Nardurin sanat uskollisuudesta, kuningasperheen onnen takaamisesta, valasta palvella kuningasta sai Deliassa aikaan sekä lämpöä, että mietteitä. Ei Haltiakuningatar käynyt tämän sanoja epäilemään, mutta toivoi, että Nardur omistautuisi kansalle yhtä palavasti, mitä heidän perheen onnellisuuteen. Toisaalta voisi uskoa, että kansan onnellisuus kulki käsi kädessä kuninkaallisen perheen onnen kanssa, näin Delia ainakin saattoi ajatella asian. Taakaksikaan haltianainen ei uskonut Nardurin aseman olevan, tuskin ketään, joka ei olisi pätevä tekemään näin vastuullista työtä olisi valittu siihen. Ei, Nardurin tuli olla pätevä ja ilmaisikin varsin kunnioittavasti pitävänsä nykyisestä asemastaan.
Kenraalin vaikuttaessa jopa kiitolliselta asemastaan, Delia tunsi itsessäänkin heräävän tätä samaa tunnetta tuota kohtaan, oli hyvin rauhoittavaa kuulla, että he olisivat hyvissä -uskollisissa- käsissä. Delia saattoi päivien mittaan kuulla usein "teidän korkeutenne, armonne, hiuksenne näyttävät mitä kauneimmilta" ja niin pois päin, mutta pahemmin hän ei saanut kuulla tällaisia uskollisuuden valoja näin henkilökohtaisissa merkeissä.
Antonin tullessa kuvioihin, Delia ei kuitenkaan hymyä kummempaa päässyt ilmaisemaan ajatuksiaan äskeisestä.
Seuraneidit olivat seuranneet pientä prinssiä ja pysyttelivät nyt etäämpänä, katsellen tilannetta hiljaa.
Nuori prinssi Anton ei vastannut mitään minotauruksen kehuihin hienon yksilön kiinni saamisesta. Kämmenen kuitenkin kääntyessä, Anton empi, tuijottaessa tuon suurta, valkeaa kämmentä kuin se olisi ollut syvä lampi johon olisi hukkunut.
"
No... Ei tarvitse ujostella." Pojan äiti kävi rohkaisemaan pikkuistaan. Seuraneitien hermostunut naurahdus taustalla viittasi muuhun, mutta hiljeni kummasti tummatukkaisen haltianaisen katsahtaessa näihin. Seuraneidit olivat nuoria, hädin tuskin aikuisiässä ja eivät tienneet sen paremmin.
Kuitenkin lopulta, näitä nuoria neitoja rohkeampi oli keskenkasvuinen Anton, joka nyt patisti heinäsirkkaa siirtymään hänen kädeltään minotaruruksen kämmenelle. Heinäsirkka ei näyttänyt eleitä paetakseen minnekään, ollessaan aluksi puristuksessa prinssin kämmenissä, elossa tuo kuitenkin vaikutti olevan pysyessään jaloillaan.
"
En..." Anton kävi lopulta vaisusti sanomaan heinäsirkan vaihtaessa kättä. Tämän jälkeen poika ampaisi äitinsä luokse, yrittäen kiivetä penkille päästäkseen syliin, minne tämä Delian avustuksella pääsikin. Nuori prinssi kuitenkin päätti kääntää selkänsä kohden suurta jättiä ja halailemaan äitinsä ulkoista käsivartta.
"
Noh, Anton mikä nyt on?" Delia kävi kysymään, silitellessään pojan kultaisia kutreja ja tämän selkämystä.
"
Nardur tässä, suojelee sinua kaikelta pahalta... Hän taistelee vaikka kokonaista armeijaa vastaan vuoksesi, mikäli tarvitsee." Haltiakuningatar kävi sanomaan lempeästi pojalleen, vihjaillen lähinnä, ettei suurta minotaurusta itseään tarvinnut pelätä. Varmasti liioitellessaan sanoissaan, mutta saipahan ruokittua poikansa mielikuvitusta. Ehkä Anton ei pelännytkään, mutta ujosti aina uusia kasvoja, varsinkin jos ne olivat sellaiset mitä kenraali omasi.
Pieni poika käänsi kulmat koholla katseensa kaukaisuudesta ylös äitiinsä.
"
Kuten isä?" Pehmeä ääni kävi kysymään, paljastaen suuret silmänsä vakavan ilmeen sulaessa pois.
"
Hmmm'm, kuten isä... Sanothan isäsi ylentämälle, uudelle eliittikenraalille hei?" Äidin kädet kävivät letittämään pellavaista suortuvaa, sai poika oppia myöhemmin, että hänestä itsestäänkin tulisi taistelukelpoinen... Kuten isästään.
Anton katsahti aran oloisesti olkansa yli, ehkei tuota tarvinnut uhmata, varsinkin kun äidin huomio oli jälleen lähes kokonaan hänessä.
"
Hei..." Anton sanoi lopulta, vaimealla äänellä, palaten lähes takaisin edelliseen asenteeseen, nojautuen lujasti vasten äitiään.
//YAY
http://i.imgur.com/emmUTd1.jpg//