Kirjoittaja Forte » 24 Elo 2015, 23:41
Darion ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut politiikasta ja sota-asioista. Kenties hän oli siihen liian vapaasieluinen tai liian typerä, kummin vain. Joka tapauksessa, hän ei ymmärtänyt, miksi kokonaisia perheitä piti rikkoa, jotta kaksi liian ylpeää ja jääräpäistä johtajaa saisivat tahtonsa läpi? Oliko kyse tosiaan maa-alueista, vai pelkästään ylpeydestä? Ja kuten hän oli itse sanonut, viha synnytti lisää vihaa. Ja sillä oli kauaskatseiset juuret. Ne mädättivät maan, tekivät siitä myrkyllisen ja happaman, eikä siinä lopulta voinut kasvaa muuta kuin vihan siemen, josta sikisi ikäviä asioita, jopa kaukana sodasta. Ihmiset, haltiat ja demonit suhtautuivat jokainen tahollaan Darioniin epäluuloisesti ja vieroksuvasti, ja osittain se oli mitä ilmeisemmin sen hetkisten, poliittisten ilmapiirien vaikutusta. Ihmiset varsinkaan eivät luottaneet kehenkään erilaiseen olentoon, ja oli hyvin mahdollista, että heidän alueillaan Darion pääsisi vain hengestään. Haltiat olivat suopeampia, mutta vaikka he eivät näyttäneet suoraa vihaa ja inhoa, kylmyys ja välttely tuntuivat vielä pahemmilta. Ja demonit? No, demonit nyt olivat mitä olivat. Ne eivät muuten vain pitäneet heikoista yksilöistä.
"Sen takia minä maalaan. En voi satuttaa ketään. Vai oletko muka kuullut joskus jonkun saavan sydänkohtauksen huonosta maalauksesta?"
Darion naurahti hiljaa. Lyronin kanssa oli hyvin helppo puhua, hän näytti kuuntelevan mielellään ja ymmärsi pintaa syvemmältä Darionin sanat. Samanlaista ystävällisyyttä Darion ei ollut kohdannut sen jälkeen, kun oli lähtenyt kotoa. Lyron ei tuominnut heti ensisilmäykseltä, vaan mitä luultavimmin kokemuksien ja Darionien tekojen perusteella. Puolidemoni mielellään viettäisi enemmänkin aikaa näin mukavassa seurassa. Hetken ajan hänestä jopa tuntui, ettei ollut koskaan haltioiden keskuudessa asunutkaan, vaan oli juuri lähtenyt kotoa ja törmännyt Lyroniin. Aivan kuin muuta todellisuutta, Darionin ammattia ja yksinäistä asuntoa, ei olisikaan olemassa. Ihmeellistä, miten paljon muutama ystävällinen sana sai aikaan.
Ja mikä parasta, Lyron todella kutsui hänet luokseen. Se todella osoitti luottamusta, ja Darion kunnioitti sitä suuresti. Lyron oli, mikäli Darion ymmärsi oikein, alfa. Ja alfa suojelee laumaansa. Darion olisi pahimmassa tapauksessa saattanut olla vakooja, mutta Lyron luotti häneen jo näin paljon. Kenties hän näki jotain, mitä muut eivät. Lyron taisi todella nähdä hänet jonkun muun silmien kautta. Puolidemoni nauroi vähän Mhran innokkuudelle, pennun loikkiessa edeltä. Kenties sekin oli tyytyväinen, kun sai vieraan laumaan.
"Ratsain? En näe hevosia..oh, tietysti. Tarkoitit itseäsi."
Darion katsoi ensin ympärilleen ja sitten raapi hieman nolona niskaansa, kun ei ollut ymmärtänyt Lyronin lausetta heti alkuunsa.
"Toivottavasti en ole liian painava. En tosiaan ole ratsastanut muilla kuin hevosilla, mutta jos nyt et hirveän lujaa kiidä, pysyn kai kyydissä. Saanko pitää kiinni jostain?"
Myönnettäköön, Darion oli hieman hämillään ja koko tilanne oli outo, mutta kokemuksen arvoinen. Joillain demoneilla, kuten Darionin perheenjäsenillä, oli suuria, suden tai lohikäärmeen kaltaisia, petoja ratsuina, mutta Darion suosi hevosia. Puolidemoni ponnisti itsensä ketterästi ja vaivattomasti maasta suden selkään ja etsi hyvää kohtaa istua. Lyronin selkä oli hyvin erilainen, kuin hevosen, mutta puolidemoni löysi hyvän kohdan, jossa pysyisi matkan ajan.
"Tuota, onko laumallasi jotain sääntöjä tai käyttäytymismalleja, joita minun tulisi noudattaa? Kunnioitan tätä vierailua suuresti, enkä halua loukata ketään tietämättömyyttäni."