Multa, kivi, mitä eroa sillä oli. Hän vain heilautti kättään suurieleisesti osoittaen, että maa oli maata. Ei hän alkanut sitä luokittelemaan niin tarkasti. Lisäksi, hän vielä sulatteli sitä osaa miehestä. Ei se ollut kauhean helposti nieltävä pulla!
Pojan sanoille Isolde tuhahti: ”jokainen mies, jonka tunnen, on vain yksi iso poika”. Hän tunsi toisinaan lähes kateutta siitä, ettei kyennyt elämään kuin mies. Nuo olivat niin paljon vapaampia! Heidän ei tarvinnut ajatella puoliksikaan niin paljoa kuin naisten ja näillä ei ollut aavistustakaan kuinka harmistuttava asia kuu olikaan.
Kesken teehetken Izenik nousi ja meni matkoihinsa. Isolda seurasi tätä silmillään kunnes ei voinut enää. Hän kuitenkin käänsi katseensa Rithiin tämän puhuessa. Hän huokaisi pojan sanoille. Kahdesti kuoleminen… Jo kuoleman kosketuksen tunteminen toisen iholla oli kamalaa, saatikka sen kokeminen. ”Se on varmasti vaikeaa”, Isolda sanoi. Tosin kun hän kuuli maamöykyn iän hän… tuijotti. ”Sinun… kaverisi on viisisataa vuotias hapan maamöykky? Oijoi… Ei ihme, että hän on kärttyisä. Viisisataa vuotta ilman teetä tai leivoksia saisi kenet tahansa pahalle tuulelle”, noita totesi päätään ravistellen. ”Poikanen hänen vierellään. 27 vielä jonkin aikaa. Kuinka vanha sinä olet?” Isolde kysyi pojalta hymyillen. Hän vain vilkaisi Izenekiä tämän palatessa. Tuo ei vaikuttanut haluavan seuraa, joten… Ehkä Isolde antaisi vain olla.
Hunter päästi uuden ulinan ja vikinän sekoituksen. Isolde viittasi koiralle luvan tulla. Se suorastaan syöksyi omistajansa luokse. ”Heiheihei”, Isolde sanoi nauraen ja näpäytti koiran kuonoa etusormellaan. ”Sinä olet koira, et hevonen”, hän sätti, mutta leikkasi tikarillaan koiralle palan. Se natusti sen häntä heiluen ja siirtyi sitten nuuskimaan uusia kavereita. Izenikin kohdalla Hunter näytti melko hämmentyneeltä. Isolde toivoi, ettei koira nostaisi jalkaansa kuten useimpien outojen asioiden kohdalla.