The faithful heart || Ivy!

Linnan piha-alueisiin kuuluu niin itse linnan pihamaa, kuin puutarha, joka häikäisee kauneudellaan vierailijat. Piha-alueelta pääsee niin linnaan, puutarhaan kuin talleillekin. Piha-aluetta kuitenkin vartioidaan erittäin tarkasti, eikä ihan ketä tahansa päästetä linnan porteista sisään.

Valvoja: Crimson

The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Vahti » 20 Heinä 2014, 19:31

Haltioiden kuninkaan puutarha oli toden totta huhujensa veroinen Edenin paratiisi.
Varsinkin näin lämpiminä kesäiltoina, jolloin elämää pursuava puutarha oli puhjennut täyteen loistoonsa.
Kauniita eri värisiä ja lajisia kukkia kasvoi siellä täällä suorastaan hehkuen yltäkylläisiä väriään. Nurmen ruohikko oli täyteläistä tummanvihreää, että paljain jaloin kulkiessaan olisi tuntunut kuin olisi kävellyt paksulla matolla. Hedelmällisten puiden oksat roikkuivat täynnä mitä mehukkaimpia hedelmiä, ihan vain käden ulottuvilla otettavaksi.
Hieno kivinen polku kierteli ja kaarteli sekä jossain kohtia haarautui läpi puutarhaa esitellen paikan kauneimpia paikkoja, sekä esitellen muutamia salapiiloja, sekä polkujen varsille oli ripoteltu sinne tänne valkeasta marmorista tehtyjä penkkejä. Niille, jotka halusivat pysähtyä vähän kauemmaksi aikaa nauttimaan ympäröivästä hiljaisuudesta ja luonnon loisteliaisuudesta.
Hiljaisuuden rikkoen pehmeästi vain puutarhaan eksyneiden eläinten silloin tällöin kuuluvat äänet sekä tuulen humina, auringon paistaen ihanan viilentävästi varjostavien puiden oksien lomasta.

Nytkin eräs suuri hahmo oli asettunut puutarhaan nauttimaan sen rentouttavasta ilmapiiristä ja väriloistosta, albino minotaurus pistäen tosin esiin kaiken väriloiston keskeltä kuin kipeä peukalo kämmenessä.
Puutarhassa ei ollut tuntunut olevan kovinkaan paljon kävijöitä tänään, vasta ylennetyn eliittikenraalin kuullen vain silloin tällöin harvakseltaan muutamia askeleita kulkevan kauempaa. Repaleiset häränkorvat kohosivat aina silloin tällöin valppaina, vaikka muuten Nardur näytti olevan kovin keskittynyt käsissään pitelemäänsä kirjaan.
Jättimäinen minotaurus istui kaikessa hiljaisuudessa yhdellä puutarhan marmoripenkillä, koko taisteluasunsa yllä kuten yleensäkin, sekä tummanvihreä naamionsa peittämässä kasvojensa alaosaa.
Tämä istui hiukan kumarassa, puun luodessa viilentävän varjon minotauruksen ylle, kun tämä luki ilmeettömästi suurissa kämmenissään lepäävää avonaista kirjaa.

Kirjan kannet olivat tummanpunaiset, hopealla langalla koristellut ja punainen, samettinen kirjanmerkki roikkui kirjan ulkopuolella. Jo kellertämään alkaneet sivut sisälsivät koukeroista tekstiä, mikä oli jaettu jokaiselle sivulle neljään tai enemmänkin tai vähemmänkin virkettä sisältäviin ryhmiin.
Nardur luki runoja, keskittyneenä lukemaan niitä hiljaa mielessään ja uppoutuen niiden symbolismiin ja kuvauksiin, mutta siltikään unohtamatta ympäristöään. Vaikka hän olisi itse kuninkaan tiukasti vartioidussa kamarissa, hän ei pystyisi silti rentoutumaan kokonaan, aina tarkkaillen kaikkea epäilyttävää. Sillä varsinkin nyt, kun sota edelleen jylläsi kahden puolen välillä, piti olla varuillaan.
Jopa aina mukana kulkevat, suuri miekka leveän huotransa kanssa ja terän omaava nyrkkirauta roikkuivat lantiolle sidotusta vihreästä huivivyöstä.
Sillä vihollinen oli ovela ja armoton, aina yrittäen luikerrella puutarhaan kuin mikäkin käärme.
Joten saadakseen edes hetkeksi jonkin verran mielenrauhaa tämän kaiken sekasorron keskellä, Nardur oli livahtanut kuninkaan puutarhaan ja uppoutunut runouden salaperäiseen maailmaan.
Kuten hänen adoptioisänsä Amrás oli muutaman kerran sanonut hänelle ja veljelleen, kun minotaurukset alkoivat opetella haltian kielen lukemista ensikertaa: "Kuka tahansa voi oppia lukemaan pojat. Mutta vain harvat ja viisaat ymmärtävät runouden kauneutta ja opettavaisuutta, sen vaatien tyyntä ja keskittyvää mieltä."
Lagurz ei silloin paljonkaan kiinnostunut runoudesta, mutta Nardur löysi siitä kirjallisuuden lajista... No, rauhaa.
Olisi kuin tämän maailman kaameimmatkin, mieltä järkyttävät asiatkin voisi kuvailla niin kauniisti ja monivivahteikkaasti vain runon kielellä.

Sivu kääntyi kahisten, kun kalpean siniset silmät siirtyivät lukemaan uutta runoa, minotauruksen häntä heilahtaen penkillä laiskanpuoleisesti.
Vahti
 

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Ivy » 20 Heinä 2014, 22:04

Oli jälleen yksi niistä siunatuista päivistä, jolloin aurinko paistoi ihanasti lähes pilvettömältä taivaalta suoraan kuninkaalliseen puutarhaan. Juuri sen enempää pihamaata ei itse Haltiakuningatar olisi rohjennutkaan astua viimeaikaisten tapausten takia, joista hän teki parhaillaan toipumista ja mikäpä olisikaan parempi tapa rentoutua, kuin käydä ulkona muutaman seuralaisen kanssa? Mikään ei estänyt häntä keräämään hovineitonsa jälleen yhteen ja puetuttamaan vanhinta poikaansa sopiviin, mutta ylellisiin vaatteisiin ulkona olemiseen ja nauttimasta kesäisestä säästä puutarhassa, jonka ilma tuoksui kilpaa eri kukkalajien nektarilta.
Noin neljä vaaleaa nuorta haltianeitoa kulki valkea laskoksiin pukeutuneen, tummahiuksisen Haltiakuningattaren takana, tämän leikitellessä nuorta vakavamielistä kruununprinssiä käsissään pitkin linnan valkean marmorisia käytäviä kohden uloskäyntiä.
Vaikka linna itsessään jo tulvi ja suorastaan hehkui valoa itsessään, mikään ei vetänyt vertoja valolle ja raikkaalle ilmalle ulkona, seurueen astuessa linnanpuutarhan ovista sisään. Sievät seuralaisneidot lähinnä vain seurasivat johtajaansa ja hymyilivät nätisti, pitivät heleää hymähtelevää ääntä, mutta eivät juurikaan puhuttelematta puhuneet Delian laskiessa Antonin käsiltään tämän omille jaloilleen.

Poika oli oppinut kävelemään melko taidokkaasti ja puhuikin, jos jokseenkin vain oman mielensä tai halunsa ilmaisuun. Pieni kruununprinssi, katseli kuitenkin hiljaa hetken ympärilleen ennen kuin lähti tepastelemaan lähimmälle ruusupuskalle, tämän äidin ja seurueen seuratessa perässä. Delia, pojan äiti kyykistyi hymyillen Antonin luokse, joka yritti nyt kovasti saada kukkasen terälehteä irti, tarkoituksena varmaankin saada ruusu kokonaan itselleen.
"Rakas prinssini, satutat itsesi vielä kauniin ruusun piikkeihin mikäli kiskot tuollain" Äidillinen ääni kävi sanomaan, samalla kun pojan käsi peittoutui Delian kämmeniin, saaden tämän irrottamaan otteensa.
"Mutta äiti, minä haluan" Anton kävi kinaamaan vastaan jokseenkin mutrusuisena kääntyessään äitinsä puoleen.
"Voimme myöhemmin pyytää puutarhuria leikkaamaan sinulle niin monta ruusua kuin haluat. Nyt voi nauttia niistä ollessasi täällä." Tummahiuksinen haltianainen hymyili, puutarha oli tavalla tai toisella kuin iso kukkamalja josta sai nautttia moni.
Hieman kulmiensa alta kiukutteleva poika ei sanonut enää mitään, lähtiessä pian liikkeelle taas toisaalle, ehkä toiveissa löytää kukkanen joka ei pistäisi häntä takaisin.

