Kirjoittaja Vahti » 07 Kesä 2014, 19:14
#OR POISON! K-kaupassa oli ilmaiseksi banaaneja lapsille pitämään hiljaisina, sellainen kupu mistä sai ottaa. Olin varma että ne oli myrkytetty tai jotain vastaavaa! Ò_Ó#
Ainakaan porolle ei tullut mieleenkään pysähtyä tai hidastaa vauhtiaan kun tuo hemmetin iso käärmeotus lähti hänen peräänsä. Mitä ihmettä sillä oli häntä vastaan?! Jos vain olisi nyt ihmismuodossa niin Aleiga olisi mennyt pää edellä sukeltaen listimään mokoman sekopääotuksen. Mutta kun tilanne nyt oli mitä oli...
Perhana.
Porovaistot suorastaan pistelivät kuin vain kutisivat kun saalistaja aikoi tehdä uutta hyökkäystä sarvipään kimppuun, suoraan takajalkoihin. Vaistomaisesti poro ponnisti ja hypähti eteenpäin voimakkailla jaloillaan. Mutta sateesta kostea ja mutainen maa ei antanut niin hyvää pitoa, vähentäen hypyn nopeutta ja voimaa. Timanttisarvipää tunsi kirjaimellisesti jahtaajansa kuuman hengityksen takajaloillaan, pelosta määkäisevä sarvipää syöksyen pää alhaalla pakoon.
Väistellen, hypellen, käännähdellen, laukaten, ravaten ja hämäten poron ei aluksi tarvinnut varoa vain tiukasti perässä kiinni pysyvää pitkäkaulaista olentoa, vaan myös nuolia joita alkoi yhtäkkiä sadella.
Onneksi syndraen henki oli kalliimpi joten nuolten ampuminen loppui oitis, poron hypäten vankkureiden yli, laskeutuen ja jatkaen pakoaan kohti välimuurin portteja, joita alettiin jo laittaa kiinni irrallaan olevien eläinten vuoksi.
Onneksi ne olivat ulospäin aukevat portit, muuten se olisi ollut Aleigan loppu, joka sarvet edellä puski vartijan yli ja toisen ovista auki.
Sarvet olivat särkymättömät, mutta ei poron pää, joten moisen pukkauksen jälkeen Aleigaan päätä kyllä kivisti ja tämän askellus oli hieman epävarmaa. Mutta oven ollessa auki ja peto yhä kannoilla ei kerennyt haavoja nuolemaan, joten elikko jatkoi äkkiä matkaansa.
**
Haltioiden kaupunki oli kyllä jännä paikka. Niin paljon katuja ja umpikujia tiheästi rakennettuna, sekä kauniita rakennuksia, ja mitä erilaisempia olentoja kulkien kaduilla. Valitettavasti Aleiga poronen ei kerennyt niitä enempää ihastelemaan koska hänen kannoillaan oli iso terävä hampainen otus! Ja vieläpä kaksijalkaisia ratsailla sekä siellä täällä kaduilla esiin pompaten, tähdäten häntä jouseilla ja nuolilla sekä miekoilla.
Mutta oli se sitten pelkkää ironiaa, onnea vai luonnonjumalien hauskanpitoa heitä kerran röyhkeästi kohdelleen ihmisnaisen pilkantekoa, oli Aleigalla aina tuuria.
Umpikujalla laatikoita pitkin hyppiminen seinän toiselle puolelle, liukkaat kiviset tai mutaiset tiet hidastamassa takaa-ajajia tai sitten jotakin muuta vastaavaa.
Ja lopulta, itse haltiakaupunkin portit.
Avonaisina, päästäen väkeä sisään ja ulos. Eikä niitä noin vain kiinni laitettu, kun väkeä oli vieläpä tulossa sisään ja ulos.
Joten yhtään jahkailematta tai epäröimättä poro syöksyi, henkeään haukkoen ja silmät suurina sivuilleen katsoen, takalistosta ja selästä pari nuolta sojottaen sekä keihäästä tai ehkä miekasta saatu vuotava haava rintakehän vasemmalla puolella.
Tietysti siinä jäi kaksijalkaisia alle pahemmin tai ei, poron varoen olla kompastumatta kehoihin samalla kun juoksi henkensä edestä ulos porteista aroille.
Ja väistellen siinäpä nuolia vieläpä...
**
Kai se oli ollut eläinvaistot, jotka olivat johdattaneet Aleigan pakenemaan jahtaajiaan metsään. Metsä oli turvapaikka. Paljon suojaa ja esteitä saalistajille, kyllä. Metsässä oli turvassa.
Jos jahtaajina ei ollut suippokorvia, jotka osaavat kulkea metsikössä ilman hevosiakin. Hemmetti.
Nuolia ammuttiin mutta onneksi vain harva osui kohteeseensa. Ainoa onni oli Aleigan kestävyydessä ja nopeudessa sekä reflekseissä mitkä pitivät tämän jotenkuten turvassa.
Aina siihen asti kunnes jahti vei heidät pienelle aukealle. Aleigalla oli suunnitelmissa rynnätä sen läpi, mutta juuri täsmälleen tätä metsäaukeaman keskikohtaa, maa petti alta.
Jopa takaa-ajajatkin pysäyttivät ratsunsa kun heidän jahtaamansa timanttisarvi suoranaisesti tuli maan nielemäksi, huutavan poron pudoten yhtäkkiä noin vain. Humps.
Takaa-ajajien johtaja laskeutui muiden kanssa ratsuiltaan, lähestyen varovasti kohti maahan ilmestynyttä aukkoa.
Yksi jaloin olevista takaa-ajajista kuitenkin älähti olla menemättä lähemmäksi.
Kyseessä oli leveä salajoki, minkä ylle oli kasvanut puiden paksuista juurista, kasvillisuudesta ja irtonaisista kivistä ajan kanssa eräänlainen kuori. Nyt katsoessaan tarkemmin ympärilleen, kapteeni huomasi näitä aukkoja olevan muutamia muitakin aukiolla. Pieniä ja suuria.
"Minne joki johtaa?!"
"Aodhá järvelle johtavaan jokeen!" haltia huusi takaisin, kapteenin huokaisten raskaasti.
...No. Tuskin poro selviäisi salajoen kuohussa, minkä pauhauksen saattoi kuulla täältä saakka. Se elikko oli jo yhtä kuin kuollut, joten he voisivat palata jo takaisin viemään hyvät uutiset kuninkaalle.
Ehkä. Porohan sai myös kuollakin.
***
Kuten aiemmin todettu, Aleiga taisi olla todella onnekas tai sitten kyseessä oli jumalten ironisesta huumorista.
Sillä nainen ei ollut kuollut. Vaikka poro olikin pudonnut kuohuvaan jokeen, välillä joutuen pinnan alle, iskeytyen kiviin ja menettäen vieläpä tajuttomuutensa, oli sitkeä pohjoisen ihminen -tai poro- vielä hengissä.
Heräten Aodhá järven rannalla, ihmisten kaupungin suunnassa, sarvipää yski ja oksensi vettä kyljellään maaten. Huohottaen ja hetken aikaa vain maaten poro katseli kylmällä rannalla pilvistä taivasta, sade jo lakanneena. Mutta koska talvi oli tulossa alkoi eläintä pian paleltaa. Ja silloin eläin yleensä nousee ja alkaa liikkua, tai niin ainakin Aleiga teki, epävarmasti kierähtäen ja nousten täriseville jaloilleen.
Juoksu oli jättänyt lihakset kipeiksi, sekä joessa kiviin että myös nuolista ja aseista saadut haavat tuntuivat koko kehossa. Veri alkoi jälleen vuotaa rintakehällä olevasta haavasta.
Aleiga hengitti raskaasti, hyvin uupuneena. Suojaa. Sitä pitäisi etsiä. Tai ainakin saada itsensä lämpimäksi. Turkki oli inhottava märkänä...
Poro alkoi astella eteenpäin, täysin tietämättään juuri ihmiskaupunkia kohti, pää alhaalla piestynä ja väsyneenä, ottaen väriseviä hengenvetoja ja välillä yskähtäen kipeästi. Ja silti, yhä, Aleigan ihmispuolen syvällä mielessä, kuin palava piste pimeydessä, kirosi nainen sitä hemmetin haltiaa. Sitä tiettyä yhtä, tiedätte kyllä kenestä.
Vaikka Aleiga oli saanut tältä tavallaan huolenpitoa, sen kaiken mustasi kaksijalan omahyväisyys ja pilkanteko hänestä. Jos sarvipää vielä joskus näkisi sen tyypin niin voi juku, Aleiga saisi kokeilla seivästystä sarvillaan suippokorvaan. Poronainen ehkä eläimille luonnollisesti unohteli kasvoja ja nimiä, mutta näitä kasvoja hän ei unohtaisi.
Se hemmetin haltia-alfa...
#Jaaaa Constaaa! *fangirl shriek and glomp* >3<#