Lannistunut hymy || AKSUU

Suuri, sorahiekkainen pihamaa aukeaa heti, kun astut linnan porteista sisään. Täältä pääset tietä taikka toista kaikkiin linnanalueen rakennuksiin. Pihamaalle näkee suoraan linnan muureilta, joten jos olet luvatta pihamaalla, olet todennäköisesti jousiampujien tähtäimessä.
Pihamaalla on lähes aina liikennettä. Päivisin enemmän, öisin vähemmän. Vartiointi on tarkkaa, eikä mikään jää huomaamatta tarkkasilmäisiltä vartijoilta.

Valvoja: Crimson

Lannistunut hymy || AKSUU

ViestiKirjoittaja Ivy » 13 Marras 2012, 03:30

//Jatkunut täältä//

Ophelia

Ophelia yritti, niin yritti ettei kyyneleet lähtisi valumaan poskia pitkin. Olo oli surkea, päivä oli ollut pitkä, kurja ja lohduton, eikä taivas ollut yhtään tytön mieltä valoisampi. Ilta oli laskeutunut Cryptiin ja linna oli hiljentynyt parveilevista ihmisistä, jotka olivat jaelleet keskenään juoruja jos toista. Tyttökin oli saanut kuulla osan ohitse mennessä, hulluja huhuja kuninkaasta jotka eivät pitäneet ollenkaan paikkaansa. Papitar ei kuitenkaan jäänyt paikan päälle ketään korjaamaan, tuskin saisi sanaa suustaan juuri nyt ilman että vingahtaisi ensin. Ei, hän halusi kappelilleen ja äkkiä, rukoilla ja kääriytyä sen jälkeen peittoon teekupin kanssa, suojautua kaikelta ja toivoa, että huomisen kiireet eivät antaisi aikaa murehtimiseen. Se oli työn yksi mieluisista puolista, vaikka sekin oli käynyt raskaaksi tytön pienille harteille. Tyttö vaappui ulos linnalta sen pihalle, tuntien nenänsä punaiseksi ja juoksevaksi, polvet olivat kankeat ja hän oli vähällä kompastua jalkoihinsa kun ei nähnyt enää vetisten silmien lävitse kunnolla. Ophelia halusi luovuttaa... Päästää itku vain ulos, oli hänellä sitten ketään joka välittäisi lähistöllä tai ei.

Pian pari kyyneltä vierähtikin siistinä puroina pitkin tytön punertavia poskia, kurkun tuntuessa tiukalta, niin tiukalta kuin se voisi tukehduttaa hänet minä hetkenä hyvänsä. Ophelia pysähtyikin vähän matkan päästä linnasta, nyyhkyttämään hetkeksi vasten nyrkkiään ja pyyhkimään nenäänsä ja kasvojaan vaaleaan hihaansa. Ketään ei ollut paikalla, tyttö ei ainakaan nähnyt... Oli hiljaista, sirkat saattoivat sirittää jossain kaukaisuudessa... Niimpä Ophelia päästi sen ulos, pienen vingahduksen, nyyhkytyksen, mutta päätti olla vielä sen verran vahva, että poraisi kunnolla vasta kappelissaan. Niimpä silmiään ja kasvojaan kuivaksi pyyhkien, kävi tyttö kävelemään eteenpäin, varoen jalkojaan parhaansa mukaan. Viitta sentään suojais kylmältä, mutta silti viielä viima pääsi lävitse, eikä Ophelia ollut varma johtuiko hänen tärinänsä siitä vai jännittyneestä itkusta sisällään.

Se oli ehkä tytön huomaamattomuus, tämän huono näkökyky, kun yht äkkiä hänen matkansa päättyikin stoppiin ja hän törmäsi johonkin... tai johonkuhun, varomatta taikka odottamatta, mikä aiheutti kosketuksessa tytön kaatumaan taaksepäinja pakaroiden iskeytymään vasten kovaa maata, saaden tytön vingahtamaan ja katsomaan ylös säikähtäneensti, mielessään vain miltä hänen naamataulunsa saattoi näyttää.
"S-suokaa anteeksi...!" Tyttö sopersi karhealla äänellä, haluten nousta ylös ja nopeasti ja juosta kappeliinsa häpeämään

//Aksuu//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 13 Marras 2012, 14:52

Constantine

Tuulinen päivä oli muuttunut myrskyiseksi illaksi. Huhut ja juorut olivat käyneet leviämään kulovalkean tavoin hovista aina linnan muurien ulkopuolelle, sotilaiden kautta toisille. Kansa ei vielä ollut tietoinen kuninkaansa tilasta paitsi ne, jotka olivat nähneet prinsessan ja kuninkaan ratsastavan kylän läpi, tiesivät jonkin olevan vialla mutta pikkuhiljaa vahdinvaihdon yhteydessä oli juorutkin levinneet sinne tänne.
Constantine oli jo aikoja sitten vetäytynyt oman, ison talonsa rauhaan. Iso talo tuntui vain kovin yksinäiseltä, kun lapset asuivat suurin osa jo omillaan tai olivat milloin missäkin menossa. Se myös närkästytti Constantinea, hänen tyttönsä juoksentelemassa ties missä näinä vaarallisina aikoina! No, yksin ollessaan oli kenraalilla aikaa tehdä lähempää tuttavuutta viskin kanssa. Vanha kenraali olikin ehtinyt tirvaista paukun jos toisenkin naamaansa, ennen kuin sai vieraita. Juoksupoika tuli kertomaan kenraalille uutiset huhuista, jotka levisivät hovissa. Selvästi jotain oli tapahtunut, jotain suurta ja tärkeää. Ja kaikki suuri ja tärkeä totta kai kuului myös Constantinelle!

Hieman humaltuneesta mielentilasta huolimatta, kävi rennosti pukeutunut kenraali vetämään ylleen paksun takkinsa, unohtamatta povitaskuun ujutettua taskumattia.
Nopein ja reippain askelin lähti kenraali askeltamaan tuulisessa säässä kohden linnaa. Matkaa ei onneksi ollut turhan paljon ja tuo taival taittui yllättävän nopeasti. Constantine taisi tehdä uuden kävelyennätyksensä. Linnan pihamaalla askel kävi hidastumaan, kenraalin nähdessä papittaren saapuvan linnalta päin. Nuori naisenalku ei selvästikään katsonut eteensä ja näytti jotenkin kovin surulliselta. Mikä mahtoi olla hätänä? Constantine ei ollut varma, halusiko edes tietää. Askel hidastui hidastumistaan, kunnes pysähtyi täysin.. juuri ennen kuin papitar kävi törmäämään vasten vanhaa kenraalia. Rehevät kulmat kohosivat kysyvästi, sänkipartaisen katsellessa maahan kaatunutta papitarta, joka nyt kävi pyytelemään anteeksi.
Mikä mahtoi olla niin kiinnostavaa omissa hihoissa, ettei eteen saattanut katsoa? Kenraali kysäisi lempeällä äänellä samalla kun ojensi karaistunutta kämmentään papittaren puoleen, auttaakseen tuon ylös maasta.
Mitä linnalla on tapahtunut?


