Kirjoittaja Onzki » 05 Huhti 2012, 20:06
Fiona
Kaapuun sonnustautunut neitokainen tarpoi lumessa, miekka kädessään. Oli ilta, ja aurinko oli jo painumassa alas, ja kuu tulossa tilalle. Fiona oli lähtenyt tarkastamaan ansaa, jonka oli metsäaukealle jättänyt. Ansassa ei ollut mikään, ja se saikin neitokaisen kiljaisemaan raivosta. Tällä oli käsittämätön nälkä, ja lumipyryjen takia tämä ei ollut saanut yhtään lihaa, ja oli joutunut nakertamaan vanhaa leipää, jonka tämän sisko oli tuonut. Evelineä ei taaskaan ollut näkynyt, kuulemma muita menoja. Raivoissaan tämä paiskasi ansa-narun maahan, ja polkaisi jalkansa maahan. Tämän jalka tömähti maahan, ja tämä työnsi kätensä kiristämään pompulaa, joka roikkui korkella tämän takaraivoilla.
"Herra tämän maan kirotkoon!" Tämä mutisi, ja ihmetteli miksi sanoi niin. Jumala ei ollut se, mihin tämä uskoi. Hetken itsensä kanssa kamppaillen, tämä nosti ansa-narun silmiensä tasolle, kiroten narun helvettiin, heittäen sen sitten lamen jäälle, ja naru sai jäädä sinne! Raivosta puhkuen tämä lähti astelemaan jäälle...
Jää oli tietenkin heikkoa siitä kohtaa mihin Fiona astui, ja tämä kirosi taas, toinen jalka syvällä lammen hyisessä vedessä. Tämä nykäisi jalkansa vedestä, ja tunsi miten tämän housujen toinen lajhje oli aivan märkä. "Samperin lampi, samperin naru, ja... ja..." Fiona kiljui kiukuspäissään ja tarpoi lumessa, lösähtäen sitten lumeen polvilleen. Kylmä lumi tuntui luissa ja ytimissä, mutta vähät Fiona siitä välitti. Tämän elämän halu oli enää pieni. Tämän elämässä ei tapahtunut MITÄÄN. Turhautuneena tämä yritti itkeä, vollottaa oikein kunnolla, mutta kyyneltäkään ei vierähtänyt tämän poskille. "Saatana!" Tämä kiljaisi. Fiona oli alkanut käyttää aina ja aina vain voimakkaampia sanoja, ja kimpaantui pienistäkin asioista. Tämä oli aivan yksin hevosensa kanssa, ja tällä hetkellä tämä ei halunnut ketään todistamaan käsittämätöntä turhautumistaan. Viitta liehui yltyvässä tuulessa, ja kun neitokainen nosti katseensa, lumi pyryytti suoraa tämän kasvoille. "Voi..." Tämä aloitti mutta veti hupun päähänsä, ja nousi seisomaan. Jalassa oli pieni pinta haava, jonka jää oli raapaissut, ja jalka sinersi hiukan pakkasessa ja hyiseen veteen uponneena. Neiti alkoi nilkuttamaan lumessa, mutta vajosi istumaan, niin että viitta suojasi tätä lumelta, eikä tämä kastunut enää enempää. Tämä vajosi taas siihen äärimmäiseen tylsyyteen, ja istui siinä viimassa, ajatellen, ettei enää ikinä menisi kotiin. Siellä oli tylsää...
//Jah tässä!:3 Anteeksi taas otsikko >-< mutta ei se otsikko maata kaada, tai mun otsikot kaataa:D//