BonkTheodluin, Darius
Vartin välein. Theo laski jokaisen sekunnin, noudattaen ohjeita prikulleen. Siinä samalla nuori puoliverinen koitti keräillä itseään, kyynelten virratessa ja hänen nyyhkyttäessä vähän väliä. Laskemisen ohella, hän myös kertasi Sydanurin sanoja, viestiä, joka hänen piti viedä sedälleen. Sedälleen, jota Theo ei ollut tavannut koskaan. Sedälle, joka ei kuulemma kovin lämmin tapaus ollut luonteeltaan... Ja nyt Theon pitäisi mennä tuolle kertomaan, että eliittikenraalin rakastettu oli kaapattu ja jos kenraali ei noudattaisi ohjeita aikarajaan mennessä, ei tuo tulisi näkemään Iriadoria enää ikinä.
Sydanur oli poistunut Iriador matkassaan jo ajat sitten. Tuntui niin pahalta. Theo oli pettynyt itseensä, syyttäen tästä kaikesta vain ja ainoastaan itseään. Eihän se loppupeleissä hänen vikansa ollut, näin olisi käynyt ilmeisesti joka tapauksessa, mutta silti. Jos hän olisikin vain jatkanut matkaansa takaisin Briariin, olisiko hän ehtinyt apuun Lorythasin kanssa? Oliko sittenkin ollut virhe kääntyä ympäri ja palata Iriadorin avuksi - joskin eihän Theosta edes ollut mitään apua ollutkaan!
Theo istui hiljaa sijoillaan Nashiran vieressä, jalat koukistettuina eteen ja pää painettuna polvia vasten, nuoren samalla halaten omia jalkojaan. Vastamyrkky oli jo loppunut ajat sitten ja kun se oli loppunut, oli Theo luopunut myös laskemisesta. Hän oli vain odottanut, tietämättä kauanko siinä sijoillaan oli istunut. Pilviä ainakin oli ehättänyt tässä ajassa kerääntymään arojen ylle, synkkien syyspilvien enteillen myrskyä, tai vähintäänkin sadetta. Sehän tästä vielä puuttuikin.
Nuori nosti kasvojaan sen verran, että saattoi tuijottaa eteensä, leuan leväten vasten polvia. Alkoi jo olla kylmäkin, puuskittaisen tuulen heitellen lyhyitä hiuksia miten sattui, kuin myös Nashiran turkkia. Theo tunsi itsensä myös väsyneeksi, uupumuksen painaen niskaan.
Jo tovin Nashira oli antanut heräämisen merkkejä itsestään. Nyt viimein raskasrakenteinen ratsu jaksoi itsensä nostaa paremmin makaamaan nurmelle, ollen kuitenkin yhä tokkuraisen oloinen. Se ei peuralohikäärmettä vaikuttanut kuitenkaan hidastavan, naaraan käyden lähes heti ponnistamaan jaloilleen. Hoiperrellen, epävakaasti, hyvä jos edes pystyssä varsinaisesti pysyi. Theo oli kuitenkin heti pystyssä, koittaen rauhoitella Nashiraa ja nappasi tuon suitsista kiinni, ettei elikko sentään omille teilleen lähtisi.
"Ei ole hätää, rauhoitu, älä enempää itseäsi telo", Värisevä, rauhallinen ääni toisteli, Theon silitellen Nashiran turpaa siinä samalla. Kun Nashira suostui paikoillaan pysymään, haki Theo pedon kanssa katsekontaktin.
"En tiedä, kuinka hyvin ymmärrät. Mutta vaikutit fiksulta olennolta jo aikaisemmin, joten pyydän, kuuntele. Iriador on poissa. Minun pitää päästä kaupunkiin, Dariuksen luokse, jotta voimme auttaa häntä. Osaathan tien sinne ilman isäntääsi?", käsi paijasi yhä tärisevän pedon päätä. Se hengitti raskaasti, puhaltaen lämmintä ilmaa sieraimistaan vasten Theon kyyneleiden kastelemia kasvoja. Mutta se näytti kuuntelevan. Ehkä se ymmärsi sittenkin Theoa, tai sitten se oli vielä myrkystä tokkuraisena eikä jaksanut enempää riuhtoa. Oli miten oli, Theo säilytti sen anovan katsekontaktin Nashiran kanssa. Siinä he seisoivat, pitkänkin tovin, Nashiran tärinän pikkuhiljaa laantuen, elikon kyeten ottamaan paremman asennonkin, kun jalat alkoivat kantamaan. Lopulta se tuhahti, laskien päätään alemmas, kaulaansa heittäen sivulle, aivan kuin kutsuen Theoa nousemaan selkään. Hetken puoliverinen empi, kunnes nyökkäsi ja siirtyi peuralohikäärmeen vierelle. Koittaen ponnistaa tuon selkään, aika huonoin tuloksin. Nashira seisoi hetken paikoillaan, kunnes jokseenkin turhautuneena mörähti ja laskeutui lopulta alas makuulleen.