// I CAME! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 13 Marras 2012, 16:30

Törmätty henkilö osoittautui laajaharetikkaaksi, pitkäksi mieheksi, joka kyseli häneltä hänen hihoistaan... Nyt kun oikein katsoi, mies vaikutti hieman tutulta. Ehkä Ophelia oli nähnyt tämän joskus hovissa, vilaukselta, mutta ei kuolemakseenkaan muistanut, tiesikö edes toisen nimeä.
"Ei..Mikään..." Ophelia nyyhkäisi häpeissään, peläten miten kauhistuttava tai turvonneelta hänen naamataulunsa saattoi näyttää, miehen tarjotessakin kättänsä ilman kommenttia moisesta. Tyttö katsoi avun elettä, pyyhkäisten poskensa vielä kuivaksi, ennenkuin malttoi tarttua ystävällisen miehen käteen ja nousta jaloilleen, jääden nyyhkyttämään paikoilleen tämän kysyessä, mitä linnalla oli tapahtunut.
Ei, ei! Ophelia ei halunnut toistaa, ei ajatella! Niimpä alkoi tyttö itkemään täyttä häkää, ääneen, kovaa, siinä tuntemattoman miehen edessä.
"Kuningas- Jalka..! -hikotus- Haltiat--verta, prinsessa!" Papitar änkytti surkeana, saamatta selvää lausetta ulos suustaan kun porulla oli kiire päästä ulos, työntäen sanat kauemmaksi, synnyttäen siinä samalla hikan. Kyllä hävetti, hän ei ollut selvinnyt kappeliin asti, missä se veri vielä varmaan haisisikin vielä, eikä hän pystynyt ajattelemaan enää kovin selkeästi voidakseen selittää, mitä linnalla tosiaan oli tapahtunut.
"Huusi--Kylmä. Väsyttää...!" Papitar jatkoi yritystään, hikottaen kahta kauheammin, naama niin vääristyneenä kuin se vain pystyi vääristymään tytön pyyhkiessä kyyneliä pois sitä mukaan mitä niitä vieri. Eli käytännössä tämän hihat olivat märät alta aika yksikön tämän kaiken aikaa poskia tahkoessa.

Kuinka kurja päivä, kaikki tuntui kaatuvan päälle. Tällaisin aikoina oli vaikea vain nojata Jumalaan ja olla itkemättä, se ei aina vain toiminut. Ehkä Ophelia tunsi itsensä jopa yksinäiseksi. Aidot, lämpimät hymyt olivat olleet harvassa. Hän kaipasi vanhoja aikoja! Jolloin kaikki oliva vielä onnellisia, huolettomia! Jolloin prinsessa vielä piti mekkoa ja oli onnellinen, jolloin velho vielä näytti herkemmin pehmeääkin puoltaan. Jolloin kuningas Harald oli vielä elossa...


//YAY//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 13 Marras 2012, 17:19

Mies auttoi nuoren neidon ylös maasta hellästi, jääden sitten katsomaan kuinka tuo yhtäkkiä parahti itkemään täyttä kurkkua. Vähemmästäkin säikähti! Kenraali katsoi kysyvän odottavasti, jotta papitar saisi edes jotain suustaan. Olo oli kuitenkin kovin avuton. Constantine ei oikein tiennyt, mitä papittaren kanssa tehdä. Yleensä mies ei välittänyt vaikka joku kävikin parkumaan edessään, mutta humalatila ja pieni isällinen vaisto käski lohduttamaan tavalla tai toisella parkuvaa nuorta naisenalkua.
Ophelia se tuon nimi kai oli? kävi selittämään jotain kuninkaasta, tuon jalasta ja haltioista. Mainitsi vielä prinsessankin. Huutamisen ja kylmän.. todeten parkaisten, että väsytti. Mitä tuosta olisi nyt pitänyt ymmärtää? Edes selväjärkinen ei ottanut selvää siitä, mitä Papitar selitti. Kaiken kukkuraksi naisenalku kehitti itselleen hikan, joka sinänsä oli kyllä huvittava lisä.. tosin, ei tässä tilanteessa. Ei tuolle itkevälle hikkaiselle naiselle voinut nauraa, ei edes ilkeyttään. Papitar oli suorastaan säälittävä näky.

Noh noh Vanhan miehen möreä ääni aloitti, samalla kun takintaskusta käytiin kaivamaan kankaisen nenäliina nuoremmalle Kylmähän täällä pihalla tuleekin. Tulepas.
Papitarta lähdettiin ohjaamaan takaisin linnalle, käytävälle, joka vei sotilastuvan tiloihin. Suuntana oli sotilastuvilla sijaitseva kenraalin huoneisto, missä kaksikko saattoi jutella paremmin. Constantine ohjasi papittaren kahdestakin syystä mukaansa: Hän ei raaskinut jättää tyttöparkaa yksin ja lisäksi hän halusi kuulla paremmin, mitä oli tapahtunut. Huoli kuninkaallisista väljyi takaraivossa, mutta juuri nyt kenraali koki suuremmaksi tarpeeksi auttaa papitarta. Sitä paitsi, tuo selvästi tiesi mitä oli tapahtunut. Tapahtumien selvittäminen olisi varmasti yhtä ravaamista paikasta toiseen, eikä vanhasta miehestä moiseen ollut tällä hetkellä.
Huoneiston ovi käytiin avaamaan ja papitar päästettiin sisään.
Istu toki alas rauhoittumaan, keitetään teetä ja jutellaan hetki.. Constantine lisäsi samalla kun kävi sytyttämään muutaman kynttilän huoneeseen, jonka jälkeen sytytettiin myös takka. Takan yllä saisi lämmitettyä mukavasti teepannun, jahka valkea olisi kunnolla syttynyt.
Opheliahan se oli? Papitar Ophelia? Mies tokaisi kyykkiessään takan äärellä.


// Kohta Ophelialla on aivan toisesta syystä hikka //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 13 Marras 2012, 17:46

Ophelia itkeä pillitti miehen lausessa pari lohdutuksen omaista sanaa, tarjoten tälle lopulta nenäliinaa. Tyttö katsoi valkoista rättiä, ottaen sen sitten ja kiittäen pienellä, pahoittelevalla piipityksellä ja kävi pyyhkimään silmäkulmiaan, vetäisten henkeä syvään pariin otteeseen ennenkuin kävi niistämään lievästi valuvaa nokkaansa. Räkää? Mistä hänelle räkää muodostui? Tyttö katsoi mieheen yli kulmiensa, kehtaamatta katsoa tätä suoraan silmiin kun omat taisivat jo punoittaa, tämän todetessa, että pihallaha tulisi kylmä väistämättäki. Tule? Papitar katsoi toista kysyvästi, vastasanoille ei annettu aikaa kun mies lähtikin häntä jo ohjaamaan takaisinpäin, mistä tyttö oli tullutkin. Ophelia taipui... Ollen epävarma miksi lähti miehen seuraan jota hädin tuskin edes muisti. Ehkä mielenkiinto tai... Ei, toivo. Ehkä toivo siitä, että joku kuuntelisi häntäkin vuorostaan ajoi tytön kankeita jalkoja eteenpäin, pitkin linnan kivisiä käytäviä, käytäville jonne papittarella ei ole ollut ennen asiaa. Matka kului pienessä nyyhkytyksessä ja hikotellessa. Jokainen hikka kaijahti kaikuva pitkin kivisiä seiniä, heidän lopulta saavuttua ovelle, joka paljastui heidän määränpääksi.

Mies kehoitti häntä istuutumaan tytön astuttua huoneeseen, katsellen ympärilleen varsin sotilaallista sisutusta... Silti jotenkin kodikas... Jotenkin. Tyttö nyökkäsi, mutta empeili mihin istuisi... Lopulta laskien kovia kokeneen takamuksensa leveälle penkille lähimpänä ovea. Keho tuntui kankealta, ei hänellä nyt niin kylmä ollut, jännittynyt pikemminkin. Pitäni varmaan yrittää rauhoittua kun oltiin näin vierasille kutsuttu...? Hyvän virkavaltaisen esikuvan antaminen oli jo kauan myöhäistä. Ophelia takoi näitä mietteitä päähänsä, kuitenkin päonnistuen pitämään suoraa ryhtiä yllä harteiden painaessa alas katseen kanssa.
"Mhm..! Kyllä..." Ophelia sopersi kasvojaan hieman nostaen huomatakseen miehen valaisseen huonetta ja työsti juuri takkaa.
"Pelkkä Ophelia käy..." Tyttö lisäsi, hänellä ei ollut kovin papitar olo juuri nyt.
"E-entä te...?" Ophelia niiskaisi, tuntien taas sen häpeän kun ei muistanut miestä kunnolla.
"Olen...m-mielestäni ehkä nähneet teidät ennen..." Kuului nopea lisäys, vakuuttaakseen toiselle ettei ollut kokonaan unohtanut mikäli olivat joskus kätelleetkin.

//sneakyyyy//
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 13 Marras 2012, 19:29

Tyttörukka kävi vahvistamaan vanhan miehen sanat tuon kysellessä papittaren nimeä. Oli hyvä muistaa herran huoneen palvelijoiden nimet, jos noihin sattui törmäämään rupattelun merkeissä. Yleensä mokomat piruntorjujat katsoivat sen pahalla, jos herran laumasta joku ei heidän, paimenen, nimeä muistanut. Constantine oli uskovainen siinä missä keskiverto kansalainenkin, mutta mies ei kovin usein käynyt kirkossa vierailuilla, saatikka sitten linnan kappelilla. Constantine oli ajatellut katua syntejään sitten kuolinvuoteellaan, eipähän ehtisi enää lisää syntiä tehdä ennen kuin veivinsä heittäisi.
Kenraali Constantine Fritz, edesmenneen kuninkaan eliitti, nykyisen lapsenvahti Constantine naurahti kuivahkosti tosin lapsenvahti on melko harhaanjohtava ilmaisu.
Kenraalin arvostus nykyistä kuningasta kohtaan oli melko alhaalla, mutta tässä tilanteessa, kun ei tiennyt mitä oli sattunut, lieni parasta olla mollaamatta liikaa nuorta monarkkia. Varsinkaan tytölle, joka syystä taikka toisesta vollotti asian tiimoilta.
Mutta pelkkä constantine riittää Oli lisäys papittaren tavoin, samalla kun takka kävi syttymään kunnolla ja mies nousi ylös kyykystä.

Takki käytiin viemään oven vieressä olevalle penkille, jolle papitar oli sievän ahterinsa iskenyt.
Älä nyt siinä istu tyttö hyvä, kun pehmeämpiäkin paikkoja löytyy Mies murjaisi samalla kun lähes hätyytteli papitarta peremmälle huoneeseen, ohjaten tuon istumaan syttyneen takan lähellä olevien, suurien nojatuolien ääreen.
Sanomattakin selvää että jotain kamalaa on tapahtunut, kuten yritit selittää Constantine jatkoi samalla kun suuntasi kaivelemaan teepannua ja vettä esille Mutta haluaisitko nyt koittaa hieman paremmin selittää tilannetta? Uskon, että olet sen jo muutamaan kertaan mahdollisesti jo joutunut toistamaan, mutta vanhasta miehestä ei ole kovin mukavaa elää epätiedossa.
Teevesi käytiin törkkäämään rautakoukun päähän, joka siirrettiin tulen ylle takkaan. Menisi vain hetki, kun vesi olisi lämmintä. Ophelialta ei oikeastaan edes kysytty, halusiko tuo teetä vai ei, Constantine tarjosi sitä ja tiesi tarkalleen, mikä helpottaisi papittaren niin hysteeristä oloa.


///shhhhh //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 13 Marras 2012, 20:02

Mies osottautui kenraaliksi. Kenraali Fritziksi, mutta pelkkä eutnimi Contantine riitti. Miehen sutkautus olevansa nykyisen monarkin lapsenvahti olisi varmaan ollut hauska useimmille korville, mutta Ophelia ei jaksanut lotkauttaa edes omaansa katsellessaan ylitse sylissään olevien nyrkkien, lattialle. Ihan kuin se olisi ollut kovinkin mielenkiintoinen.
"Huh?" Ophelia niiskaisi nostaen katseensa kenraaliin joka toi ulkovaatettaan penkille, kehottaen tyttöä istumaan paremmalle paikalle. Niin... Takan luona oli nojatuoleja, Ophelia ei ollut edes ajatellut niitä. Vaitonaisena tyttö nousi jaloillen ja lähestyi takkaa, tuntien sen lämpimän tulen hyväilevän vasten ihoa, käden ohjautuessa suurien nojatuolien käsinojalle. Tuolit eivät edes natisseet papittaren istahtaessa alas. Olo oli kieltämättä mukavampi ja mies näytti työstävän heille kupposta kuumaa... Tästähän melkein liikuttui kyyneliin.
Constantine kävikin sitten utelemaan mitä hän oli linnan pihalla yrittänyt kertoa. Tyttö hädintuskin edes muisti, hä oli varmaan yrittänyt sanoa monen monta asiaa kerralla, päätyen sitten takeltelemaan sanoissaan, mutta uskoi tuon varmaan olevan kiinnostunut päälimmäisestä aiheesta.

