Sinisilmäinen toi kätensä rinnalleen ilahtuneena, toisen sirosti asetellen toisen päälle, kun Kali hihkaisi odotetun vastauksen noidalle. Tummahipiäinen silmäili sepän virnettä, lipuen sepän perään kun tuo niitä lipastonlaatikkoja auki veti ja esille otti rasioita, joiden sisältö suorastaan helli Qiran silmiä. Hän kun niin rakasti koruja. Rihkamaa ja arvokkaitakin, kunhan ne olivat koruja. Kunhan niillä saattoi itseään verhoilla ja koristella, ja näytillekin asettaa, niin ne olivat Syöjättären mieleen. Qira kun ei koskaan ollut koruja nähnytkään kun vuoren kupeessa aikanaan vielä eli äitinsä ja isoäitinsä kanssa – ne olivat vasta aikuisikään päästyä muodostuneet omanlaisekseen keräilykohteeksi mustahaltialle, joka toisinaan oli valmis antamaan mitä vain jotta olisi saanut harvinaisuuksiakin käsiinsä. Kaiketi sitä saattoi nimittää omanlaisekseen tyttömäiseksi päähänpinttymäksi.
Kali antoi luvan valita koruista sen, mikä ikinä Qiraa miellyttikin, noidan päästäen kepeän henkäyksen huuliltaan tietäessään kuinka vaikeaa päätöksestä oikeastaan edes tulisi. Sen henkäyksen lisäksi tummatukka kuitenkin myös naurahti sepän viimeiselle tokaisulle, vilkaisten kaljupään puoleen suloisenlämpimästi, ”Noh, minähän pian punastun moisille puheille”, lempeä ääninen Syöjätär hymisi sepälle sulosävyin.
Tuosta raskaan työn raatajasta ne silmät ottivat kuitenkin kääntyäkseen nyt paremmin niiden rasioiden puoleen, suippokorvan käydessä hieman paremmin niitä tonkimaan varovaisesti sormillaan helyjä siirrellen toistensa tieltä.
”Voinhan jo aina asetetun lumouksen tilalle langettaa jotain muuta”, mustahaltia hymyili siinä mieleistään korua etsien kaikessa rauhassa, ”Mutta ehkä kuitenkin säilytän sen sellaisenaan, muistona sinusta ja pajastasi. Puen päivittäin ja lasken sitten yöpöydälleni talteen aina seuraavaa auringonnousua odottamaan”. Siinä sanojensa lomasta Qira lopulta nosti hieman raskaamman näköisen rannekorun rasiasta käsiinsä. Se oli yksityiskohtaisesti kaiverrettu, kullanhohtoisen sävyinen ja saranallinen. Ei siroin mahdollinen, mutta se miellytti kummasti erilaisuudellaan mustahaltian silmää ja Qira aisti siitä miellyttävän energiavärinän.
”Mahdatko suostua luopumaan tästä?”, noita tiedusteli seppään vilkaisten, sormiaan livuttaen lumotun helyn pintaa vasten hellästi, ”Oletko ihan itse tehnyt kaikki nämä kaiverruksetkin?”.
Del hymähti, silmänsä sulkien. Ollen jo vähällä nyrpistää nokkaansa kun haukanpoikanen ääneen yltyi taas ja lähti niin kovasti selittämään vastaukseksi hänelle jotakin, josta toinen puoli tuntui valuvan suoriltaan korvista sisään ja samantien ulos. Eliittikapteeni ei yksinkertaisesti vain jaksanut keskittyä Theodluinin puheeseen, jo silkan hereillä olonkin tuntuessa olevan silkkaa tuskaa juuri tällä hetkellä.
Tietenkin noita-akan ja tuon oppipojan suunnitelmiin kuului asteen tai toisen hokkuspokkukset. Siitähän Delathos ei varsinaisesti ilahtunut, mutta ei hänellä tainnut olla tällä kertaa edes vaihtoehtoja valita, kuin hyväksyä Elwoodin kaksikon keinon palata kaupunkiin tai jäädä vaihtoehtoisesti tänne Kalin harmiksi nurkkaan nyhjäämään turhanpäiten. Ja se jälkimmäinenhän ei ollut käsipuolelle edes vaihtoehto, jos hän ei voisi elämänsä eteen muuta tehdä, kuin maata sängyssä palveltavana. Hän piruvie ottaisi ennemmin Kadzaitin alleen ja kuolisi jonnekin matkalle epäonnisena kenties, kuin jäisi tänne turhanpäiten roikkumaan.
Siitä papatuksesta ei tuntunut taas jostain syystä tulevan loppua, nuorikon kuitenkin lopulta päättäen pälpätyksensä kysymyksiin, johon pakkasherra ärähti, ”En minä mitään tarvitse”.
”Lasillisen vettä korkeintaan. Sitä kun tunnuit paikalle kiikuttavan kysymättäkin, joten kaada sitä nyt mukiin sitten”, valkohapsinen hymähti katsettaan availlessaan jälleen, yhä niin kovin uupuneena Theoon katsahtaen kasvoillaan niin mitäänsanomaton ilme, ettei siitä voinut Delin mieltä mitenkään tulkita. Väsynyt hän oli. Ja voimaton. Eikä tehnyt mieli liikauttaa eväänsäkään oman etunsa tähdenkään, mutta kaiketi hänen piti sen verran ylös yrittää, että saisi edes juotua. Ainoalla raajallaan ja jollain olemattomalla tahdonvoimalla Delathos väänsikin itsensä vuoteelle istumaan, kipujaan ärähtäen ja irvistäen, antamatta sen kuitenkaan itseään sen koommin haitata ja häiritä jahka epäryhdikkäästi pystyyn oli päässyt.
”Kali pärjää kyllä”, valkohapsi hymähti pennun aikaisempia sanoja miettien, ”Ja jos kuulen sen saastaisen perkeleen ikinä häneen koskevan, niin haen sen vaikka ihmisten kaupungista saakka ja päästän hengestään paljain käsin”.
”Joten paras suunnitella sen lähdön tapahtuvan pikaisesti. Minä en täällä mielisi odotella vihollisten saapuvan paikanpäälle, ties vaikka sillä paskalla oli sotilaitaan luostarilla ja ovat lähteneet mestariaan etsimään lähistöltä, jos tuota ei ole paikanpäälle takaisin kuulunut”, kuuraparta hymähti sijoillaan huojuen.
//Onks tää nyt taas näitä sun filosofisia pohdintoja? NYT NE KAKKAJUTUT AKSU :DDD RANKED! Pistetään jätkät pelaan hirveet custom peliä ja valitaan parhaat jyvät joukosta kato. Oikeesti meistä tulee sit hirvee liigatiimi ja meidän tulevaisuudesta tulee olla pro-pelaajia. AAMUJÄNNÄT. TÄSSÄ SULLE ILTAJÄNNÄT//