Kirjoittaja Dark » 17 Elo 2010, 20:07
Kharnakhan
****
Lohikäärme lepäsi lammen luona. Hän oli laskenut kaikki vähäiset tavaransa lammen rantakivelle, taitellut siististi vaatteensa, joiden alle oli piilottanut punaisen samettipussukan, jossa hän kantoi pientä ja vaatimatonta jalokivikokoelmaansa. Suuri kahdenkädenmiekka lepäsi maassa huotrassaan kiven vieressä. Mies itse oli täysin alasti, sillä hyvin harvat uivat vaatteet päällä, ja nuo olivat hänen ainoat vaatteensa, joita hän ei halunnut likastaa tai kastaa, sillä muuten joutuisi odottamaan niitten kuivumista hyvän tovin. Tosin kyseiset vaatteet eivät olleet enää kovinkaan kummoisessa kunnossa, ja vaikka hän olikin luolaan sulkeutuessaan lukinnut ne rautaiseen säilytysarkkuun, olivat ajan luiset sormet riipineet muutaman langan jos toisenkin ja haperoittaneet kankaan vain murto-osaan entisestä loistostaan.
Vaikka Kharnakhánin hallitsema elementti oli tuli, hän piti kylpemisestä. Kuka tahansa pitäisi kylpemisestä tuhannen vuoden horroksen jälkeen, jolloin monen vuosituhannen pölyt olivat jo ehtineet pinttyä häneen kuin lapsen likaiset sormenjäljet hopealusikkaan. Se oli harvinaisen puhdistavaa. Hän oli sattumalta löytänyt suopayrttiä, jonka muisteli toimivan saippuan tavoin, kun kasvia tarpeeksi hankasi kiveä vasten. Niin hänen vaimonsa -rauha tuon sielulle- oli aina pessyt pyykkiä. Ei se ehkä toiminut aivan niinkuin hän muisteli, mutta tarpeeksi itseään hentoisella vaahdolla hangattuaan ja huuhdeltuaan kehonsa kunnolla olonsa oli puhtaampi kuin pitkiin aikoihin.
Mies jäi kellumaan selälleen veteen, kohottaen katseensa kohti taivasta. Oliko taivas aina ollut tuon näköinen, vai oliko se muuttunut niinä vuosina, joina hän oli ollut lukittautuneena luolassaan? Tuskinpa sentään. Kharnakhán mietti, mitä kaikkea oli ehtinytkään tapahtua sinä aikana, kun hän oli ollut tietämättömänä maailman asioista. Olikohan ollut sotia? Kuinka monta kuningasta oli vaihtunut? Mies muisteli, että hän oli syntynyt aikana, jolloin ihmiset olivat melko uusia tässä maassa, vanhempansa olivat kertoneet tarinoita ajoista, jolloin maa oli vielä ollut lohikäärmeiden omaa. Ja silloin siitä ei ollut kulunut kuin muutama sataa vuotta, ei edes yhtä lohikäärmeen ikää. Olivatko ihmiset ja haltiat jatkaneet eloaan rauhassa, sovussa luonnon kanssa? Hän ei ollut tavannut vielä ketään tällä matkallaan, jolta olisi kysynyt asioita ja saanut täytettyä vuosituhannen mittaisen sivistystyhjiön.
Tavallaan Kharnakánia myös pelotti. Oli niin paljon asioita, joita hän ei tiennyt... Äkkiä mies havahtui epämiellyttävään tunteeseen, kuullessaan rasahduksen, ja suoristautui, jääden polkemaan vettä paikalleen, sillä jalkansa eivät ihmismuodossaan ylettäneet tämän lammen pohjaan, ei näin syvällä. Mikä se oli? Jänis, kenties? Tai jokin muu metsäneläin? Mies kurtisti kulmiaan ja jäi kuuntelemaan, mutta kun mitään ei pitkään aikaan kuulunut, sukelsi hän veden alle, uiden voimakkain vedoin kohti rantaa, vaatteidensa luo. Kharnakhán oli hyvä uimaan, mutta oli hänenkin noustava pintaan välillä haukkaamaan happea. Ei tässä mitään maailmanennätystä sentään yritetty. Varmaankin äänen aiheuttaja oli vain ollut jokin eläin. Sentään jokin oli ennallaan, jos jäniksetkin hieman rapistelivat.
[Toivottavasti kelpaa, anteeksi pitkä höpötyspöpötyspohdpohd -aloitus >_>']