Kirjoittaja Ivy » 13 Marras 2012, 23:20
Ophelia niiskahti kahdesti, pyyhkien sitten nenänpäänsä taas jo kovin märkään liinaan, niistän siihen nenäänsä ja veti sitten henkeä, tai... Pikemminkin haukkoi sitä, aaltoillen sisään ja inisi tämän jälkeen, katsomattakaan Constantineen, antoi tämän haudota uutisia hetken itsekseenkin.
"m'm!" Ophelia ynähteli huuliaan yhteen puristaen, ettei päästäisi itkua ulos enempää. Epäonnistuen, mutta enää tyttö ei kuitenkaan huutanut. Ophelia yritti keskittyä hengittämiseen, Constantinen avatessa suunsa. Kyllä Ophelia kuunteli, yrittäen pysyä itse hiljakseen niiskuillessa ja ulistessa itkua ulos hampaiden välistä. Suuri mies otti esille hyviä pointteja, mutta ne Ophelia tiesikin jo, arvostaen kuitenkin miehen sanoja nyökkäilikin minkä kerkesi, katse yhä jossain päin takan tulta. Ehkä mies oli oikeassa, ehkä hänen pitäisi kuluttaa energiansa Aranin kiroamiseen. Tehdä jotain varsin päinvastaista mitä oli prinsessalle aikaisemmin neuvonut. Oli hänkin oikea paraskin puhuja, pisti vain itkettämään enemmän.
Tyttö vilkuili sitten varovaisesti miehen suuntaan punertavilla silmillään, nyökäten vielä kerran, mutta ei kyennyt sanomaan mitään saatika hymyilemään vaikka kovasti olisi halunnut olla sillä tavoin ystävällinen toiselle.
Äkkiä pannu kävi vislaamaan, saaden tytön sätkähtämään sen yllättävästä, korkeasta äänestä. Kenraali kävikin hääräämään pannun kanssa ja pian Ophelia saattoi haistaa sen; teen. Tuon jumalten nektarin, lohdukkeista ehkä parhaimman. Tyttö suoristi viimein selkäänsä, tuntien itsensä yhä kankeaksi vartalon ollessa niin jännittynyt tunteenpurkauksen kourissa miehen palattua ja ojennuttaessa hänelle toisen kupeista.
"Kiitos..." Papitar sanoi sanotuksi, luoden nopean, katkeran hymyn miehelle, joka kuolikin melkein yhtä nopeasti mitä se oli syntynytkin.
Papitar antoi kupin lämmittää tämän sormenpäitä, mutta jostain syystä Ophelian ei niin vain tehnytkään mieli käydä suoraan teen kimppuun. Niimpä tyttö tuijotti surkeaa kuvajaistaan teen pinnasta, katsahtaen sitten nopeasti Constantineen, tämän kysyessä vointia...'
"...Hyvin..." Ophelia sanoi, saaden sen kuullostmaan oikein emävaleelta. Sanat ja naamataulu eivät kohdanneet ollenkaan, se sai tytön melkein nauramaan huvituksesta.
"Minä... Tämä päivä... Kaikki päivät, s-sodan jälkeen..." Ophelian leuka värisi, taistellen vastaan uudelleen alkavaa hikotusta ja jatkoi kun uskoi voivansa puhua,
"Mi-mikään ei ole enää niin kuin ennen... Ih-ihmiset menettivät niin paljon. S-saan kuulla siitä joka päivä, rukoilen niin kovin... mu-mutta..!" Tyttö pysähtyi tuntiessaan kyynelvirran jälleen poskilla. Ennenkui kyyneleet ehättivät tipahtaa teehen, siirsi tyttö kupin huulilleen, ottaen pienen hörpyn kuumaa, toivoen sen rauhoittavan hänen kankeaa olemusta, lämmittävän sisältä.
"Kaikki kuolevat.... Jollei fyysisesti niin henkisesti! Lilykin... Lily haluaa taistella, B-Black on happavampi mitä ennen. H-he molemmat ovat paljon etäisempiä mitä ennen...!" Tyttö sopersi ja päästi jälleen ulos pätkittäistä itkua.
"M-mutta minä!? Minä rukoilen kappelissani... Toivoen vain kaikkien parasta. Työni hiipuvia iloja on se, että se pitää minut kiireisenä ja poissa murehtimasta olotilaani, kun saan kuulla muiden ja nyökkäillä, antaen voimasanoja raamatusta...!" Ophelia selitti, melko esteettömästi. Miksiköhän, se ei ollut hänen tapaistaan. Ehkä syy lieni jo siinä, että mies oli nähnyt hänet jo niin maassa -kirjaimellisesti-, että samantien voisi levitellä oikein kunnolla.
"Sanon niitä itsellenikin, osaan niin monta kohtaa ulkoa, mutta jotenkin... Jotenkin en pysty aina lohduttautumaan, vaikken Herran kanssa koskaan olekaan yksin..!" Tyttö puristi kuppia kovin, polvetkin puristettiin yhteen, hartiat niin lähekkäin kuin ne vain pääsivät, tytön ollen lähes kyyryssä.
"Tunnen itseni välillä niin voimattomaksi..." Kyllä Ophelia sen tiesi itsekin; olipa hassua ihmiseltä jolla oli keskivertoa poikkeavia kykyjä... Joista oli tänäänkin ollut suuri apu, kiitos siitä jumalalle.