Ratsastusretkellä || Dani & Allu tänne! ||

Metsästä löytyy monta aukeaa, suurta ja pientä, vehreää ja kivistä. Yksi suurimmista aukeista sijaitsee metsän läntisellä alueella. Tätä aukeaa kutsutaan nimellä Veluthe ja se on aikanaan haltioiden nimeämä. Veluthe aukea on yksi Cryptin maamerkeistä. Se on iso, soikeahko, vihreä niitty keskellä sekametsää. Sen keskellä on myös pieni lampi, josta virtaa puro syvemmälle metsään. Puro liittyy myöhemmin suurempiin metsäjokiin.

Valvoja: Crimson

Ratsastusretkellä || Dani & Allu tänne! ||

ViestiKirjoittaja Anyki » 25 Touko 2010, 19:29

// tylsä otsikko, mutten muutakaan tähän hätään keksinyt. eli dani ja allu tänne! pahoittelut pikkasen venähtäneestä vastausajasta, keväisin kun on vaan kamalasti kiireitä :p //

Rebecca piti jo kiinni hevosensa ohjaksista ja oli valmis nousemaan ylös, mutta keskustelu ei ottanut laantuakseen. Tosin eipä se Beckyä haitannut, parempi vain että juttua riitti. Tosin vaikka Alexander olisi puhunut vaikkapa suhteestaan ympäröivien talojen kattoihin olisi Becky kuunnellut häntä silti haltioissaan.
Hän jäi miettimään miehen sanoja vapaapäivästä ja seuraavan unelmoinnista.
"Niin, en halua elää elämääni jossitellen ja turhaa peläten. Tilaisuuksista pitää ottaa kaikki irti, eikö?" Hän oli hieman epävarma asiastaan, kovin usein kun nuoren aatelisneidon ei annettu omista asioistaan päättää. Oikeastaan Rebecca ei ollut joutunut, tai päässyt, kuinka vain, tekemään itseään koskevia päätöksiä, mitä nyt senpäiväisen asun valinta ja se mitä hän vapahetkinään teki. Silloin kun kukaan ei ollut valvomassa käyttäytyikö hän etiketin mukaan, ketään ylempiarvoista ei ollut lähipiirissä, ei tarvinnut olla varuillaan koko ajan. Jokin Alexanderin olemuksessa, huolimatta hänen useimmat ihmiset ainakin varuilleen saavasta ulkonäöstä, teki hänet rauhalliseksi. Olo oli seesteinen ja rento, mistään ei tarvinnut huolehtia ja kaikki tuntui rullaavan omalla painollaan.
Esittäessään kysymyksen talosta, vaimosta ja eteen työnnetystä ruuasta, Becky oli huomaavinaan toisen kasvoilla pienen häivähdyksen jotain. Rebecca ei osannut nimetä tätä häivähdystä, mutta sävyltään se oli negatiivinen. Hän toivoi, ettei ollut osunut miehen arkaan kohtaan, jos tuttavuus syvenisi ystävyydeksi, niin mies saisi kertoa itse omista asioistaan. Hän ei urkkisi niitä. Rebecca pudisti ajatukset mielestään, heti ensimmäisen pohdinnan merkin ja muiston muistelun tuloksena hän kuvitteli miehelle synkkiä salaisuuksia. Oletuksia hän oli tehnyt liikaakin, mutta nyt ei ollut niiden aika. Alexander saisi puhtaan lähdön.
"Tjaa, kaipa jokainen voi tulkita sen omalla tavallaan", hän sanoi ilkikurisen vallaton hymy kasvoillaan. Hän nautti tästä uudesta vapaudesta, jopa vastuuttomuudesta. Voi, mitä hänen isänsä sanoisikaan jos näkisi hänet nyt! Rebecca nautti ajatuksesta aivan liikaa sivistyneeksi aatelisneidoksi ja tyytyi hymyilemään miehelle täyttäen keuhkonsa samalla torin ei-välttämättä-niin-raikkaalla ilmalla.
"Uskon, että maailmalla näkee ja oppii", Becky sanoi hieman kaihoisasti. Hän ei ollut ikinä päässyt näkemään maailmaa ja oppiminenkin oli rajoitettu tiukasti kotiopettajan, vanhempien ja yhteiskunnan sanelemiin aiheisiin, kuten koruompelu ja cembalonsoitto.
"Voi, uskoisitko jos sanoisin että päivästäni on jo tullut mieleenpainuva?" Rebecca kauhisteli itsekin sanojaan, muttei voinut sille mitään. Toisaalta hän taas nautti päästessään pois hovietiketin säätelemästä linnasta ja sen kaavoihin homehtuineista ihmisistä.
Ystävällisesti Alex auttoi Rebeccan tämän hevosensa selkään. Miehen käsi oli lämmin ja voimakas, hän auttoi naisen kevyesti satulaan.
"Mennään, mennään", hän sanoi purren innostuneesti alahuultaan. Rebeccan istuessa selkä suorana naistensatulassaan hän katseli kuinka Alex heilautti itsensä nimettömän oriinsa selkään ja päästi tämän edelle. Hänen hevosensa oli jo innokkaana ottamassa piikkipaikan, mutta muutamalla vaivihkaisella liikkeellä hän sai hevosen odottamaan ja liittymään Alexin perään. Väki väheni sitä mukaa mitä kauemmas torista mentiin ja talot muuttuivat yksinkertaisemmiksi, kunnes lopulta kivitalojen tilalle tuli puisia , joskin hienoja taloja. Kaupungin laidalla taas oli puisia mökkejä ja pian kaupungin muurit jo siinsivätkin edessäpäin.
Anyki
 

ViestiKirjoittaja Daniella » 29 Touko 2010, 21:55

//Hehee this bitch is back xDD Sain netin toimimaan taas. *Tuuletusta*
Otsikkohan on vallan kuvaan sopiva ja kaikillahan edes vähän kevätkiireitä näyttäisi olevan, joten ei haittaa. :P//

Aleksander

Kyllä vain, juttua riitti vaikka muille jaettavaksi. Olihan se hyvä, ettei ollut hiljaista, sillä Alex piti enemmän puheliaammista tytöistä, kuin hiljaisista. Ja toiseksi hiljaisuus olisi ollut kiusallista.
Aivan! Ihmiset eivät tajua mitä kaikkea heillä on menetettävää. He vain tekevät kaiken, mitä käsketään mukisematta ja vapaalla, kun heillä olisi mahdollisuus tehdä jotain oikeasti hauskaa puuhaa, niin ei. Sitä minä en ymmärrä. Elämästä juuri pitäisi ottaa kaikki irti, niin ei tarvitsisi sitten keinutuolissa jossitella. Ja kun puhuin ihmisistä, niin en tarkoittanut sinua, älä käsitä väärin. Aleksander hymyili. Hänellä ei ollut ollut pitkään aikaan niin hyvää juttuseuraa.
Oli toki surullista, jos ei annettu päättää paljoa omasta elämästään. Alex ei kestäisi sitä. Hän halusi olla vapaa, eikä mikään häkkilintu. Mutta kaikilla ei tainnut olla vaihtoehtoja..

Alex ei oikein koskaan ole ollut mikään pahanilmanlintu, vaan täynnä elämää oleva arpinaamainen mies. Huonotuulisuus ei kuulunut hänen tapoihinsa.
Alexista tuntui, kuin olisi voinut oleskella ja jutella Rebeccan kanssa iät ja ajat. Hänen seurassaan Alex tunsi olonsa pitkästä aikaa hyväksi. Oli hassua, miten joku pienikin asia pystyi piristämään päivää entistä enemmän.
Alex vinkkasi silmää edelleen se sama kujeileva hymy naamallaan Beckylle, kun tämä oli sanonut, että jokainen voisi tulkita asian kuten itse haluaa ja katsoi sitten eteensä. Näin on, maailma on ihmeellinen paikka.. tosin loppujen lopuksi aika pieni. Mutta nähtävää riittää aina Alex sanoi tytön sanojen perään ja sulki silmänsä ja veti syvään henkeä tyytyväinen ilme kasvoillaan. Hän katsahti Beckyyn, kun hän sanoi, että siitä päivästä olisi jo tullut hyvinkin mieleenpainuva. Hahaha, jos niin sanot, niin uskon.
Siitä tulisi vielä ikimuistoinen ilta. Tai niin Alex ehkä toivoi, siellä jossain sisimmässään.
Sitten he pääsivätkin liikkeelle. Alex ravasi hevosensa kanssa ja katsoi välillä. että Rebecca pysyisi mukana. Maisemat vaihtuivat ja kylän tunkkainen haju vaihtui raikkaan ilman metsäiseksi tuoksuksi. Ensin tuli pelto ja sen laidoilla oli metsää. Et kai pelkää pimeää? Alex kysyi Rebeccalta virnistäen. Ja vaikka tyttö pelkäisikin pimeää, ei hänellä mitään hätää kuitenkaan tulisi olemaan, sillä olihan Alex mukana. Alex ratsasti edellä metsään varmistaen, että Becky oli vielä mukana. Metsä oli synkkä, eikä siellä juurikaan ollut mitään teitä tai polkuja, joten sinne saattoi eksyä helposti. Tiheässä kasvaneiden puiden lehtien välistä pilkotti aurinko, joskin se ei riittänyt valaisemaan koko metsää, mitä nyt pieniä valoisia kohtia siellä oli.
He lähestyivät paikkaa, jonne Alex oli alusta alkaen ollut Rebeccaa viemässä. Hän hidasti vauhtiaan ravista käyntiin ja lopulta pysähtyi. Hevonen polkaisi kerran maata ja ravisti päätään. Enää ei ollut pitkä matka perille. Kun Rebecca oli päässyt Alexin vierelle, Alex katsoi tyttöä hymyillen. Luotatko minuun? hän kysyi ja ojensi kätensä, jotta Rebecca voisi tarttua siihen.
Alex oli salaperäinen ja jollain omalla oudolla tavallaan romanttinenkin.. se oli hänen alaansa.
Daniella
 

ViestiKirjoittaja Anyki » 03 Kesä 2010, 21:05

// Ku sun netti toimii, nii mun vuorostaan taas ei :D //

Toistaiseksi he etenivät vielä reipasta käyntiä, sillä teillä oli vielä ihmisiä pyrkimässä kaupunkiin. Aurinko lämmitti, vaikka päivä oli jo taittumassa alkuiltapäivästä iltapäivään. Rebecca rakasti kesää, sillä silloin iltaisinkin oli vielä lämmin, vaikka aurinko olisi jo laskenutkin.
"No mutta, itsehän sen jo sanoit. Ihmiset eivät tajua sitä, he ovat liian tottuneita omaan elämäänsä. Niin tottuneita etteivät osaa vaatia, tai edes haluta, mitään muuta.", Becky virkkoi hevosensa selästä. Vaikka aihe sinällään oli melko vakavakin, niin keskustelun sävy pysyi kepeän huolettomana. Hieman haikeampana hän lisäsi: "Mutta kun kaikki ihmiset eivät osaa ottaa elämästään mitään irti. Tai jos osaisivatkin niin heillä ei välttämättä olisi mahdollisuuksia siihen." Miehen lisäyksen jälkeen Becky henkäisi nopeasti ja jatkoi: "Niin, kyllä minä tajuan ja ei en käsitä väärin. Olen viime aikoina miettinyt asioita, tai siis..." Rebecca tuumaili hetken sanamuotojaan. "Tai siis, tiedän itsekin, että tämä elämä on mitä on, vaikka se onkin taloudellisesti turvattua. Mutta kaikella on hintansa, eikö? Koskaan ei voi saada kaikkea mitä haluaa." Hän kohautti olkapäitään. Keksustelun hieman vakavoituneesta sävystä huolimatta Becky hymyili Alexille takaisin. Mies oli kääntynyt hymyilemään Beckylle ja tämän ollessa kääntyneenä hän pisti merkille miehen valoittavan hymyn ja jäi katsomaan sitä. Becky oli saanut osakseen hymyjä muiltakin, pääosin aatelisilta, mutta miksi juuri tämän hieman renttuisen, mutta sitäkin karismaattisemman miehen charmi todella puri häneen.
Alexin vinkatessa hänelle silmää Becky laski leukaansa ja hänen kasvonsa valtasi vallaton hieman kiusoitteleva hymy. Suunsa hän kuitenkin piti kiinni.
"No miksi en sanoisi? Niinä harvoina päivinä kun pääsen ulos linnasta, päivästäni tulee yleensä, no suoraansanottuna tylsä. Kuinka usein pääsen näkemään sinunkaltaisiasi", nainen punastui kevyesti, "miehiä, jotka vielä vapaaehtoisesti tekevät jotain muutakin kuin nyhtävät viimeisetkin pennoseni jonkin turhanaikaisen tavaran myynnin toivossa. Sinä sentään annoit minulle kaikki rahani takaisin!" Becky naurahti kevyesti päälle.
Alex nosti ravin ja Becky seurasi perässä naksauttamalla kieltään. Aina välillä Alex vilkaisi taakseen, kuin varmistaakseen että Becky pysyi perässä. Keskustelu tyrehtyi hieman vaudin kasvaessa, eikä Becky jaksanut huutaa pitääkseen keskustelua yllä. Piakkoin he kuitenkin saapuivat pellolle, metsän laidalle.
"Hmmh, jos pelkäisinkin niin mitä sinä tekisit sille?" Becky sanoi. Hän ei oikeastaan ollut varma pelkäsikö pimeää, ainahan se oli mukavaa nähdä, mutta metsän synkeä, elämää kuhiseva pimeä olisi varmasti aivan eri asia kuin linnan hengetön pimeydeksi teeskentäytyvä yleinen valonpuute.
Metsässä ei onneksi ollut pimeää, sillä puut päästivät lävitseen kultaisia pilkkuja ja niissä kohdissa, missä lehtiä oli valon edessä vähän, oli kaunis lämmin valaistus. Metsässä ei ollut polkuja eikä mitään muutakaan joka olisi kaupunkilaistytölle sanonut mitään suunnasta, mutta tässäkin asiassa Becky päätti luottaa Alexiin. Miksi ei, olihan tämä osoittaunut ainakin toistaiseksi täysin luottamuksen arvoiseksi. Alex jarrutti hevostaan ja pian he jo pysähtyivätkin. Ensimmäistä kertaa poluttomalle osuudelle päästyään Becky kiinnitti kunnolla huomiota ympäristöönsä, ei vain siihen ettei juuri seuraavalla sekunnilla tipahtaisi hevosensa selästä.
Rebeccakin käänsi katseensa puolestaan Alexiin ja katsoi tätä pieni utelias virne naamallaan. Miehen katse oli rehellisen ja innostuneen oloinen, joten Rebecca ojensi kalpean kätensä ja nyökkäsi. "Luotan." Hän katsoi miestä silmiin ja piti katsekontaktin tiiviinä jonkin aikaa, kuin toiveenaan löytää jotain tietoa tulevasta vain katsomalla miehen upottaviin silmiin.
Anyki
 

ViestiKirjoittaja Daniella » 23 Kesä 2010, 17:29

//Mites tämä nyt taas näin pääsi venymään o.O Nnoh, ammattikouluun menemisen paineita ja eka kesä rippileirillä isosena ensiviikolla, jonne pitäisi hartauskin vielä tehdä.. mutta tärkein varmaan se, että tämä ah niin p*ska kone tuli juuri korjaamolta ja on vieläkin hieman epäkunnossa xD. Tuhannet nöyrät pahoittelut olisi paikallaan. Im sowwyy q.q//

Aleksander

Alex piti myös kesästä, vaikka olikin enemmän näitä pimeydenmiehiä. Hän piti lämpimästä enemmän kuin kylmästä ja kesällä luonto oli hänen mielestään kauneimmillaan. Talvessa ainoa hyvä puoli oli pimeys ja synkkyys, sillä tuli erottui paremmin pimeällä ja silloin tulella voi tehdä hienoja kuvioita ilmaan. Se oli vähän vaikeampi homma päiväsaikaan.

Niin se taitaa olla.. kaikella on hintansa, tai niin olen kuullut. Eräs minun.. eräs mies sanoi minulle kerran, että ota mitä pystyt, älä anna mitään takaisin., en ole oikein vieläkään tajunnut, mitä se mies tarkoitti. Kaipa sen joskus vielä hoksaan Alex sanoi loppulauseensa hymyillen hassunkurisesti.
Aleksanderia hämmästytti, miten erilainen Rebecca olikaan. Se, miten paljon hän erosi muista naisista oli kerrassaan hämmästyttävää. Ja Alex ei edes tuntenut koko tyttöä ainakaan vielä kunnolla. Jotkut naiset olivat omahyväisiä ja itsekkäitä, toiset määräileviä akkoja ja jotkut olivat suoraan sanottuna lumppuja, jotka lähtivät kenen matkaan tahansa.
Jossain Alexin sisällä jokin varoitti tätä. Hänelle oli jo monta kertaa käynyt huonosti. Mukaan lukien hänen ensirakkautensa, joka kuitenkin lopulta petti ja sitten jätti Alexin.
Se oli outo tunne, mutta Alex kuitenkin päätti jättää sen huomioitta ja siirsi sen tuonnemmas.. kauas, kauas kunnes tunne katosi jäljettömiin.
Kun Rebecca sanoi, ettei kovin usein nähnyt Alexin kaltaisia miehiä, Alex katsahti tyttöä se sama vanha kujeileva hymy naamallaan. Hymyn lomassa näkyivät myös herran valkoiset hampaat.
Hahaha, se oli vasta vähintä mitä voin tehdä noin kauniin naisen hyväksi. Sitä paitsi, tapanani ei ole varastaa edes joltakulta tippuneita kolikoita. Mies hymyili sanojensa päälle.

Aleksander naurahti, kun Rebecca vastasi hänen kysymykseensä kysymyksellä. No riippuu siitä, mitä haluaisit minun tekevän asialle. Pilkkopimeässäkin toivonkipinä voi palaa kirkkaana kuin aurinko. Alex napsautti sormiaan ja muutama tulen kipinä lensi hänen sormiensa välistä maahan ja sammuivat. Mutta jos kyse olisi talvesta tai muuten kylmästä illasta, niin lämmittäisin sinua. Yleensä minun seurassani on kaikkea muuta kuin kylmä. Hän naurahti. Alex viittasi vähän enemmän tulitaitoihinsa, mutta hänen ruumiinlämpönsä oli aina korkea, noin suunnilleen 43 astetta, sillä Alexin toinen puolisko oli susi. Vaikka karvapeitettä ei aina ollutkaan, hänen ruumiinlämpönsä pysyi silti melkein aina samana.

Rebecca sanoi luottavansa Alexiin. Mies hymyili jokseenkin hassun lempeästi ja uppoutui taasen tytön kauniisiin silmiin hetkeksi. Sitten hän laskeutui maan tasalle tiheään ruohikkoon hevosensa selästä. Alex auttoi Rebeccan alas hevosen selästä ja kaivoi taskustaan tummanpuhuvan huivin. Se ei ollut mikään ihmeellisen kaunis huivi, mutta se oli sentään ehjä. Sidon tämän silmillesi, haluaisin, että paikka säilyisi yllätyksenä. Alex sanoi ja sitoi hellävaroin huivin tytön silmille.
Sitten hän nosti tytön Alexin ostaman oriin selkään ja kiipesi itsekin ratsaille Rebeccan taakse.
Hän ojensi tytön hevosen remmin Rebecalle Pidä tätä, hevosesi seuraa kyllä vierellä. Hän sanoi ja otti oman hevosensa ohjaimista kiinni niin, että Rebecca oli hänen käsivarsiensa välissä, ettei hän pääsisi horjahtamaan hevosen selästä sokkona.
Sitten he lähtivät liikkeelle. He kulkivat rauhallista tahtia syvemmälle metsään.
Ethän vain näe huivin alta mitään? Alex kysyi hymyillen.
Ainakin kerran Alex haistoi huomaamattomasti (tai yritti ainakin ettei toinen huomaisi) tytön hiuksia. Ne tuoksuivat ihanalle. Varmaankin kukkasille, hän ei ollut ihan varma.
Sitten tovin kuluttua Alex pysäytti hevosen ja nousi pois ratsailta. Hän nosti Rebeccan pois hevosen selästä Paikka siinä, älä kurki. Laitan vielä hevoset kiinni. Hän sanoi ja sitoi hevoset kiinni puuhun, jonka vierellä oli paljon pitkää ruohoa niille syötäväksi. Sitten hän käveli Rebeccan taakse ja avasi huivin. Pidä silmiäsi vielä hetken kiinni. Sanon sitten kun saat avata Sitten hän käänsi tyttöä hieman oikealle.
Selvä.. nyt.
He olivat tulleet metsän aukealle paikalle. Se oli upea näky. Heidän edessään oli lampi, jossa oli kirkasta vettä. Kultaiset auringonsäteet kimmeltelivät veden päällä, kuin tanssivat keijukaiset.
Pidätkö siitä? Alex kysyi Rebeccalta toiveikas ilme kasvoillaan.
Daniella
 

ViestiKirjoittaja Anyki » 21 Tammi 2011, 19:57

// mikä tauko ! :D mut nyt uudella innolla... vielä 4kk nii takas Suomenmaahan ^^ //

Rebecca ihmetteli ympärillään olevaa metsää, sen ilman raikkautta ja ympäristön rauhallisuutta. Mitään ylimääräisiä ääniä ei ollut ja linnut sirkuttivat silloin tällöin. Lehdet kahisivat ja auringonvalo tunkeutui lehvästön läpi muodostaen kultaista pitsiä maahan. Täällä sielu lepäsi. Edellisestä kerrasta kun oli jo niin kauan, mutta nyt Rebecca vannoi itselleen, että tulisi luonnon helmaan useammin. Kaupunki oli niin ruuhkainen, linna aina tunkkainen ja etenkin talvisin jäätävän kylmä. Lisäksi jostain syystä aina hyvin kostea. Hän oli myös kuullut joidenkin valittavan linnan homeisesta hajusta, mutta siihen hän ei ottanut kantaa.

"Ota mitä pystyt, älä anna mitään takaisin", Rebecca toisti mietteliäänä, "kai se vain on selvitytymistä varten. Vaikka täytyy myöntää, ettei se kilju pujuvan kiintymystä lähimmäisiinsä, mutta loppujen lopuksi sinä tunnet oman nälkäsi, etkä muiden." Hän antoi lauseen lopun valua mietteliääseen hiljaisuuteen. Omassa elämässään hänellä ei ikinä ollut ollut puutetta mistään, joka olisi välttämätöntä elämiseen, jonka takia hän vierasti tälläistä ajattelutapaa. Vaikka häneen perheensä oli rikasta aatelistoa, eikä juurikaan välittänyt valtaväestön köyhyydestä ja ruoanpuutteesta hän oli kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että muita oli autettava jos mahdollista.

Aleksander näytti pohdiskelevan jotain ja Becky antoi miehelle tilaa.
"Mmmh, näin kauniin naisen hyväksi", Becky sanoi kiusoittelevan itseään vähättelevästi. Vihertävänsiniset silmät tuikkivat tämän puhuessa. Nainen ei pitänyt itseään kauniina, vaikka myönsikin, että hänen ulkomuotonsa oli erikoinen ja sai ihmiset katsomaan häntä toisen kerran. Perinteistä kauneusihannetta hän ei kuitenkaan muistuttanut.

"Toivonkipinä voi palaa kirkkaana kuin aurinko", nainen tuhahti naurahtaen, kerrankin välittämättä etiketeistä ja kohteliaisuussäädöksistä. Ne olivat niin selkärangassa, että nainen oli jo vähällä niiata syvään ja pyytää anteeksi epäkunnioittavaa käytöstään. Vaivoin hän kuitenkin antoi sen olla ja päätti odottaa miehen reaktiota: "Mistä opit näitä lentäviä lauseitasi?" Becky seurasi katsellaan kipinöiden äänetöntä putoamista lehtien peittämälle maalle.

Piakkoin he pystähtyivät ja herrasmiehen elkein Alex auttoi Beckyn alas hevosensa selästä. Hyvien tapojen mukaan Becky kiitti kauniisti hymyillen. Tiheä ruohikko sai naisen hieman epäröimään, olihan häntä aina varoitettu tiheistä ruohikoista käärmeiden ja punkkien takia. Becky antoi Alexin sitoa huivin tämän silmille. Se tuoksui joltain, joltain mitä nainen ei pystynyt määrittämään, vaikka yrittikin. Tuoksu oli kuitenkin hyvä ja toi mieleen ikivanhoja, jo upoksiin painuneita muistonriekaleita, joita hän ei kuitenkaan saanut tarkennettua miksikään tolkulliseksi.

Kevyesti Becky lennähti hevosen selkään ja tunsi Alexin nousevan hänen peräänsä. Mies otti kiinni ohjaksista ja Becky värähti pienesti tuntiessaan Alexin käsivarret kyljissään. Toinen tuntui hehkuvan lämpöä. He lähtivät liikkeelle, hidasta käyntiä, ja Rebecca tunsi aistiensa terävöityvän näköaistinsa ollessa toimintakyvytön.

Hän tunsi miehen käsien hipaisevan silloin tällöin kylkiään, tunsi toisesta suorastan hohkavan ruumiinlämmön ja hevosen lihasten liikkeet allaan. Hän tunsi vaatteensa ihollaan ja hiuksiensa kutittelevan niskaansa. Silmät peittävä liina loi kevyen paineen silmien päälle ja Becky antoi silmiensä levätä pimeydessä. Auringon valo lämmitti pienin erin ja välillä virkistävä tuulonen puhalsi puiden välistä saaden lehvät suhisemaan rauhoittavasti. Linnut loivat monimutkaisia laululuritelmiaan ja silloin tällöin kasvit kahisivat hevosen liikkeiden takia.

Becky hengitti muutaman kerran syvään nenänsä kautta ja maistoi makean mullan ja vihreät lehdet, hevosen ominaistuoksun, mutta ennen kaikkea kaupungin pölyn ja saasteen puutteen. Ilma oli raikasta ja tuntui pyörivän laiskasti hänen ympärillään, piittaamatta mistään turhanpäiväisestä. Siteen silmille saamisen jälkeen Becky oli hieman tiukentunut, mutta antoi nyt lihasten rentoutua ja nauttia täysin siemauksin tästä uudenlaisesta vapaudentunteesta.

Hetken kuluttua he pysähtyivät ja Becky rekisteröi uuden hajun, hän voisi melkein vannoa, että jossain oli vettä lähellä. Hän jäi seisomaan suorana paikalleen Alexin niin sanoessa ja antoi silmiensä levätä siteen alla. Miehen kädet käänsivät häntä hieman oikealle ja irroittivat siteen. Becky piti silmiään kiinni vielä muutaman sekunnin ja avasi ne varovasti. Auringon kirkas valo sai hänet siristelemään silmiään, kun ne eivät olleet tottuneet valoon.Näön palautuessa normaaliksi hän huokaisi ihastuksesta.

"Pidän! Se on niin kaunis!" Rebecca hengähti ihastuksissaan ja tarkkaili lammen päällä tanssivia auringonsäteitä. "Ymmärrän miksi haluat pitää tämän paikan sijainnin salaisuutena", Becky sanoi hiljaa kääntyessään kokonaisen ympyrän verran nähdäkseen kaiken. Metsäaukeaa hallitseva lampi oli lähes keskellä sitä ja kukkasniityt pehmeine ruohonkorsineen loi satumaiseman heidän eteensä.
Anyki
 

ViestiKirjoittaja Daniella » 03 Heinä 2011, 17:23

//Terrvetuloa sitten takaisin vaan kun tänne asti pääset : ) Ja eikös sanonta kuulu jotenkin näin että hiljaa hyvä tulee :D//

Aleksander

Ilma todellakin oli ihanan raikas, jos esimerkiksi kylän saastaiseen ilmaan verrattiin. Linnut lauloivat laulujaan ja muutkin metsän eläimet ilmoittivat olemassaolostaan tavalla tai toisella. Puutkin olivat kuin eläviä olentoja. Ne kuiskuttelivat toisilleen, jakoivat tarinoita ja salaisuuksia. Se oli kaunista. Lumoavaa.

Rebecca toisti mietteliäänä Alexin lauseen, että täytyisi ottaa kaiken minkä sai, eikä antaa mitään takaisin. Tyttö sanoi oman mielipiteensä asiasta ja totesi, että se saattoi olla elämästä selviytymiseksi, ja loppujen lopuksi sitä tunsi vain oman nälkänsä, ei muiden. Tyttö puhui asiaa. Mm, voi olla. Alex totesi hymyillen ja katsoen eteenpäin. Mies ei kuulunut aatelistoon, hän oli enemmänkin kiertolainen, joka elätti itsensä ja Sheridanin esityksillään, joista tienasi ihan hyvin loppujenlopuksi. Ihmiset, joilla oli aikaa ja vähän rahaakin olivat anteliaita lahjakkaille kiertolaisille. Hyvinä päivinä tienasi enemmän kuin huonoina, mutta hän pärjäsi kumminkin.
Ja tietenkin hän auttoi esimerkiksi vanhoja ihmisiä painavien tavaroiden kanssa jahka kerkesi. Pienillä teoilla voi saada paljonkin aikaan.

Rebecca toisti jälleen itseään vähättelevään sävyyn Noin kauniin naisen hyväksi. Alex todella piti Rebeccaa kauniina. Kauniin kultaiset ja pitkät hiukset, suuret sinivihreät silmät.. niin, häntä katsoessa koko muu maailma unohtui. Miehen mielessä kyllä kävi useampaankin kertaan kysymys, että miksi ihmeessä tyttö oli suostunut lähtemään tällaisen arpinaamaisen rentun matkaan? Aivan varmasti Rebeccalla oli kilpakosijoita vaikka millä mitalla ja varmasti niiden joukosta herrasmiehiä ja aatelisiakin löytyisi. Silti hän oli tässä, ei välttämättä edes niin komean arpinaama rentun kanssa, joka joskus kauan aikaa sitten oli kuulunut aatelistoon, mutta jättänyt sen ja jatkanut sitten elämäänsä köyhänä perheettömänä kiertolaisena, joka leikki tulella.. Miksi?
Olikohan tyttö edes tosissaan? Ei, tuo oli väärin, ei hän saisi ajatellakaan tuollaista Rebeccasta. Alex ei edes tuntenut häntä kovinkaan hyvin. Ei hän saisi tuomita. Tämä keskustelu tästä aiheesta hänen oman mielensä kanssa oli nyt tässä. Piste. Kyllä hän saisi sen vielä selville, myöhemmin. Nyt mies voi vain toivoa, että tämä jokin kestäisi.

Rebecca naurahti Alexin filosofisille sanoille ja kysyi mistä oli oikein oppinut ne. Se sai miehenkin nauramaan Ei mitään hajua.. ehkä yhdeltä vanhalta viisaalta mieheltä aikoinaan. sanoi hymyillen katsoen tyttöä silmiin.

Alexin seuralainen kiitti nätisti päästyään hevosen selästä alas. Mies ei edes muistanut koko varo punkkeja ja käärmeitä juttua. Jos jompikumpi iski niin sitten iski. Tosin Rebeccasta hän olisikin enemmän huolissaan jos muistaisi koko asian.

Paikanpäällä lammella Aleksander irrotti siteen tytön silmiltä. Vähän aikaa Rebeccan piti siristää silmiään, mutta kun näkö palasi, tämä huokaisi ihastuksesta ja sanoi todellakin pitävänsä maisemasta. Miehen kasvoille nousi leveä hymy ja hän tapitti tyttöä säihkyvin silmin.
Rebecca sanoi ymmärtävänsä miksi Alex halusi pitää paikan sijainnin salaisuutena. Mies hymyili Ei tämä tavallaan mikään salaisuus ole, en omista tätä. Halusin vain pitää tämän yllätyksenä sinulle. Ja vaikka tämä olisikin ollut salaisuus, saattaisin ehkä jopa jakaa sen kanssasi. Hän käänsi katseensa lampeen ja sen päällä tanssiviin auringonsäteisiin. Häntä kuumotti, niin kuin aina hänellä oli lämmin, mutta tämä oli erilainen tunne.
Sadunomainen maisema ei nyt vain ollut mitään Rebeccan rinnalla, Alex mietti. Mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa, ei ainakaan vielä.
Daniella
 


Paluu Metsäaukeat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron