Kirjoittaja Forte » 05 Joulu 2017, 16:40
// Mahtavaa, pidän tuon mielessä :> //
Darion
Vaikka metsä oli laaja ja täynnä mahdollista riistaa, oli aina helpompi varastaa toiselta kuin saalistaa itse. Dastan oli oppinut sen jo varhain. Tuo suuri, reilusti yli kaksimetrinen ja lihaksikas demoni nuuhki ilmaa lammen äärellä. Hän oli massiivinen soturi, metsästäjä ja tappaja vailla vertaansa, kuin leijonan ja lohikäärmeen risteytymä, takajaloilleen noussut peto. Tuuheat, siniset hiukset olivat kuin paksu harjas kasvojen ja niskan ympärillä, tummansininen keho täynnä arpia menneistä taisteluista ja paksu häntä oli enemmänkin pyrstö, josta törrötti teräviä luupiikkejä. Kaiken kruunasti leveä sotakirves, jota demoni kantoi selässään. Dastan murisi matalasti, nuuhkiessaan maata ja veritahroja lammn äärellä. Tässä oli tapettu jokin eläin, ja iso demoni halusi siitä osansa. Kenties, jos hän pitäisi kiirettä, hän voisi saada kyseisen saalistajan kiinni. Jäljistä päätellen kyseessä oli ollut susi, ja vielä yksinäinen sellainen. Helppoa kuin poikasen vieminen emoltaan. Dastan virnuili leveästi ja laskeutui neliraajoin, lähtien juoksemaan läpi metsän.
Oli helpottavaa kuulla, ettei peuran hankkiminen ollut aiheuttanut Lyronille sen suurempia ongelmia, ja nuoli taisi olla jo alun alkaenkin eläimessä. Darion hymähti vähän, Lyronin osoittaessa Eyrualen suuntaan, ja nyökkäsi.
"Ei tosiaan käynyt. Hän on mukava nainen, hyvin ennakkoluuloton."
Se, oliko ennakkoluulottomuus aina positiivinen asia, oli asia erikseen. Sillä vaikka tosiaan Darion toki naisesta piti, hänellä ei ollut sydäntä mainita Lyronille, että Eyruale oli ehkä turhankin tuttavallinen hänen makuunsa. Mitä se olisi oikeastaan hyödyttänyt, turhaa vain pahoittaisi naisen mielen. Hän oli mitä oli, ja Darion oli saanut oppia kantapään kautta, miten ikävää se oli, jos joku ei pitänyt jostain asiasta, mille itse ei voinut yhtään mitään. Joten hän pyrki aina keskittymään mieluummin positiivisiin puoliin muissa. Tärkeintä oli tosiaan, että Eyruale ei ollut mitenkään ilkeä ja pahansuopa, eikä nähtävästi karttanut vieraan näköisiä olentoja myöskään. Sitä Darion arvosti.
Sitten olikin nähtävästi jo ruoka-aika. Oli sangen jännittävää nähde, miten nopeasti isokin peura katosi pienempiin osiin ja parempiin suihin. Darionia ei kuolleen eläimen nylkeminen ja paloittelu haitannut, hänen isoveljensä oli tosiaan turkispyytäjä, ja hän oli koko lapsuutensa nähnyt kuolleita riistaeläimiä. Ainoa asia, mistä hän ei vieläkään oikein välittänyt, oli veren haju. Se oli niin rautainen ja tahmainen, teki olon lievästi pahaksi. Darion kiitti kohteliaasti, Lyronin tuodessa hänelle myös osansa saaliista.
"Kiitos, mutta enköhän pärjää kyllä."
Hän hymähti, alkaen syödä osaansa. Darion ei ollut kummoinen demoni, mutta hänellä oli tarpeeksi voimaa leuoissaan, jotta kykeni syömään mahdollisen saaliin sellaisenaan ja rikkomaan jopa joitain luita. Ei tosin paksuimpia, kuten reisiluita. Siihen vaadittiin jo kovemmat hampaat mitä hänellä oli. Istuessaan Lyronin vieressä syömässä, Darionin tunsi olonsa yllättävän hyväksi. Hän ei oikeastaan tiennyt miksi, mutta hänellä kieltämättä oli mukavaa tässä erikoisessa ympäristössä. Hän haluaisi kiittää Lyronia, muttei oikein tiennyt miten. Ja äkisti kyseinen hyvä olo katosikin, kun metsän pimennosta, hyvin läheltä, kajahti voimaks demonin karjaisu. Se sai Darion hyppäämään paikaltaan lähes metrin ilmaan.
Dastan oli täydellinen metsästäjä, hän jäljitti helposti tuon kyseisen peuran verijäljen, ja päätti tehdä läsnäolonsa selväksi karjaisemalla koko keuhkojensa voimasta. Se kuuluisi pitkälle, ja toivottavasti pelottaisi suden pois. Tietty Dastan olisi voinut hiipiä lähemmäs, mutta se ei ollut hänen tyylinsä. Hän oli ennenkin tappanut kokonaisia susilaumoja saadakseen niiden saaliin, joten tämä ei tulisi olemaan yhtään erilaista.
"Nyljen heidän alfansa ja käytän sen taljaa ympärilläni."
Dastan nauroi maanisesti, juostessaan lähemmäs.