Theodluin
Jälleen yksi tylsän puuduttava, tyhjä päivä oli kääntymässä iltapäivän puolelle, nuoren puoliverisen kuluttaessa aikaansa jälleen sotilastuvilla. Pidemmän tovin hän oli viettänyt harjoituskenttien reunalla, jälleen seuraillen kuinka Kuiskauksen sotilaat ja muut harjoittelivat ja mittelivät voimiaan toistensa kanssa hyvässä hengessä. Oli häntä jopa kysytty mukaan yhteen erään, mutta Theodluin oli nätisti vain kieltäytynyt mahdollisuudesta. Ei hän halunnut uudemman kerran kentälle taistelemaan ketään vastaan, ei hän oikeastaan edes osannut. Sitä paitsi väkivalta ei ollut hänen makuunsa, ennemmin Theo vain katsoi vierestä ja sitoi toisten haavoja, jos suurempikin vahinko pääsi sattumaan.
Mutta, kun muutenkin harmaanpilvinen päivä oli päättänyt, että nyt olisi hyvä hetki kaatosateelle, oli Theo muiden tavoin hankkiutunut sisätiloihin. Kuiskauksen tuvat olivat hiljaisina tällä kertaa, muutaman rykmentin ollessa liikkeellä jossain ja ne joilla vapaata oli, viettivät aikaansa ennemmin kaupungilla ja perheidensä parissa, kuin täällä kykkimällä. Pikkuhaukka olikin lähes ainoa, joka tällä kertaa tupien ruokailutilassa istuskeli, lueskellen laukussaan mukanaan tuomia kirjoja ja kirjoittaen välistä omaa päiväkirjaansa. Kyllähän se aika näin kului, vaikka välillä se seuranpuute tuntui äärimmäisen pitkästyttävältä ja laski mielialaa yllättävänkin paljon — hänellä oli jo paljon tuttuja Kuiskauksen riveissä varsinkin, mutta yhtäkään hän ei varsinaisesti ystäväksi vielä voinut kutsua. Ja heilläkin oli omat elämänsä ja kiireensä, eikä heistä ollut aina seuraksi nuorelle Winderille.
Theo kuitenkin jaksoi uskotella itselleen, että asiat muuttuisivat kyllä paremmiksi, kunhan hän vain malttaisi odottaa. Setäänsä hän ei ollut nähnyt muutamaan päivään ja tätiään ei pitkään aikaan. Sääli sinällään, Theo kun mielellään olisi viettänyt Delian kanssa aikaa, mutta ymmärsi kyllä, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia tapaamista kuningattaren kanssa, hänen piti odottaa, josko kuningatar kiireiseltä aikataulultaan häntä jaksaisi tavata — tai näin Darius oli hänelle huomauttanut kerran kun ohimennen oli kuullut Pikkuhaukan puhuvan Delian tapaamisesta yhden nuoremman kuiskauksen sotilaan kanssa.
Siinä nurkkapöydässä istuskellessaan ja kyökistä saamaansa teetä hörppiessä alkoi Theo kuuntelemaan tarkemmin tuvan ääniä. Ruokatilan takka rätisi taustalla ja sieltä täältä kuului elämisenääniä, mutta suurin osa äänistä tuli yläkerran makuuhuoneilta. Välillä ruokatilojen ohi tai läpi käveli sotilas jos toinenkin, muutaman nyökäten tervehdyksensä pikkuhaukalle, mutta kukaan ei paikalle jäänyt saatikka sitten ruokailemaan tullut, nyt kun tupien kokkikin oli vapaalla eikä suurelle joukolle valmistamassa ruokaa tänään. Jokainen oli kuitenkin vapaa käyttämään keittiötä mikäli itse halusi kokata tai sitten nuo saivat hankkiutua läheisiin majataloihin ruokailemaan.
Sade suorastaan humisi ulkona, rummuttaen vasten kattoon ja ikkunoihin, välistä hiljentyen hieman, ennen kuin kaatosade jatkoi riehumistaan.
Niiden normaalien äänien seasta alkoi kuitenkin kuulua jotain outoa. Rapinaa, kolinaa, joka tuli kyökin puolelta. Hitaasti haukankatse nousi päiväkirjasta, Theon jääden tuijottamaan keittiön suurten ovien puoleen, kuunnellen tarkasti niitä outoja ääniä. Oliko rotta tai hiiri päässyt tuville ja nyt omatoimisesti päätti itsensä ruokkia? Siltä se kuulosti ainakin. Hitaasti puoliverinen nousi sijoiltaan ääntäkään päästämättä, lähtien varovaisesti askeltamaan lähemmän kyökin oviaukkoa, kun yllättäen keittiöstä kipitti esiin tuttu näky — se perhanan sininen lohikäärme!
Theo jähmettyi paikoilleen sillä samalla sekunnilla ja niin teki myös sinisuomuinen, pieni ja lihava liskonkutalekin. Hetken kaksikko tuijotti toisiaan, kunnes lohikäärme otti jalat alleen, pienet tassut rapisten lähti juoksemaan pakoon Pikkuhaukalta, Theon tietenkin lähtien heti mokoman perään, älähtäen liskoa odottamaan. Eihän hän sitä aikonut satuttaa! Hän halusi vain... Saada sen kiinni ja katsoa, mikä ihme se varsinaisesti oli ja mitä se täällä teki.
Jälleen pikkupiru näytti tietävän tasan tarkkaan minne oli menossa ja mitä kautta pääsisi parhaiten pakoon puoliveriseltä. Tällä kertaa lohikäärme ei kuitenkaan pyrkinyt rakennuksesta toiseen tai pois, sen sijaan se suuntasi yläkertaan ja jatkoi matkaansa minkä kintuistaan pääsi, Theon ollen lähes toisen kintereillä. Mutta sitten mokoma pääsi livahtamaan käytävällä kulman taakse, enkelinpennun lisäten vauhtia ettei tuo ehtisi yhtään sen kauemmas hänestä — mutta päästessään sille samaiselle käytävänkulmalle, juoksi Theo vahingossa jotakuta päin. Älähtäen, yllätyksestä huudahtaen pikkuhaukka kaatui maahan ja taisipa siinä se toinenkin osapuoli maahan mätkähtää.
"A-anteeksi en katsonut eteeni!", Heti ensimmäisenä pikkuhaukka huudahti pahoitellen, nopeasti kammeten itsensä ylös jaloilleen ja viimein näki, kehen oli törmännyt — Aaron, setänsä kisälli, se jonka kanssa Theo oli joutunut ottamaan yhteen Haukansilmän niin määrätessä...
"E-et sattunut näkemään mihin se meni?", Osin hengästyneenä, osin hätäisenä Theo kyseli toiselta nuorelta, samalla kun ojensi kättään Aaronille, auttaakseen tuon ylös lattialta,
"Se sininen lohikäärme". //
tää soi taustalla ku Theo ja Taskari katto toisiaan //