"Kuningas menetti jalkansa......." Ophelia vastasi hiljaa, katse maassa, omissa varpaanpäissä.
"Haltiat..tulivat.. ja-ja" Paptiar onnistui puhumana hieman kovempaa kun uusi kyynelvirta lähti tulvimaan tytön silmistä. "Haltiat tulivat ja veivät Henryn jalan!" Ophelia sanoi lopulta, kovalla äänellä uuden itkuporku kohtauksen hajotessa käsiin, hikan jälleen iskiessä. Tyttö porui kasvot kohden takkaa, puoliksi taittuneena elleivät kädet olisivat olleen hänen ylä- ja alaruumiin välissä.
"Enkä minä voi kasvattaa sitä takaisin! Vaikka rukoilisin jumalaa, se ei auttaisi!" Ophelia itki ja niiskutti, lähtien taas kuivaamaan pärstäänsä liinaan jota oli pitänyt nyrkkinsä puristuksissa.
"Ja -hikotus- ja Lily, Lilykin on niin kovin väsynyt jo...! Kaikki ovat..!" Tyttö lähes huusi, tuntien maailman romahtavan niskaan. Miksi oli näin? Eikö hän ollut rukoillut tarpeeksi? Miksi se tuntui romahtavan niin? Pala kurkussa kirveli ja Ophelia tunsi itsensä jotenkin vihaiseksi... Ehkä itseään kohtaan, ehkä taas vain hormoonejaan. Lienikö tuo luokiteltavaksi sitten samaksi asiaksi vai ei. Ehkä kohtalo olisi oikea sana, niin hänen, että hänen läheistensä kohdalla.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 13 Marras 2012, 22:24

Constantine kävi kurtistamaan kulmiaan papittaren piipittäessä vastauksen. Mitä tuo sanoi? Eihän vanhoilla korvilla nyt moista ininää erottanut hyttysen lentelystä! Sänkipartainen oli avaamassa suunsa, pyytäen kauniisti papitarta korottamaan ääntään, kun tuo tekikin sen oma-aloitteisesti. Papitar kävi kertomaan, että kuningas oli menettänyt jalkansa. Kenraali katsoi epäuskoisena uuteen vollotukseen revennyttä papitarta, puhuiko tuo nyt totta? Miksi ei olisi puhunut?! Kuningas oli menettänyt jalkansa yhteenotossa haltioiden kanssa?! Asiat taisivat olla pahemmin, kuin Constantine oli viinan turruttamilla aivoillaan ehtinyt ajatella. Tieto moisesta iskusta oli pysäyttävä. Kirjaimellisesti. Mies jäätyi paikoilleen tuijottamaan papitarta, joka jatkoi asiasta paasaamista, lähinnä syyttäen itseään siitä, ettei voinut kasvattaa jalkaa takaisin. Mitä tuohon nyt vastata? Mitä vastata papittarelle, joka ei uskonut edes rukouksien auttavan?
Niin no, kukapa sitä jalan pystyy takaisin kasvattamaan.. No, Constantine tiesi ainakin yhden, joka kykeni. Kolmea vanhinta ei pidetty arvossa suotta. Lohikäärmeenmetsästäjänä hän oli perehtynyt noiden jokaisen taitoihin ja voimiin.
Mies kävi hieromaan niskaansa vaivautuneen oloisena, miettien mitä sitä nyt töksäyttäisi. Normaalisti hän olisi sanonut mielipiteensä harvinaisen suoraan ja törkeästi mutta ei hän tohtinut alkaa tytölle ilkeilemään. Tuo vollotti jo valmiiksi, ei kenraalin tarvinnut Ophelian olotilaa pahentaa.

Kuule.. Constantine aloitti selvästi miettien sanojaan Sellaista sattuu elämässä, oli sitten kuningas tai ei. Viimeinen asia mitä tehdä tällaisissa tilanteissa, on käydä syyttämään itseään siitä Aina voi pohtia, mitä olisi voinut tapahtua, jos asiat olisivat olleet toisin, mutta menneeseen ei voi palata.. tietääkseni Väittivät että yksi vanhimmista osasi matkata ajassa. Mielenkiintoinen ajatus, näin humalatilassa.
Mies kävi kuitenkin ravistamaan päätään meinatessaan ajautua omiin maailmoihinsa.
Koko hovilla tulee varmasti olemaan rankkaa tapahtumien johdosta.. mutta sinun ei kannata tästä kaikesta kantaa syyllisyyttä niskoillasi. Syytä mieluummin niitä, jotka tämän tekivät, kuin itseäsi Constantine tosin olisi syyttänyt myös kuningasta. Mitäs lähti retkeilemään niin kevyesti varustautuneena? Puhumattakaan siitä, että siskonsa oli mukana. Sehän tästä olisikin puuttunut, että molemmat Haraldin jälkeläiset olisivat henkensä menettäneet! Päästiin siis suhteellisen vähällä. Constantine pisti korvan taakse käydä tapaamassa prinsessaa, kenraalia tuskin tarvittiin kuninkaan luona. Lilyyn hänellä oli paremmat välit, mitä Henryyn, joten ihan yhtä hyvin hän voisi käydä prinsessan luona ja lähettää tuon mukana terveisiä kuninkaalle. Toivu pian tolpillesi.

Teepannu kävi huutamaan, jonka johdosta kenraali kävi noukkimassa kuuman pannun mukaansa ja lähti hääräämään sivupöydälle, jossa teetään säilytti. Kahteen kuppiin käytiin kaatamaan lämpimän veden lisäksi myös hieman viskiä. Niin, ettei se liikaa paistaisi teen maun takaa. Kuitenkin sopivasti, että se rentouttaisi. Jos Constalta kysyttiin, papitar tarvitsi ryypyn. Isommankin.
Kun tee oltiin valmisteltu, kävi Constantine kävelemään Ophelian luo ja ojensi toisen mukeista papittarelle.
Miten itse olet voinut? Kenraali kävi töksäyttämään, istahtaessaan itse toiselle nojatuolille.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 13 Marras 2012, 23:20

Ophelia niiskahti kahdesti, pyyhkien sitten nenänpäänsä taas jo kovin märkään liinaan, niistän siihen nenäänsä ja veti sitten henkeä, tai... Pikemminkin haukkoi sitä, aaltoillen sisään ja inisi tämän jälkeen, katsomattakaan Constantineen, antoi tämän haudota uutisia hetken itsekseenkin.
"m'm!" Ophelia ynähteli huuliaan yhteen puristaen, ettei päästäisi itkua ulos enempää. Epäonnistuen, mutta enää tyttö ei kuitenkaan huutanut. Ophelia yritti keskittyä hengittämiseen, Constantinen avatessa suunsa. Kyllä Ophelia kuunteli, yrittäen pysyä itse hiljakseen niiskuillessa ja ulistessa itkua ulos hampaiden välistä. Suuri mies otti esille hyviä pointteja, mutta ne Ophelia tiesikin jo, arvostaen kuitenkin miehen sanoja nyökkäilikin minkä kerkesi, katse yhä jossain päin takan tulta. Ehkä mies oli oikeassa, ehkä hänen pitäisi kuluttaa energiansa Aranin kiroamiseen. Tehdä jotain varsin päinvastaista mitä oli prinsessalle aikaisemmin neuvonut. Oli hänkin oikea paraskin puhuja, pisti vain itkettämään enemmän.
Tyttö vilkuili sitten varovaisesti miehen suuntaan punertavilla silmillään, nyökäten vielä kerran, mutta ei kyennyt sanomaan mitään saatika hymyilemään vaikka kovasti olisi halunnut olla sillä tavoin ystävällinen toiselle.

Äkkiä pannu kävi vislaamaan, saaden tytön sätkähtämään sen yllättävästä, korkeasta äänestä. Kenraali kävikin hääräämään pannun kanssa ja pian Ophelia saattoi haistaa sen; teen. Tuon jumalten nektarin, lohdukkeista ehkä parhaimman. Tyttö suoristi viimein selkäänsä, tuntien itsensä yhä kankeaksi vartalon ollessa niin jännittynyt tunteenpurkauksen kourissa miehen palattua ja ojennuttaessa hänelle toisen kupeista.
"Kiitos..." Papitar sanoi sanotuksi, luoden nopean, katkeran hymyn miehelle, joka kuolikin melkein yhtä nopeasti mitä se oli syntynytkin.
Papitar antoi kupin lämmittää tämän sormenpäitä, mutta jostain syystä Ophelian ei niin vain tehnytkään mieli käydä suoraan teen kimppuun. Niimpä tyttö tuijotti surkeaa kuvajaistaan teen pinnasta, katsahtaen sitten nopeasti Constantineen, tämän kysyessä vointia...'

"...Hyvin..." Ophelia sanoi, saaden sen kuullostmaan oikein emävaleelta. Sanat ja naamataulu eivät kohdanneet ollenkaan, se sai tytön melkein nauramaan huvituksesta.
"Minä... Tämä päivä... Kaikki päivät, s-sodan jälkeen..." Ophelian leuka värisi, taistellen vastaan uudelleen alkavaa hikotusta ja jatkoi kun uskoi voivansa puhua,
"Mi-mikään ei ole enää niin kuin ennen... Ih-ihmiset menettivät niin paljon. S-saan kuulla siitä joka päivä, rukoilen niin kovin... mu-mutta..!" Tyttö pysähtyi tuntiessaan kyynelvirran jälleen poskilla. Ennenkui kyyneleet ehättivät tipahtaa teehen, siirsi tyttö kupin huulilleen, ottaen pienen hörpyn kuumaa, toivoen sen rauhoittavan hänen kankeaa olemusta, lämmittävän sisältä.
"Kaikki kuolevat.... Jollei fyysisesti niin henkisesti! Lilykin... Lily haluaa taistella, B-Black on happavampi mitä ennen. H-he molemmat ovat paljon etäisempiä mitä ennen...!" Tyttö sopersi ja päästi jälleen ulos pätkittäistä itkua.
"M-mutta minä!? Minä rukoilen kappelissani... Toivoen vain kaikkien parasta. Työni hiipuvia iloja on se, että se pitää minut kiireisenä ja poissa murehtimasta olotilaani, kun saan kuulla muiden ja nyökkäillä, antaen voimasanoja raamatusta...!" Ophelia selitti, melko esteettömästi. Miksiköhän, se ei ollut hänen tapaistaan. Ehkä syy lieni jo siinä, että mies oli nähnyt hänet jo niin maassa -kirjaimellisesti-, että samantien voisi levitellä oikein kunnolla.
"Sanon niitä itsellenikin, osaan niin monta kohtaa ulkoa, mutta jotenkin... Jotenkin en pysty aina lohduttautumaan, vaikken Herran kanssa koskaan olekaan yksin..!" Tyttö puristi kuppia kovin, polvetkin puristettiin yhteen, hartiat niin lähekkäin kuin ne vain pääsivät, tytön ollen lähes kyyryssä.
"Tunnen itseni välillä niin voimattomaksi..." Kyllä Ophelia sen tiesi itsekin; olipa hassua ihmiseltä jolla oli keskivertoa poikkeavia kykyjä... Joista oli tänäänkin ollut suuri apu, kiitos siitä jumalalle.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 14 Marras 2012, 00:15

Constantine ei voinut muuta kuin tuijottaa papitarta tuon alkaessa avautua asioistaan. Kulmat olivat nousseet koholle hämmentävän tilanteen johdosta. Kädessä oleva teekuppi vierailikin harvinaisen tiuhaan tahtiin kenraalin huulilla, välittämättä siitä että kieli saattoi moisesta palaa. Hän tarvitsi lisää alkoholia, ei tästä tilanteesta selvin päin selvinnyt.
Nuori nainen kävi avautumaan kaikesta, mitä sodan jälkeen oli saanut kokea. Ja Constantine kun oli ajatellut, ettei naisilla mitään marisemista ollut. Eiväthän nuo yleensä olleet mukana tantereella tarpomassa veressä ja mudassa, taistelemassa elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt kun papitar kävi avautumaan suhteellisen suurista murheistaan, ei kenraali voinut olla muuta kuin.. hämillään. Se pieni osa miehestä halusi käydä paasaamaan Ophelialle, kuinka tuolla oli asiat hyvin kunhan rupeaisi vain hieman itsekeskeisemmäksi, eikä pistäisi aina muiden piristämistä itsensä edelle. Sehän oli kauhea taakka! Kantaa nyt huoli ja murhe muistakin, ei vaan läheisistään, vaan myös kansasta, joka ravasi lohtua hakemassa papittaresta.

Ophelian mainitessa prinsessan ja velhon, pyöräytti kenraali huomaamattomasti silmiään. Hänellä oli harvinaisen selvä linja sen suhteen, mitä tuosta kyseisestä liitosta ajatteli. Harald oli ollut harvinaisen hölmö myöntäessään moisen. Toisaalta, prinsessahan se aina oli ollut, joka tätä hovia pyöritti. Isänsä antoi tuolle kaiken ja nyt veli tuntui antavan Lilylle sen, mitä tuo ikinä halusi. Kuten esimerkiksi antoi prinsessan lähteä mukaan reissulle, josta prinssi palasi ilman koipea. Kai Lily saisi kruununkin jos vaan nätisti pyytäisi veljeltään.
Ophelian päästyä loppuun pienessä avautumisessaan, jäi Constantine tuijottamaan nuorta naista harvinaisen hölmistyneen näköisenä. Katse pysyi Opheliassa vaikka teekuppi vierailikin huulilla muutaman kerran, ennen kuin mies sai suutaan auki.

