Lounatuuli
Aurinko oli jo laskeutumassa horisonttiin. Metsä oli nyt kauneimmillaan, kultaisten säteiden paistaessa puiden välistä, luoden lämpimän lempeää valoa. Lounatuuli oli päättänyt vielä ennen sotaan lähtöä viettää viimeiset päivät omassa rauhassaan metsässä. Valtavahko valkoinen lohikäärme olikin nyt asettunut metsä aukealle lepäilemään. Sen käärmemäinen ruumis luikerteli pitkin vihreää niitttyä, pään levätessä suurehkolla kivellä pienen lammen vieressä. Sen sininen, mystisesti leijaileva harja heilui pienesti lempeässä tuulenvireessä. Lohikäärmeen hengitys oli raskasta, ei uupumuksesta, vaan nautinnosta. Tuo nautti olostaan siinä röhnöttäessään lämpimässä ilta auringossa, eikä lähistöltä kuulunut yhtään uhkaavia tai epäilyttäviä ääniä.
Olihan se riski altista rekotella tässä olomuodossa keskellä aukiota, mutta lohikäärme oli valmis uhraamaan henkensä saadakseen nauttia elämästään ehkä viimeistä kertaa. Lisäksi lohikäärme luotti sokeasti siihen, että ihmisillä oli parempaakin tekemistä, kuin etsiä tultasyökseviä petoja metsästä.
Äkisti lohikäärme avasi silmänsä, vilkaisten laiskan oloisesti ympärilleen. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, mutta Lounatuuli olisi voinut vannoa jonkun muunkin olevan lähistöllä.. Ehkä se oli vain harmiton olento, ehkä se oli jotain vaarallisempaa. Lohikäärme päätti kuitenkin ottaa riskin ja jäi makoilemaan aukiolle, laskien päänsä takaisin kivelle ja sulkien silmänsä, esittäen nukkuvaa.. Ehkä hän saisi näin houkuteltua olennon esiin? Jos lähistöllä nyt oli joku...
//Etta und lovely lady here //