Theon kävi sääliksi Aaronia. Kisälli oli vain koittanut auttaa ja kiitokseksi saanut rukkaset. Mutta kuten sanottu, ei tyttö tuolle velkaa ollut jos tarkemmin ajateltiin, mutta silti. Nyt pikkuhaukasta tuntui jopa pahalta, että oli vaatinut vastausta kysymykseensä, Aaron kun ei selvästi halunnut varsinaisesti tapahtumista puhua – ja ymmärrettävästä syystä!
Mutta ennen kuin empatiaansa ehti ilmaista, kääntyi haukanpoikasen katse neuvonantajaan, joka nyt tytön kävi nimeämään. Tai no, arvailemaan kuka tyttö oli ollut ja Aaronin reaktiosta päätellen, oli Arathet osunut oikeaan.
Normaalisti tuollainen reaktio nuoremmalta olisi huvittanut Arathetia, mutta nyt neuvonantaja pysyi harvinaisen vakavana ja hiljaa, kun Aaron omalla käytöksellään antoi ilmi sen, että hän oli osunut oikeaan. Ei Arvaenilla ollut mitään sitä vastaan, jos ihminen ja haltia halusivat keskenään olla, mutta Aaronin tilanteessa asia oli hieman... vaikeampi. Ehkä neuvonantaja oli jopa huojentunut siitä, että se juttu oli ohitse. Ei se olisi tullut toimimaan, Aaronin olisi pitänyt hylätä omansa tai Ophelian jättää ihmiset. Aaronilta se ehkä onnistuisikin, mutta elämä papittaren kumppanina ihmisten maailmassa ei ollut mikään ihanteellisin asetelma. Ophelia siitä olisi varmasti saanut kärsiä, tuo olisi menettänyt työnsä, asemansa, kunnioituksensa monienkin silmissä, jos haltian olisi ottanut puolisokseen. Tai jos heidän kahden suhteesta olisi edes tiedetty! Mutta ilmeisesti nuoripari oli sen verran fiksu ollut, että oli pitänyt mahdolliset tapaamiset ja tunteet salassa muilta?
”Ilmeisesti perheesi ei tiedä asiasta?”, Arathet aloitti, katseellaan seuraten sitä tyynyä joka häntä kohti oli lennähtänyt, mutta päätynyt sitten ennen aikojaan lattialle,
”Tai kukaan muukaan?”, hän jatkoi, katseen kohotessa lattiasta Aaroniin.
”Tunnet hänet? Sen tytön?”, Theo kysyi Arathetilta, ennen kuin Aaron ehti tuolle mitään vastata.
”Tiedän hänet. En tunne. Enkä koskaan tule sen paremmin tuntemaankaan”, Neuvonantaja vastasi, madaltaen sitten ääntään ettei kukaan varmasti mistään huoneen raosta tai seinän takaa heitä kuulisi,
”Ophelia on ihmisten hovin papitar”. Parempi se oli kertoa puoliveriselle nyt, tuo kuitenkin halusi kuulla asiasta ja tulisi varmasti kyselemään Aaronilta enemmän, jos ei saisi vastauksia nyt. Se, pitikö Aaron sitten tietojen levittämisestä, oli täysin toinen asia...
”Älä nyt hulluja puhu, sisko hyvä”, Darius tuhahti heti Delialle, tuon kiusoittelun perään. Mutta ehkä, jossain syvällä pääkopassaan Haukansilmä kantoi huolta nuoresta puoliverisestä, vaikka ei sitä itselleen myöntänyt. Loppujen lopuksi Theodluin oli heidän vertaan, halusi Darius sen myöntää tai ei.
Siskoaan jälleen kuunnellen, otti Darius vastaan tuon ojentaman lasin, mutta ei käynyt ryyppyä ottamaan, ainakaan vielä. Katse sen sijaan valahti alas lasiin, kuningattaren jatkaessa, viimein tuoden jotain hyviäkin pointteja esille: väki alkaisi kyselemään ja utelemaan liikoja, jos Pikkuhaukka kylillä kulki hakattuna pillittämässä. Pahimmillaan äpärä menisi ja kertoisi totuuden itsestään jolle kulle, joka lohduttamaan tulisi ja sitten salaisuus saattaisi levitä entistäkin pidemmälle! Ja juuri nyt Winderit eivät kaivanneet yhtään negatiivista sävyä nimelleen. Ehkä joskus hamassa tulevassa totuuden Theodluinista voisi paljastaa – ne jotka Ferendirin olivat tunteneet, varmasti tulisivat jo muutenkin epäilemään asiaa, kun poika niin paljon isältään näytti.
”Opeta poika pitämään suunsa kiinni ja valehtelemaan paremmin, niin minun ei tarvitse häntä muistuttaa siitä, että pitää pysyä hiljaa”, Darius lopulta vastasi, tietämättä varsinaisesti mitä muutakaan olisi voinut tilanteessa sanoa. Se oli yksinkertaisesti vain niin vaikea aihe käsiteltäväksi tässä vaiheessa elämää...
//
COOKIE. No ehkä sitten saan keksin ku vastaan kaikkiin ropeihin. IMMA TRYYY //