Sota koskettaa kaikkia, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ihmisiä kuolee, mutta aina voimme lohduttautua sillä, että he ovat paremmassa paikassa... toivon mukaan Kenraali tokaisi Prinsessa haluaa tehdä sen, mistä isänsä olisi ollut ylpeä. Anna hänen toteuttaa visiotaan, vaikkei se ehkä kovin turvalliselta kuulosta. Me kuitenkin pidämme häntä silmällä, sinun on turha huolehtia prinsessasta liikoja.
Murehtiminen ei muutenkaan auta näinä aikoina. Kuulostat siltä, että sinun kannattaisi keskittyä huolehtimaan itsestäsi, enemmän kuin muista. Miten luulet kykeneväsi pitämään muita pystyssä, jos itse uppoat nopeammin kuin seireenikarikkoon ajautunut pursi? Kulmat kohosivat kysyvästi miehen katsoessa merkittävästi papittareen Ei kenenkään maailma kaadu siihen, jos toisinaan olet itsekäs.
ehkä sinun pitäisi hankkia aikaa vievä harrastus Kenraali naurahti pienesti ajatukselle. Hyvähän hänen oli neuvoa, miehen joka joi suruunsa kunnes vintti pimeni ja seuraavana iltana sama rumba.
Vietät aivan liikaa aikaa hovissa
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 14 Marras 2012, 00:49

Tyttö ei edes huomannut sitä tiuhaa tahtia, mitä kenraali teetänsä joi. Sanelmansa sanailtua, hörppäsi Ophelia teetänsä tärisevin käsin, tuntien poikkeuksellista lämpöä sisuksissaan. Se lämmitti... Kummallisen tehokkaasti, ei polttavasti, mutta sillain miedon voimakkaasti. Ophelia huokaisi, suoristaen hartioitaan paremmin, nojautuen kevyesti nojatuolin selkänojaan tunnettiessaan kankeuden pikkuhiljaa kaikkoavan. Tyttö katseli eteensä, mutta kuunteli silti Constantinea tämän latoessa niitä surullisi tosiasioita joista ei päässyt yli eikä ympäri... Mutta kyllä, parempaan paikkaan. Niinkuin kuningas Harald ja ne monen monet sotilaat jotka olivat sodassa kaatuneet. Tätä samaa Ophelia oli useaan otteeseen itsekin sanonut niille, jotka läheisiään, poikiaan ja miehiään tuli hänen luokse suremaan. Useimmiten se oli auttanut, toisilla taas oli ikävä niin suuri ja ylitse pään.
Papitar käänsi katsettaan heikosti kohden kenraalia tämän ottaessa prinsessan puheenaiheeksi... Voisihan sitä... Noinkin ajatella. Noinkin, eikä vain, että prinsessa oli täysin tärähtänyt ja halusi teurastamaan... Vaikka Harald olisi varmasti halunnut kukkansa voivan pysyä yhtä viettomana kuten aina ennenkin. Niin Ophelia kuvittelisi ainakin. Pieni, katkera hymy, jonka piti kuvastaa tytön kiitollisuutta miehen sanoille kääntyi Constantinen puoleen tämän sanoen heidän pitävän kyllä huolen hänen parhaasta ystävästä. Hymy ei kestänyt kauaa, mutta naama ei enää täysin vääräksikään palautunut, Ophelian yrittäen järjestää ajatuksiaan paremmin.

Kysyvä katse palautui kuitenkin takaisin mieheen, tämän kehoittaessa tyttöä keskittymään enemmän itseensä. Jälleen... Hyvä pointti. Ehkä hän ei ollut kyennyt tukemaan toisiaan niin paljoa, mitä olisi halunnut juuri tuon takia. Se ei itseasiassa ollut käynyt tytön mielessä tuolla tavalla... Hän oli kovin kuvitellut, että niin kauan kun hänellä vain jalat kantoivat ja henki pihisisi, pistäisi hän toiset ylitse itsensä. Ei ehkä maailman terveellisintä.
"Se on kovin vaikeaa olla huolehtimatta toisista" Ophelia sanoi lopulta väsyneesti, ontuvalla hymyllä.
"Minulla... on ollut tarkoitus kirjoittaa raamattu käsin... Uudelleen. Haluaisin antaa sen sitten pois, jotta ne joilla ei ole varaa, saisivat sellaisen omakseen. A-aloitin tänään, kun töiden jälkeen aikaa jäi..." Ophelia selitti, hennolla äänellä ja vetäisi ilmaa aaltoilevasti siään niinkuin yleensä kävi kovan porun jälkeen.
"Mutta nekin vähäiset sivut jotka sain kirjoitettua, kastuivat vereen prinsessan tuotua kuninkaan luokseni." Ophelia päästi suustaan ja alahuuli alkoi uhkaavasti väpättämään. Ei hän niinkään sivuja surrut, jotka joutuisi uudelleen kirjoittamaan, vaan takautumia tapahtunesta. Voi sitä paniikin määrää, hyvä että silloin oltu pyörrytty siihen paikkaan.
"Kylille ei uskalla mennä pidemmäksi aikaa kun askareille... En... usko missään olevan niin turvallista mitä linnanmuurien sisällä..." Ophelia selitti, voiden puhua kokemuksesta törmänneensä haltioihin heidän kylässään, mutta sitä tuskin oli tähdellistä kenraalille mainita. Oli Ophelia ajatellut kerran tai pari matkustavansa luostariin, viettääkseen aikaa siellä hetken... Jotain pientä loman muotoista, mutta ei ollut hennonnut tuntiessaan, että häntä tarvittaisiin hovissa.

"Mutta kiitos... Ajatuksistasi. Ehkä olet oikeassa..." Papitar sanoi ja toi kupin jälleen huulilleen, ottaen tällä kertaa kunnon kulauksen kurkkua jälleen pakottaessa.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 14 Marras 2012, 17:54

Ainahan se oli vaikeaa olla huolehtimatta toisista, mikäli kyseessä oli läheiset henkilöt. Kyllä Constantine sen tiesi, mutta hän oli myös ajan myötä oppinut, ettei ihan jokaisesta murheesta kannattanut alkaa yöuniaan menettämään. Lapsiparkansa olivat parkuneet milloin mistäkin, toisinaan isä ei vain jaksanut kuunnella, kuinka kylän toisella laidalla asuva aatelisnuorukainen ei ollutkaan kiinnostunut hänen tyttärestään, jonka johdosta tyttö oli jälleen vaihteeksi murtanut sydämensä ja itkeä vollotti itseään uneen. Nuoriso.
Ei sitä jokaista murhetta tarvitse edes miettiä. Murheita tulee ja menee, toiset ovat suurempia mitä toiset. Kukaan ei ole koskaan tyytyväinen elämäntilanteeseensa. Pitää vain oppia nauttimaan siitä, mikä on nauttimisen arvoista Kuten esimerkiksi alkoholista.
Papitar kävi avautumaan, kuinka oli aikeissa kopioida raamatun ja lahjoittaa tuotoksensa jollekulle vähävaraiselle. Suloinen ajatus, mutta Constantinesta se oli vain ajanhukkaa. Raamatun tarinoita kuuli, kun marssi kirkkoon sunnuntaina. Siellä joku enemmän tai vähemmän palavasti saarnaava pappi varmasti kertoisi varmasti otteita raamatusta.
Olen pahoillani työsi suhteen Constantine kuitenkin totesi Papittaren kerrottua veren tahrineen työstämänsä kirjan. Mitä muutakaan hän olisi tässä tilanteessa voinut tehdä?

Mutta sinun pitää hankkia henkivartija. Varmasti sotilastuvalta löytyy joku, jolla on aikaa ja taitoa lähteä suojelemaan sinua kylille jos haluat mennä Kuului vastaus, ennen kuin teemuki vieraili huulilla Minä voin vaikka yhden miehistäni siihen hommaan määrätä, juuri tällä hetkellä Constantine ja oma eliittijoukkonsa oli melko toimettomana, kerta lohikäärmeitä ei oltu kaatamassa. Varmasti joku astetta uskovaisempi sotilas ottaisi mielellään vastaan tehtävän suojella herran sanansaattajaa.
Ja totta kai olen oikeassa Constantinen äänessä ei ollut epäilystäkään siitä, että hän olisi ollut väärässä Näin vanhaksi eläessä sitä oppii pistämään prioriteettinsa kohdilleen
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 14 Marras 2012, 19:56

Kulautus oli lämmittänyt tyttöä entisestään, olo tuntui miedommalta, jollain tasoa mukavammalta... Ei enää niin kankealta, mieli tyhjeni hieman. Oli ihanaa päästä asioita ulos, sillä lailla, että joku kuuli ja jopa kuunteli. Vaikka, aika yllättävä käänne toisen jälkeen tämä oli päivälle ollut. Ophelia niiskaisi, kuunnellen miehen sanoja. Henkivartia? Tyttö katsahti kohden miestä silmät punaisina. Olihan... Tuo mahdollista, tyttö ei ollut kyllä kehdannut kysyä ja oli uskonut pärjäävänsä sen pienen hetken kylällä jotta sai ostoksensa tehtyä. Niinä pahimpina aikoina oli Ophelia pestannut jonkun tekemään nekin puolestaan, mutta nyt oli hyvä taas uskaltautua ulos muurien sisältä. Mies oli niin ystävällinen, että oli valmis tarjoamaan yhden miehistään eritoten siihen hommaan. Tämä sai tytön hymyilemään paremmin, varsinkin miehen sanat pioriteettien järjestyksestä.
"Voih.. Olette kovin ystävällinen, mutta en usko, että minulla on kylällä sen paremmin asiaa kuin mitä jo siellä hoidan." Ophelia sanoi särisevällä äänellä, kieltäytyen näin tarjouksesta. Hän ei edes osannut kuvitella vaivaavansa jotakin karskia sotilasta pysymään hänen kintereillään sillä välin, että kävi ostamassa teetä ja tarvikkeita. Tämän jälkeen tyttö hiljeni hetkeksi. Ainakaan häntä ei enää itkettänyt niin kovin, kyyneleet olivat tyrehtyneet, jättäen jälkeensä vain särkevän pään ja raukean olon.

Kuppi oli tyhjä... Se oli mennyt huomaamatta ja nopeasti. Tytöltä pääsi hikka, kumma kyllä vain kertaalleen.
"Minä... Vain toivoisin asioiden palaavan entiselleen." Sanoi Ophelia lopulta ja lipui penkiltä jaloilleen, jääden seisomaan katse edessä, takkaa päin.
"Halusin voivani vaikuttaa siihen jotenkin. Mitäköhän ajattelin luullesaani voivani taistella tulevaa vastaan?" Ophelia puheli, lähinnä itsekseen itselleen, puristaen tyhjää kuppia kaksin käsin.
"Kaikki muuttui. Luulen, etten vain ole täysin tottunut siihen... Tai vielä hyväksynyt, halunnut hyväksyä muutoksia." Tyttö jatkoi, hartioiden ja leuan lähtiessä värisemään Ophelian tajuessa, että myöntäessä asiaa itselleen.
"Pitääkö minun!? Onko minun ihan pakko?" Ophelia sanoi äkisti kääntäen katseensa kohden istuvaa kenraalia, silmien vetistyessä taas. Kirpeä, kupliva tunne palasi nenänvarteen.
"On tietenkin, eikö vain? Kultaiset ajat on jo eletty! Kaikki kovettuivat kuoriinsa eivätkä houkutu ulos. Nyt me yritämme rakentaa parempaa tulavisuutta... Mutta...! Miten se on mahdollista?! Kuuleeko jumala tosiaan rukouksemme? Miksi meitä koetellaan näin? Emmehän me ole suututtaneet jumalaa, emmehän?" Tyttö lähti sepittämään, pakan mennessä taas -ehkä vähän eri syystä- sekaisin, ja levottomien jalkojen lähettäessä hänet kävelemään edestakaisin siinä pienellä väylällä mitä nojatuolien ja takan välissä oli samalla kun puhui.
"Emmehän...?!" Ophelia pysähtyi ja katsahti jälleen kasvot väärinpäin mieheen, olettaen että tuo osaisi sanoa jotain. Osaisi antaa hänelle vastauksia! Tämä oli vanhempi ja viisaampi...
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Marras 2012, 18:35

Papitar kävi kieltäytymään tarjouksesta saada itselleen henkivartija kylille kipittelemään perään. No, mikäs siinä, ei Constantine sitä aikonut tuputtaa. Tarjous oli kuitenkin tehty ja jos joskus papitar joutuisi kylällä tukalaan tilanteeseen ja tarvitsisi henkivartijaa, sai tuo sitten miettiä mistä tulikaan kieltäydyttyä. Tosin, harvoin sitä kukaan uskalsi tämäntasoisen herran sanansaattajan kimppuun käydä. Jos eivät uskonnon puolesta pelänneet, niin tuon aseman. Hulluhan se olisi, joka hovin papittaren kimppuun kävisi. Rangaistus olisi automaattisesti kuolema. Tai niin Constantine ainakin hyökkääjät tuomitsisi, varsinkin jos kyseessä ei ollut ihminen. Lieni kuitenkin parasta olla mainitsematta moista.
Vanhan miehen katse kävi seuraamaan papitarta, tuon noustessa ylös tuoliltaan. Nuorinainen kävi haikailemaan menneitä ja voivottelemaan nykyhetkeä, tulevaa. Montakohan kertaan kenraali oli nämäkin saarnat kuullut milloin miltäkin taholta? Toisaalta, oliko hänellä varaa valittaa.

Ophelian kääntäessä katseensa kohden kenraalia, kävi rehevät kulmat jälleen kohoamaan kysyvästi. Selvästi tyttö parka oli lähellä uutta itkukohtausta. Kultaiset ajat on jo eletty? Kenraali ei voinut muuta kuin katsoa mokomaa avautumista silmät pyöreinä, miettien miten tuolle nyt kävisi asiaa selittämään. Nuorihan tuo oli, ei Ophelia osannut katsoa maailmaa samalta kantilta, mitä jo kaikkea nähnyt kenraali.
Istuppas tuohon niin kerron sinulle jotain Kenraali kävi läimäyttämään kepeästi toista lihaksikasta reittään, kehottaen papitarta istahtamaan vanhan miehen syliin. Jahka nuori naisenalku oli sievän peräsimensä asettanut vanhan seilorin syliin, kävi tuo selittämään omaa näkökantaansa tähän tilanteeseen.
Kuinka vanha sinä olet? Et vanha kuitenkaan. Ajattelet asioita nyt liian lyhyellä tähtäimellä. Totta kai kaikki ovat surullisia ja vetäytyvät joko omaan pieneen kuoreensa tai avautuvat ja jakavat murheensa muiden harteille, mutta tiedätkö mistä se johtuu? Mies piti tauon samalla kun hörppäsi vielä viimeiset omasta kupistaan Se johtuu siitä, että suuri menetys koettiin vasta äskettäin. Eihän siitä ole mennyt edes vuoden päiviä, kun sota hävittiin ja ja kuningas kaatui. Läheisen menettäminen iski varmasti Scarlingtonien sukuun syvästi ja kansa suree rakkaan monarkin menettämistä varmasti vielä pitkään. Vaikeina aikoina sitä kaipaa kaikkea vanhaa, tuttua ja turvallista ja kaikki uusi on.. pelottavaa.

Aika parantaa haavat. Anna kaikelle aikaa, niin kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu Kuinka tekopyhiä sanoja mieheltä, joka joi suruunsa ja vihasi muutoksia, joita kuningaskunta oli kokenut.
Maailma muuttuu, siihen on vain pakko sopeutua. Kultaiset ajat ovat vasta sinun sukupolvellasi edessä, usko pois. Kultaisia aikoja on tullut ja mennyt, vanhana sitä on saanut todistaa niistä muutaman Mies piti pienen tauon, miettien mitä vastaisi papittaren viimeisimpään kysymykseen Mitä taas tulee herraan, niin en usko, että hän mistään suuttunut on. Ellei jumalasi ole yllättäen ruvennut suosimaan haltioita, sitä tuskin uskot edes sinäkään.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Ivy » 16 Marras 2012, 19:54

Tyttö saattoi liioitella tuntemuksiaan epätoivon, että lievästi alkoholin huumaamana, joka toisaalta oli myös rentouttanut tyttöä huomattavasti. Kenraali kävi läimäsemään reittään, kehottaen tätä istahtamaan juuri siihen. Ophelia katsoi ensin miestä sitten reittä... Miksi ei? Mies ei ollut purrut vielä, tuskin purisi nytkään, ei hän kyennyt ajattelemaan oliko se edes niinkään soveliasta. Hän ei juuri nyt välittänyt... Ehkä hän kaipasikin hieman syliä, läheisyyttä. Papitar tuli miehen luokse ja istahti kevyesti tuon reidelle, katse alhaalla miehen käydessä kertomaan omaa näkökantaansa asioihin. Tyttö kuunteli korva tarkkana miehen suusta tullessa pelkkää asiaa...
"M?" Ophelia ynähti kenraalin kysymyksen saralla. Totta kai kaikki olisivat surullisia, halusi Ophelia sitä tai ei, olihan hänkin, muttei ollut kerennyt sitä ilmaisemaan, asioiden patoutuessa ja purkautuessa vasta nyt. Papitar katsahti nopeasti mieheen kulmiensa lomasta, nyökkäilen hiljaa ja mutustaen huultaan, vetäisten sitten syvään henkeä. Se oli varmasti yleistä, että kaikkea vanhaa kaivattiin näinä kurjina aikoina ja uusi oli pelottavaa. Kyllä, Opheliaa pelotti tuleva koska se oli epävarmaa. Vanha mies kehoitti vielä häntä antamaan enemmän aikaa kaikille surra, kyllä se aurinko pääsisi risukasan lävitse taas paistamaan.

Kovin lohdullisia sanoja, Ophelia halusi uskoa niihin. Ei hänellä toisaalta ollut muita vaihtoehtoja kuin odottaa ja katsoa mitä aika toisi tullessaan. Ehkä hän oli hätiköinnyt sanoissaan, ehkä tuleva toisi vielä kultaisia muistoja ja linnalla vietettäisiin taas tanssiaisia kuten ennenkin. Tyttö pyöritteli peukaloitaan, miestä kuunnellen.
"Heh... Ei, en usko... He eivät edes rukoile." Ophelia sanoi, pysähtyen hetkeksi miettimään. Kaikki elävä oli jumalan tuotosta, mutta mihin se asetti haltiat? Usein papitar sai miettiä, mikä haltioiden ja heidän jumalan välinen yhteys oli. Sitä ei löytynyt raamatusta, kirjasta jonka kuului omata kaikki vastaukset.
Ophelia nosti miehen antaman nenäliinan ja pyyhki vielä silmäkulmansa. Hän oli saanut huutaa, vollottaa pää punaisena, purkaa asioita rinnaltaan, eikä hänelle oltu pahastuttu siitä.
"Taidatte olla oikeassa, jälleen... Olen ehkä tainnut vain panikoida, huolehtinut liikaa..." Tyttö sanoi, moittien itseään vähän siitä, että olisi pitänyt tietää paremmin ja luottaa ajan parantavan haavat kuten Constantine oli sanonut.
"Kiitos... ja-ja anteeksi, että olen vaivannut teitä näin." Oli syytäkin olla kohtelias, tuskinpa mies oli suunnitellut viettävänsä iltaansa näin, toisten murheita ja huutoa kuunnellen.

"Tämä päivä vain on ollut... Niin poikkeuksellinen. Taisin ratketa liitoksistani. Kiitos... Että kuuntelittle. Sananne ovat auttaneet oloani paljon..." Ophelia toisti, hiljaisella pehmällä äänellä vielä vilpittömän kiitoksen ja niiskaisi viimeisen kerran, silmäluomien käydessä raskaaksi. Häntä ei enää itkettänyt. Kaikki itku oli itketty pois ja se vasta olikin tehnytkin terää. Jäljelle jäi vain raukea ja väsynyt olo.
Pian tytön keho oli painautunut vasten Constantinea, pää leväten kallellaan miehen olkapäällä, kevyen rauhallisen hengityksen vain päästessä tytöstä tämän nukahduttua niihin sijoilleen, onnellisesti untenmailla, olo kymmenen kertaa kevyempänä mitä ennen.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Seuraava

Paluu Linnan piha

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron