Lounastuuli


Metsästä löytyy monta aukeaa, suurta ja pientä, vehreää ja kivistä. Yksi suurimmista aukeista sijaitsee metsän läntisellä alueella. Tätä aukeaa kutsutaan nimellä Veluthe ja se on aikanaan haltioiden nimeämä. Veluthe aukea on yksi Cryptin maamerkeistä. Se on iso, soikeahko, vihreä niitty keskellä sekametsää. Sen keskellä on myös pieni lampi, josta virtaa puro syvemmälle metsään. Puro liittyy myöhemmin suurempiin metsäjokiin.

Valvoja: Crimson

Porvari

Viestit: 870

Liittynyt: Pe Loka 02, 2015 4:35

Viesti Ke Tammi 29, 2020 8:04

Lounastuuli

Abigail

Abigail oli saanut ympäripuhuttua ensin Solomonin, Wessin ja lopulta Mardyrinkin. Se oli vienyt kokonaisen illan, mutta aamuvarhaisella hän oli luvan kanssa kirmannut metsään innoissaan omasta päivästään. Hän oli luvannut palaavansa iltaan mennessä ja pysyvänsä “järkevän” matkan päässä, mutta ilta oli vielä kaukana tulevaisuudessa metsään juoksevan keijun ajatuksissa. Palkkasoturitar oli napannut mukaansa rakkaan laukkunsa, jotta hän saisi kerättyä yrttejä varastoon, sillä niitä varmasti löytyisi sakeasta metsästä. Laukussa oli kuitenkin mehiläisvahapussi Abin omille ruuille. Toisinaan oli hankalaa olla raavaiden miesten keskuudessa, joiden mielestä liha kuului kaikkiin aterioihin, puhumattakaan suolasta. Onneksi metsässä oli ruokaa kaikille, kun sitä vain osasi etsiä. Tärkeimpänä Abilla kuitenkin oli vyöllä roikkuva pronssinen tikari sekä linko kaverinaan kivipussi, jotka olivat olleet hänen isoin myyntivalttinsa itsepuolustuksen kannalta.

Aluksi Abi oli hyvinkin kiltisti pysynyt lähellä leiriä, mutta aamun sumun kaikotessa keiju teki samoin. Hän vain päätyi löytämään asioita aina kauempaa ja kauempaa. Lisäksi tytön olo oli varsin huoleton. Hän oli jättänyt kenkänsä leiriin, sillä metsässä niiden käyttö oli tuntunut väärältä, kuin hän ei olisi kokenut sitä täysin. Kun aurinko hipoi korkeinta pistetään taivaalla Abi oli asettunut syömään omia eväitään pienen iloisesti solisevan puron äärelle. Valitettavasti tytön eväsretki ei saanut jatkua niin rauhallisen iloisissa merkeissä erään saalistajan päästyä oman lounaansa jäljelle. Nimittäin puron lähellä ollut karhu haistoi keijun suloisen tuoksun tuulen mukana.

Abi oli puraisemassa palaa leivästään, kun jokin sai hänen niskavillansa nousemaan pystyyn. Hän nousi seisomaan kiven päälle katsellen ympärilleen, muistuttaen suuresti peuraa joka kuulee oksan katkeavan. Se jokin saattoi pelastaa Abin hengen, sillä kun karhu hyökkäsi piilostaan tyttöä kohti, Abi ehti hyppäämään pois alta. Leivät jäivät sille tielle ja Abin vaistot laittoivat jalkoihin vipinää. Keijun kimppuun ei tätä päivää ennen ollut yksikään eläin käynyt. Oli selvää, että karhussa oli jotain vialla. Otso hämmentyi hetkeksi kun lounas lähti pakoon, mutta vaikka se oli valtava eläin ei se suinkaan ollut hidas. Abin onneksi hän oli saanut voimaa jalkoihinsa sotilaiden kanssa matkatessaan ja keijun veri auttoi myös adrenaliinin kanssa. Abi mutkitteli, hyppi ja kyyristyi puiden lomasta katsomatta taakseen. Hän kuuli karhun ryminän aivan tarpeeksi hyvin.

Pienen matkan päästä purolta Abi tupsahti aukealle, jonka keskellä oli kasa kiviä. Abi tiesi, että hänen piti päästä piiloon ja kivet eivät varmasti olisi nallelle mieleen. Niimpä hän syöksyi niitä kohti ja sukelsi juuri ja juuri yhteen lukuisista kivien muodostamista rei’istä juuri kun karhu oli saada hänet tassuihinsa. Sen sijaan tassut läimäisivät ilmaa ja kuono osui kiveen kun keijuksi muuttunut Abi pääsi ainakin toistaiseksi turvaan kivien väliin.

Hetkellisessä turvassaan Abi painui vapisten kivien syliin ja hän kuuli kuinka karhu koetti keksiä miten päästä häneen käsiksi. Äänet olivat todella pelottavia ja Abi käpertyi pieneksi sulkien silmänsä ja koettaen miettiä mitä hänen kannattaisi tehdä. Laukku ja tikari olivat jääneet ulkopuolelle hänen muuttuessaan, mutta ei niistä muutenkaan juuri iloa olisi ollut. Yllättäen Abi tajusi, että hän ei enää kuullut mitään. Hän laski hitaasti ensin kymmeneen ja sitten uudelleen. Lopulta hän hiipi esiin piilostaan varovaisesti työntäen ensin päänsä esiin ja sitten kivuten kokonaan seisomaan kivikasojen päälle, jotta hän voisi nähdä mikä oli saanut otson vaikenemaan niin yllättäen.

//Aksu ja Lounatuuli <3 Ei, otsikko ei ole mun lukihäiriö virhe tällä kertaa ;3 //
RosalbaNessaNiketaDiana
Avatar

Monarkki

Viestit: 14457

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Tammi 30, 2020 9:07

Re: Lounastuuli

Lounatuuli


Syksy teki tuloaan valtakuntaan. Se ei ollut hyvä, jos Sigurdilta kysyttiin. Kesän hän oli pystynyt samoilemaan eteläosan metsissä hyvillä mielin, välillä jopa todellisessa muodossaan, mutta talven tullen lehvusto harveni ja hänen räikeillä värityksillä lohikäärme erottuisi turhankin helposti uinuvasta metsästä. Tai niin hän oletti, vaikka metsää oli vaikka muille jakaa. Silti, lieni aika suunnitella matkaa vuorille talvehtimaan tai kenties pohjoisempaan, missä haltiat eivät liikkuneet. Voisihan hän palata myös Metsän Oikeuden pariin, mutta muodonmuuttajalauma ei tuntunut oikealta seuralta lohikäärmeelle. Hän oli hukassa, kaiken suhteen ja ainoa tarkoitus elämässään oli viimetalvena tavattu Helmienherra sekä äskettäin uudemman kerran löydetty Puusepän poika.
Mutta hän oli lohikäärme, kaiken lisäksi ”petturi” haltioiden joukossa, Sigurdin tietäen että siniverinen mielipuoli maksaisi hänen päästään omaisuuden. Joten Puusepänpojan kanssa hänen piti olla varovainen. Ja Helmienherra oli merenelävä, taivaanliskon ja syvyyksien herran oli vaikea löytää yhteistä elementtiä.

Näin ollen oli Sigurd jälleen päätynyt yksin vaeltelemaan metsiin. Siitä oli viikkoja, kenties kuukausia kun hän viimeksi oli puhunut kenenkään tai minkään kanssa. Omalla tavallaan se oli vapauttavaa, mutta toisaalta kovin yksinäistä. Vaikka luulisi lohikäärmeiden viihtyvän omissa oloissaan, kaipasi inhimillisen puolen kehittänyt peto silti toisinaan seuraa. Oli hän harkinnut sisarensa luo hankkiutumista, mutta ei lohikäärmeistään tunnettu Briar-kyläkään tuntunut oikealta paikalta. Puhdasverinen serpentti ei vain ymmärtänyt lohikäärmeitä, jotka kylän liskojen tavoin suostuivat ratsuiksi, lemmikeiksi, alempaan arvoon… Mutta mielipiteensä sen kylän toiminnasta Garujar oli onnistunut pitämään itsellään.
Tänään yksinäisyydentunteen oli kuitenkin peitonnut nälkä. Nälkä, joka pakotti pedon etsimään saalista, jotain isompaa, kuin mitä humanoidina saattoi suuhunsa popsia. Niinpä sinihiuksinen mies oli lähtenyt vaeltelemaan pitkin metsää, hajujen perässä, koittaen löytää itselleen edes jotain rusakkoa suurempaa saalista.

Metsän eläimet eivät kuitenkaan olleet tyhmiä. Nuo osasivat pusikoissa liikkua ja vältellä petoja paremmin, mitä lohikäärme osasi niitä väijyä. Jo pedon valtava aura antoi siniharjaisen toisinaan ilmi, sikäli mikäli elikot olivat tarkkoina. Garujar oli jo harkinnut lähtevänsä aroille etsimään helpompaa riistaa, kun läheiseltä metsäaukealta kantautui suurpedon ääniä. Se herätti lohikäärmeen mielenkiinnon, sinihiuksisen suunnaten aukeanreunalle. Karhu käyskenteli kivien ääressä, kovinkin äreissään — lienikö sekin jonkin saaliin perässä? Siltä se vaikutti, sillä otso oli täysin keskittynyt omiin tekemisiinsä, eikä edes huomannut valkeisiin pukeutunutta miestä metsänreunalla. Ja sekös sopi Sigurdille.
Alta aikayksikön oli lohikäärme revähtänyt täyteen mittaansa ja syöksähtänyt kohden karhua. Kontio ehätti vain kääntää päänsä lohikäärmeen puoleen, kun suurempi peto jo kahmaisi ohi syöksähtäessään karhun kitaansa. Pienempi pedoista päästi karunruman tuskankarjahduksen, ehättäen etukäpälillään repimään lohikäärmeen ylähuulta auki, ennen kuin siniharja leukansa kiinni puristi ja päästi kontion tuskistaan. Sen veri maistui oudolta. Siinä oli jotain vialla, ehkä se selitti miksi karhu oli keskittynyt vain raivotautisenoloisesti raapimaan kiviä, sen sijaan että olisi keskittynyt ympäristöönsä lainkaan.

Sigurd laski karhun suustaan, pedon käyden nuuhkimaan tuoretta saalistaan. Mikä ikinä karhussa oli vikana, ei se häneen tarttuisi, joten vaikka kontio oudolta maistuikin, voisi hän tuon syödä. Mutta sitä ennen palavansinisiin silmiin osui liike kivien luona. Siniharjainen käänsi päänsä nopeasti kiviröykkiön puoleen, pedon nostaen harjaansa pystyyn silkkana eläimellisenä uhoeleenä. Uhoamiset ja itsensä pullistelu oli kuitenkin turhaa, sillä kivikasan päälle oli noussut vain pieni keiju. Tuotako kontio oli sitten tavoitellut hullunlailla? Eihän mokomasta ollut edes suupalaa karhulle!
Lohikäärme tuijotti pientä ilmestystä kivikasoilla, muutaman metrin päässä itsestään, kunnes joutsenkaulainen serpentti laski päätään lähemmäksi kiviröykkiötä. Iiriksettömät silmät tuijottivat herkeämättä pienempäänsä, pedon kidasta kummuten samalla murisevaa korinaa, ennen kuin lohikäärme veti syvään henkeä nenänkautta. Se haistoi, tuoreen veren yli myös sen mitä toinen edusti. Ja sen myötä pedon suusta kumpusi esiin kaikuvahko hymähdys, joka muistutti jo inhimillisempää ääntelyä.
”Veripuoli”, Siniharjaisen kidasta kumpusi ääni, pedon liikuttamatta suutaan lainkaan. Se puhui yleiskielellä, uskomatta keijuolennon osaamatta välttämättä haltioiden kieltä — vaikka se yleistä olikin taruolentojen keskuudessa. Ja lohikäärmeiden kieltä tuo tuskin puhui.
”Jäit henkesi velkaa”, Lohikäärme jatkoi, pedon silmien laajentuen hetkeksi, aivan kuin tuo oli suorastaan vaatinut heti maksua ”avustaan”. Mutta Sigurd lähinnä vitsaili, siniharjaisen lipaisten omasta ja karhun verestä tahriintuneita huuliaan, ennen kuin saaliinsa puoleen kääntyi, sen koommin välittämättä jäikö keijunverinen paikalle vai pinkoiko pakoon suurempansa edestä.


// HERE WE ARE o7 juuri sopivasti lounaalle //

Porvari

Viestit: 870

Liittynyt: Pe Loka 02, 2015 4:35

Viesti To Tammi 30, 2020 11:36

Re: Lounastuuli

Asioita, joita Abi oli kuvitellut näkevänsä tullessaan ulos piilostaan, ei todellakaan tapahtunut. Sen sijaan hän näki pitkän, jättiläismäisen, valkean kehon, joka näytti hieman silkkinauhalta ja valtavan sinisen harjan. Pää oli jotain, mitä Abi ei ollut nähnyt, mutta muistutti ehkä hieman liskoa. Hän ei edes osannut olla peloissaan katsoessaan tuota isoa petoa, joka oli napannut vielä äsken Abia vainonneen karhun ja nitistänyt sen. Abi oli liian hämmästynyt ja tytön suukin oli loksahtanut auki lähes koomisesti, silmien muistuttaessa enemmän sinisiä lautasia kuin silmiä. Kun olento vielä nosti harjansa pystyyn, Abi henkäisi hämmästyneenä. Toisin kuin viisaammat saaliit, tyttö astui hieman eteenpäin. Tosin eteenpäin astuminen toi häntä vain senttejä eteenpäin kun Abi oli vielä pienessä koossaan. Hän tuijotti takaisin olentoa pää kallistuen hieman. Tosin kun otuksen pää tuli lähemmäs Abi melkein nyrjäytti niskansa katsoessaan ylös. Ääni, joka olennosta lähti tuntui Abista tulevan kaikkialta kun hän oli niin pieni. Hän lähes tunsi kuinka ilma imeytyi toisen sieraimiin ja sitten... hymähdys?

Kun Abi kuuli äänen ja tajusi vielä mitä se tarkoitti, tyttö kurtisti kulmiaan. Puoliverinen? Abi tajusi, että tuo valtava lisko oli tajunnut hänen rotunsa. Kun se kuitenkin väitti hänen jääneen jotain velkaa, Abi ryhdistäytyi. Silti hän ei heti saanut sanoistaan kiinni ja hänen "pelastajansa" oli jo kiinnittänyt huomionsa takaisin karhuun. Kun siniset silmät eivät enää tuijottaneet Abia, tyttö korjasi leuan takaisin paikalleen ja ravisteli itseään hieman. Hän palautui isompaan muotoonsa ja kumartui noukkimaan tavaransa maasta. Onneksi karhu ei ollut pilannut hänen laukkuaan ja tikarikin oli siinä mihin se oli pudonnut. Ne poimittuaan Abi käveli varovaisesti lähemmäs lounastaan syövää olentoa. Tyttö ei vielä tiennyt toisen olevan lohikäärme, sillä hänen mielessään kaikilla niillä oli valtavat siivet ja tällä olennolla ei ollut niitä. "Minä en kyllä ole velkaa. Minä en pyytänyt sinua auttamaan. Minun piti saada vain hetki miettiä", Abi totesi pysyen kaukana karhusta. Hän kuitenkin vältti visusti katsomasta ruskeaa karvakasaa enempää. Lisäksi Wes oli sanonut, että Abi ei saisi ikinä jäädä velkaa olennoille, joista hän ei tiennyt mitään.

"Mikä sinä olet?" Abi ei voinut olla kysymättä. Hänen uteliaisuutensa oli vain niin yksinkertaisen suuri, ettei se jättänyt tilaa pelolle. "Minä olen Abigail, mutta kaikki sanovat minua Abiksi", tyttö keksi esittäytyä, sillä tuskin kohteliaisuus olisi pahaksi. Vaikka hän olikin muuttunut takaisin ihmisen näköiseksi ja kokoiseksi, hän oli yhä pikkuruinen liskon vierellä. Mardyr olisi ollut pikkuruinen missä tahansa koossa myös! Abi istuutui kiven päälle, sillä siitä oli helpompaa katsoa jotain niin valtavaa. Hän ei osannut päättää oliko tuo olento todella kaunis vai pelottava. Abi olisi halunnut koskeakkin, mutta niin typerä hän ei ollut. Olisi ollut vain mielenkiintoista tietää, miltä nuo suomut tuntuisivat ja se harja! Olisiko se ollut pehmeää niin kuin Abin hiukset vai karheaa kuin Mardyrin turkki? Pienessä mielessä vilisi kymmeniä kysymyksiä!
RosalbaNessaNiketaDiana
Avatar

Monarkki

Viestit: 14457

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Tammi 31, 2020 10:18

Re: Lounastuuli

Lohikäärme kävi ensitöikseen repimään karhulta yhden raajan irti, maistellakseen saalistaan vielä varmuuden vuoksi. Lähes koskaan taudit ja myrkyt eivät välittyneet eläimistä lohikäärmeisiin, kannatti sitä silti olla varuillaan. Karhu taisi olla vain vesikauhuinen, mikä selitti oudonaggressiivisen käytöksen ja siitä taudista ei ollut vaaraa lohikäärmeelle, ei ainakaan tässä muodossa. Sigurd olisi jatkanutkin ruokailuaan, ellei olisi kuullut äänen takavasemmalta, keijukaisen nyt ilmoittaen ettei ollut mitään velkaa lohikäärmeelle.
”Koppavaa”, Siniharja kumisi, päätään kääntäen puolittain keijun suuntaan, joka ei enää niin pieni ollutkaan. Eipä se yllätys ollut, että nuo siivelliset kujeilijasielut omasivat isompaakin muotoa, varsinkaan tämä yksilö, josta löyhkäsi hentoinen ihmisentuoksu.
”Tuolla asenteella joudut vielä hankaluuksiin. Ties vaikka saman tien, luuletko että tämä karhu riittäisi minulle ateriaksi?”, Silmä, joka keijua tuijotti kävi jälleen laajenemaan retorisen uhkauksen myötä, ennen kuin Garujar huomionsa käänsi jälleen saaliinsa puoleen.

Karhunruho poimittiin kitaan, lohikäärmeen puraisten ruokaansa muutamaan otteeseen, ennen kuin lähti kokonaisena nieleskelemään alas kurkustaan. Sivusilmällä huomiota suotiin ruokailun ohesta myös keijuveriselle, joka hennolla äänellään tiedusteli mikä siniharjainen oikein oli. Eikö tuo lohikäärmettä tunnistanut? Siihen samaan syssyyn tyttö kävi esittelemään itsensä Abigailiksi, mutta kuulemma ”kaikki” puhuttelivat nimellä Abi. Lohikäärme vilkaisi heti lähimetsän lävitse katseellaan, kun tyttö muista oli puhunut. Tuo ei ollut yksin, ilmeisesti, joten olettaa saattoi että lähistöllä oli kenties lisää väkeä. Kenties juuri keijuja, joista ei varsinaisesti ollut vaaraa saatikka haittaa magiaimmuunille lohikäärmeelle. Mutta juuri nyt Garujar ei olisi jaksanut keijujen kujeita.
”Lohikäärme”, Kidasta kumpusi viimein vastaus tytölle, kun serpentti oli saanut ruokansa nieltyä, ”Kaukaa idästä”, keijuverisen puoleen kääntyvä peto lisäsi, huuliaan jälleen lipoen, lähinnä verestä puhdistaen ja omia yhä kepeästi vuotavia haavoja tarkistellen.

”Olet typerä. Koppava ja typerä tytönrääpäle”, Siniharjainen sähähti yllättäen, päätään jälleen laskien keijuverisen puoleen. Kieltämättä keskusteleminen olisi ollut varmasti helpompaa, jos Garujar olisi palannut humanoidimuotoonsa, mutta lohikäärme ei halunnut. Ei nyt, kun ei tuntenut seuraa jossa oli, saatikka nähnyt tuon mahdollisia seuralaisia vielä missään. Saattoihan se olla, että keijukainen oli kotoisin läheisistä kylistä, eikä niinkään liikkeellä jonkun kanssa, mutta Garujar ei mielellään ottanut riskiä.
”Etkö todellakaan tunnista vaaraa, kun sellainen seisoo nenäsi edessä, vai oletko niin naiivi, ettet usko mitään pahaa tapahtuvan itsellesi ikinä?”, Lohikäärme kumisi, kuononsa työntäen vain muutaman metrin päähän veripuolesta, samalla käyden sieraimistaan puhaltamaan miellyttävänlämmintä ilmaa kohden pienempäänsä.
Eihän Sigurdilla ollut aikeitakaan satuttaa keskenkasvuista. Mutta jonkun tuolle piti järkeä takoa päähän! Mikään ei estänyt lohikäärmettä hyökkäämästä tytön kimppuun ja popsimaan tuota suihinsa, tappamaan tuota huvikseen tai kärventämättä mokomaa elävältä. Edes kivenkolot eivät suojaisi mokomaa hänen liekeiltään. Mutta siinä tuo istui ihmettelemässä, eikä näyttänyt minkäänlaisia pelonmerkkejä — petoverinen ei edes aistinut pelonväreitä veripuolesta.



// Oikeesti tää tarina päätty niin et kun Sigurd veti henkeä ni se vahingos snorttas Abin sieraimeensa ja aivasti sen ulos, Abin lentäen räkäklimppinä kauniissa kaaressa kaukaisuuteen //

Porvari

Viestit: 870

Liittynyt: Pe Loka 02, 2015 4:35

Viesti Pe Tammi 31, 2020 3:34

Re: Lounastuuli

Ääni joka lähtee irti revitystä karhun tassusta oli aika karmea ja sai Abin selkärangan värähtämään vaistomaisesti. Hän kuitenkin varoi katsomasta, sillä hän ei halunnut menettää kaikkea tahtoaan syödä. Tosin olento nimitti Abia koppavaksi, mikä oli tytölle ensimmäinen kerta ikinä. Hän kallisti hieman päätään saadan kiharapilvensä naamansa eteen ja joutui työntämään ne takaisin selkään. Kun toinen uhkaili hieman, että hän saattaisi joutua hankaluuksiin ja karhun jälkeen tuon vatsassa olisi vielä tilaa… Abi puraisi huultaan. “Tuskin. Minä olen lähes kokonaan luuta”, tyttö sanoi painaen omaa mahaansa. Hän oli ehkä pulskistunut sotilaiden luona hieman, mutta oli yhä todella laiha.

Kun karhu päätyi kokonaan kitaan Abi vikkelästi tutkiskeli jotain muuta kuin päätä. Katseltavaa oli onneksi paljon. Tosin kuullessaan liskon olevan lohikäärme Abin leuka loksahti taas, kaukaa idästä kuulosti jo niin kaukaiselta, että Abi ei osannut edes ajatella mitä se voisi tarkoittaa. Hän oli nähnyt Mardyrin karttoja, mutta nekin tuntuivat vielä todella isoilta. Ennen soturien kanssa kulkemista Abi oli tiennyt vain oman kotikylänsä ja jokainen uusi paikka oli hänelle yhtä taianomainen kuin edellinen.

Keijukainen ei ehtinyt edes ilmaista ihmetystään kun oikea lohikäärme toi päänsä niin lähelle häntä, että Abi näki pieniäkin yksityiskohtia. Tosin kun toinen rupesi niin haukkumaan Abi tuntui hieman kutistuvan ja yhtäkkiä lohikäärmeen edessä ei enää istunut utelias tyttö. Hän laski katseensa kiireesti maahan. Toisen vaatiessa, miksei hän pelännyt Abi puraisi huultaan. Lämmin hengähdys haisi hieman karhulta ja sai tytön hiukset tanssimaan villisti ilmavirrassa. Jos hän olisi yhä ollut pieni keiju, olisi hän varmaan lentänyt lehden lailla kiveltä hyvän matkaa taaksepäin. Hetki sitten Abi olisi varmasti jopa saattanut muuttua pieneksi kokeakseen lentämisen ilon hetkeksi.

“Minulle sanottiin, että jos en tiedä olentoa, minun pitää aina sanoa etten ole velkaa. En minä tarkoittanut sitä pahalla. Lisäksi, minä luulin että lohikäärmeillä on isot siivet eikä noin nättejä sinisiä harjoja”, Abi alkoi selittämään vilkaisten nopeasti otsahiustensa takaa ylös. Hän oli yhä lumoutunut olennon kauneudesta, mutta laski sitten katseensa alas varpaisiinsa. “Minä kyllä pelkään, aika usein. Nyt ei vain ollut aikaa. Minun piti miettiä sitä karhua ja sitten se oli poissa ja… minä en ole ikinä nähnyt mitään noin isoa ja nättiä. Minä vasta olen oppinut olemaan pelkäämättä. Mardyr sanoi minua jopa rohkeaksi, mutta… kai hän on väärässä. Ehkä minä vain olen tyhmä” tytön siniset silmät täyttyivät kyynelistä. “Jos sinä syöt minut, niin voitko jättää jonkin merkin että minä en ole vain kadonnut, ettei hän huolehdi kamalasti ja etsi minua?” Abi kysyi niiskauttaen nenäänsä ja jos lohikäärme oli halunnut hänen pelkäävän tuo sai mitä halusi. Abi oli kuitenkin lyhyen elämänsä aikana oppinut, että jos joku halusi hänelle pahaa olisi yleensä vain parempi olla tappelematta. Isä oli aina lyönyt ja satuttanut enemmän kun hän oli koettanut paeta.

//Ewww.... Siihen katoaa lohikäärmeiden taianomaisuus. Plus mieti miten kurjalta se tuntuisi nenässä! //
RosalbaNessaNiketaDiana
Avatar

Monarkki

Viestit: 14457

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Helmi 09, 2020 6:52

Re: Lounastuuli

Sinisenä palava katse kaventui aavistuksen, keijunverisen mainitessa, ettei hän saisi kuulemma olla velkaa tuntemattomille. Moinen aate toimi lähinnä vain yksipuolisesti ja kovin moni tuskin sitä jakoi. Tietenkin kaikki katsoivat muiden olevan heille velkaa, jos siitä hyötyisivät. Toisaalta, ymmärsikö tyttö edes kunnolla velan päälle?
Sigurd olisi ehkä alkanutkin paasaamaan karmanlaista ja velkakäsitteestä enemmänkin, omalla ”viisaudellaan”, ellei petoverinen olisi kiinnittänyt huomiotaan ennemmin siihen kuinka Abi häntä kauniiksi kehui. Totta kai se lohikäärmeenylpeys nosti päätään, kun pienemmät ja vähäpätöisemmät olennot heidän kaltaisiaan ylistivät — varsinkin kun tämä ylistäminen oli henkilökohtaista. Siinä samalla keijukainen myös omiaan höpötteli, siitä kuinka oli vasta oppinut olemaan pelkäämättä ja tämä Mardyr oli sanonut mokomaa jopa rohkeaksi.
”On eri asia olla rohkea ja tyhmänrohkea”, Suurpeto tuhahti väliin, arvioivasti tarkkaillen pienempäänsä edessään. Lohikäärmeen korvaan kuulosti siltä, että tytön kasvatuksesta vastaava taho oli valanut mokomaan aivan liikaa itseluottamusta, joka tulisi vielä kostautumaan, kun keijunverinen törmäisi johonkuhun ei niin ystävälliseen tahoon. Tyhmä tuo oli kyllä, jos Sigurdilta kysyttiin, mutta Lohikäärme lieni tehneen mielipiteensä jo selväksi.

Pedon katse kävi kaventumaan entisestään, kun keijuverisen silmät lähtivät yllättäen täyttymään kyynelistä. Moinen tunneheittely ei ollut lohikäärmeelle tuttua ja hän tuskin koskaan tulisi ymmärtämäänkään humanoidien tunnerikasta maailmaa täysin. Ilmeisesti tyttö nyt itki mahdollisesta lopustaan, pyytäen suurpetoa jättämään hänestä jotain jäljelle, jotta ystävänsä tai perheensä tietäisi ettei hän olisi vain kadonnut. Seurasi hetken hiljaisuus, lohikäärmeen tuijottaen niiskuttavaa tyttöä edessään kovinkin ilmeettömänä, kunnes siniharja lopulta puhalsi jälleen ilmaa sieraimistaan, terävästi, samalla kun päänsä ylemmäs kohotti. Se etsi uudemman asennon, kropallaan käyden pitkin pituuttaan makaamaan syksyiselle ruohonummelle, päänsä pitäen kuitenkin lähellä keijukaista.

”Äsken pakenit henkesi edestä raivotautista karhua ja nyt olet valmis luovuttamaan ilman taistelua, kun sinua ensin vähän parjataan?”, Valkosuomuinen aloitti, alas pienempäänsä tuijottaen, ”Et pelkää petoja, mutta sanoja?”.
”Ja jos minä sinut söisin, luuletko todella että säästäisin sinusta mitään? Olisit vain yksi suupala, voisin niellä sinut elävänä”, Peto jatkoi päätään kallistellen sanojensa lomasta, ”Joskin se ei kuulemma kannata. Mitään ei kannata niellä elävänä, ties vaikka kävisivät sisuskalusi repimään viimeisenä tekonaan”.


// Alko itteekin aivastuttamaan pelkkä ajatus semmosesta nenässä //

Porvari

Viestit: 870

Liittynyt: Pe Loka 02, 2015 4:35

Viesti Su Helmi 09, 2020 8:49

Re: Lounastuuli

Lohikäärme totesi, että rohkeus ja tyhmänrohkea olivat kaksi eri asiaa. Niin se taisi olla, mutta Abi ei osannut oikein edes erottaa niitä vielä. Hän oli vain niin kovasti halunnut olla rohkea niin kuin sotilaat. Tosin uskalsi hän sentään pyytää, että hänestä jätettäisiin jotain ystäville merkiksi hänen lorunsa lopusta. Tosin Lohikäärme tuntui kiduttavan kauan tuumivan asiaa. Lopulta tuo puhalsi jälleen ilmaa Abin päälle ja sitten tuntui asettuvan makaamaan keijun yllätykseksi. Tyttö pyyhki silmiään hihaansa ja kallisti hieman päätään liskon puhuessa. Hän hikkasi lopulta hieman kun peto totesi, että hän tuskin olisi edes suupala ja elävänä enemmän haitaksi. Abi mietti hetken mitä sanoisi ja vilkaisi sitten lohikäärmettä. "Se karhu... se oli sairas. Enkä minä ehtinyt ajattelemaan. Minä en ole ennen nähnyt lohikäärmettä niin... ehkä minä unohdin pelätä?" Abi tuumi vetäen kapeat jalkansa kivelle rintaansa vasten kietoen kätensä säärien ympärille. "Sanatkin satuttavat", Abi myönsi laskien leukansa lepäämään polviensa päälle. "On aika ällöttävää kuvitella sitä", tyttö totesi tapittaen lohikäärmettä hiusten lomasta. "Mutta ehkä minä voisin vain lentää pois sinun nenästäsi", Abi sanoi hymyillen hyvin varovaisesti ja hikaten hieman.

Abi heilutteli pieniä varpaitaan kivellä ja totesi: "on varmaan hienoa olla noin iso. Sinun ei varmaan tarvitse pelätä mitään tai ketään". Tyttö kuivasi poskiaan rivakasti uudelleen hihaansa. "Minä koetan vasta opetella olemaan iso ja rohkea ja että en minä ole paha. Tosin en minä ikinä taida tulla kovin isoksi. Mutta minäpä mahdun vaikka taskuun ja minä voin kylpeä kulhossa, johon on helppo lämmittää kylpyvettä", Abi myönsi hymyillen hieman enemmän lohikäärmeelle. Hän työnsi valtavaa harjaansa korvansa taakse hivuttaen takapuoltaan hieman enemmän kiven reunalle. Hän olisi kovasti halunnut koskea oikeaan lohikäärmettä, mutta ei uskaltanut kysyä. Sen sijaan hän kiikkui kivellään hetki hetkeltä palaten pois nyyhkytyksestään, sillä ehkä hän näkisikin Mardyrin myöhemmin. Tosin... hän ei vielä ollut varma kannattaisiko hänen välttämättä heti kertoa tästä. Mardyr ei välttämättä päästäisi häntä muuten takaisin metsään ja luvan saaminen oli ollut jo tarpeeksi hankalaa.
RosalbaNessaNiketaDiana
Avatar

Monarkki

Viestit: 14457

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Helmi 10, 2020 1:29

Re: Lounastuuli

”unohdit pelätä”, lohikäärme toisteli Abigailin perässä, tuhahtaen pienesti, ”Vaarallinen tapa saaliseläimille. Pelko pitää sinut elossa”.
”Vain jos sanojen suoltajalla on sinulle merkitystä”, Siniharja jatkoi, tytön mainitessa sanojenkin satuttavan. Se taisi tosin olla hänelle outo käsite, Lohikäärme ei muistanut että olisi koskaan kenenkään sanoista itseään satuttanut varsinaisesti. Ei ainakaan kenkään, jonka sanoja ei arvostanut jo valmiiksi. Oli huomattavasti vaikeampaa sulatella herjaa läheisiltään, kuin tuntemattomilta, jotka leukojaan vain louskuttelivat.
Sitä ei sen enempää kuitenkaan ehditty pohtia, kun tyttö itsensä mukavammin oli asetellut istumaan ja nyt pohti, että olisi kenties kyennyt lentämään ulos lohikäärmeen nenästä. Moinen mielikuva sai siniharjaisen pudistelemaan päätään terävästi, aivastusta muistuttavan tuhahduksen kera. Pelkkä ajatus sai nenän kutiamaan.
”Ehkä, joskin taitaisit kuolla kuumuuteen ennen kuin ulos asti ehtisit…”, Sigurd tuumi hetken, kuitenkaan siihen ajatukseen paremmin tarttumatta.

Siniharja hymähti mietteliään pitkästi, Abin arvellessa, että oli varmasti hienoa olla näin iso. Pelko tuli jälleen puheeksi, lohikäärmeen kääntäen päätään hetkeksi toisaalle, miettien mitä nyt haluaisi tytölle kertoa. Pysyisikö ylpeänylväänä vai antaisiko toiselle kenties elämänsä kokemuksista kertynyttä viisautta.
”Kyllä meidänkin pitää pelätä. On olemassa minua isompia, joita pitää vältellä. Eikä se koko loppuepelissä tuo turvaa, Keijukainen. Sinä pääset helposti piiloon, turvaan kivenkoloon. Minun pitää joko taistella tai paeta ja ennen pitkään meiltä loppuvat paikat, jonne paeta. Silloin on taisteltava, eikä se aina välttämättä pääty suurimman voittoon”, Garujar kertoi, pedon katseen eksyen tarkkailemaan metsäaukean reunoja mietteliäänä, mutta tarkkana. Sinällään oli häneltä typerää viipyä tässä muodossa metsässä esillä, näinkin pitkään ja näinkin aukealla alueella. Mutta ehkä hän tämän kerran voisi vielä hetken tosimuodostaan nauttia, nyt kun muka oli syynkin löytänyt.

”Opettele ennemmin olemaan fiksu, kuin iso ja rohkea. Sillä pääset vielä pitkälle. Käytä pientä kokoasi hyödyksi, äläkä yritä olla jotain mitä et ole”, Jälleen lohikäärme laski päätään lähemmäs puoliveristä, kulmiaan pienesti kurtistaen.
”Mutta miksi sinun, Keijukainen, pitäisi opetella, ettet ole paha?”, Mistä tyttö sellaisen käsityksen itsestään oli saanut? Toki keijuilla oli kujeilijan maine, mutta harvoin noita pahoiksi kuvailtiin? Paitsi korkeintaan ihmisten toimesta…

Porvari

Viestit: 870

Liittynyt: Pe Loka 02, 2015 4:35

Viesti Ma Helmi 10, 2020 2:56

Re: Lounastuuli

Abi kurtisti kulmiaan idealle, että jonkun sanoilla ei olisi merkitystä. Kai hän oli elänyt niin, että kaikilla oli aina ollut jotain merkitystä. Jopa valtavan isolla lohikäärmeellä! Hän ei ollut ikinä pystynyt olemaan täysin välittämättä muiden sanoista. Hän oli ehkä osannut esittää, etteivät ne sattuneet juuri silloin, mutta siinä keiju ei todellakaan ollut hyvä. Onneksi kaksikko ei pureutunut siihen sen tarkemmin, sillä Abi ei olisi kyennyt vain olla välittämättä. Kun lohikäärme aivan kuin aivasti Abin mielikuvalle keijun naama halkesi leveään hymyyn, sillä se vain näytti niin hassulta. "Äh... Mutta se oli todella hyvä idea!" Abi puolustautui eikä vängännyt vastaan sen enempää. Hänelle riitti hassu mielikuva ja se, että hän pystyi melkein näkemään lohikäärmeen aivastavan.

Oli vaikeaa kuvitella mitään, mitä lohikäärmeen pitäisi pelätä, saatikka että oli vielä jotain sitäkin isompaa. Abi katsoi lohikäärmettä siniset silmät tarkkaavaisina ja selkeästi kuunnellen kaiken, mitä tuo sanoi. Hän alkoi jyystämään huultaan mietteliäästi. "Kivenkoloja löytyy aika paljon maailmasta", Abi myönsi ja vilkaisi kasaa heidän lähellään hymyillen ujosti. Lohikäärme kehoitti häntä tulemaan mieluummin fiksuksi kuin isoksi ja rohkeaksi. "Minä yritän tulla fiksummaksi", Abi lupasi totisena. Hän halusi olla paljon fiksumpi! Hän halusi oppia uusista asioista ja paikoista ja... Tytön ajatuksen juoksu kuitenkin tyssäsi kun lohikäärmeen pää oli yhtäkkiä niin lähellä. Abi jyysti entistä enemmän huultaan ja vilkaisi maataan. "Isä sanoi aina, että minä olen paha ja kurja ja tyhmä... ja paljon muutakin. Hän ei ole kamalan mukava mies, mutta vaikka muut sanovat ettei hän ollut oikeassa on sen uskominen välillä hankalaa. Tiedätkö... kun minä vielä välillä näen unta, että olen yhä kotona ja kun minä herään on vaikea unohtaa, että minun kotini on nykyään Mardyrin luona. Eikä Mardyr ikinä satuttaisi minua, vaikka hän suuttuisi", Abi kertoi hiljaisella äänellä ja vilkaisi lohikäärmettä. "Äiti oli keiju ja jätti meidät kun olin pieni. Kun hän oli vielä, isä rakasti meitä, mutta se varmaan oli vale tai siis... keijujen taikaa", Abi myönsi ja nyppi hieman pieniä varpaitaan ajatuksissaan. "Isä oli velkaa pimeänhaltijalle ja minun piti toimia maksuna. Mardyr ei kuitenkaan halunnut enää antaa minua sille haltialle vaan minä sain jäädä. Minun on pitänyt opetella juttuja. Niin kuin käyttämään linkoa ja sen sellaista", keiju kertoi hymyillen hieman lopulta kertoessaan, kuinka hän oli saanut jäädä. Hän oli melko ylpeä taidostaan lingota kiviä ja siitä, että hän oli osannut hoitaa jo miehiä.
RosalbaNessaNiketaDiana
Avatar

Monarkki

Viestit: 14457

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Helmi 11, 2020 5:52

Re: Lounastuuli

Lohikäärme hymähti myöntävänmietteliäänä tytön intoillessa pakoyrityksensä kidasta olleen hyvä idea. Kaiketi se oli, harva edes miettisi mahdollisia pakokeinoja sellaisessa tilanteessa — sillä niitä ei tainnut oikeastaan olla.
Abigail lupaili yrittävänsä tulla fiksummaksi, mikä lieni kai tarpeeksi vaadittu tytöltä. Minkä ikäinenkään tuo lieni, ei mokoma ainakaan näyttänyt täysi-ikäiseltä, mutta tuntui käyttäytyvän silti lapsekkaammin miltä näytti. Garujar ei koskaan osannut arvioida kaksijalkaisten ikää kunnolla, loppupelissä kun nuo kaikki tuntuivat vanhenevan eri tavalla, niin kehollisesti kuin mieleltäänkin. Mutta nopean arvion perusteella, Abigail oli vielä keskenkasvuinen, eipä tuo lohikäärmettä ollut korjannutkaan kun hän oli keijukaisesta puhunut kuin lapsesta.

Mokoma äityikin kertomaan isästään, joka tytärtä oli parjannut aikansa, äidin lähdettyä. Koko kuvio kuulosti harvinaisen tutulta, lohikäärmeen lähinnä vain huokaisten matalan murinan kera.
”Ihmiset tuppaavat olemaan sellaisia”, Garujar hymähti, tietäen kyllä hyvin ettei kyse ollut vain isän rodusta, mutta siihen oli helpointa nyt tarttua, ”He eivät pidä meistä. Taruolennoista, elleivät hyödy meistä jotenkin. Vielä vähemmän puoliverisistä. Ei sillä, että haltiat olivat yhtään sen parempia”, viimeinen lause tuli selvän katkeruuden sävyttämänä.
”Joten ole varovainen heidän suhteen. Heihin luottaminen voi käydä kalliiksi”, Siniharja lisäsi, kohottaen itseään sen verran nurmelta, että keijukainen kykenisi näkemään rintakehää halkovan, ruman arven, ”Olin maksaa haltioiden ”ystävyydestä” hengelläni”.

”Mutta sinulla on tämä Mardyr”, hopeasarvinen jatkoi, samalla kun paremman asennon jälleen haki, ”Pidä itseäsi onnekkaana, jos joku sinua hänen tavoin opettaa selviytymään… Vieläpä ilmaiseksi?”.

Porvari

Viestit: 870

Liittynyt: Pe Loka 02, 2015 4:35

Viesti Ti Helmi 11, 2020 9:00

Re: Lounastuuli

Lohikäärme sanoi ihmisten olevan sellaisia. Abi kallisti päätään ja mutristi hieman huuliaan. Kylän ihmiset eivät olleet pitäneet hänestä, mutta taas leirin ihmiset pitivät. Haltioitakin leirissä oli, mutta muista Abi ei niinkään tiennyt. Kun lohikäärme näytti ruman arven Abin ilme muuttui surulliseksi. "Minä olen pahoillani, että sinua satutettiin", keiju sanoi hiljaa. Ei hän oikeastaan tainnut juuri koskaan haluta kenellekkään pahaa. Lisäksi hän tiesi, miltä tuntui kun he, joista välitit satuttavat. Mardyrin kohdalla Abin ilme kuitenkin kirkastui ja hän hymyili hieman päätään nyökyttäen. "Minä pidän! No kyllä minä töitä teen. Minä parannan, jos joku loukkaantuu ja minä vapautin hänet kerran vankilastakin. Tosin sitten tuli vampyyreja ja se oli melkoinen sotku", tyttö totesi ja näytti hoikkia jalkojaan, joissa oli vieläkin jäljet teräksestä. Onneksi ne eivät olleet enää sattuneet hetkeen ja hiljalleen Abi parani. "Mutta nyt me olemme turvassa. Tai siis... Niin paljon kun voi olla. Eikä Mardyr ole ainoa, joka suojelee minua. Meillä on kokonainen leiri. Katsos kun Mardyr on palkkasoturi päällikkö", tyttö alkoi kertomaan selkeästi innostuen hieman. "Hän teki minustakin yhden sotilaista, mutta en minä tappele. Minä vain parannan kun muut ovat loukkaantuneita. Lisäksi minä opin koko ajan muilta. Sen takia minä olen metsässäkin. Meillä alkoivat yrtit loppumaan ja minun ruokani. Minä kun en syö lihaa ja muut pistävät aina suolaa joukkoon tai lihaa", keiju etsi hetken jalkojen juurestaan jotain ja hihkaisten tipautti itsensä alas kiveltä.

Aivan lohikäärmeen pään vieressä oli pieni puska. Abi kipitti sen luokse ja sanoi innoissaan: "katso!" Tyttö kyykistyi kasvin eteen ja alkoi houkuttelemaan sitä kukoistukseen. Kasvi oli nopeasti täynnä herkullisia marjoja, joista Abi popsautti yhden suuhunsa. Hän noukki muutamia ja ojensi sitten kohteliaasti lohikäärmettä kohti pienen kätensä. Tosin sitten hän kurtisti kulmiaan hieman, mutta kysyi silti: "Haluatko sinä maistaa? Minä rakastan vadelmia. Sinun on varmaan hankalaa poimia marjoja noin isoilla... kynsillä". Abi harkitsi hetken mitä sanaa edes pitäisi käyttää lohikäärmeen mahdollisista poiminta välineistä. Ei tyttö tullut edes ajatelleeksi, että toinen voisi muuttua humanoidiin muotoon, mutta silti hän halusi jakaa pienen taikansa tuotokset.
RosalbaNessaNiketaDiana
Avatar

Monarkki

Viestit: 14457

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Helmi 11, 2020 11:25

Re: Lounastuuli

Jälleen valkosuomuinen vain hymähti, Abigailin pahoitellessa, että häntä oli satutettu. Kai se ehkä jollain tapaa lohdutti, vaikkei lohikäärme sitä itsestään tunnistanut. Keijunverinen kävi kuitenkin kertomaan paremmin taas itsestään ja ystävästään Mardyrista, joka ei ilmeisesti ollut ainoa tuttava tytöllä. Keijukainen kertoi tekevänsä töitä ja parantavansa suojelijoitaan, kertoen että heitä oli kokonainen leirillinen jossain. Kuinka iso leiri? Tuskin kovin suuri, jos lohikäärme ei ollut mokomia kuullut metsästä — tai sitten nuo olivat todella kaukana. Jokin kuitenkin kertoi Sigurdille, ettei Abigail liian kauas leiristään olisi eksynyt.
Tosin, siinä vaiheessa kun Abigail kertoi Mardyrin olevan palkkasoturi — vieläpä johtajan roolissa — kohotti lohikäärme harjaansa ja väläytti hampaitaan. Sillä samalla sekunnilla oli lohikäärme myös noussut takaisin jaloilleen, nyt vilkaisten uudemman kerran metsään ympärillään. Oliko hän sittenkin kävellyt ansaan? Ei, tuskin haltioidenkuningas ihan ketä tahansa hänen peräänsä olisi palkannut? Tai mistä hän tiesi. Toisaalta, jos Abigailin piti olla syötti, tuo oli harvinaisen huono siinä työssä. Ei, ei tämä voinut olla ansa, kaiken olisi pitänyt sujua aivan liian täydellisesti palkkasotureiden kannalta, jotta tämä olisi toiminut — ja miten nuo muka olisivat saaneet raivotautisen karhun keijukaisen perään sopivasti?

Ympäristöstä katse laskeutui takaisin keijunveriseen, tuon hypähtäessä alas sijoiltaan ja suunnaten puskan luokse, samalla huudahtaen siniharjaista kiinnittämään huomiota itseensä. Palavansininen katse seuraili sijoilta, kuinka pienillä kätösillään Abigail kävi herättämään marjapensaan henkiin, niinkin pitkälle, että kasvi marjoja tuotti. Tuo siis taitoi jonkinlaista maamagiaa, kaiketi, kun tuohon kykeni.
Sigurd hymähti pienesti, kun Abigail hänelle kävi marjoja tarjoamaan.
”Tässä muodossa en maistaisi marjojasi, vaikka ne suuhuni jotenkin saisin”, Garujar hymähti, samalla puntaroiden, uskaltaisiko todellisesta muodostaan luopua. Toisaalta, hän oli nyt turhankin helppo ja näkyvä kohde, joten ehkä olisi hyvä aika muuttua jälleen pienemmäksi ja huomaamattomammaksi.
”Eivätkä lohikäärmeet syö marjoja… Yleensä ainakaan. Ei minun kaltaiseni, pienemmät ehkä”, Garujar tuumi, lopulta kuitenkin kohottaen päänsä ylemmäs. Päänkohotuksen myötä lohikäärme muutti muotonsa, nostattaen pienen pyörivän tuulen ympärilleen, koko kehon hohtaen hetkellisesti kirkkaanvalkeaa valoa, samalla kun hakeutui pienempään muotoon. Lohikäärmeenmuotoinen valo kutistui silmissä, ottaen lopulta sen Sigurdille tutun humanoidimuodon. Valkeaan, koristeelliseen kaapukokonaisuuteen pukeutunut sinihiuksinen mies oli siltikin suurehko verrattuna keijunveriseen tyttöön.

Hetken mies katsoi arvioiden keijunveristä, näyttäen kovinkin kylmäntympääntyneeltä, nyt kun viimein inhimillisiltä kasvoilta saattoi lukeakin ilmeitä. Lopulta luonnottoman valkea käsi kohosi Abigailin puoleen, sinihiuksisen käyden poimimaan yhden Marjan itselleen sormien väliin.
”En ole koskaan tainnut edes maistaa mokomia…”, Sigurd kertoi todenmukaisesti, samalla kun marjan kohotti sormiensa välissä kasvojensa eteen, tutkien sitä turhankin intensiivisesti, aivan kuin se olisi ollut harvinainenkin näky.

Porvari

Viestit: 870

Liittynyt: Pe Loka 02, 2015 4:35

Viesti Ti Helmi 11, 2020 11:41

Re: Lounastuuli

Lohikäärme reagoi hurjasti Mardyriin, mutta Abi oli liian innoissaan näkemästään puskasta reagoidakseen. Lisäksi, ehkä jokin muu asia oli häirinnyt isoa petoa! Sen sijaan Abi keskittyi kasvattamaan marjojaan ja tarjoamaan niitä myös toisellekin. Hän napsi muutamia omaan suuhunsa suoraan puskasta natustaen herkkujaan tyytyväisenä. "Niin.. Nämä ovat todella pieniä sinun suussasi, enkä minä osaa tehdä niistä isompia", Abi myönsi ja hymyili hieman. "Olisi kyllä melkoinen marja, jos se olisi sinulle sopivaa kokoa. Minä voisin varmaan asua siinä", tyttö virnisti ilkikurisesti lohikäärmeelle.

Kun olento nosti päänsä ylös Abi seurasi sitä silmillään, mutta tyttö joutui pian kääntämään katseensa pois valosta. Kun valo oli hävinnyt aukealla seisoi hänen seuranaan mies. Abin leuka oli taas auennut, mutta hän loksautti sen kiinni ja tarjosi marjoja uudelleen. "Entä nyt?" tyttö kysyi pää kallistuen. "Ne ovat herkullisia! Tosin kivet jäävät joskus hampaisiin, mutta kaikella on hintansa", keiju kertoi ja nakkasi yhden marjoista ilmaan ja nappasi sen suuhunsa. Hän tutki pitkää miestä kuitenkin samalla. "Osaavatko kaikki lohikäärmeet muuttua myös... ihmismäisiksi?" Abi kysyi hieman epäröiden viimeisen sanan kohdalla. Hänellä ei ollut kuitenkaan muuta kuvaavaa sanaa olemassa. "Ja tuntuvatko sinun siniset liekkisi hiuksilta?" Abi kiirehti kysymään lisää ihaillen hiusten väriä. Hän kohotti oman kätensä koskemaan omaa pehkoaan. Hän ei ehkä haluaisi sinisiä hiuksia itselleen, mutta ne olivat kyllä kauniit!

Abi tarkasteli miehen kaapua, joka oli myös erittäin hieno. Abille siitä olisi riittänyt kangasta useampaankin vaatekertaan. Keijun oli vaikeaa pitää näppinsä irti siitä, mutta hän onnistui pitämään kätensä kiireisinä marjojen kanssa. Muuten hän olisi varmaan joutunut pulaan alta aikayksikön.
RosalbaNessaNiketaDiana
Avatar

Monarkki

Viestit: 14457

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Maalis 03, 2020 4:21

Re: Lounastuuli

Sigurd hymähti ajatukselle suuresta marjasta, johon keijunverinen mahtuisi asumaan. Kenties jossain päin maailmaa oli maagisia, jättimäisiä marjoja, joihin tuo mahtuisi ainakin pienemmässä muodossaan asustelemaan? Cryptissä sellaisia ei kuitenkaan ollut, ei ainakaan lohikäärmeen tietojen mukaan.
Sinihiuksinen tutki marjaa sormissaan hetken, ennen kuin sen suuhunsa pisti makusteltavaksi. Pian sinihiuksisen ilme muuttui jokseenkin happamaksi, Sigurdin kaikesta huolimatta nielaisten marjan vaikka näyttikin siltä, että sylkäisisi sen ulos.
”Ehkä meitä ei ole luotu syömään marjoja…”, humanoidimuotoinen hymähti, oudon maun yhä kummitellen suussa.
”Enpä minä koskaan ymmärtänyt humanoidien ruokatottumuksien päälle...”, Lohikäärme jatkoi, muistellen kuinka oli jo alun alkaen ihmetellyt miksi liha pitäisi kypsentää ja mitä hyötyä mausteista muka oli. Ehkä niihinkin voisi tottua, mutta ei hän nähnyt syytä. Hän söi saaliinsa heti sillä sekunnilla kun sen sai kiinni, miksi sitä erikseen kypsentää tai muutenkaan pilata?

Sinisenä palava katse laskeutui takaisin keijunverisen puoleen, kun tuo kyseli, osasivatko kaikki lohikäärmeet muuttua ”ihmismäisiksi”.
”Eivät”, Sigurd vastasi päätään pudistaen, ”Se on taito, jota jokainen meistä ei taida tai tule koskaan osaamaan. Se vaatii älyä ja magiaa, jota kaikilla lohikäärmeillä ei valitettavasti ole”. Garujar olisi voinut pitää kokonaisen luennon lohikäärmeistä keijunveriselle, mutta ennen kuin sinihiuksinen sitä ehätti edes harkita, oli tyttö esittänyt jo seuraavan kysymyksen. Sen kysymyksen myötä mies vilkaisi jokseenkin hämmentyneenä sinisiä hiuksiaan, pudistaen sitten päätään.
”Eivät. Ne ovat… ihan tavalliset hiukset”, lohikäärme vastasi, ”Tuskin niin kepeät ja ilmavat mitä sinun, mutta silti samanlaiset”.
”… En tainnut koskaan esitellä itseäni”, mies jatkoi, seuraillen kuinka Abigail marjojaan söi, ”Nimeni on Sigurd”. Oliko se sitten fiksua edes kertoa nimeään uudelle kasvolle? Tuskin siitä kuitenkaan haittaa olisi, eipä sillä nimellä mitään tekisi ellei osaisi oikeilta tahoilta kysellä — sitä paitsi pelkkä Sigurd oli niin yleinen nimi, ettei Abigail varmasti sen avulla mitään saisi selville lohikäärmeen menneisyydestä ja taustoista… ellei sitten tosiaan osaisi oikeilta tahoilta kysellä…

Paluu Metsäaukeat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö