Kirjoittaja Sands » 30 Syys 2011, 13:51
Selässä roikkuva ihmisolento ei voinut kuin parkaista ihmetyksestä ja kivusta, epäonnistuessaan päästä pois Baldramallachin ruhon alta, ennen kuin jätti kaatui maahan. Olihan tuo varsin pitkä mies, joten matka epäonnistuneelle hyökkääjälle maahan asti alkoi normaalia korkeammalta, painovoiman hoitaessa loput. Maan ja pehmeämpien kasvien vaimentamalla tömähdyksellä molemmat miehet olivat maassa, märkien lehtien pysyessä visusti multaan ja ruohoon liimautuneina. Kuivalla säällä noin painavan möhkäleen osuessa maahan olisi luultavasti noussut aikamoinen pölypilvi, mutta nyt ei kuin ehkä hieman ruohonkorsien varsille kertynyt kosteus lennellyt. Isku ei ehkä ollut aivan yhtä näyttävä, mutta kivuliaan tehokas se oli, yksinkertaisuudestaan huolimatta. Uhri oli jäänyt selän ja maan välille puristuksiin, kumpikaan puristava voima ei antanut tippaakaan periksi. Balin jättimäinen ihmismuoto oli aivan yhtä painava, kuin miltä kokonsa puolesta voisi arvellakin: todella painava. Vaikka viitan alta sitä ei hyvin voinut nähdäkään, oli mies todella lihaksikas vaikkakaan ei aivan pelkkää lihasta ollut ja tuon kokoinen lihaksikas mies saisi painoa rutkasti lisää. Monesti painosta oli vain haittaa ja olihan tuo kömpelökin, etenkin kun piti hieman oudommassa, kaksijalkaisessa muodossa liikkua ja tapella. Silti tuo osasi käyttää vahvuuksiaan hyväksi: voimaa ja painoaan. Lohikäärme ei pidätellyt voimiaan, mikä yleensä sai toiset sanomaan häntä hulluksi, aivan kuten tuo pieni ihmisolento tässäkin tilanteessa, puristuneena suuremman miehen selän alle. Ehkä hän oli hullu, ehkä ei, mutta itsehän tuo rääpäle hyökkäsi suurempansa kimppuun.
Baldramallachilla oli paljon rauhallisemmat oltavat, kuin mitä hyökkääjällä. Maassa oli mukava maata auringonpaisteessa, vaikkakin selän alla oli kovempi luukasa. Siitä huolimatta, tässä oli mukavan lämmin, mitä nyt se luukasa vähän väliä yritti kiemurrella pois. Sitä kiemurtelua ei tosin ollut kauheasti, selän ja maan välissä kun ei kauheasti ollut tilaa kiemurrella. Eniten ne olivat ne pienet käsivarret, jotka rimpuilivat, yrittivät päästä suurista nyrkeistä irti. Ei siitä kyllä toiselle kauheasti mitään hyötyä tässä tilanteessa olisi, vaikka kätensä saisikin Balista irti, mutta silti lohikäärme piti nyrkkinsä tiukasti toisen käsien ympärillä, puristaen kovasti. Ihmisotuksella oli niin kova hoppu päästä pois selän alta, ymmärrettävästi, mutta makaavalla lohikäärmeellä ei taas ollut mikään hoppu nousta ylös. Ei hän toista tappaa tahtonut, mutta aina hän ei oikein omista voimistaan ollut perillä, eikä tajunnut, että toisella oli varsin tukalat oltavat tällä hetkellä. Hän tahtoi vain antaa toiselle opetuksen, mutta ihmisotukset olivat niin heikosti rakennettuja ja menivät niin helposti rikki
Yhtäkkiä se ihmisotus meni aivan veltoksi. Enää ei rimpuiltu, pihahdustakaan ei kuulunut. Kädet eivät enää riuhtoneet. Hengitystäkään ei tuntunut, ei rinnan kohoilua saati sitten lämmintä henkäystä toisen suusta. Bal tajusi, että nyt oli varmaan parempi nousta ylös, jos tuon hyökkääjän tahtoi hengissä säilyttää. Jos se siis oli enää mahdollista. Hitaasti jättimäinen vartalo alkoi kierähtää ympäri, ehkäpä siitä jotenkin tuli ympärikäännetty kilpikonna mieleen. Ihmisotukselle selän alla se luultavasti oli varsin kivuliasta, hetken aikaa suuren miehen koko painon keskittyessä vain hyvin pieneen kohtaan tuon kierähtäessä kyljelleen ja sitä kautta jaloilleen. Baldramallachin ilme oli aina samanlainen, ilmeetön ja ehkäpä hieman tylsistynyt, eikä se ollut muuttunut tässäkään tilanteessa. Ehkä tuota hieman ihmetytti, missä kunnossa tuo toinen nyt oli. Suuren nahkasaappaan kärki lähestyi tuota varsin ruumiilta näyttävää ihmisolentoa, tökäten sitä hellästi. Tai no, niin hellästi kuin voimiaan pitelemätön järkäle pystyi tökkäämään jalallaan, joka ei loppujen lopuksi kauhean hellästi ollut. Lohikäärme vain tahtoi kokeilla, tuliko toisesta enää mitään reaktiota.