Nuoret seuralaisneidot naurahtelivat heleästi pienen kruununprinssin vahvaa tahtoa, tämän kävellessä eteenpäin kompuroimatta sen suuremmin pihakiviin, mutta Haltiakuningattaren pysähtyessä, pysähtyivät myös neidot. Delia huomasi, etteivät he olleet ainoita nauttimassa puutarhan tarjoamasta rauhasta ja kauneudesta. Puunvarjossa istuva, minotaurokseksi tunnistettava hahmo näytti lukevan kirjaa, mutta oli nyt pienen prinssin lähestyttävissä.
"Anton...!" Delia huokaisi ja lähti taas liikkeelle kartoitettuaan tilanteen, Antonin jo lähes ehättäessä katsomaan mitä tämä lajike luki ja saisiko tämä koristeellisen kirjan itselleen.
Ylöspäin, minotaurokseen katsova kultakutrinen poika ei hetkauttanut korvaansakaan äitinsä kutsulle, tämän muukalaisen -tai pikemminkin tämän omaisuuden- olevan mielenkiintoisempi asia Yrittäessään lähteä röyhkeästi kiipeämään tämän kanssa samaiselle marmori penkille, Delia ehätti paikalle keräämään tämän syliinsä, ennen kuin poika onnistuisi kaatumaan kipuamis yrityksessään.

"Olen pahoillani, hän ei ole ollut ulkona hetkeen ja on kovin utelias kaikesta" Tumma haltianainen kävi pahoittelemaan, pienen prinssin käydessä pian rauhattomaksi tämän sylissä, halutessaan yhä alas.
"Äitiii'ii!" Anton kävi vaikeroimaan, saaden vain suukon otsalleen rauhoitukseksi. Huomio siirtyi sitten paremmin tähän penkillä olevaan hahmoon.
"Oh, taidan tietää teidät... Mieheni mainitsi ylentäneen uuden eliittikenraalin ja te osutte kuvaukseen mitä sopivimmin." Haltiakuningatar kävi puhuttelemaan, silitellessä poikansa pehmoisia hiuksia, seuralaisneitojen katsellessa taustalla minotaurokseen, kuin eivät olisi tietäneet mitä ajatella niin suuresta, mutta kummittelevan valkeasta olennosta.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Vahti » 20 Heinä 2014, 23:46

Repalereunaiset korvat kohosivat jälleen kun etäältä kuului viehkeiden neitojen naurua ja lempeää puhetta, mitä Nardur ei nähnyt tärkeäksi kuunnella kuka tai mistä tarkalleen ottaen puhuttiin. Olihan se myös epäkohteliasta kuunnella toisten keskustelua salaa, varsinkin muiden mailla. Joten minotaurus päätyi keskittymään omaan oloonsa, jatkaen kirjan lukemista tyynin mielin.
Mutta sitten pienet, päättäväiset askeleet, jotka lähestyivät häntä, kiinnittävät pakostikin albiinon huomion, tämän nostattaen katseensa kirjastaan lähestyvään lapseen.
Eikä se ollut mikä tahansa työväen tai aatelisen lapsi joka oli lähtenyt omille teilleen, vaan itse prinssi Anton.
Minotaurus tunnisti tämän siitä, miten siisti ja koreasti toinen oli puettu, sekä kuullen kauempana olevan -joka kiistämättä oli selkeästi itse kuningatar Delia- naisen henkäyksen pojan lähestyessä häntä.

Ehkä joku toinen olisi alkanut hermostuneena tai häkeltyneenä kuninkaallisen läsnäolosta sopertamaan anteeksipyyntöjä, ehkä avustaa lasta tämän kapuamisyrityksen kanssa tai muuten alkanut säheltämään... Mutta Nardur pysyi paikallaan ja passiivisesti tilannetta seuraten, kuten yleensäkin teki, päätellen koska oli hänen vuoronsa toimia.
Jos poika olisi selkeästi ollut vaarassa tai meinannut tippua, minotaurus olisi ottanut prinssistä tukevan otteen ja kiikuttanut sen kuningattarelle. Mutta koska tässä ei mitään vaaraa ollut ja häntä ei komennettu, Nardur ei nähnyt tarpeeksi sekaantua tähän asiaan.
Ainakaan nyt.
Minotaurus tarkkaili naamionsa takaa ilmeettömästi kuinka pojankloppi mitään sanomatta alkoi yrittämään kivuta samalle penkille, eliittikenraalin juurikaan estelemättä tai avustamatta tätä taaperon yritystä.
Vanhemman minotauruksen kalpeat silmät saivat hetkeksi kontaktin työntäytteisen prinssin omiin silmiin, jotka näyttivät olevan sekä uteliaita hänestä, että ehkä jopa enemmän kolossin käsistä olevasta punakantisesta kirjasta.
Nardur ei näyttänyt aikovan puuttua tilanteeseen mitenkään, sarvipäisen mieluummin seuraten ja tarkkailen tilanteen kehittymistä huomattuaan itse kuningattarenkin -ja tämän seuraneidit- olevan paikalla, tämän äidillisesti ottaen poikansa syliinsä.

Viimeinkin, huomaten että häneltä odotettiin jonkin sortin vastausta puhumattomaan kysymykseen, Nardur sulki kirjansa ja sulavasti nousi täyteen mittaansa -varoen tosin lyömättä päätään yhteen puun oksaan mikä kasvoi penkin yläpuolella- kuningattaren ja tämän lapsen eteen.
Vieden vapaan kätensä selkänsä taakse hetkeksi minotaurus kumarsi pienesti niin kuningatar Delialle, prinssi Antonille ja näiden seurassa oleville neidoille.
"Mitään vahinkoa ei tapahtunut, teidän armonne", kohosi käheä, naamion vaimentama ääni kuuluviin härkämiehestä jonka katse oli kunnioittavasti kuningattaren silmissä, vaikkakin miehen katse näytti ehkä yhtä avoimelta kuin järven peilimäinen pinta, mikä ei näyttänyt mitä kaikkea sen syvyyksissä uiskenteli.
"Ja kyllä. Olen Nardur, juuri kuninkaan ylentämä eliittikenraali, palveluksessanne kuningatar Delia."
Jälleen pienoinen kumarrus toinen käsi selän takana, minkä jälkeen sarvipään katse siirtyi itse prinssiin. Kulma, jonka läpi kulki pitkä arpi koko kasvojen pituudelta, kohosi kysyvänä kun minotaurus tarjosi lapselle kirjaansa.
"Uskon, että hänen kunnianarvoisa prinssinsä halusi tämän?" minotaurus totesi kysyvästi tarjotessaan kirjaansa lapselle, ote kirjasta kuitenkin pitävä sillä taaperoiden otteeseen ei voinut aina luottaa...
Vahti
 

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Ivy » 21 Heinä 2014, 01:25

Minotauroksen kohotessa täyteen pituuteensa, seuralaisneidot ottivat askeleen taaksepäin, sen enempää ajattelematta käytöstapojaan. Tämä vaalea, suuri olento kyllä herätti huomiota varmaan kaikissa, neitokaistenkin nyt vaivihkaa katsellessa tätä sorkista ylös sarviin, tai mitä nyt niistä oli jäljellä. Myös kruununprinssi Anton lopetti kiemurtelunsa, katsahtaessaan ylös kenraaliin vakavamieleisesti, kuin ilmaistakseen, ettei pitänyt tämän pään olevan hänen päätään korkeammalla, mutta samalla... Jotenkin haltioituneesti tämän suuruuden ja ruhjoutuneisuuden takia
Minotauros todisti Delian arvauksen oikeaksi ja esittäytyi Nardur nimiseksi eliittikenraaliksi. Kumarruksen lomassa, Haltiakuningatar nyökkäsi tälle tervehdykseksi. Kruununprinssi puolestaan olisi halunnut tarttua tätä sarvista ja omasta mielestään varmasti olisi kyennytkin siihen, ellei äidin lempeät kädet olisi jälleen estänyt häntä toiminnasta.
Nardur oli tämän jälkeen tarjoamassa kirjaansa kohden Antonia, saaden tämän huomion siirtymään Minotauroksesta jälleen koristeelliseen kirjaan, valmiina ottamaan sitä vastaan, vaikkei varmasti pystyisi pitelemään siitä kiinni yksistään.