"Anteeksi", Theo pahoitteli peuralohikäärmeelle, ymmärtäen tuon turhautumisen tilanteen suhteen. Vitkuttelematta Theo kuitenkin nousi ratsaille, jonka myötä Nashira kampesi itsensä taas horjahdellen ylös ja lähti tallustamaan eteenpäin.
Theo ei halunnut hoputtaa ratsua, vaikka tunsi polttavaa tarvetta kiirehtiä kaupunkiin. Pikkuhiljaa Nashira kuitenkin otti enemmän ja enemmän vauhtia, toetessaan paremmin myrkytyksestä. Ilmeisesti sekin ymmärsi, että nyt oli kiire. Lopulta peto pääsi täyteen vauhtiinsa, Theon saaden pidellä satulasta kaksin käsin kiinni, jotta pysyisi varmasti kyydissä. He kiisivät halki arojen, kukkulalta toiselle, lähemmäs ja lähemmäs sitä horisontissa siintävää kaupunkia.
Alkoi satamaan. Pikkuhiljaa pisaroita alkoi tipahdella alas synkältä taivaalta, hämärän käyden laskeutumaan pisaroiden myötä. Oli jo alkuilta, kun Theo ja Nashira pääsivät kaupungin porteille. Määrätietoisesti peuralohikäärme ravasi sisään porteista, kenenkään pysäyttämättä kaksikkoa. Se tuntui Theosta oudolta, mutta kaiketi hän sitten meni täysihaltiasta niin vakuuttavasti, ettei hänen saapumistaan kyseenalaistettu? Vai tunnistivatko vartijat kenties Nashiran?
Oli miten oli, Nashira jatkoi matkaansa katuja pitkin ylös kohti linnaa. Theo oli ensimmäistä kertaa saapunut haltioiden kaupunkiin, mutta sen sijaan että olisi tuttuun tapaansa ihmetellyt ja ihaillut kaikkea, keskittyi nuori pitämään katseensa Nashiran niskassa ja kertaamaan niitä Sydanurin sanoja. Samalla alkoi myös ahdistamaan. Mitä lähemmäs määränpäätä he pääsivät, sitä pelokkaammaksi Theo muuttui. Häntä pelotti, loogista olisi ollut pelätä oman henkensä puolesta tässä asemassa, mutta enemmän häntä pelotti Iriadorin kohtalo. Theo vain toivoi, että Darius suostuisi häntä kuuntelemaan, edes sen pienen hetken, eikä antaisi sukulaisuuden nyt jäädä suurimmaksi murheeksi ensitapaamisella.
Lopulta he saapuivat linnan porteille. Vartijat askelsivat lähestyvän ratsukon tielle, mutta tunnistaessaan Nashiran, nuo eivät kuitenkaan heitä pysäyttäneet. Syystä tai toisesta. Toivottavasti se ei ollut jokaiselle näin helppoa vain kävellä sisään linnan pihamaalle? Nashira kipitti aina talleille asti, pysähtyen pihamaalle rankkasateeseen seisomaan. He olivat perillä. Mutta mitä nyt tapahtuisi?
Varovaisesti Theo hyppäsi alas Nashiran selästä, napaten tuon suitsista jälleen kiinni. Pihalla ei näkynyt ketään, mutta tallien ovet olivat auki ja sisältä kajasti lämmin valo. Pelkoaan niellen Theo keräsi itsensä ja lähti taluttamaan Nashiraa peremmälle talleille. Siinä samalla huhuillen, josko joku olisi paikalla. Heti ensimmäisenä harmaa, kuusisarvinen olento kävi kujertamaan nähdessään Nashiran, siinä missä myös Nashira näytti tuohon karsinastaan laulavaan olentoon reagoivan mörähtäen. Kerta nuo kaksi näyttivät tulevan toimeen, sitoi Theo Nashiran suitset kyseisen olennon pilttuun parruun, ehkä Nashira voisi odottaa siinä.
Paikalle saapui vanhempi haltiamies, joka pysähtyi tuijottamaan läpimärkää nuorukaista. Ensin kysyvästi, sitten jokseenkin järkyttyneenä. Theo ei heti uskaltanut mitään sanoa, kunnes sai kuin saikin suunsa auki.
"Etsin... Darius Winderiä", Nuori aloitti, vanhemman valkeatukkaisen kävellessä epäilevänä lähemmäs,
"Minulla on viesti hänelle. Kiireellinen. Se koskee hänen kump--- alaistaan". Velehtuil oli tuntenut Winderin veljekset pienestä pitäen. Nyt, kun edesmenneen Ferendirin näköinen nuorukainen seisoi edessä, ei Velethuil voinut olla varma näkikö harhoja vai oliko vihdoista viimein tulossa hulluksi. Hän tuijotti hiljaa tuota nuorta haltiaa, tietämättä mitä nyt olisi oikein pitänyt sanoa.
"... Iriadoria?"
"Niin, juuri häntä. Asia on kiireinen, voisitko viedä minut hänen luokseen?"Velethuil empi hetken, kunnes nyökkäsi.
"Seuraa minua. Huikkaan tallipojan katsomaan Nashiran levolle", vanhempi kääntyi lähteäkseen, Theon kipittäne nopeasti tuon perään.
"Nashiralla oli myrkytystila - sitä pitää tarkkailla yön yli", Theo kertoi nopeasti. Velethuil vain vilkaisi nuorta, nyökäten tuolle lopulta.
Ohjeet annettiin tallipojalle, joka Nashiraa lähti katsomaan, samalla kun Velethuil johdatti Theon talleilta kuiskauksen tuville. Väkeä ei tuvilla ollut paljon tällä hetkellä, mutta ne vähäiset jotka paikanpäällä olivat, käänsivät kyllä katseensa Theodluinin perään. Osa siksi, että poika näytti turhankin tutulta, osa taas siksi, että tuo oli selvästi ulkopuolinen ja täten tuolla täytyi olla hyvä syy, miksi Kuiskauksen tuville oli eksynyt.
Darius istui työhuoneessaan kirjeitään lueskellen, kuunnellen kuinka sade hakkasi pieneen ikkunaan ja takka rätisi ja roihusi taustalla. Päivä oli mitä oivallisin sisätöihin, eikä virkapukuunsa sonnustautunut eliitti edes harkinnut ulos lähtemistä. Haukansilmän keskittymistä kuitenkin häirittiin, kun ovelta kuului koputus. Lupa astua sisään annettiin, oven käydessä aukeamaan ja sisään astui Velethuil kera nuoren henkilön.
Dariuksen katse laajeni, silmäpuolen jäädessä vain tuijottamaan tuota nuorta joka niin kovin ujona ja vaivautuneena paikoilleen jäi seisomaan, siinä missä Velethuil sulki oven heidän perässään. Oliko tämä taas jotain pilaa? Yliparantajan kepposia, tai Oraakkelin kujeita? Vai yrittikö Aran jälleen kieroilla? Siitä oli kauan, kun veljensä oli näyttänyt noin nuorelta, mutta kyllä Darius tunnisti Ferendirin vaikka mistä. Ja siinä veli seisoi, vuosia nuorempana mitä kuollessaan, mutta silti...
"En tiedä itsekään, älä kysy minulta, mutta tällä nuorukaisella olisi sinulle asiaa liittyen Iriadoriin", Velethuil pamautti heti, kun Darius häneen vilkaisi.
Iriadorin nimen kuullessaan tunsi Darius kuinka ahdistus nousi rintaan. Jotain oli vialla, ei Ferendirinkopio muuten tänne olisi tullut Iriadorista kertomaan. Darius nousi ylös sijoiltaan ja askelsi lähemmäksi nuorukaista, joka häntä tuijotti herkeämättä niin pelokkaanlumoutuneena, syystä tai toisesta. Ennen Darius ehti mitään sanomaan taaskaan, avasi nuori sanasenarkkunsa.
Theo kertoi nopeasti, mikä tilanne oli. Hän esitteli itsensä, kertoen olevansa Ferendirin äpärä ja siksi näytti edesmenneeltä isältään. Hän kertoi kuinka tuli Elwoodista ja oli Briarissa käynyt, tavannut Lorythas Seyrin ja Iriador Mir Valdorenin, jotka olivat suostuneet auttamaan häntä pääsemään sukunsa jäljille. Hän kertoi, kuinka oli Iriadorin kanssa lähtenyt tänään aamulla matkaan, mutta sitten heidän kimppuunsa oli hyökännyt joku. Palkkamurhaaja, tai vastaava, nimeltään Sydanur, joka oli antanut tarkat ohjeet tuotavaksi Dariukselle.
Nuorempi piti pienen paussin, vetäen värisevästi henkeä, ennen kuin jatkoi. Kerraten sanasanalta, mitä Sydanur oli hänelle sanonut - jättäen tietenkin mainitsematta sen, että Iriador oli Dariuksen kumppani. Hän ei ollut varma, oliko tämä Velethuil tietoinen kenraalin ja alaisen suhteesta, joten parempi olla hissukseen siitä. Hän myös näytti ne korut, jotka Iriadorilta oli riistetty, mikä riitti vakuuttamaan eliittikenraalin tähän hätään tilanteen suhteen.
Sydän oli jättänyt muutaman iskun välistä, Eliitin alkaen voida suorastaan pahoin. Poika ei ollut hänen veljensä, vaan äpärä jostain hornankuusesta. Mutta se ei ollut nyt se suurin murhe, vaan tieto Iriadorin kaappaamisesta sai eliitin olon heikoksi. Hänen täytyi tehdä jotain ja äkkiä, mutta mitä? Totta kai ensimmäisenä ajatuksena oli hypätä Náron selkään ja karauttaa neuvottuun paikkaan, yksinään, mutta se ei olisi ollut kovin viisasta. Sen silkan pelon ja huolen näki selvästi eliitin kasvoilta, Dariuksen kalveten lähes silmissä.
"Velethuil jää pojan kanssa tänne. Et anna hänen lähteä minnekään, olet hänestä vastuussa siihen asti kunnes palaan", Darius lopulta antoi käskyn vanhemmalleen.
"Ethän aio yksin mennä", rauhallisentietoisena Velethuil kysyi.
"En. Ehkä... Konsultoin N'drayeria. Älä hiisku kenellekään tästä, pidä poika piilossa", Darius lisäsi, ennen kuin lähti nopein askelin harppomaan pois paikalta, oven paiskaten kiinni perässään.
Theo tunsi sen ahdistuksen yhä rinnassaan, uskaltamatta nostaa katsettaan lattianrajasta, siinä missä Velethuil katsoi hetken ovelle päin, kunnes huokaisi syvään.
"Odota tässä, haen sinulle pyyhkeen ja teetä...", vanhempi hymähti lempeästi, poistuen sitten paikalta hetkeksi. Darius sai esittää mitä halusi, mutta Velethuil tiesi, mitä hänen ja Iriadorin välillä oli. Kun oli kaksikkoa seuraillut jo muutaman vuoden sivusta, ei sitä voinut olla huomaamatta. Ei ainakaan Velethuil, joka Dariuksen tunsi...
Darius kirjaimellisesti juoksi linnalta pois kaatosateeseen, suorinta tietä kiirehtien Delathoksen asunnolle. Kapteenilla oli vapaata kerrankin, mutta juuri nyt Darius ei välittänyt siitä oliko yksikätinen suunnitellut jotain mukavaa iltansa ratoksi. Kuuraparta oli kirjaimellisesti ainoa, joka voisi auttaa Dariusta juuri nyt - ja tuo myös sai luvan auttaa, suosiolla tai väkisin.
N'drayerin asunnolle päästessään Darius hakkasi ovea muutaman kerran, kunnes astui sen pahemmin odottamatta omatoimisesti sisään ja paiskasi oven perässään kiinni.
"Iriador on kaapattu", Läpimärkä eliitti kävi suoraan asiaan saadessaan Delathosin näkökenttäänsä, kävellen lähemmäksi käsipuolta,
"Sinun on autettava minua pelastamaan hänet takaisin, aikaa ei ole hukattavaksi", äänestä pystyi päättelemään eliitin olevan hysteerinen ja paniikin partaalla, hyvä ettei tuo itse kyynelehtinyt jo epätoivosta ja pelosta kumppaninsa tähden.
// AKUT TÄYTEEN JA MATOLLE JUOKSEEN. Ja voi Fran <33 LUMI ON LIUKASTA VAROVASTI HÖHLÄ. Ja todellakin (DD Hups. Tekstiä. Sori //