Kirjoittaja Crimson » 12 Kesä 2016, 01:39
Lorythas tunsi kuitenkin ymmärtävänsä Henryä. Kuninkaana ei varmasti ollut helppoa, kun oli oma kansansa johdettavana, perheensä perustettavana ja opeteltava siinä kaiken itseensä kohdistetun arvostelun ohella vielä määrätietoisuutta, suurten päätösten tekoa ja oikeudenmukaisuutta sellaisenaan, kuin itse halusi sitä ajaa. Seyr oli kokenut kaiken sen saman itse vuosien varrella, eikä ollut vieläkään saavuttanut sitä täydellistä, moitteetonta kunnioitusta omiensa luona. Jotkut jaksoivat yhä kahlita johtajansa, puoliverisen pedon tasolle, jolla Briarissa lohikäärmeitä kohdeltiin. Vaern oli lohikäärme, miksei tuota kohdeltukin kuin petoa, sen sijaan että tuolle olisi uskottu rooli johtaa muita ja kantaa vastuuta kylästä? Jos Puolikäärme olisi haluttu ajaa vallastaan pois, olisi se jo tehty. Hänellä oli omat kannattajansa sekä vihaajansa, muttei sen pitänyt antaa vaikuttaa siihen, millainen hän oli johtajana, päällikkönä ja päätösten tekijänä muiden edessä. Henrylle oli suotu niin paljon valtaa, niin kovin nuorena - Seyristä tuntui näin äkkiseltään, että nuorukainen oli vain sekaisin tästä kaikesta, eikä asiaa varmastikaan helpottanut yhä mantereella lietsova sota.
Ihmisiä ja haltioita oli vaikeaa vertailla keskenään, ja nyt kun Lorythas oli onnistunut tapaamaan noiden suurten osapuolien johtajat, nousi hänellä runsas sääli Henryä kohtaan. Hän olisi mielellään puoltanut tätä nuorukaista Cúthalionia vastaan, jos puoli olisi väenväkisin pitänyt valita – mutta hän itse oli vannonut pysyvänsä puolueettomana tähän kaikkeen, ja se päätös tulisi myös pitämään hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Vasta nyt Lorythas pystyi kiinnittämään huomiotaan paremmin siihen Henryn puiseen raajaan. Puolikäärme ei voinut kuin hymyillä pahoittelevasti nuoremmalleen. Hän pystyi samaistumaan tuollaiseen vastaavaan menetykseen, vaikkei näin suoriltaan kokenut olevan hyvä alkaa jakaa omaa menestystään tämän kaiken valmiiksi ikävän päälle. Mutta jos mitään, oli Lorythas omalla tavallaan tästä nuoresta siniverisestä ylpeä. Tuolla oli hieno tavoite, moraalisesti uskomattoman vahva sellainen – mutta samalla Hopeakäärmeestä tuntui, että Cúthalionit tulisivat romuttamaan tuon unelman ja jyräämään nuorukaisen kansoineen niin pieneksi silpuksi alleen, ettei noita tultaisi enää tällä mantereella kuuna päivänä muistamaan…
”Ei se ole pelkkä naiivi kuvitelma”, Lorythas huokaisi lohdullisesti, kohotessaan siitä lattialta jälleen jaloilleen pystyyn, ”Se on kunnioitettava ja jalo tavoite, jota moni osaisi toteuduttuaan arvostaa – valitettavasti kuitenkin sen eteen on tehtävä niin uskomattoman paljon työtä, jotta vastaavan määränpään saavuttaminen olisi edes mahdollista. Pelkään sen olevan mahdotonta valtakunnan nykyisen tilanteen huomioon ottaen…”.
”Mutta älä koskaan lakkaa unelmoimasta sellaisesta, mitä kaltaisesi arvovallassa elävät voivat luoda ja tehdä todeksi tyhjästäkin. Asiat muuttuvat, aika ei koskaan pysähdy, vaikka vuodet tuntuisivat ikuisilta ja pimeä talvi jämähtäisi paikoilleen pitkälle kesään saakka. Nämä tuhat vuotta ovat opettaneet minulle, että vaikeudetkin on kohdattava leuka pystyssä, välillä tappiokin on nieltävä, mutta sen ei saa antaa lannistaa loputtomiin”, Puolikäärme jaksoi ymmärtäväisesti selittää, pitäen silmällä alati Henryä. Vaikka nuorikko tuntui selvinneen jo pahimmasta paniikistaan, ei sarvipäinen halunnut olla liian varma, etteikö kaikki yllättäen alkaisikaan alusta tai jotain muuta sattuisi.
”Elämäni olisi jäänyt aikanaan pelkäksi henkäykseksi, jos olisin antanut heti alussa periksi – lujuus kasvaa vuosien varrella, mieli vahvistuu, kun sille antaa aikaa. Haukkaa pieni pala kerralla, älä anna toisten hukuttaa tavoitteitasi tai hoputtaa eteenpäin, jos et koe itse olevasi kykenevä ottamaan seuraavaa askelta. Taaksepäinkin voi astua, jos edestäpäin et pystykään saavuttamaan haluamaasi. Rakenna itsellesi sellainen valtakunta ja maailma, millaisen juuri sinä haluat, älä sellaista, kuin muut sinulta vaativat”.
Siinä lempeiden sanojensa ohessa Lorythas kävi vaaleiden saappaidensa pohjalla keräilemään niitä näkyvillä olevia lasinsirpaleita yhteen läjään. Tietenkin niitä oli varmaan levinnyt pitkin ja poikin salia pitkällekin, lasilla oli tapana tehdä niin, kun se hajosi kappaleiksi – joten toivoa vain saattoi, ettei kukaan niihin itseään kävisi loukkaamaan. Voi kunpa puoliverinen olisikin osannut vaikka magian avulla nostaa sen lasin takaisin ehjäksi.
Hetken hiljaisuutensa jälkeen Puolikäärmeen kasvot, ja niin ollen myös rohkaiseva katse nousivat lattianrajasta uudemman kerran Henryn kasvoille.
”Ja minä kyllä hyväksyn anteeksipyyntösi, jos se mieltäsi ollenkaan lohduttaa”, Vaern hymyili, ”Vaikka olen yhä sitä mieltä, ettei kenenkään kuuluisi pyytää anteeksi kaltaiseltani. Etenkään teidän”.
//NIGHT OF FIREEEEEEEE eikun. Kimppapelailut jooooooo. DO WANNA <3 NOEL EI VARMANA PYSY POISSA, JOS CONSTA KIUKUTTELEE KUIN PAHAINEN KAKARA. OTA TIKKARI JA TURPA KII. henrylory otp 2016 todellakin. Meidän ei pitäis ees puhuu tästä, koska muuten me jinxataan kaikki. Vai jinxattiinko me jo…//