"Voi... Ei, miten ystävällistä, mutta Antonille on luettu viime iltaisin vähän enemmän iltasatuja kuin olisi todellisuudessa tarve, kirjat kiinnostavat häntä kovin, varsinkin jos kannet ovat yhtä koristeelliset mitä sinun." Delia selitti naurahtaen, ottaen jälleen pienokaisensa kädet omiinsa, etteivät ne klähmineet hienon runokirjan kansia.
Lastensatukirjoja oli tapana koristella, varsinkin jos ne olivat pikkuprinsseille tarkoitettuja. Kulta hopeiset kirjailut vain herättivät huomiota ja saivat tenavat hetkeksi hiljenemään kuullakseen, mitä seikkailuja näiden kansien välissä oli.
"Ei sinun tarvitse luopua kirjastasi vain koska me tulimme häiritsemään rauhaasi. Oletan myös, ettei kirjasi sisällä satuja merihirviöistä ja suurista sankareista?" Haltianainen lisäsi hymyillen, siirtäen katseensa kiukuttelevasta prinssistä, joka oli yhä sitä mieltä että kaikki hänelle heti, ylös kenraaliin. Delia ei osannut sanoa heti mitä kirja piti sisällään, mutta oletti ettei eliittikenraali piittaisi samantapaisista saduista mitä kruununprinssi.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Vahti » 21 Heinä 2014, 01:57

#Naaaaws! Anton on niin suloinen pikku kersa >X3 Ja Delia is so swwet ^////^#

Kiellon kuullessaan minotaurus katsahti Hänen kunnianarvoiseen korkeuteensa hetkeksi, ja sitten kruununprinssiin joka kovasti kyllä näytti haluavan kirjan itselleen. Mutta kuningatar Delian ollen korkeammassa asemassa kuin itse prinssi Anton, ollen tämän äitikin, Nardur näki parhaaksi olla kiusaamasta enempää lasta punakantisella, koristellulla kirjalla. Joten hän veti sen takaisin, selkänsä taakse pois lapsen suurten silmien vainoavalta katseelta molempien käden asettuen selän taakse, vapaa käsi tarttuen kirjasta pitävän ranteesta kiinni.
Samalla pieni, ehkä pahoittelevakin mitä oli vaikea sanoa valkean minotauruksen ilmeettömyyden ja naamion vuoksi, nyökkäisy suotiin prinssille.
"Kuten tahdotte, teidän korkeutenne."
Itse asiassa jos kuningatar vain olisi niin käskenyt, olisi Nardur luovuttanut kirjansa prinssin käsiin, välittämättä siitä olisiko se mennyt likaiseksi ja kenties lukukelvottomaksi. Toisaalta kyse ei ollut mistään tärkeästä kirjasta, vain yksi hänen edesmenneen ottoisänsä kirjastosta -jonka Nardur ja Lagurz perivät ainoana virallisina, elossa olevina perheenjäseninä Aerevin jälkeen- lainaama runokirja. Ei sen kummempaa.

Kysymyksen myötä kuului eliittikenraalista irtoavan huvittunut hymähdys, mutta kuten aina sitä oli kovin vaikea sanoa, tämän katsoessa kuningatarta. Nardur ei ollut koskaan aiemmin saanut tilaisuutta tutustua kunnianarvoiseen kuningattareen, toisinaan nähden tämän ehkä vilaukselta, mutta kuningatar Deliasta ei todellakaan voinut erehtyä.
Pitkät, syvän mustat kuin yötaivas. Winderin suvussa kulkevat haukansilmät. Ylväs ja siro olemus...
Kyllä, tämä oli haltioiden lempeä ja rakastettu kuningatar Delia.
"Itse asiassa se sisältää kyllä kyseisiä aiheita, mutta ehkä hiukan lennokkaammin selitettynä, kuin mihin kunnianarvoisa prinssi on tottunut. Teidän armonne."
Vilkaisu kävi kohteliaasti pojassa, sillä tämähän oli osana keskustelun aihetta. Olisi ollut perin epäkohteliasta olla tätä huomioimatta.
"Ja jos vain tahdotte, hän voi saada sen, teidän ylhäisyytenne." Nardur laittoi vielä keveästi merkille, kuin asia olisi päivänselvää.
Kuningatar ja prinssi olivat osa kuningas Arania. Ja koska Nardur oli lupautunut uskollinen palvelija Hänelle, niin kaikki mikä tai ketkä ovat osa Hänen onneaan tai omaisuuttaan, omasivat myös käskyvallan Narduriin. Se taas oli asia erikseen, jos näiden käskyt olivat vastoin tai muuten ristiriidassa Hänen armonsa sanoja vastaan, jolloin minotaurus tottelisi ennen kaikkea kuningasta.

Suuri minotaurus soi nyt viimein katseensa tarkemmin myös kuningattaren ja prinssin takana oleviin seuraneitoihin, kuitenkaan tuijottamatta näitä liikaa sillä kuten toisinaan, hänen kokonsa tai oikeastaan koko ilmestyksensä saattoi vaikuttaa läsnäoleviin negatiivisesti.
"Voin myös poistua, niin voitte nauttia puutarhasta seuranne kanssa, teidän ylhäisyytenne", minotaurus ehdotti.
Vahti
 

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Ivy » 21 Heinä 2014, 04:53

Kenraali pisti kirjan piiloon, mikä sai nuoren prinssin hämmentyneeksi, katsellen hetken suuntaan minne kirja katosi, ennen kuin kohotti katseensa taas ylös minotaurokseen. Delia osasi vähän arvata, että kyseessä oli runokirja Nardurin kuvauksen mukaan, olihan hän itsekin kirjallisuuden ystävä ja halusi ajatella itseään jonkin tason kirjailijana... Vaikkeivät hänen novellinsa olleetkaan edistyneet juurikaan viime kuukausien aikana, muiden satunnaisten mietteitten ja kuulumisien kirjoittamisen lomasta. Haltioilla onneksi kuitenkin oli aikaa kirjoittaa pitkän elinikänsä vuoksi, joten eipä Deliakaan siitä niin paljoa stressannut.
Nardur ilmaisi kuitenkin olevansa valmis luopumaan kirjasta, kuin se ei olisi ollut niinkään tärkeä hänelle itselleen tai ollut muuten arvokas.

Kuningatar kohotti kulmiaan, mutta hymähti lopulta, pudistellen päätään.
"Hän saa vielä lukea runoja mielin määrin kasvettuaan ensin hieman." Delia sanoi lopulta, Antonin katsoessa ylös äitiinsä ikään kuin vastalauseeksi, kuitenkaan sanomatta sanaakaan kun aikuiset puhuivat. Se oli kieltämättä hieman tylsää nuoresta prinssistä, joka oli suostunut laittamaan silkkiset housut sen suurempaa tappelua, voidakseen temmeltää puutarhassa ja jahdata perhosia, EI olla taltutettuna äidin sylissä!
"Voi ei, ei teidän tarvitse. Pyydän, te olitte täällä ensin. Mutta ehkä, nyt kun olemme jo häiriköineet rauhaasi, suosisitte minulle ilon kävellä kanssani?" Haltiakuningatar ehdotti, vaivihkaa katsahtaen melko huomattavaan arpeen eliittikenraalin kulmassa. Minotauroksen ryhti ja piirteet muistuttivat häntä kirjojen sankareista, jotka olivat hieman retuutetumpia, kuin mitä tavalliset talonpojat, eikä tämän olemus sinänsä hetkauttanut häntä. Miksi hän pelkäisi näin korrektia, monarkkia palvelevaa miestä?

Delia kääntyi lähteäkseen liikkeelle, laskien samalla jo turhautuneen pikku kruununprinssinsä alas. Takana oleva neito seurue kääntyi ja lähti kulkemaan kuningattaren edellä, Antonin puolestaan katsoessa vielä uhmakkaasti ylös minotaurokseen, ennen kuin ponnahduksen omaisesti lähti juoksentelemaan palvelusneitojen sekaan, jääden lähinnä näiden vastuulle, samalla kun Haltiakuningatar päätti kulkea eliittikenraalin vierellä. Voisiko sitä parempaa henkivartijaa kaivatakaan? Linnut sirittävät puiden kotvissa, seurueen ensin kävellessä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa pitkin puutarhaa, kukkapenkkojen ja puskien ympäröidessä polkuja. Seuraneidit leikittelivät nuorta vaativan oloista prinssiä minkä kerkesivät, pitäen samalla huolen, ettei tuo menisi repimään kukkia pois penkaltaan.
Delia katseli ympärilleen hymyillen, nauttien puutarhan kauneudesta, vaikka olikin tottunut näkemään sitä niin linnan ikkunoista kuin paikanpäältäkin.
"Oletko ollut kauankin hovissa Nardur? En tiedä paljoa miten militiaristiset kuviot toimivat, mutta voisin olettaa sotilaiden tulevan muualtakin kuin hovimme sotilastuvalta. Mistä... Päin Cryptiä olet alunperin kotoisin?" Haltiakuningatar kävi puhuttelemaan seuralaistaan, ajatellen, että hän voisi yhtä hyvin tutustua tähän paremmin, hänen isoveljensä ollessa myös yksi eliittikenraaleista.

//Thnxxx~ ( ノ^ω^)ノ゚ Nardurkin on ollut tähän asti kivaa seuraa. Mut hei anteeksi, kutsuin Narduria vahingossa satyyriksi edellisessä viestissäni, aivopierut! (╯°□°)╯︵ ┻━┻ Korjasin asian! (ノ´д`)//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Vahti » 21 Heinä 2014, 13:39

#Naaaws, kiitos ^^ Ja ei se mitään, kaikille sattuu erehdyksiä. ^^#

Kuullessaan pyynnön, tai oikeastaan minotaurusmiehen mielessä se kääntyi oitis korkea-arvoisemmalta ja vieläpä Hänen korkeutensa puolisolta tultuna ennemminkin käskyltä, jolloin suuri albiino oli pienen hetken hiljaa katsoen kuningatarta passiivisen mietteliäänä. Käskyistä ei sopinut kieltäytyä, sekä muutenkin ottaen huomioon viimeaikaiset tapahtumat, kuten kuningattaren väliaikainen kaappaus, oli ehkä parempi jos Nardur pysyi kuningattaren lähellä ainakin nyt ulkona. Sillä jos joku salamurhaaja pääsisi livahtamaan puutarhaan kun kuningatar ja prinssi olivat siellä suojaamattomina, Nardur ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi.
Cryptiläisten epäihmisten tulevaisuus oli Hänen korkeutensa ja Hänen perheensä käsissä, miksi eliittikenraali oli valmis suojelemaan hinnalla millä hyvänsä sitä täydellistä viattomuutta ja toivoa, jota nämä edustivat Nardurin mielestä.
Minotaurus teki jälleen pienen kumartamisen eleen kuningattarelle.
"Se olisi kunnia, teidän armonne."

Joten kätensä selkänsä takana yhteen liitettyinä, toisen käden pitäen yhä kiinni kirjasta, arpikasvoinen asteli kuningattaren rinnalla vakain askelin. Ei liian edellä vaikuttaakseen omin päin kulkevalta, muttei myöskään liian jälkeenjääneenä jos hänen korkeutensa halusi häntä puhutella tai tarvitsisi jotain.
Puutarhan lempeä hiljaisuus, mihin sointuivat mukaan seuraneitien ja leikkievän kruununprinssin äänet, tuntui mukavalta ja rentouttavalta, vaikkakin ulkoisesti sarvipää saattoi vaikuttaa kovin kurinalaiselta kuin armeijan riveissä sotilas ikään. Eikä kulkevan lempeämielisen kuningattaren kanssa kuninkaallisessa puutarhassa.
Kuningattaren alkaessa puhutella häntä siirtyi kalpeiden silmien katse itse kunnianarvoiseen neitoon, jonka kysymystä mies jäi hetkeksi miettimään tämän korvat liikahtaen taaksepäin osittain läpsäisten vahvoja niskalihaksia, katse vaellellen muualle.
Oli asioita joita ei haluttu muiden tietävän. Sitten oli niitä jotka varmasti muut tiesivät. Sekä niitä, joiden tietäminen ei ollut paha eikä hyvä asia.
Joten mietittyään vastaustaan huolellisesti, Nardur puhui: "Olen ollut armeijassa kuudennesta aikakaudesta lähtien. Sitä ennen olin veljeni kanssa orjina ihmisen maatilalla pohjoisessa. Ja ennen kaikkea sitä... Olimme osa kaukaa Quinn metsän takaa tullutta minotauruslaumaa."
Se ei ollut pahemmin uutinen tai salaisuus että minotaurus oli kaksoisveljensä kanssa ollut orja ihmisten omistamalla tilalla, sieltähän heidät oli poimittu mukaan heidän kahden tehtyä isännästään ja tämän perheestä selvää ennen kuin haltiajoukko oli tullut pelastamaan myös samaan paikkaan joutuneita haltioita.
Ja Aerevin, jota Nardur oli veljensä kanssa suojellut, pyysi korkea-arvoista sotilasisäänsä ottamaan kaksoset mukaansa.
Ottaen huomion minkä sotkun Nardur ja Lagurz olivat saaneet aikaan, sekä suhtautuivat haltioihin epäilevän varovaisesti, oli suorastaan ihme että Aerevin isä suostui tyttärensä pyyntöön.
Mutta onneksi niin tapahtui, sillä Nardur uskoi silloin ja nykyäänkin, että hänet ja veljensä pelastettiin silloin.
Sillä mihin muualle he olisivat voineet mennä sen kaiken jälkeen, mitä tapahtui tilalla ja sitä ennen?
Häväistyjä, nöyryytettyjä. Kaikki inhimilliset tunteet ja omanarvon riitettyinä he olisivat varmaan vain jatkaneet sokeasti kompuroimista ja tuhoamista pimeässä.
Mutta sitten Aerevin alkoi näyttää heille tietä kärsivällisesti, Nardurin kiintyen tähän haltianeitoon. Ja rakastuakin...
Mutta niin ei oltu määrätty tapahtuvan.
"Veljeni menehtyi kahdeksannella aikakaudella, joten vain minä olen jäljellä, teidän korkeutenne", Nardur näki parhaaksi vielä selittää, sillä toisinaan hänen puheistaan saattoi ymmärtää että Lagurz vielä eli vaikka asia oli toisin. Ja silti samaan aikaan, tämä tavallaan vielä eli.
Viimeksi muokannut Vahti päivämäärä 21 Heinä 2014, 18:32, muokattu yhteensä 2 kertaa
Vahti
 

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Ivy » 21 Heinä 2014, 18:02

//VOI EI TEIN SEN TAAS ;__; Vannon, että tiedän mikä Nardur on, mutta ehkä kirjoittaessani vastausta neljän aikaan aamulla teki tepposet. Menen hyppäämään kalliolta moi//

Haltiakuningatar pysähtyi katselemaan polun varrella kasvavia liljoja... Toivoen Nardurin kuitenkin käsittävän, että hän yhä kuuntelisi tämän vastausta vaikka katselisikin muualle. Eliittikenraali tosiaan kertoi alkuperästään, myöntäen olleensa orja... Orja noille kurjille ihmisille, joille Delian kärsivällisyys oli loppumassa. Vaikka liljat olivatkin kauniita, mainitsemattomasta syystä haltianainen ei sietänyt enää katsoa niitä, vaan käänsi katseensa näistä ja lähti jälleen liikkeelle, kuunnellen yhä mitä minotauroksella vaan oli lisättävää.
Veli, jonka Delia oli oppinut Nardurilla olevan, olikin lopulta menehtynyt... Syytä haltianainen ei saanut tietää, eikä hän aikonut udella, kaivella toisten haavoja.
"Ah... Otan... Osaa menetykseenne." Haltiakuningatar sanoi lopulta osanottavasti, äänen selvästi haurastuvan äskeisestä. Seurue pysähtyi jälleen Antonin löytäessä toukan maasta ja ihasteli sitä nyt seuraneitien kanssa. Haltianaiset yrittivät neuvoa pikkuprinssiä olla ottamasta pientä olentoa käsiin, pelosta, ettei poika osannut olla tarpeeksi hellävarainen pientä toukkaa kohtaan. Anton olisi tietenkin halunnut tämän itselleen, lasipurkkiin vaikka ja yöpöydälle! Mutta tyytyi nyt katsomaan sitä alas kyyristyneenä, vakavasti ja mietteissään.

"Tiedän millaista on menettää oma veli. Se riistää sydämmen kylmästi rinnasta, eikä mikään maailman lohtu tunnu auttavan." Kuningatar nielaisi, pitäen katseensa nuoressa prinssissään, joka tökki toukan takamusta liikkeelle.
"Vanhin veljeni kaatui sodassa, ennen kuin saatoin edes uneksia astuvani linnassa pidettäviin juhliin." Haltiakuningatar avautui, osoittaakseen että ymmärsi läheisen kuoleman tuottaman tuskan. Tähänkään päivään asti, Delia ei ollut pystynyt sanomaan isoveljensä Feredirin nimeä ilman, etteikö olisi ollut lähellä kyynelehtiä. Hänellä oli onnekseen vielä Lanae ja Darius, vaikkei enää ollut aivan varma, ollakko huolissaan ainoan jäljellä olevan veljensä puolesta vai ei.
"Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut avata vanhoja haavoja. Meidän tulisi iloita meille suodusta kauniista ilmasta. Tämä kesä on tosiaan ollut suotuisa puutarhan kukinnolle." Katse kääntyi hetkellisestä pois Antonista ylös minotaurokseen pienellä lempeällä hymyllä, joka pyyhkäisisi synkät aatteet maton alle. Delia kuitenkin äkkäsi pian läheisen kukkapenkan, viitoten kohden sitä matalalla kädenliikkeellä.
"Istutimme sinisiä puupioneita Limdurin syntymän kunniaksi. Olisin halunnut tuoda hänet mukaani ulos, mutta Antonin mielestä en ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota häneen yksistään." Haltiakuningatar naurahti. Oli totta, että huomio kahden lapsen välillä oli jakaantunut ja siten pienet yksittäiset kävelyt puutarhassa Antonin kanssa olivat mukavia laatuaikoja, vaikka nyt nuorta prinssiä ei näyttänyt haittaavan vaikkei äiti ollutkaan koko ajan vierellä.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Vahti » 21 Heinä 2014, 19:07

"OO' Tsot tsot! *nappaa haavilla* Eipäs mennä hyppimän minnekään, kaikille moisia sattuu ^^' Miäkin varmaan useammin erehdyin sanoissa, jolloin useimmiten jonkun täytyy huomauttaa siitä miulle ja minä hobbittina vain kummastunut omaa hölmöyttäni x) #

Minotaurus seurasi ja pysähteli kuningattaren tahdissa mukana, välillä katsahtaen heitä ympäröivää puutarhaa ja nuorta prinssiä seuraneitojen kanssa, mutta enimmäkseen eliittikenraali piti huomionsa itse kuningatar Deliassa, katsoen tätä kun toinen puhui hänelle. Nardur oli oppinut moiseen käytökseen, mieluiten pysyen sivussa tarkkaillen mutta aina valmis toimintaan kun niin tarvittiin. Hänen veljensä Lagurz oli ollut se, joka oli kaksosista enemmän esillä ulospäinsuuntautuneisuutensa vuoksi, pysyen parrasvaloissa kun taas Nardur luovutti sen veljelleen ja tyytyi toimimaan varjoissa. Vaikkakin albino minotaurus ei ollut kovin näkymätön toimimaan pimeässä, valkoinen turkki kun erottui vahvasti.
Nyökäten pienesti päätään, katse prinssissä ja tämän löydössä passiivisena, eliittikenraali vastaanotti kuningattaren pahoittelut sen enempää asiaa puimatta.
Lagurz kuoli taistellen sen puolesta, mihin uskoi. Sen kunniallisempaa ja täyttävämpää loppua sellainen tulisieluinen taistelija ei voisi toivoa.
Hän oli elänyt tämän tietouden kanssa jo tarpeeksi kauan osatakseen käsittää, että hänen toinen puoliskonsa oli todellakin poissa. Tosin yksityiskohtiin Lagurzin kuolemasta hän harvemmin meni, sillä tieto mitä hän teki seuraavaksi veljensä ruumiille useimmiten...
Muutti muiden käsitystä hänestä, useimmat nopeasti anteeksipyytäen itsensä ja poistuen Nardurin seurasta tai suhtautuivat eri tavalla muuten niin tyyneen ja nuhteettoman oloiseen sarvipäähän. Ei heitä voinut syyttää, sillä kaksoisveljensä sydämen syöminen ei tosiaankaan ollut kovin yleistä, normaalia käytöstä.

Nardur kuunteli kuningattaren paljastusta että tämäkin oli menettänyt veljensä, neidon sananvalinnat kuvailemaan sitä tunnetta kun menetti jonkun läheisen ollen... No, jos Nardur olisi ollut yhtään helposti nauravampaa sorttia, hän olisi voinut naurahtaa kuivasti noille ironisille sanoille.
"---Se riistää sydämen kylmästi rinnasta---"
Nimenomaan. Kuin rintaan jäisi aukko mitä kukaan tai mikään ei voisi enää täyttää. Hän ymmärsi mitä kuningatar Delia yritti sanoa, arpikasvonsa osittain naamion taakse piilottavan katsellen kuningattaren hymyä.
Kuningas oli löytänyt itselleen hyvän puolison, mitä kansa rakasti eikä minotauruksen tarvinnut lainkaan miettiä miksi.
Tämän lyhyen ajan minkä hän oli nyt henkilökohtaisesti saanut kunniakseen viettää kuningatar Delian läheisyydessä, oli näyttänyt millainen neito tämä oli.
Viaton, lempeä, viisaita puhuva ja kärsivällinen. Sellaista kuningatarta kansa kaipasi näinä aikoina, kun ihmiset yrittivät levittää saastaisuuttaan kaikkialle.
Nardur tunsi suurta, hillittyä halua saada tietää ketkä ihmiset olivat rohjenneet kajota kuningattareen, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut väliä. Jokainen ihminen saisi kuolla minotauruksen käsien kautta, näiden maksaen ihmiskunnan tekemistä rikoksista ja synneistä hengellään. Myös rikkomuksistaan kuningatarta kohtaan.

Eliittikenraali myötäili korkea-arvoisen puheita säästä pienellä nyökkäyksellä. Säät olivat olleet lämpimiä ja kirkkaita, silloin tällöin sattuen raskaita sadekuuroja. Oivallinen sää niin puutarhan kasvistolle kuin peltojen viljalle kasvamiseen.
Katse kävi viitoitetuissa kukissa, Nardurin nyökäten jälleen vähäeleisesti kuningattaren sanoille, eliittikenraalin jälleen katsahtaen ympäröivää maailmaa tutkivaan ja kokeilevaan prinssiin.
"Jos suotte minun sanovan, teidän armonne, uskon että se helpottuu ajan myötä, kun nuoret prinssit kasvavat hieman vanhemmiksi ja pääsevät kunnolla leikkimään keskenään. Veljessiteet ovat usein erittäin vahvoja", Nardur sanoi katse jälleen kunnianarvoisessa Deliassa, tällä kertaa jopa ihmeellisesti sarvipään muuten niin värittömästä ja aina niin automaattisesti nöyrän palvelijan sävyn omaavasta äänestä erottuen eloisasti muutakin: Kokemuksenääntä ja ehkä hieman jopa iloisuuttakin.
Vaikka hän ja Lagurz olivat olleet kaksosia, niin tuskin eri-ikäisyys merkitsi mitään sisaruudessa, kun kaksi saman veren ja lihan jakavaa kasvoivat yhdessä. Silloin usein syntyi luja, kuolemaakin uhmaava side mikä monista riidoista ja eripurasta huolimatta piti sisarukset aina lähellä toisiaan.
"Jos saan sanoa, kuulostamatta röyhkeältä teidän armonne, niin prinssi Anton on selkeästi omannut Hänen korkeutensa lujan tahdon toimia ja pysyä päätöksissään. Se on hyvä ominaisuus tulevalle kuninkaalle", minotaurus totesi katsellessaan hetken kruununprinssiä, ja jälleen kuningatarta. "Sitä on kuitenkin myös hyvä olla tasapainottamassa teidän lempeytenne ja viisautenne, teidän armonne."
Vahti
 

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Ivy » 21 Heinä 2014, 22:27

Kruununprinssin äkätessä sitruunaperhosen, toukka jäi viimein rauhaan ja kulkue jatkui rauhallisin askelin. Seuraneidit rukoilivat, ettei nuori prinssi kaatuisi ja siksi yrittivätkin kehottaa tätä hidastelemaan. Deliaa hitusen nuoremmat haltianeidot olivat tottuneet jo käsittelemään vaativaa prinssiä, vaikkeivät itse olleet naimisissa saatikka olleet vanhempia. Haltiakuningatar ei käynyt keskeyttämään Narduria heidän matkatessa eteenpäin. Tämän sanat saivat Delian hymyilemään, muustakin kuin kohteliaisuudesta ja oman pienokaisensa temmeltämisestä.
"Sanasi ovat lohduttavia ja toivon hartaasti niin. Jahka Limdur kasvaa, toivon Antonin näkevän hänessä potentiaalisen leikki toverin." Haltianainen sanoi, katsellessaan eteenpäin nuoren prinssin perään seuraneitien lomasta.
Nardur varmasti tiesi, millainen side kahdelle veljekselle saattoi syntyä. Hänkin koki olevansa hyvin läheinen nuorempaan siskoonsa Lanaeen, vaikkei tuota enää nähnytkään yhtä usein mitä ennen. Kirjeenvaihto oli tosin ollut tiuhaa, lähinnä se oli ollut viime aikoina vakuuttelua Lanaelle, että kaikki olivat hyvin, eikä hänellä olisi enää hätää, kiitos heidän veljensä.

Katse nousi vaivihkaa edellä temmeltävästä prinssistä ylös minotaurokseen, tämän puhutellessa häntä mitä arvostetuimmin. Eliittikenraali näytti huomaavan Antonissa paljon hyvää jo näin vähässä ajassa. Poika oli kyllä päättäväinen ja ei välillä luovuttanut helpolla, mikäli tahtoi jotain, tällä hetkellä se taisi olla korkeuksiin karkaava perhonen. Pojan jäädessä katsomaan taivaalle, aarteettomana. Seuraneidit pysähtyivät, yhden karatessa hetkeksi toisaalle ja toisen polvistuessa katsomaan, ettei nuorta prinssiä harmittanut liiaksi. Itkua ja valitusta ei kuitenkaan kuulunut, taisi poika tuntea itsensä vain hieman petetyksi.
Nuo kaikki piirteet tosiaan, mitä Nardur oli luetellut tulivat epäilemättä Aranilta. Delia käänsi katseensa jälleen kenraaliin, tämän lisätessä kuningattaren lempeyden ja viisauden tasapainottavan kuitenkin poikaa.

Haltiakuningatar ei sanonut hetkeen mitään, kääntäessään katseensa jälleen Antonin puoleen. Yksi seuraneideistä palasi tuoden mukanaan haavin, tarjoten sitä nuorelle prinssille mutta päättyi kuitenkin ensin demonstroimaan itse, mitä sillä kuului tehdä.
Delia olisi halunnut ottaa Nardurin sanat niin kuin ne oli tarkoitettu, mutta tiesi harmikseen, ettei Anton todellisuudessa perinyt syntyessään häneltä mitään... Kuitenkin, hän saattoi vain tehdä parhaansa opettaa poikaa olemaan lempeä ja viisas nyt, tämän kasvaessa.
"Ei sinun tarvitse pelätä olevasi röyhkeä seurassani, kenraali Nardur. En usko, että noin kohteliaalta suulta sellainen olisi mahdollista." Haltiakuningatar kävi lopulta sanomaan.
"Kiitän kuitenkin sanoistasi, olen itsekin ollut samaa mieltä siitä, että Anton on osoittanut jo varhain hyviä luonteenpiirteitä tullakseen kuninkaaksi." Haltianainen kävi lisäämään, Antonin hoksatessa haavin salat ja lähti jälleen eteenpäin, etsimään uutta perhosta jonka napata!

He saapuivat matkallaan ympyrään, josta lähti teitä eri puolille puutarhaa. Ympyrän keskiössä oli tuttuun tapaan marmorisia penkkejä, joihin matkalaiset saattoivat istahtaa, katsellakseen kukkaismerta ympärillään. Nuori prinssi huitoi uutta leluaan ympäriinsä, saamatta tietenkään mitään kiinni. Seuraneidot pysähtyivät sivuun ympyrän sisäänkäynnistä, Antonin jatkaessa menoaan ympäri aukiota, pysähdellen välillä, kuin olisi nähnyt jotakin mielenkiintoista. Luultavammin jonkin sortin hyönteisen havaitessaan.
"Tule, istukaamme hetkeksi" Delia nyökkäisi kohden yksistä penkeistä ja kävelikin ensimmäiseksi, maltillisin askelin istumaan.
"Saanen kysyä sinulta Nardur, tunnetko kuinka hyvin veljeäni?" Oli yleistä tietoa, että sinisen kuiskauksen johtaja, eliittikenraali Darius Winder oli kuningattaren veli ja vaikka Nardur oltiinkin vasta ylennetty, oletti Delia tämän ainakin nähneen tämän.

//Olen nyt kuitenkin extra tarkka!//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Vahti » 22 Heinä 2014, 00:16

#Kunhan et ota paineita? ^3^' #

Kun kuningatar Delia ei sanonut aluksi mitään, minotauruksen jääden odottamaan hänen ylhäisyytensä tuomiota sarvipään mahdollisesta röyhkeydestä puhua noin vapaamuotoisesti prinssistä, Nardur siirsi huomionsa tapahtumiin prinssin ympärillä. Ilmeisesti yksi seuraneideistä arveli olevan hyväksi nuoren kruununprinssin perhosjahtaamisen yrityksille, jos antaisi tämän kokeilla taitojaan perhoshaavin käsittelyssä. Sarvipää tosin itse jo arveli että noin nuorelta haavia ei ehkä käytettäisi aivan kuten se oli suunnitellut, vaan päätyisi prinssi Antonin leikkileluksi minkä käyttö oli vain nuoren mielikuvituksen rajojen mukaiset.
...Jos totta puhuttiin, Nardur oli kateellinen. Lapsille.
Mutta ei katkera. Kateus yksinään on aivan eri asia kuin yhdessä katkeruuden kanssa, kun kateus sai ruman puolen mitä ei mielellään näyttänyt kenellekään. Minotauruksen kateus lapsia kohtaan johtui yksinkertaisista syistä: Miten nämä saivat onnellisen ja turvatun lapsuuden vanhempiensa huomassa, oppien maailman pahuudesta vasta myöhemmin vanhempina. Sekä he saivat olla olemassa, terveinä ja kasvaa täytteen potenttia alisuutensa.
Noita onnenkantamoisia ei ollut minotaurusveljeksillä, eikä Lagurzilla, joka yritti saada lapsen mutta menettikin molemmat rakkaansa.
Ja siten peläten kokevansa sen itsekin, yhdessä veljensä kanssa Nardur varmisti etteivät he satuttaisi samalla tavalla ketään itselleen yhtä rakasta.
...Ehkä lapsuus tai lapset eivät olleet kaikkia varten. Nardur ainakin osasi arvata, ettei häntä -suurta ja kärsinyttä kivikasvoista eliittikenraalia- nähty lapsihenkilönä. Mitä tuli taas hänen omaan näkemykseensä itseensä... No, hänestä lapset tulisi kasvattaa selviytymään maailmassa itsenäisesti.
Joten ehkäpä olikin vain hyvä, ettei hänelle voisi siunautua lapsia, kun hän ei voinut tarjota näille sitä rakastavaa ja suojaavaa elämää henkisesti kuin mitä prinssi Antonin vanhemmat soivat lapsilleen.

Kuningatar Delia viimeinkin vastasi hänelle takaisin, minotauruksen siirtäen huomionsa ympäriinsä haavin kanssa leikkivästä kruununprinssistä haltianeitoon. Kuullessaan moisia kehuja itse kuningattaren suusta, minotaurus räpytti kerran silmiään ja vei huomionsa muualle hetkeksi, sormet kirjankannen päällä rummuttaen muutaman kerran kantta vasten.
Hänet oli vain kasvatettu niin. Sekä hän vain osoitti kunnioitustaan Hänen korkeutensa perhettä kohtaan, Nardur kun ei halunnut olla epäkohtelias tai -kiitollinen hänelle suodusta elämästä haltioiden parissa, tai juuri ylennettyyn asemaansa nähden.
Ja kun hänen armonsa pyysi häntä istumaan kanssaan marmoripenkille heidän saavuttuaan ympyrään, minotaurus istuutui rauhallisin elkein sopivan ja kohteliaan matkan päähän kuningattaresta. Mutta yläkeho tähän suunnattuna ja kädet reisillään leväten kirja yhä toisessa kädessä, näin antaen avoimen olemuksen itsestään.
Vai Sinisen Kuiskauksen johtaja...
Valitettavaa kyllä, mutta Nardur ei itse henkilökohtaisesti ollut vielä saanut tilaisuutta tutustua nyt virkaveljekseen muodostuneeseen haltiamieheen, mutta hän kyllä haluaisi. Olihan tärkeää tuntea muut eliittikenraalit paremmin kuin vain pinnallisesti.
"Valitettavasti minun täytyy tunnustaa teidän armonne, että en ole saanut kunniaa tavata eliittikenraali Winderiä vielä henkilökohtaisesti. Tunnen kyllä hänet maineeltaan, ja olen nähnyt häntä joskus." sarvipää tunnusti, toinen korvista nytkähtäen ylimääräisestä, lähestyvästä äänestä jolloin eliittikenraali kiinnitti huomionsa kyseiseen suuntaan valppaana.


Orava, punaturkkinen ja pöyheä häntäinen, oli eksynyt puutarhaan. Ja vieläpä ympyrää reunustaville poluille. Se seisahtui takajaloilleen istumaan ja kuono väpättäen tarkkailemaan löytämään uutta aluetta, todeten harmikseen kaksijalkaisten jäljen tässä ihanteellisessa pesimisalueella.
Ei petoja. Paljon varjoja ja hyviä pesimispaikkoja, sekä vakituinen juomalähde oudosti ja sileäksi muokkautuneessa -oikeastaan kyse oli pienestä suihkulähteestä- kivessä. Mutta kaksijalkaiset... Ne olivat joskus todella viekkaita ja vaarallisia otuksia.
Joten heti kun pikku jyrsijä hoksasi tulleensa nähdyksi ja kenties mielenkiinnon kohteeksi, ampaisi se ympyrän läpi yrittääkseen päästä suojaan johonkin korkeaan puuhun mistä jatkaisi matkaansa.
Vahti
 

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Ivy » 22 Heinä 2014, 02:13

Jalat pääsivät lepäämään hetkeksi, vaikkeivät ne paljoa olleetkaan ehtineet taivaltaa. Delia sukaisi poskea lämmittävät sivuhiukset korviensa taakse, antaen satunnaisten heikkojen tuulien viilentää kasvoja. Juuri tämän takia Delia piti pitää kesällä yllään valkeaa, ei ollut niin kuuma. Mustia hiuksia ei tosin voinut avittaa, eikä hän niistä olisikaan halunnut luopua, sen ollessa tunnettu merkki Winderin suvussa.
Nardur kertoi, ettei tuntenut Dariusta henkilökohtaisesti, oli vain ehkä nopeasti nähnyt, mutta tiesi tästä kuitenkin. Kuten oli oletettavissa, mutta uskoi Delia vielä eliittikenraalien törmäävän toisiinsa. Ei sillä, että se olisi ollut tärkeää, ehkä sotilastuvalla ei sillä lailla edes kaveerattu, Haltiakuningatar tiesi moisesta varmaan vähiten.
"Ymmärrän, en yhtään ihmettele tosiaan, hän on hyvin kiireinen henkilö." Haltianainen ei ehättänyt lisäämään mitään, huomatessaan seuralaisensa reagoivan johonkin lähistöllään. Delia katsoi ensin hämmentyneenä ylös minotaurokseen, huomatessaan sitten oravan, mikä ilmeisesti oli herättänyt eliittikenraalista huomion.

"Oh, heikäläisiä on täällä aina syksyisin enemmän kuin riittämiin. Tulevat keräämään talvivarastojaan läheisistä tammista." Haltiakuningatar totesi, katseen lipuessa oravasta takaisin minotaurokseen huvittuneena. Joko hänen jutustelunsa kyllästyttivät minotaurosta, että tämän huomio siirtyi herkästi ympäristöön tai tämä oli valppaana arvaamattoman varalta. Joka tapauksessa, Delia ei pahastunut, olihan oravat omalla tavallaan ihan suloisia otuksia. Orava huomasikin pian tulleensa nähdyksi ja ampaisi tiehensä, kiinnittäen myös nuoren prinssin huomion joka oli hetki sitten ollut kiireinen katsellessaan muurahaisia.
Orava kuitenkin pääsi pakoon, vaikka Anton kuinka osoitteli tätä puussa ja halusi jonkun käyvän hakemassa sen, jotta voisi silittää.
"Hmm'm... Tosiaan, kenraali, haluan toivottaa teille onnea urallanne." Haltiakuningatar sanoi yllättäen, siirtäen huomionsa pikkuisestaan kenraaliin.
"Voin kuvitella, että eliittikenraaleilla on paljon kontollaan ja vaikka olemme voittaneet yhden suurimmista sodista, armeijaa silti tarvitaan." Delia päätti motivoida vastikään ylennettyä kenraalia omalla onnen toivotuksellaan. Sen enempää sodasta puhumiseen hän ei halunnut uppoutua. Ihmiset, sota, kaikki se sai olla suurimmaksi osaksi unohdettuna Delian mielestä hänen keskittyessä pitämään silmällä kahta tenavaa ja olla miehensä vierellä.

Sitten. Heinäsirkka. Pikku Antonin kämmenellä, ojennettuna kohden taivaissa olevaan minotaurokseen. Vakava, kulmien alta paljastuva tuima tuijotus odotti kenraalin reaktiota.
"Anton..?" Delia kohotti kulmaansa kummissaan mitä hänen tenavansa nyt aikosi. Hän vain saattoi arvata, että kyseessä oli joko yritys pelotella isoa jättiläistä ällöllä hyönteisellä, tai sitten tämä oli lahja jota hän tarjosi omatapaisesta ujoudestaan huolimatta. Ajatustenlukija Delia ei valitettavasti ollut, mutta uskoi, ettei Anton kävisi liian epäkohteliaaksi vieraita kasvoja kohtaan.

//Ei ei, tatutoitsin vain sanan minotauros käteeni ja tuijotan sitä samalla kun kirjoitan *_*//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Vahti » 22 Heinä 2014, 12:54

#...Noh, koristellaan sitten sitä hieman! ^3^ <3 *~Minotaurus~* <3 #

Minotaurus ei ollut varma olisiko hänen kuulunut epäillä jopa pahaista pientä oravaa minkä pahin teko voisi olla vesikauhun levittäminen kuninkaallisiin, vai olisiko se mennyt harhaluuloisuuden piikkiin. Eiväthän he olleet ainoa puolue jolla oli taikaolentoja, muodonmuuttajia tai muuten siihen kykeneviä olentoja, joten joskus Nardur saattoi epäillä jopa niinkin yksinkertaisia ja vaarattomalta näyttäviä asioita kuin puutarhaan eksyneitä jyrsijöitä.
Kyse ei ollut siitä etteikö hän kuuntelisi kuningatarta tai olisi tylsistynyt tämän seurassa -se olisi vastoin Nardurin periaatteita toimiessaan kuningasperheen onnen ja rauhan turvaajana- vaan koska minotauruksen toimenkuvaan kuului pitää kuningasperhe turvassa, olivat he missä tahansa.
Mutta toisaalta jos kuningatar Delia huomaisi moisen rauhattomuuden -vaikkakin albiino ei aivan siksi valppauttaan kutsuisi- niin se voisi olla pahasta hänen kunnianarvoisan terveydelle. Olihan kuningatar joutunut ihmisten käsiin jonkin aikaa sitten, joten tämä ei kaipaisi mitään horjuttamaan mielensä tai kehonsa terveyttä.
Sisäisesti sarvipää huokaisi omalle virheelleen, todeten että kuningattaren hyvinvoinnin nimissä hänen pitäisi toimia huomaamattomammin kuningatar Delian läheisyydessä.
Mutta, orava tuli ja meni näyttämättä sen kummemmin mitään kummallisuuksia, joten Nardur antoi asian olla.
Pelkkä orava se oli.

Minotaurus katsoi tyynenä kuningatarta joka kunnioitti häntä onnentoivotuksella uuteen asemaan sekä sotaan, mikä oli hieman odottamaton puheenaihe hänen armoltaan. Mutta ottaen huomioon eliittikenraalin äskeiset mietteet, sarvipää ei aikonut jatkaa asiaa ellei hänen armonsa itse niin haluaisi.
"Onnentoivotuksenne suovat minulle kunniaa, teidän armonne. Mutta kuten kerran totesin miehellenne, Hänen korkeudelleen, uskollisuuteni ja elämäni olen omistanut vain teidän kuningasperheenne onnelle ja hyvinvoinnille. Uusi asemani ei ole taakka, vaan parempi tilaisuus antaa minun täyttää valani, jonka vannoin Hänen korkeudelleen." sarvipää selitti totuuden mukaisesti pienen, kunnioittavan nyökkäyksen kera kuningatar Delialle.
Hän oli vannonut Hänen korkeudelleen omistavan koko elämänsä kruunulle ja sen nykyiselle kantajalle, Hänen korkeutensa kuningas Aranille, joka oli näyttänyt albiino minotaurukselle uuden suunnan Nardurin menetettyä kaksoisveljensä.
Siitä eliittikenraali olisi ikuisesti kiitollinen, loppuun saakka...

Kun kruununprinssi lähestyi ja näytti joko tarjoavan, tai vain näyttävän, uusinta löytöään, eliittikenraali kohotti pienesti kulmiaan katsoessaan rusehtavaa heinäsirkkaa mikä uhattuna pysyi täysin liikkumatta. Sitten Nardur soi katseensa itse prinssi Antoille, joka näytti tuijottavan kuin odottaen jotakin.
"Olette saaneet kiinni hienon yksilön, teidän korkeutenne", Nardur totesi jälleen nyökäten prinssille, ja samalla kääntäen toisen kämmenensä ylöspäin jos toinen halusi sen antaa. "Keräilettekö hyönteisiä kenties?"
Vahti
 

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Ivy » 22 Heinä 2014, 20:03

Nardurin sanat uskollisuudesta, kuningasperheen onnen takaamisesta, valasta palvella kuningasta sai Deliassa aikaan sekä lämpöä, että mietteitä. Ei Haltiakuningatar käynyt tämän sanoja epäilemään, mutta toivoi, että Nardur omistautuisi kansalle yhtä palavasti, mitä heidän perheen onnellisuuteen. Toisaalta voisi uskoa, että kansan onnellisuus kulki käsi kädessä kuninkaallisen perheen onnen kanssa, näin Delia ainakin saattoi ajatella asian. Taakaksikaan haltianainen ei uskonut Nardurin aseman olevan, tuskin ketään, joka ei olisi pätevä tekemään näin vastuullista työtä olisi valittu siihen. Ei, Nardurin tuli olla pätevä ja ilmaisikin varsin kunnioittavasti pitävänsä nykyisestä asemastaan.
Kenraalin vaikuttaessa jopa kiitolliselta asemastaan, Delia tunsi itsessäänkin heräävän tätä samaa tunnetta tuota kohtaan, oli hyvin rauhoittavaa kuulla, että he olisivat hyvissä -uskollisissa- käsissä. Delia saattoi päivien mittaan kuulla usein "teidän korkeutenne, armonne, hiuksenne näyttävät mitä kauneimmilta" ja niin pois päin, mutta pahemmin hän ei saanut kuulla tällaisia uskollisuuden valoja näin henkilökohtaisissa merkeissä.

Antonin tullessa kuvioihin, Delia ei kuitenkaan hymyä kummempaa päässyt ilmaisemaan ajatuksiaan äskeisestä.
Seuraneidit olivat seuranneet pientä prinssiä ja pysyttelivät nyt etäämpänä, katsellen tilannetta hiljaa.
Nuori prinssi Anton ei vastannut mitään minotauruksen kehuihin hienon yksilön kiinni saamisesta. Kämmenen kuitenkin kääntyessä, Anton empi, tuijottaessa tuon suurta, valkeaa kämmentä kuin se olisi ollut syvä lampi johon olisi hukkunut.
"No... Ei tarvitse ujostella." Pojan äiti kävi rohkaisemaan pikkuistaan. Seuraneitien hermostunut naurahdus taustalla viittasi muuhun, mutta hiljeni kummasti tummatukkaisen haltianaisen katsahtaessa näihin. Seuraneidit olivat nuoria, hädin tuskin aikuisiässä ja eivät tienneet sen paremmin.

Kuitenkin lopulta, näitä nuoria neitoja rohkeampi oli keskenkasvuinen Anton, joka nyt patisti heinäsirkkaa siirtymään hänen kädeltään minotaruruksen kämmenelle. Heinäsirkka ei näyttänyt eleitä paetakseen minnekään, ollessaan aluksi puristuksessa prinssin kämmenissä, elossa tuo kuitenkin vaikutti olevan pysyessään jaloillaan.
"En..." Anton kävi lopulta vaisusti sanomaan heinäsirkan vaihtaessa kättä. Tämän jälkeen poika ampaisi äitinsä luokse, yrittäen kiivetä penkille päästäkseen syliin, minne tämä Delian avustuksella pääsikin. Nuori prinssi kuitenkin päätti kääntää selkänsä kohden suurta jättiä ja halailemaan äitinsä ulkoista käsivartta.
"Noh, Anton mikä nyt on?" Delia kävi kysymään, silitellessään pojan kultaisia kutreja ja tämän selkämystä.
"Nardur tässä, suojelee sinua kaikelta pahalta... Hän taistelee vaikka kokonaista armeijaa vastaan vuoksesi, mikäli tarvitsee." Haltiakuningatar kävi sanomaan lempeästi pojalleen, vihjaillen lähinnä, ettei suurta minotaurusta itseään tarvinnut pelätä. Varmasti liioitellessaan sanoissaan, mutta saipahan ruokittua poikansa mielikuvitusta. Ehkä Anton ei pelännytkään, mutta ujosti aina uusia kasvoja, varsinkin jos ne olivat sellaiset mitä kenraali omasi.
Pieni poika käänsi kulmat koholla katseensa kaukaisuudesta ylös äitiinsä.
"Kuten isä?" Pehmeä ääni kävi kysymään, paljastaen suuret silmänsä vakavan ilmeen sulaessa pois.
"Hmmm'm, kuten isä... Sanothan isäsi ylentämälle, uudelle eliittikenraalille hei?" Äidin kädet kävivät letittämään pellavaista suortuvaa, sai poika oppia myöhemmin, että hänestä itsestäänkin tulisi taistelukelpoinen... Kuten isästään.
Anton katsahti aran oloisesti olkansa yli, ehkei tuota tarvinnut uhmata, varsinkin kun äidin huomio oli jälleen lähes kokonaan hänessä.
"Hei..." Anton sanoi lopulta, vaimealla äänellä, palaten lähes takaisin edelliseen asenteeseen, nojautuen lujasti vasten äitiään.

//YAY http://i.imgur.com/emmUTd1.jpg//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: The faithful heart || Ivy!

ViestiKirjoittaja Vahti » 22 Heinä 2014, 21:24

#...No you did-! >xD Mahtavaa~#

Suuri valkea minotaurus odotti kärsivällisenä, käsi vakaana ja paikallaan, nuoren prinssin aikomusten seurauksia. Mutta ilmeisesti toista ehkä joko hämmästytti, tai jopa pelotti, Nardurin suuri kämmen. Eikä tilannetta etenemään auttaneet juurikaan seuraneitojen hihitys, näiden ilmeisesti yhä karsastaen suurta minotaurusta...
Sarvipään korvat värähtivät huomaamattomasti alaspäin, tämän seuratessa passiivisella olemuksellaan nyt yllättäen ympärilleen kehkeytynyttä tilannetta, jossa hän ei nähnyt omaa rooliaan kovin ratkaisevana lopputuloksen suhteen.
Joten hän antoi suosiolla ohjakset itse kuningattarelle, joka luonnollisesti ymmärsi poikansa mietteitä sekä osasi tätä ohjailla paljon paremmin, kuin täysin tuntematon Hänen korkeutensa alainen joka vieläpä ensimmäistä kertaa oli tekemissä kruununprinssin kanssa.
Ei. Nardur ei nähnyt asemakseen pyrkiä millään tavoin ohjailemaan tulevan kruununperijän aikomuksia tai aatteita, vaikka kuinka viattomia minotauruksen aikeet olisivat olleet, kuten nyt esimerkiksi selvittää prinssi Antonin aikeet.
Hänen paikkansa Hänen korkeutensa uskollisena palvelijana oli vain seurata ja toimia tilanteen mukaan, ei muuta.

Viimeinkin tilanne eteni, heinäsirkka siirtyen paljon pienemmistä, sileän ihon omaavista lapsen käsistä yhden suuren, arpia omaavan aikuisen minotauruksen kämmenelle. Kyseessä oli tietenkin vasen käsi, sillä jos Nardur olisi ojentanut oikean kämmenensä ottamaan ötökän vastaan, olisi ehkä kruununprinssi hämmentynyt vielä enemmän yhden sormen uupuvasta kädestä.
Jopa pienoisen vastauksenkin Nardur sai osakseen, ennen kuin hänen korkeutensa päätti hakea läheisyyttä ja turvaa kuningatar Delialta. Albiino seurasi hetken nuoren prinssin perään, katsahtaen sitten kämmenellään olevaan sirkkaan mikä yhä paikallaan junnasi. Kuitenkin haaleilla silmillään arpinaama oli erottavinaan, että ötökkä liikautti tuntosarviaan. Joten ehkä heinäsirkka vain oli vielä pökerryksissä yhtäkkisestä kaappauksesta rauhallisesta ruohotaso elämästään.

Kruununprinssillä oli kyllä hieman hitaasti lämpenevä temperamentti, mikä olisi vain hyväksi: Kuninkaana turhan tulisesti tai liian hitaasti reagoivat hallitsijat saattoivat tehdä virheitä, joten johtaja, joka osasi ensin arvioida ja sitten toimia, olisi vain hyväksi kansalle. Mutta toisaalta hänen kunnianarvoisa prinssi saattaisi vielä kasvaessaan muuttua luonteeltaan, mutta Nardur tajusi jälleen analysoivansa liikaa tilannetta ja ympärillään olevia henkilöitä. Vieläpä kuninkaallisia, mikä oli hänen asemansa rajojen ylittämistä.
Hänen tehtävänsä ei ollut arvioida tai päättää asioista Hänen korkeutensa tai tämän läheisten asioista. Mutta onnekseen minotaurus oli ensin ajattelevaa ja sitten toimivaa -sorttia, joten hän ei ollut ehtinyt tuottaa itselleen häpeää miettiessään kruununprinssin luonteenpiirteitä.
Kuningatar Delian yrityksiä saada poika ylipuhuttua Nardurin hyväksymistä kohtaan olivat huvittavaa kuunneltavaa, varsinkin kohta armeijaa vastaan taistelusta. Kyllä Nardur taisteli koko armeijaa vastaan vaikka yksin, jos kuningasperheen suojelu sitä vaatisi, mutta ajatus oli kieltämättä huvittava.
Siihen asti, kunnes albiino muisti hieman samanlaisen tilanteen todella tapahtuneen.
Ne pienetkin, lähes huomaamattomat huvittuneisuudesta johtuvat rypyt jotka olivat syntyneet silmäkulmiin katosivat samantien, eliittikenraalin katsellen kuinka kuningatar sai nuorta prinssiään hieman avautumaan minotaurukselle.

Kun prinssi lopulta soi katseensa eliittikenraalille, Nardur pyrki olemaan tuijottamasta turhan tiiviisti -mistä häntä joskus syytettiin- poikaan, hieman kumarassa istuen ja pää kallellaan kruununperijään katsoen.
Pehmeä, hiljainen hymähdys irtosi naamion piilottamasta turvasta kun sarvipään korvat kuulivat prinssi Antonin tervehdyksen.
"Kunnia tavata teidät, prinssi Anton", minotaurus tervehti takaisin lyhyesti ja pehmeästi takaisin, eikä aivan samalla kunnioitusta ja nöyryyttä omaavalla äänensävyllä jolla aina puhutteli ylempiään. Joskin sellainen kurinomainen asenne ei tuntunut aivan sopivalta lapsen, vaikkakin nyt itse kruununprinssin, kanssa kommunikoidessa. Tosin, Nardur saisi ehkä pian nähdä mitä mieltä prinssi siitä oli.
Haaleansiniset silmät vilkaisivat kuningattareen, minotauruksen miettien toimiko hän tilanteessa oikein, kuten häneltä vaadittiin, vai ottiko hän liikaa vapauksia vai sitten ei osoittanut tarpeeksi kunnioitusta tulevaa kuningasta kohtaan.
Vahti
 

Seuraava

Paluu Piha-alueet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron