja etiketin, mutta myös sen miten tärkeää omasta perheestään on pitää huolta…”, Iriador kertoi totisella äänenpainolla, ottaen samantien jo tähän väliin huikan siitä pullosta, ihan sama miten karulta se litku maistui.
“Hän vain katosi. Jätti meidät oman onnemme nojaan ja huonoon maineeseen omien töppäilyjensä tähden… otin hänen paikkansa lopulta niin oppivana kenraalina, kuin äitinikin viereltä perheen päänä ja kannoin tietenkin vastuun siitä miten isäni päätti kaataa koko sukumme nimen yhdellä kertaa suohon silloin”, ei sitä ollut helppoa kertoa, Iriadorin äänestä kyetessä hyvin kuulemaan sen, miten katkera hän sille ukolle oli.
“Tietenkin paikkani on kiistelty ja haluttu aatelissukujen kesken. Se on periytynyt isältä pojalle ties miten monta vuotta suvussamme – ja vaikka miten sen arvon alkuperäinen perijä olenkin, ei minua katsottu silloin hyvällä sattuneista syistä ja alku oli vaikeaa. Ei minua kyllä varmaan katsottaisi hyvällä nytkään… jos kehtaisin sinne palata. Koko ikäni minua on siihen isäni toimesta koulutettu… ei minulta puutu enää varsinaisesti kuin virallinen nimitys, ja saisin kaiken sen vallan mitä Ylikenraalille kuuluu, ja myös virallisen aatelisarvon. Saisin sen täälläkin jos… haluaisin… mutten sillä kuitenkaan mitään tekisi, ja haluan yhä pitää niin matalaa profiilia kuin vain kykenen”.
“Äitini meni kuitenkin uusiin naimisiin sepän kanssa - tiedän miltä ilmeesi näyttää kun kerron isäpuoleni olevan puoliverinen haltia”, Iriador virnisti itsekseen. Isä- ja sisarpuolensa lienivät se suurin syy, miksei Iriador osannut katsoa, saati uskonut ikinä kykenevänsä halveksi puoliverisiä yhtä pahalla silmällä, mitä oli nähnyt Dariuksen tekevän. Mutta ei hän siitäkään ollut Winderille puhunut, ennen kuin nyt.
“Sain samalla Doran ja Merin lisäksi kaksi puoliveristä sisarpuolta, joista molemmat taitavat tosin olla jo heikompaan vereensä kuolleita… silloin kuitenkin päätin etten jaksanut enää vain jäädä sinne. En halunnut tehdä sitä mitä tein, koin olevani liian nuori ja kokematon, en jaksanut kantaa enää vastuuta kaikesta ja… keksin vain lähteä tieheni jonkin tarpeeksi hyvän syyn verukkeella”.
“Päätin lähteä isäpuoleni matkaan. Tulimme silloin tänne meren ylitse aluksi Nahoriin, hänen oli tarkoitus suorittaa kauppojaan täällä. Halusin auttaa häntä ja samalla nähdä maailmaa. Mutta hänet tapettiin samana iltana, heidän toimestaan jotka mukanamme olivat kotisatamasta saakka tulleet tänne. Tietenkin he olivat seuranneet minua ja halusivat minun pääni… mutta koska en sattunut silloin olemaan paikalla, vältin sen verilöylyn silkalla tuurilla. Se ei kuitenkaan olisi riittänyt arvonimen siirtymiseen, vaan jonkun suvustani pitää vahvistaa viran siirtyminen muualle ja sen alkuperäisen haltijan kuolema – tiedän kuitenkin ettei kukaan perheestäni halua sitä vartavasten tehdä…”. Hiljalleen siinä kertomisensa aikana Iriador oli alitajuisesti valunut nojailemaan vasten Dariusta, synkeänä vain tuijottaen eteensä ja vähän väliä pakottaen sitä palaa kurkustaan alas Winderin tarjoamalla viskillä.
“Jäin silloin yksin, tuntemattomalle mantereelle, löytäessäni lopulta kuitenkin sattumalta vankkureiden mukana tieni teidän piilopaikkaanne… ja siellä taas tapasin sinut… loput sinä sitten taidatkin tietää”, nuorempi huokaisi, vaikka samalla se onnellisuudesta kielivä hymy kiri sokean kasvoille. Hän oli niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että oli sattuman kautta törmännyt Dariukseen silloin. Kaikkien niiden hankaluuksien jälkeen.
“Olin vain niin onnellinen silloin kun löysin joukoistasi paikan… ja yllättynyt, kun kysyit minua ratsastamaan kanssasi. Tiesin jo silloin, että olisi Kuiskauksessa turvassa aina siihen saakka, kunnes minun… pitäisi palata takaisin kotiin. Mutta huomasin salaa herätteleväni tunteita sinuun, kun olit niin etäinen ja yksin, ja nyt pelkästään kotiin palaamisen ajattelu tuntuu suhteemme takia niin väkinäiseltä, etten halua sitä edes harkita. Paikkani ja kotini on täällä, mutta vastuuni muualla, ja tavallaan… kai… olen omalla tavallaan myös jumissa täällä. Siksi haluaisin puhua Pumpkinin kanssa paremmin, se pikkulisko kun silloin vuorilla mainitsi olevansa idästä myös ja… ehkä Lorythas voisi järjestää turvallisen keinon, että pääsisin vierailemaan taas idässä”. Ei Iriador voinut nousta suinpäin vain ensimmäiseen kauppalaivaan mukaan, tai järjestää muuta vastaavaa keinoa tuntemattomilta, pelätessään yhä sitä, että joku häntä seuraisi, minne ikinä hän yrittäisikään. Hän halusi luotettavan tahon järjestävän vastaavan kyydin, ja tällä hetkellä ainoa sopivaksi sellainen laskettavissa oleva oli Lorythas. Tai vaihtoehtoisesti saattue, jonka Iriador tiesi tutuksi. Mutta ei hän halunnut jättää Dariustakaan taakseen, olisipa punapää vain voinut ottaa Winderin mukaansa…
“Salasin kaiken koska en halunnut vaikuttaa turhan pätevältä. Tiesin että palkkamiekat olivat perässäni, tiesin että siitä on vain haittaa jos suurempi yleisö tietää kuka olen. En halunnut varsinaisesti salata tätä kaikkea sinultakaan, mutta koin että olisi vain parempi olla hiljaa…”, korkeahaltian hiljentyi viimein, kulauksen vielä siitä pullosta ottaessaan ennen kuin sitä paremmin lähti tarjoamaan takaisin Dariukselle. Ei huvittanut juoda, ei huvittanut oikeastaan tehdä yhtään mitään enää, kaiken tuntuessa vastanmieliseltä ja typerältä – vaikka ehkä se johtui vain tästä hetkestä…
//FILTHY RATS! T:karipertti. Millon taas vaulttiin ;>>> OKE, IT’S A DEAL! No mut eihän mun si tartte soutaa ollenkaan jos sää siellä perässä paukuttelet ;DDD Tuu lenkittään joo. En lupaa et kulkisin nätisti, mut ainahan sitä voi yrittää. Nyt mä tahtoisin saunaan….//