//hmm noo jos sitä näin parin kuukauden jälkeen pistäisi avoimeksi, tulkoon häiritsemään ken tahtoo//
Mélia
Miten avoin tila pystyikin saamaan kaiken niin paljon valoisammaksi? Aamu aurinko tuntui niin hyvältä iholla metsän pimeyksien jälkeen. Parit viimeiset päivät olivat olleet melkoista höykkyytystä, jo muutenkin kohtalaisen vähissä voimissa olevalle olennolle. Ensin oli punaisten hiuksien tähden joutunut ihmisten vihojen kohteeksi, sai miekasta käteensä, haavan umpeen polttaminen ja viimeisin tikki oli haavan tulehtuminen.
Asiat eivät todellakaan olleet menneet Mélian kannalta edullisesti, mutta sentään ei ollut ihminen. Nainen tiesi ettei kyse ollut ihan pienestä tulehduksesta ja tälläinen ihmisillä saattaisi nostattaa mahdollisesti vaarallisenkin kuumeen. Oli elänyt kauan ja kestäisi tämän kyllä.. niin halusi vakuuttaa itselleen sillä oli aivan liian itsepäinen kuolemaan vielä.
Mélia tuijotti aukeaa hiljaisena, oli niin rauhallista. Päästyään lammelle voisi hoidella hiustensa värin enemmän ihmisten kaltaiseksi ja peseytyä läpikotaisin, ennen kuin lähestyisi muita eläväisiä. Sen jälkeen saisi hoidettua itsensä takaisin kunnollisempaan kuntoon. Hän käveli hitain askelin ja nautti siitä kuinka paljon paremmalta ruoho tuntui jalkojen alla. Kengät olivat kadonneet jossain vaiheessa pakoa, eikä kyennyt löytämään niitä enää. 'Tuskin täällä nyt tähän aikaan törmäisi ongelmiin..' Ajatteli hiljaa katsellessaan nousevaa aurinkoa.
Ajat olivat muuttuneet vuosien takaisista, ihmisten ja haltioiden tilanne oli mennyt räjähdysalttiiksi. Lähes kaikki vähänkään tarullisemmat olennot saattoivat joutua ihmisten vihojen kohteeksi. Nämä ajat olivat vähentäneet myös naisen kaltaisia, eikä voinut olla välillä miettimättä olisiko jo tullut oma aika kadota. Kaipasi vieläkin monia vuosisatojen takaisia päiviä, ikävöi niitä.. Oliko lopultakin nähnyt jo tarpeeksi? Osa kyllä halusi nähdä vielä ainakin jonkun verran, toinen osa epäröi hiukan.