Sinä, taas || Crim


Luostarilla on aivan omat pellot ja puutarhat, jossa munkit viljelevät ja kasvattavat omaa satoa. Luostarin piha-alue on suuri ja avoin hiekkakenttä, jota reunustaa pieni puuaita.

Valvoja: Crimson

Avatar

Monarkki

Viestit: 13910

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Elo 06, 2017 1:17

Re: Sinä, taas || Crim

Perääntymisestään huolimatta ei Theo koskaan päässyt tarpeeksi kauas painajaisesta, kun tuo jo sai kaksin käsin otteen puoliverisestä. Enkelinpentu koitti pihistä toisen otteessa, työntää pyhää auraa hohkaavaa hirviötä kauemmas itsestään ja repiä mokoman otetta irti, turhaan. Mutta hänen pelastuksekseen saapui pyhän olennon tavoin valkea ja urhea Brennus, joka harhautti omalla avuttomalla hyökkäyksellään sen verran temppeliherraa, että Theo pääsi toisen otteesta irti ja perääntymään taas muutaman hassun tuuman. Perääntyminen kuitenkin tyssäsi uudemman kerran, kun Brennus ulahti Artanian heittäessä piskin kauemmas, Theon viimein kavuten itsensä jaloilleen ja tarraten aseeseensa kiinni uudemman kerran, aikeissa kiinnittää temppeliherran huomion itseensä, ennemmin mitä koiraan. Niin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, kun tuttu ääni paladinin toiselta puolelta käski Brennusta pysymään pois tieltä.

Se oli Delathos. Ilmeisesti Brennus oli kuin olikin juossut kotiin ja hakenut apua. Ja voi kuinka kiitollinen Theo siitä osasikaan olla, mutta samalla uusi syyllisyyden, ahdistuksen ja häpeän aalto puski pintaan, saaden nuoren kyynelehtimään entistä enemmän. Ei tämän näin pitänyt mennä! Ei hän halunnut aiheuttaa hankaluuksia tai joutua hankaluuksiin, eikä hän todellakaan halunnut vaivata Delathosia olemassaolollaan yhtään enempää! Mutta tuossa käsipuoli nyt seisoi, uhoten temppeliherran kanssa – kaikenlisäksi puhuen haltiakieltä. No, kun nyt oli tiedossa, ettei Artania ihan tavallinen ihminen ollut, niin ei kai se suuri yllätys ollut, että mokoma haltiakieltä tunsi.
Pakkasherran telepaattinen viesti ei jäänyt huomiotta, mutta Theo ei todellakaan aikonut sitä käskyä noudattaa. Hän ei lähtisi juoksemaan minnekään – viimeisenä sinne Kalin luokse – hän jäisi tänne ja ennemmin auttaisi. Tavalla tai toisella, jos ei muuten niin sitten uhraamalla itsensä!

Raskaasti hengittävä puoliverinen pudistelikin itsekseen päätään, mutta ennen kuin ehätti mitään sanoa tai tehdä, kävi temppeliherra edessä kirjaimellisesti muuttumaan. Heti ensimmäisenä pikkuhaukan huomio kiinnittyi niihin siipiin ja siihen pyhään auraan, jota toinen yhä hohkasi. Oliko Artania sitten enkeli? Enkeli, joka ei siivistään ollut luopunut? Theo ei koskaan ollut kohdannut enkeliä, jos äitiään ei laskettu ja äitinsäkin oli juuri sellainen, joka siivistään ja asemastaan pyhänä olentona oli luopunut. Mutta jotain samaa Artanian aurassa oli. Voimakkaampaa tietenkin, mutta ei tuokaan ollut täysin samanlainen, mitä edesmenneen äidin aura...

Ja sitten se tilanne eskaloitui kunnon yhteenottoon, temppeliherran syöksyessä Delathosin kimppuun. Theo jähmettyi sijoilleen täysin, kauhusta kankeana, katsoen kaksikon perään. Ei hän koskaan ollut todistanut yhteenottoja, ei tällä tavoin. Hän itse vältti niitä ja tuvilla kun harjoittelukenttien reunalle meni katsomaan, niin tiesi harvinaisen hyvin ettei kukaan tulisi kuolemaan siellä. Mutta nyt, tilanne oli toinen. Joku kuolisi ja Theo saattoi vain toivoa, ettei se olisi Delathos.
Silkka pelko oli lamaannuttanut nuoren puoliverisen nyt, pikkuhaukan kykenemättä liikahtamaan sijoiltaan. Hän vain tuijotti kaksikkoa, kyynelehtien, haluten auttaa kuurapartaista, mutta vaikka pieni ääni kaiken sen paniikin takaa käskikin liikkeelle, ei kroppa totellut yhtäkään niistä käskyistä....



// U R TEARING ME APART LISA!11!1!! miksen voi saada Wiseaun kaltasta poikaystävää joka elättäis mut ja ostais mulle taloja ja autoja. Piri iri on aina vähän ylikierroksilla :D NO SIIS JUST NE. NIITÄ KUUNTELEN. SUTSI SATSI SATSAA PERSE PYSTYYN JNE //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Ke Elo 23, 2017 9:57

Re: Sinä, taas || Crim

Jo Delin kasvoilta saattoi lukea sen turhautuneisuuden sekuntia ennen, kuin tummateräinen miekka pamahti vasten Caradhrasin lumottua terää. Siitä lähti sähköinen jyrinä, siivellisen painaessa yläkantista häijynnäköisen aseensa terää alaspäin, tummahipiän joutuessa kirjaimellisesti tuomaan sen punertavanenergisen kätensä avittamaan tilannetta, jottei isomman isku olisi heittänyt käsipuolta samantien jaloiltaan jonnekin hankeen. Ja se isku tuntui, kuuraparran älähtäen sitä painostavaa tunnetta, ja kun omien silmiensä väri vain vahvistui vahvistumistaan siitä silkasta verenhimosta, joka pintaan alkoi kohota.
Väkisin keho taipui alemmas, valkeahapsisen saaden pistää kaikkensa vastaan, jos ei halunnut suoraa osumaa siitä utuisesta aseesta ottaa. Tietty se verotti heti ensikättelyssä Delathoksen voimia... mutta mitä muutakaan hän saattoi tehdä?! Theo riippui sijoillaan kuin paikoilleen kivettynyt patsas – mokomakin itkupilli, olisi nyt kerrankin ottanut jalkansa alle ja häipynyt helvettiin täältä... ellei sitten ihan tosissaan halunnut joutua osalliseksi manalan maita.

Mutta oli hän piessyt isompiakin hirviöitä. Lohikäärmeitä ja verenhimoisia, vähäjärkisiä petoja. Aivan yksin! Yksi perkeleen siipiniekka ei Delathosta kaataisi, jos se kuurapartaisesta oli kiinni, mitä ikinä Artania sitten edustikaan omasta puolestaan eliittikenraalin tittelin lisäksi!
"Kadut... vielä", kaksi ääntä yhtä aikaa puhuivat Delin sanaillessa, haltian käyden työntämään entistä paremmin miekkaansa vastaan, lopulta onnistuen heilauttamaan aaveen itsestään kauemmas. Isompansa korkeintaan horjahti moisesta askeleen verran, näyttäen olevansa moksiskaan moisesta iskusta, kun Artania uudelleen iski miekallaan nopeasti kohti Delathosia. Kuitenkaan tavoittamatta sillä heilautuksella muuta kuin jäisen lautan, joka pirstaloitui kahtia ja tuhansiksi kappaleiksi miekanterän tavoittaessa kuuraparran maagisen harhautuksen fyysisesti. Muistot siltä eräältä talvelta palasivat vain entistä paremmin enkelintapaisen mieleen, tuo paskahan osasi käyttää lunta ja jäätä hyväkseen jollain omituisella tavalla... magiallako? Ei Noel ollut varma, hohtavasiipisen käyden hakemaan vain muutaman askeleen syrjemmälle ehättäneen perkeleen uudelleen näköpiiriinsä vain todistaakseen, kuinka kapteeni iski sen hyytäväteräisen miekkansa hänen reiteensä.

Ei Noel huutanut. Ei päästänyt ääntäkään osuman tähden, vaikka miekka repi leikiten rikki suojat altaan, upoten johonkin... olemattomaan materiaan, joka todennäköisesti rumana haavana näkyisi myöhemmin siinä paikalla ja haittaisi kävelemistä. Siitä tilanne eteni kuitenkin nopeasti jälleen yhteenotoksi, Delathoksen ottaen lähinnä enemmän turpaansa, kuin onnistuen enää varsinaisesti saamaan lisää näkyvää vahinkoa aikaiseksi vihollisen eliittiin, joka liikkui kuin parahinkin aave ilmassa lipuen. Kadoten ja yrittäen päästä iholle jokaisesta suunnasta niin monesta suunnasta yhtä aikaa, ettei kuuraparta ehtinyt juuri muuta miettiä kuin keskittyä siihen mikä kimpussaan juuri oli. Siltä Delistä ainakin tuntui, punasilmäisen hyödyntäen enemmän leviäviä maagisia hyökkäyksiä Artaniaa vastaan sitä mukaan, mitä enemmän se piru katseen takana halusi osallistua otteluun mukaan. Ainoana haittapuolena siinä lieni, että Delathos satutti sillä tavoin myös itseään sieltä täältä, terävien jäisten hileiden repiessä haavoja paljaalle iholle ja kankaita hajottaen ohessa. Ei se mielipuolta näyttänyt haittaavan, ei kun tuo kykeni näkemään niiden hyökkäysten repivän myös vihollisen eliittiä, jonka huppu ja kasvoja peittävä maski lopulta paljastivat altaan ne karut, arpiset kasvot ja hohtavan silmäparin, sekä todella pitkät harmahtavat hiukset jotka leijailivat tuulesta ja magiasta miten sattuivat.
Siitäpä siipiniekka näytti saavan tarpeekseen, kylmästi vain tarraten äkkiseltään kiinni haltian kauluksesta ja nostaen mokoman ilmaan vastarinnasta välittämättä. Delin silmät paloivat kuin uunista juuri noukitut kekäleet kaksikon tuijottaessa toisiaan likeltä, kuuraparran iskien maagisen aseensa sattumanvaraiseen kohtaan lävistämään jälleen tuon perkeleen, siinä missä erikoisemmalla kädellään roikkui kiinni vihollisen kädessä, kosketuksellaan jo pelkästään saaden repaleiset kankaat aluksi vain käryämään, lopulta palamaan toisen yllä. Ainakin sen lyhyen hetken, kunnes palava enkeli paiskasi haltian vasten kylmää maata ja katosi...

Del älähti, iskun voimasta jääden hetkeksi vain raskaasti hengittämään maahan ja yrittäen sitten tuskasta huolimatta kohota jaloilleen vaikka tappio jo kielenpäällä karvaasti maistuikin, kuuraparran sylkäistessä verta suustaan hankeen. Jos hän täältä selviäisi, löylyttäisi hän henkilökohtaisesti Theon myöhemmin niin lujaa ettei mokoma ikinä enää uskaltaisi edes puhua vieraille!
Delathos hymähti Theoon vilkaisten, horjahtaen kohoten viimein takaisin jaloilleen sillä samalla hetkellä, kun temppeliherra palasi takaisin näkyväksi liekeistä selvittyään, joista tummassa olennossa ei näyttänyt olevan enää jälkeäkään. Tunsiko toinen edes kipua tuossa muodossaan millään tasolla, miten tuollaisen helvetistä nousseen olennon olisi saanut edes pysäytettyä varsinaisesti...

"Tarvitsen apuasi Theodluin. Yksin en pärjää tuolle tuomiopäivän saastalle ja minä syytän siitä sinua, jos vain aiot seistä sijoillasi tumput suorina sillä välin kun uhraan itseni takiasi. En välitä vaikka kuolisin tässä ja nyt, vaikka löisit loitsuillasi päin minua - mutta jos kaadumme molemmat nyt, ei meistä kumpikaan ole tästä kertomassa myöhemmin muille. Sinä tuomitset kaltaisesi elämään ilman isäänsä, ja petät ne, jotka uskoivat siihen että kanssani olisit turvassa", telepaattisesti Delathos saneli nulikalle, joutuessaan jälleen pistämään kaikkensa väkisin vastaan, kun Artania hänen kimppuunsa syöksähti, "Jos et aio juosta, niin näytä mihin pystyt. Säästä kyyneleesi siihen, kun on aikaa itkeä...".



//WHY LISA WHY!!!11!!1 Joka kävis kukkakaupas aina morjenstaan doggoo ja hakeen sulle kannabista. Eikun siis.... EIKÄ MITÄÄN SUTSEI NYT JUMALAUTA :DDD//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13910

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ke Elo 23, 2017 11:01

Re: Sinä, taas || Crim

Normaalisti, jos joku puoliverisen kimppuun oli pyrkinyt niillä tuhansilla kerroilla, kun hän vanhassa metsässä oli vaellellut, oli Theo vain juossut paikalta pois. Hän ei jäänyt ottamaan yhteen kenenkään tai minkään kanssa, ei ainakaan vapaa-ehtoisesti ja jos pakon saattelemana piti ase vetää esille, koitti Theo ennemmin vielä viimeisen kerran selvittää asiat puhumalla. Mutta nyt hän ei voinut vain juosta. Olihan hänellä mahdollisuus, nyt kun siivellinen painajainen Delathosiin kiinnitti huomionsa. Mutta siinähän se pointti oli – ei hän voinut jättää Delathosta yksin tuota hirviötä vastaan. Pikkuhaukka tämän sopan oli aiheuttanut, eikä kuurapartaisen pitäisi olla se, joka tilanteesta kärsi. Tosin itsepähän käsipuoli oli tullut väliin ja tietenkin Theo halusi uskoa toisen auttavan, koska jollain tasolla muka välitti pikkuhaukasta, mutta se lieni täysin väärä usko. Sitä paitsi kaksikon sanojenvaihto ennen yhteenottoa oli kuulostanut siltä, että he tunsivat toisensa, ainakin jotenkuten, joten kenties Delathosin ajoi taisteluun jokin henkilökohtainen kauna ennemmin, kuin puoliverisen äpärän pelastaminen...

Pikkuhiljaa se pysäyttävä pelko alkoi muuttua taas paniikiksi, nuoren puoliverisen lähtien hätäisesti hengittämään, samalla kun ajatuksiaan koitti koota. Totta kai jokainen uskoi kykenevänsä "tosipaikan tullen" toimimaan kuin mikäkin sankari, joista lauluissa kerrottiin, mutta se tosipaikka oli loppujen lopuksi aivan erilainen kokemus, mitä jokainen päässään kuvitteli. Enkelinpentu havahtui viimein kunnolla tilanteeseen, kun Brennus lähti taistelevalle kaksikolle haukkumaan. Piski oli päässyt jaloilleen ja näytti typeränrohkeana yrittävän mukaan puukkohippaan, mutta ne aikeet saivat lopun kun Theo sai suunsa auki ja huusi koiraa luokseen. Hetken valkoturkkinen empi, selvästi haluten ennemmin auttaa Delathosia kuin mennä uuden tuttavan luokse, mutta lopulta järki vei voiton ja uros jolkotteli - osin ontuen - enkelinpennun luokse. Pikkuhaukka ehätti vain kumartua Brennuksen puoleen, varmistaakseen ettei koira vuotanut verta, kun Delathosin ääni kävi kumisemaan tietoisuuteen.

Theo värähti silminnähtävästi, katseen kohoten heti kuurapartaisen puoleen, tummahipiän kertoessa kylmän faktan siitä ettei yksin tulisi pärjäämään tämän pidemmälle siivekkään painajaisen kanssa. Siltä se oli vaikuttanutkin, vaikka yhtälailla kumpikin osapuolista oli osumaa ottanut – mutta syystä tai toisesta Delathos oli ainoa, jonka osalta se myös näkyi. Eikö temppeliherra tuntenut kipua saatikka vuotanut verta vai oliko tuolla yllä illuusio, joka peitti todelliset vahingot?
Sitä ei todellakaan ehditty nyt miettiä, kun aavemainen temppeliherra uudemman kerran näkyviin ilmestyi ja Delathosin kimppuun kävi. Theo ehti vain älähtämään pienesti, aikeissa huutaa Delathosille ettei hän osannut auttaa ei hän tiennyt mitä tehdä eikä hän todellakaan olisi halunnut vahingossakaan osua tummahipiään, mutta sellainen vastaan väittäminen tuskin riemastutti Delathosia – sitä paitsi ei tummahipiä taitaisi edes kuulla häntä kunnolla yhteenoton ylitse, sikäli mikäli pikkuhaukka edes kunnolla olisi saanut ääntä itsestään.

Joten hetken, Theodluin vain katsoi pakkasperkelettä ja painajaista, kaksikon käyden mittaamaan voimiaan uudemman kerran. Sen pienen hetken ajan hän keräsi ne viimeiset rohkeuden rippeensä ja lopulta tarttui miekkaansa, nousi ylös kyykystä ja lähti juoksemaan sivummalle. Aivan kuin olisi pois paikalta sittenkin lähtenyt, Brennuksen seuraten pikkuhaukkaa kuin varjo. Theo kuitenkin kaarsi tiensä hieman kauemmas, temppeliherran selkäpuolelle, ennen kuin ensimmäisen hyökkäyksensä heitti kohden painajaista. Tällä kertaa puoliverisen hyökkäykset olivat voimakkaampia, pyhän energian suorastaan räiskyen jokaisen sulavan loitsuliikkeen myötä. Jostain kokematon maagi sai energiaa ja tahdonvoimaa viimein käyttää sitä kytevää magiaa sisällään, mistä häntä oli varoiteltu ties kuinka monta kertaa – hallitsematon magia ei koskaan ollut leikinasia. Mutta siitä varoituksesta ei nyt välitetty, Theon jatkaen hyökkäyksiään, koittaen häiritä ja vahingoittaa temppeliherraa mahdollisimman paljon omalta osaltaan, ollen samalla valmis perääntymään mikäli hän todellakin saisi tuon painostavanahdistavan enkelinkuvatuksen huomion puoleensa.



// Vittu me ei muuten katottu The Roomia ku olit täällä. Ens kerralla sitten. NO NIINPÄ! DOGGOA SILITTELISI JA KANNABISTA TOISI eikun. NYT NIMENOMAAN NIITÄ SUTSEI :D:D: //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti To Elo 24, 2017 2:21

Re: Sinä, taas || Crim

Jälleen Noel pyrki pysymään mahdollisimman lähellä tummahipiäistä, kaksikon ottaessa harvinaisen hanakasti yhteen aseineen. Joku toinen olisi saattanut jo luovuttaa suosiolla, Kuiskauksen kapteenin kuitenkin vaikuttaen kuntoonsa nähden ottelevan vain kovemmin panoksin mitä kauemmin taisto ehätti kestää. Syystä tai toisesta, kenties siitä samasta syystä, joka oli ajanut kapteenia eteenpäin myös aikanaan vanhametsässä, kun tuo oli Fritzin joukot teurastanut kylmäverisesti silloin.
Oli pakko keskittyä. Heidän molempien. Eikä Delathos edes huomannut, kun Theo jalkansa otti viimein alleen ja lähti heitä kiertämään Brennuksen kanssa. Tietenkin ensimmäinen ajatus olisi ollut, että kuuraparran sanat olisivat viimein saaneet nulikan paniikkia sen verran surkealle tasolle, että tuo tajusi viimein karata paikalta – mutta ei. Sen sijaan nuori haukanpoika kävi todellakin auttamaan häntä omalla tavallaan eliittiä vastaan, jonka temppeliherra sai ensimmäisenä huomata muutaman loitsun pamahtaessa vasten selkämystään. Siivekäs sähähtikin viimein kunnolla ääneen, Noelin äkkiseltään yrittäen vain magian tieltä syrjään nähdäkseen mistä se oli peräisin. Joskin, Delathos teki siitä omalta osaltaan vaikeaa, hyökätessään kimppuun ja mahdollisesti häntä päin tulevia Theon hyökkäyksiä ohjaten miekallaan tai vaihtoehtoisesti kädellään kohti temppeliritaria. Tai no... N'thiszedratam sen teki. Ei Del, eihän kuuraparralla ollut aavistustakaan, miten magiaansa käytti, kaiken sen erikoisemman loitsinnan tullessa lähinnä pelkkien vaistojen varassa. Oma maaginen aseensa oli ainoa, jota hän osasi käyttää, ja siihen pakkaherran oma osaaminen lähinnä jäikin.
Mutta se toimi, Delathoksen ja Theon pelaten sen hetken yhteen näppärästi!

Vaikka tuntuikin hyvältä nähdä kenraalin viimein perääntyvän aavistuksen, ei pitänyt silti tuudittautua minkäänlaiseen turvallisuuden tunteeseen vielä, kun tummanpuhuva enkeli käänsi huomionsa äpärän puoleen viimein. Eikä Delathoksesta ollut Artaniaa pysäyttämään, vihollisen livahtaen haltian ohitse vahvasti tummahipiää tönäisten ohessa, jotta Del jaloiltaan tipahti jälleen alas. Sattui. Ja pimeyden enkelin läsnäolo suorastaan kuvotti. Niin perkeleesti. Siinä missä magia värisytti omaa kehoa taas omalla tavallaan ja se piru pakotti hänet pysymään pystyssä, vaikka keho ja oma mieli yrittivät samaan aikaan kertoa toista.
Epäluonnollisesti ilmasta soljuen Noel tavoitti harvinaisen äkkiä Theon, mutta sen sijaan että olisi saattanut pentuun suoriltaan iskeä, esti jäinen seinämä sen kirotun aseen kulun jälleen. Vaikkei maasta ylös juuri nyt jaksanutkaan ponnistaa, kykeni pohjoisenhaltia silti yhä estämään kenraalin aikeita aseellaan jäämuureja luoden, mitkä sirpaleitaan heittelivät siivekästä päin. Hän ei todellakaan ollut antamassa äpärää tuolle saastalle suosiolla! Hän oli lupautunut kersan perään katsomaan, ja niin hän aikoisi myös tehdä, vaikka se oman henkensä veisi ja Winder voisi siitä itseään syyttää! Vain hän saisi päästää mokoman kersan päiviltä, kun kaikki tämä olisi ohi!

Häijyltähän se näytti, siivellisen kirjaimellisesti aseensa kera kiiveten mustanpurppura utu perässään kulkien niitä jäisiä esteitä pitkin yliluonnollisen ketterästi. Yrittäen saavuttaa haukanpoikasta, kun aina uusi este tai loitsu löi kenraalia kauemmas siitä mitä hän halusi, mielipuolenkin ehättäessä koota ruhonsa sillä välin ylös maasta ja yrittäen pitää itsensä tolkuissaan. Päästä lähemmäs tilannetta, joka lähti vanhemman jälleen pystyyn päästyä kääntymään häntä itseään vastaan, temppeliherran kiinnittäessä huomionsa jälleen kuurapartaan, jonka hän tietenkin laski suuremmaksi uhaksi näistä kahdesta vaihtoehdosta. Niin pitkään kuin Delathos pysyi maassa, hänellä oli tilaisuus päästää haukanpoika hengiltä, mutta jos tummahipiä oli pystyssä, saattaisi hän saada takkiinsa jos jättäisi tuon huomiotta täysin.
Jäiseltä, korkeammalta esteeltä kenraali ponnistikin itselleen vauhtia, loikaten takaisin tummahipiäisen haltian kimppuun. Del sai purra hampaitaan yhteen yrittäessään ohjata vauhdilla kohti tulevan hyökkäyksen syrjään, maagisella raajallaan repien jo ajat sitten rappeutuneita panssareita rikki temppeliritarin yltä. Turhaahan se oli, ei kenraali näyttänyt edes välittävän, eikä Artania pitkään antanut vastustajalleen tilaisuutta hyökätä, polvellaan potkaisten haltian kylkeen. Iskien panssaroidulla kädellä heti perään Delathosta rintaan, joka sai ilmat pakenemaan puuskahduksen myötä keuhkoista, ja taisipa se rikkoa kylkiluitakin ohimennen. Se oli kuitenkin Delin huolista viimeisin, punasilmäisen katseen ehättäessä nopeasti vain pistää merkille lähestyvän mustan miekanterän, jolla aave kävi lävistämään lopulta haltian toiselta kyljeltä vatsan lävitse.
Kuuraparran katse laajeni, silmien mustuen pikimustiksi ja oudonpolttavan tunteen leviten haavasta ympäri kehoa sillä samalla sekunnilla. Tuntui ihan kirjaimellisesti siltä kuin elämä olisi paennut kehosta. Se oli mitä omituisin tunne, eikä mitään mitä Delathos oli aikaisemmin kokenut. Jotain häijyä tummateräisessä miekassa oli, ja nyt sen pohtiminen oli jo liian myöhäistä, kuuraparran päästäessä tukahtuneen ähkäisyn huuliltaan katsoessaan ylös tuohon saastaan.

Kirotun aseen terä lähti jäätymään kädensijaa kohden, Delin maagisen puolen pistäessä vastaan Exacusin kiroukselle. Ei N'thiszedratam sitä sallinut, että hänen kehonsa vietäisiin näin! Demoninkaltainen syövyttikin terästä huokuvaa kirousta, turmellen omilla voimillaan miekkaa takaisin, tietenkään ajattelematta sitä kuinka inhimillinen keho siinä kärsi ohessa, Delathoksen yltyessä valittamaan ja kiroamaan sitä julmaa poltetta niillä kahdella äänellään. Se kehossa virtaava magia sai jälleen oudot merkit pohjoisenhaltian vasemmassa kädessä loistamaan repaleisen hihan alta sokaisevan kirkkaina, outojen säröjen nousten risteilemään pitkin kasvoja ja muuta kehoa. Tuntui siltä kuin keho olisi jälleen palanut, temppeliherrankin ollen seisahtunut täysin sijoilleen varautuneena, lopulta potkaisten hullun itsestään kauemmas. Irti siitä kirotusta terästä, joka päästi syvän kumisevan huokauksen jälkeensä, Exacusin terän hohtaessa kuin vasta taotun miekan terä Noelin kädessä.
"Sinä et minua pysäytä", paladiini värähti sijoillaan, seuraten kuinka Delathos siihen hankeen kaatui nelinkontin valittaen. Itkien niitä myrkyllisen mustia kyyneliään, jotka sulattivat hankea altaan kun N'thiszedratamin voimat väistyivät aluksi vain mielestä. Hiipuen, tuntuen jopa sammuvan koko kehosta. Lopulta se punaisena hohtava käsikin petti alta, kadoten rätisten ja kumoten pohjoisenhaltian tueltaan alas turvalleen hankeen haavoistaan höyryten ja vuotaen kallista verta valkealle lumipeitteelle.
Sapetti. Aivan äärettömästi. Mutta myös sattui niin äärettömän paljon, ettei Delistä ollut edes kääntymään maassa mihinkään suuntaan, pidellen vain kädellään haavaansa suotta samalla. Se oli se hänen loppunsa. Se mitä hän niin kovasti oli halunnut ja toivonut tähän saakka. Siltä se tuntui, eikä tummahipiä jaksanut uskoa enää nousevansa siitä lumelta minnekään enää ikinä.



//EI KATOTTU EI. Hetikö mun pitää sinne stormaa takasin ja voidaan pitää hirvee leffa maratoni, otetaan viiniä kylkeen ja arvostellaan kaikki pilalle. SUTSEI EI. TAI MÄÄ SULLE NE PALIKAT NÄYTÄN//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13910

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Elo 24, 2017 3:32

Re: Sinä, taas || Crim

Sehän toimi. Theon kyeten sittenkin auttamaan, edes jotenkuten. Eihän hän mitään vahinkoa varsinaisesti saanut aikaan, ellei painajaismainen temppeliherra ollut yliherkkä pyhälle magialle. Mutta silti se tuntui hienolta, täysin uudenlaiselta kokemukselta – pelata nyt jonkun kanssa yhteen vihollista vastaan, varsinkin, kun Delathos näytti osaavan käyttää yhtälailla pikkuhaukan hyökkäyksiä hyväkseen, käsitellä niitä, vaikkei kuuraparrasta olisi uskonut. Se tunne herätti uudenlaista rohkeutta, päättäväisyyttä, vaikka nuoren puoliverisen koko kroppa yhä värisi silkasta pelosta ja paniikista. Mutta sentään hän kykeni toimimaan, ainakin vielä.
Tosin se toimintakyky oli loppua seinään, kun Artania otti enkelinpennun jälleen kohteekseen. Theon hyökkäykset pysähtyivät siihen, Enkelinpennun lähtien nopein askelin perääntymään hangessa, mutta ennen kuin lähemmäs lipuva painajainen iholle ehti – tai vieressä haukkuva Brennus ehätti tuon kimppuun hypätä – kohosi heidän välilleen jäinen seinä. Hetken pikkuhaukka katsoi seinämää epävarmana, tietämättä oliko nyt itse tuon tehnyt, kunnes älysi maahan kumoutuneen pakkasherran olevan vielä pelissä mukana ja estävän temppeliherraa pääsemästä hänen luokseen. Kiitos siitä Delathosille, sillä jos Artania olisi lähelle päässyt, olisi puoliverinen varmasti jo kuollut. Ja se, millaisella päättäväisyydellä temppeliherra hänen luo yritti, pisti uudemman kerran harkitsemaan, kannattaisiko vain paeta paikalta sittenkin. Ei hän sitä aikonut tehdä, mutta kun painajaisia herättävä aave yritti luokse päästä, pisti se itse jokaisen miettimään uudemman kerran sijaansa tässä asemassa...

Mutta Delathos ei todellakaan näyttänyt olevan hyvässä hapessa. Pakkasherra käytti uskomattoman paljon voimiaan tähän taisteluun, mikä kertoi aivan tarpeeksi siitä kuinka vahva vastustaja oli. Aistihan sen jo temppeliherran hirveänpainostavasta, vahvasta aurastakin. Mutta tietenkin Theo halusi uskoa Delathosin pärjäävän. Kyllä tuon täytyi pärjätä, nyt kun Theokin auttoi!
Temppeliherran huomio kiinnittyi takaisin pakkasherraan, kun tuo kiipeilyiltään ei päässyt millään puoliverisen luokse. Pikkuhaukka henkäisi jonkinlaisesta helpotuksesta, juosten sitten äkkiä jääseinämän takaa tilanteeseen mukaan – vain nähdäkseen, kuinka Artania kävi muutaman iskun jälkeen upottamaan miekkansa tummahipiään.
"Delathos!", Viimein ääntä itsestään saaden Theodluin parahti, jähmettyen sijoilleen silkasta järkytyksestä. Mutta vaikka harvinaisen fataalinnäköisen iskun olikin saanut, näytti kuuraparta silti olevan elossa. Tai sitten kyynelehtivä pikkuhaukka näki jo harhoja epätoivon ja sekasorron vallaten jälleen mielen.

Ei. Ei hän nähnyt harhoja. Kyllä Delathos oli elossa, nipin napin, mutta ei tuosta kyllä enää omin avuin nousisi. Kapteenin magiakin hiipui, Theon aistien sen jopa temppeliherran painostavan magian alta. Jotain oli tehtävä. Hänen oli tehtävä. Ja vastoin kaikkea sitä pelkoa joka pakotti sijoille jäämään jälleen, otti Theo yllättäen jalat alleen ja juoksi Delathosin luokse. Temppeliherran ja kuurapartaisen väliin, aseensa kohottaen pystysuoraan eteensä nopealla, pyörähtävällä liikkeellä, joka nostatti heidän ja temppeliherran väliin valkeana hohtavan, läpikuultavan maagisen seinän – Ennen kuin Artania ehätti edes harkita seuraavaa hyökkäystä.
"Olen Miarora. Enkelten verta", Värisevällä, hengästyneellä äänellä pikkuhaukka aloitti, pitäen sitä maagista seinämää yllä, joka heidät kävi ympäröimään joka suunnasta, "Ja minä olen täällä, pysäyttääkseni sinut", uhoa, jota jostain kummasta kumpusi, mutta tyhjiä sanoja siinä missä aikaisemmatkin – ei Theo voinut voittaa. Mutta hän saattoi pidätellä temppeliherraa. Hänellä oli energiaa, vielä ja enkelinpentu uskoi kykenevänsä pitämään suojakilven yllä, vaikka temppeliherra siihen koittaisikin hyökätä – vaikkei hän koskaan aikaisemmin ollut tätä loitsua koskaan kunnon tilanteessa käyttänyt. Mutta miksi hän pidättelisi painajaista? Eihän kukaan ollut tulossa heidän avuksi... ellei sitten...

"Xard!", Theo huudahti ja samassa näkylasi, joka kaulassa riippui nyörin päässä, kohosi vihreää utua hohtaen esille vaatteiden alta, eikä hetkeä kauemmin, kun lasista viimein pilkisti se pienen pirun pää, mokoman näyttäen kyllä siltä ettei todellakaan halunnut tulla tähän tilanteeseen paikalle – Ja ihmekös, jos jo pelkkä Delathosin aura oli riittänyt pelottamaan pikkupirua, temppeliherran aura aiheutti mokomalle varmasti sydänkohtauksen!
"Voivoivoi pojo mihin ittes ja Xardin olet taas tuonu, emäntä ei tykkää, ei tykkää yht--"
"Hae hänet!", nopeapuheisen demonin voivottelut jäivät kesken, Theon vilkaisten alas pikkupiruun joka suorastaan hätkähti käskyä.
"Juu totta kai siitähän riemu ratkeaa", Niiden sanojen myötä pikkupiru katosi paikalta – varmasti mielellään – lähtien viemään enkelinpennun viestiä Syöjättärelle.

"Del pysy kanssani", sivusilmällä Theo vilkaisi jalkojensa juureen tummahipiään, "Jaksa vielä hetki".




// No siis, takas tänne ei tää elämä muuten mihkään tästä mene. Viiniä nassuun ja dissaamaan kaikkia leffoja paitsi niitä ghiblin leffoi ei kyl voida dissaa. NÄYTÄ MULLE PALIKAT //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti To Elo 24, 2017 5:44

Re: Sinä, taas || Crim

Delathos, Noel, Qira


Vain hetken painajaisten aave ehätti tyytyväisenä silmätä ensimmäistä kaatamaansa. Ei tuo tuosta enää nousisi – tai jos nousisi, silpoisi hän mokoman seuraavaksi muutamaksi kappaleeksi ollakseen varma, ettei perkelettä millään olisi voinut enää parsia kasaan. Se omituinen magiakin oli hiipunut haltiasta, joka saikin temppeliherran hetkeksi vain tarkastelemaan sitä omaa kirottua mustateräistä miekkaansa, joka yhä kuumana paloi äskeisestä epätavallisesti. Selvästi valkeahapsi oli sille jotain tehnyt... ei kirous ollut mennyt millään tavoin lävitse tuosta, sen Noel kyllä oli pistänyt merkille... Jokin oli suojellut tummahipiäistä.

Ajatuksistaan kenraali kuitenkin palasi tilanteeseen kuullessaan kaikkien niiden tyhjinä korvissa soivien kuiskauksien ylitse juoksuaskeleet. Tietenkin se sai huomion kääntymään paikalle ryntäävään äpärään, mutta ennen kuin temppeliherra edes ehätti mitään muuta tehdä, loitsi nuorukainen itsensä ja kuolemaansa tekevän kumppaninsa ylle maagisen seinän. Ensimmäisenä tekonaan Noel astui askeleen taemmas, silmäillen siitä etäämmältä sitä hohtavaa kilpeä, haukanpoikasen manatessa ääneen pysäyttävänsä hänet uhoa äänessään kaiken sen pillittämisensä jälkeen. Ilmekään arpisilla kasvoilla ei värähtänyt, pysyen vakavan julmana, kun toinen käsistä nousi kokeilemaan sitä kilpeä varovaisesti. Kosketus sai tumman panssarin vaalenemaan ja ihon kihelmöimään sen alla, siinä missä vahva nyrkinisku heitti kipinöitä ympäriinsä ja sai ilman rätisemään kilven yllä, Artanian yrittäen vain teräväkärkisillä panssarihansikkaillaan kirjaimellisesti repiä sitä maagista suojaa kaksikon yltä, minkäänlaista huomiota kiinnittämättä siihen mitä kilven toisella puolen sillä hetkellä tapahtui. Ei se merkinnyt mitään, jos hän ei pääsisi suojasta lävitse.
Hetken kirottu aave kiersi valkeaa muodostelmaa, tumman udun seuratessa tuota perästä, kun eliitti kilpeä hakkasi ja kynsi siinä saalistaan piirittäen kuin mikäkin peto. Ja seuraavan täyden kierroksen saavutettuaan Noel painautui nuorikon suojamuuria vasten, tuijottaen suoraa haukanpoikasen silmiin kilven toiselta puolen. Ennemmin tai myöhemmin tuon oli pakko luovuttaa. Tuskin siihen menisi kauaa, jos hän jatkaisi tätä tahtia, minkä jälkeen kenraali voisi suorittaa veritekonsa loppuun. Hän ei ollut elänyt satoja vuosia vain hävitäkseen jollekin puoliveriselle nulikalle, joka enkelinverta väitti omaavansa!

Samaan tapaan kuin jäisten muurien kanssa oli toiminut, kiipesi aave lehahtaen aivan sen hohtavan kilven yläpuolelle. Musta, paksu utu levisi yläpuolelta joka puolelle suojamuuria, peittäen osin näkyvyyttä ja jääden kiertämään aavemaisesti maagisen suojakilven juurelle, usvan kuitenkin räjähdysmäisesti vain leviten kaikkialle ympärille, kun siivekäs temppeliritari lähti Exacusin terää painamaan kaikin voimin alaspäin kilpeä vasten. Mustateräinen ase suorastaan värisi Noelin käsissä, huokaillen terän porautuessa sitä maagista suojaa vasten kun kirottu yritti haltiat riisua noiden viimeisestä suojasta ulos. Kyllä Delathoskin sen julman paukkeen oli pistänyt merkille, vihlovia kasvojaan vain painaen sillä hetkellä veristä hankea vasten ja purren hammastaan yhteen, kun Theo oli vielä jäänyt häntä puolustamaan.
"Olisit... mennyt... kun sinulla oli vielä tilaisuus", kuuraparta mumisi maasta harvinaisen raukealla äänellä, mikä sai mielipuolen naurahtamaan muutaman kerran kuin mikäkin hullu omia kipujaan ja epätoivoa. Hän oli jo menetetty tapaus. Kersa sen sijaan olisi voinut itsensä säästää häipymällä vain paikalta, kun kenraali oli ollut tummahipiän kimpussa viimeksi.
Se jylinä Theon luoman kilven ulkopuolella kirjaimellisesti särki korvia, Artanian todellakaan suostumatta luovuttamaan aikeittensa suhteen, vaan iski yhä uudestaan ja uudestaan miekan terää alaspäin aina vain vahvemmin. Edes paikalle yllättäen laskeutuva synkkä aura ei saanut kirotun huomiota herpaantumaan kaksikosta mihinkään. Ja se lieni Noelin suurin virhe sillä kertaa.


Qira oli kuullut Xardin viestin vain hetkeä aiemmin, pikkupirun ollessa kolistellut paikalle aivan odottamatta hälyyttämään Theon kutsuneen häntä avuksi. Eikä ollut tarvinnut kahta kertaa käskeä, kun Syöjätär oli määrännyt pirua palaamaan Theon avuksi takaisin. Noita itse oli olemuksensa siirtänyt lähelle varjojen kaupunkia, sinne mistä mustahaltia itse oli kotoisin alun perin - eivät Mor vuorten läheisyys ja seutu ollut hänelle millään tavalla uutta. Vain epämieluisia muistoja täynnä, mutta niistä A'Daruil viisveisasi tällä hetkellä, paikallistaen maagisia auroja seudulta kilometrienkin päästä, seuraten Xardin jättämiä jälkiä luostarin läheisyyteen, jonne heidän kaltaisensa eivät todellakaan olleet tervetulleita millään tasolla. Mutta se oli viimeinen seikka mikä Qiraa kiinnosti, tummien silmien katseen ollessa nauliintuneena hieman kauemmas josta kirkas valo soljui ilmaan. Josta omituinen maaginen käry ja aurojen kokonaisuus olivat havaittavissa. Muutama tuttu, ja yksi valtava tuntematon, joka olisi varmasti saanut kenen tahansa selkäpiitä kylmäämään kunnolla – vaan ei Qiran, joka oli ollut koko ikänsä toinen toistaan julmempien demonien kanssa tekemisissä. Se vahvin kaikista sai kepeisiin tummiin hepeniinsä sonnustautuneen naisen vain suuttumaan entisestäänkin, tummien siipien puskiessa selästä ja lintumaisten koipien ottaessa paremmin sijaa hangesta muutaman askeleen verran.

Ja sitten kuin tyhjästä keskelle tilannetta pamahtaen siiviltään, hyytävän kotkamaisen rääkäisyn päästäen, kun ne teräväkyntiset lintuemon koivet tarrasivat kiinni Theodluinia ja tuon ystävää uhkaavaan tahoon, joka sen sileän tie lennähti aseineen alas harpyijan kynsistä hieman kauemmas haukanpoikasen luomasta kilvestä. Artania kirjaimellisesti rytisi poljettua hankea pitkin tovin, kunnes jaloilleen kohosi maasta aavemaisesti lipuen, jääden vain tuijottamaan sitä joka heidän väliinsä nyt päätti ilmestyä, Syöjättären laskeuduttua siiviltään alas hänen ja poikasensa väliin. Ei hän tuota haahkalintua tunnistanut, tai osannut millään tavoin yhdistää Elwoodin kyläpäälliköksi. Siinä missä Qirakaan ei tunnistanut aavemaista olentoa puolueellisten eliitiksi.

Kotkaemo vilkaisikin taakseen Theon puoleen nopeasti, huolehtivasti, ennen kuin katseensa kiinnitti jälleen eteensä tarkkaillakseen tuota outoa ilmestystä mittaillakseen. Mikä ikinä olikaan, pistäisi hän miehen katumaan että koskaan edes yritti hänen poikasensa kimppuun millään tavalla!



//Takasin tulen. Oon jo matkalla. Ghiblin leffoi ei voi dissaa ei koska <3 PALIKAT PISTÄN SULLE KOHTA PYLLYYN KUULE//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13910

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Elo 24, 2017 6:28

Re: Sinä, taas || Crim

Delathosin muminat jäivät täysin toissijaiseksi haukanpojalle, Theodluinin joutuessa keskittymään kilpensä ylläpitämiseen. Aave lähti sitä testailemaan, jahka alkuhämmennykseltään oli mokomaa silmäillyt. Kilven koskettaminen ei tuntunut aiheuttavan minkäänlaista vahinkoa painajaiselle, mikä tietenkin nostatti entistä enemmän kauhuväreitä niskaan. Mikä tuollaisen pysäyttäisi, jos ei pyhä magia? Haukankatse koitti seurata alati ympärillä liikkuvaa temppeliherraa, Theon kuitenkaan uskaltamatta kääntyä koskaan kunnolla tuon mukana – yksikin väärä askel ja horjahdus ja koko kilpi saattaisi hetkessä kadota, jos keskittymiskyky herpaantuisi. Ja sitä Theo ei todellakaan halunnut! Ja jo nuo pienet kokeilut, kynsimiset, iskut, mitä temppeliherra kilvelle teki, verottivat nuoremman voimia ja energiaa.
Lopulta, temppeliherra pysähtyi, jääden hetkeksi tuijottamaan pikkuhaukkaa suoraan silmiin. Theo vastasi siihen katseeseen, silmään räpäyttämättä, mutta ei omastaan ollut haastamaan haudanvakavaa, valkeaa katsetta. Theo pelkäsi, sen näki selvästi nuoren katseesta, mutta samalla sen pelon takana paistoi pilke päättäväisyydestä ja tahdonvoimasta. Hän ei antaisi pelolle valtaa, ei vaikka joutuisi tuijottamaan kuolemaa silmiin.

Artanian hypähtäessä kilven päälle, älähti Theo pienesti ja vaistomaisesti kyykistyi hieman, jonka johdosta koko kilpi laskeutui muutaman sentin sen seuraten tarkasti enkelinpennun liikkeitä. Siinä samalla myös Xard oli palannut paikalle, voivotellen ja rääkyen emon olevan matkalla, mutta niihin puheisiin Pikkuhaukka ei ehtinyt nyt vastaamaan. Katse pysyi nauliintuneena temppeliherrassa, puoliverisen koittaen hammasta purren pitää kilven yllä, kun Artania viimein lähti aseellaan painamaan vasten sitä.
Ja se oli hirveää. Heti ensitöikseen Theo parahti silkasta kivusta joka magiasta säteili, langeten toisen polvensa varaan. Myös Xard huusi, kuin viimeistä päivää, pikkupirun rääkyen lopun olevan lähellä – ei siis mitään kovin rohkaisevia sanoja. Jokaisen iskun luoma ääni raastoi korvia. Jokainen isku sai puoliverisen yhä uudestaan ja uudestaan parahtamaan, aivan kuin olisi ottanut iskuja itseensä suoraan. Hammasta purren hän kuitenkin piti pintansa, parahdusten ja henkäysten välistä lähtien lausumaan rukouksia. Ei minkään tietyn uskon. Vain rukouksia, mitä äiti oli kertonut. Avunpyyntöjä voimilta, jotka heitä suojelivat, joista äiti oli kertonut. Niiden rukousten ohella Theo nosti toisen kätensä miekkansa terälle, vetäen kämmeneensä haavan ja iski vertavuotavan kämmenensä vasten kilpeä, joka nyt entistä voimakkaammin lähti hohkaamaan. Samalla ote omasta aseesta herpaantui, enkelinpennun nostaen toisenkin kätensä vasten kilpeä ja koitti työntää vastaan temppeliherran iskuille.
Myös Xard päätti auttaa, pikkupirun uskaltautuen kiljahteluiltaan ulos näkylasista, Theon pään päälle lennähtäen ja kohottaen omat pienet kätösensä kilpeä kohden. Eihän pienen demonin voimista hirveästi apua ollut, mutta se toi omaa lisää Pikkuhaukan magiaan.

Mutta vaikka he kuinka yrittivät, lopulta se kilpi antoi periksi, tumman terän käyden lävistämään valkean seinämän, jonka johdosta Theo huudahti aivan kuin olisi saanut puukosta selkäänsä. Ja siltä se myös tuntui, Theodluinin lähes romahtaen sijoiltaan kun valkea kilpi lähti säröilemään iskukohdasta laajemmalle alueelle – muttei koskaan mennyt rikki.
Ennen kuin temppeliherra ehti kilven täysin rikkoa, oli jokin - tai joku - kiskaissut aaveen pois heidän yltään. Eikä tarvinnut kahdesti arvailla, kuka apuun oli tullut. Kyllä Theo Syöjättären auran tunnisti, vaikka juuri sillä hetkellä ei ehättänyt kunnolla nähdä äitihahmonsa saapuvan. Mutta kun temppeliherra oli lentänyt kauemmas, antoi enkelinpentu viimein kilven rikkoutua säpäleiksi, sen kadoten kimaltelevana tuhkana öiseen, kylmään tuuleen.

Puoliverinen oli vähällä menettää tajunsa energiankäytöntähden, mutta sai kuin saikin itsensä pysymään tajuissa ja tilanteen tasalla, kömpien samalla ylös hangesta heikosti kantaville jaloilleen.
"A-anna anteeksi, ei minun pitä--pitänyt", raskaasti hengittävä pikkuhaukka aloitti värisevällä, itkuisella äänellä kotkaemolle, "En voinut muuta. Hän olisi tappanut meidät", Totta kai se hävetti. Joutua nyt kutsumaan Qira apuun, taas kun pikkuhaukka itsensä ongelmiin oli saattanut. Hänen piti lähteä Elwoodista ja pärjätä omillaan, eikä itkeä jokaisen vastoinkäymisen myötä kyläpäällikölle! Mutta... ei hänellä ollut nyt muuta vaihtoehtoa. Eikä hän todellakaan halunnut kuolla täällä tänään, saatikka antaa Delathoksen kuolla!
"Del!", Pakkasherran nimen parahtaen Theo vajosi takaisin polvilleen hankeen, tummahipiäisen viereen, ensitöikseen lähtien arvioimaan ja tarkastelemaan katseellaan kuurapartaisen ruhjeita ja osumia. Delathos tarvitsi apua, nopeasti, tai tuo tulisi sittenkin tähän hankeen hyytymään. Mutta apua ei ollut lähellä ja Theodluin ei voinut keskittyä pakkasherran auttamiseen, niin kauan kuin temppeliherra oli yhä uhkana.




// MÄITSILLÄ RATSASTAT TÄNNE. Syntiä dissata niitä! No taas sää oot tunkemas mun rektuumiin juttuja, johan siellä jo 30cm subit ja probellit on pyörimässä :D:D:D: //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti To Elo 24, 2017 8:56

Re: Sinä, taas || Crim

Syöjätär pisti nuorikon sanat merkille, ymmärtäen kyllä haukanpoikasen häpeän ja ahdingon tilanteeseen nähden. Hän oli kerran saapunut aikaisemmin varmistamaan Theon olevan kunnossa. Nyt toisen kerran pelastaakseen nuorikon ja tuon tummahipiäisen toverin nahan joltain, mitä Qira ei ollut kuuna päivänä aikaisemmin nähnyt. Jotain synkkää ja karua olennossa oli, mutta samalla tuon ympärillä huokui valtava pyhä aura, joka oli täydellisessä ristiriidassa ilmestyksen muun olemuksen kanssa. Demoni se ei voinut olla, siitä noita oli varma, mutta siihen se arvailu loppuikin.
"Yritäkin päästä ohitseni, ja revin sinut tuhannen silpuksi", kotkaemo puhui oman rakastajansa äänin, harpyijan levittäessä siipensä auki maata vasten, peittäen niiden valtavien höyheniensä taakse kaksikon. Haastavasti se lintumainen katse tuijotti kulmien alta ilmestykseen, seuraten tuon jokaisia liikettä ja elettä, Qiran kallistellessa korkeintaan päätään puolelta toiselle niiden liikkeiden mukana terävästi, kuin mikäkin haaskalintu konsanaan.
"Sillä ei ole mitään väliä kuinka moni teistä asettuu tielleni, otan sen mitä haluan!", Noel ärähti paikalle kuin tyhjästä saapuneelle haahkalle takaisin haltiakielellä, haihtuen tumman udun saattelemana taas näkyviltä, yrittäen näkymättömistä kiertää lähemmäs tummanpuhuvaa naista. Ehkä hän saattaisi ohimennen lopettaa äpäränkin ohimennen, nyt kun mikään ei tuota suojannut enää, paitsi harpyijankuvatus, joka selvästi syystä tai toisesta oli paikalle tullut haltioiden avuksi.

Qira hymähti, katseellaan seuraten pelkkää tyhjyyttä edessään, mutta silti se näytti siltä että noita seurasi selvästi jotakuta tiettyä. Vaikka katalasti olikin yrittänyt itsensä tasoilla kätkeä, näki Qira harvinaisen selvästi kuinka temppliritari yritti näkymättömissään heitä kiertää. Ja samoin taisi tehdä Xard, joka muutenkin maailmojen ja ulottuvuuksien välillä seikkaili minkä kerkesi, kykeni pikkupirukin yhtälailla seuraamaan katseellaan toista, voivotellen ja tepastellen sijoillaan malttamattomana.
"Jatka kilpeä", noita käski pirua, joka äkkiseltään vilkaisi naamansa vääntyen emäntäänsä, joka ei katsettaan laskenut kuitenkaan omasta vastustajastaan minnekään, mutta ilmeensä näytti juuri siltä, ettei Qira aikonut toista kertaa pirua käskeä.
"Mut emäntä!", kyllä Xard tiesi vastaanlaittamisen olevan harvinaisen turhaa, demonin käydessä luomaan sopivankokoisen kilven omalla magiallaan kolmikkoa suojaamaan toistaiseksi, "Voivoi, täs käy viel huonommin ku kuvittelin!".

"Et kuulu tähän maailmaan", noidan katse tasaantui tuon lausuessa sanansa temppeliritarille, joka paikoilleen oli jäänyt, niiden sinisten silmien palatessa koristamaan naisen kasvoja, lintumaisten jalkojenkin vaihtuen jälleen normaaleiksi. Siipensä Qira silti piti, siististi tuoden ne suojaamaan itseään kylmältä tuulelta, siinä samalla kätensä taas nostaen rinnalleen ja sormensa yhteen painaen, muodostaen niillä erikoisen kuvion jälleen. Lähtien demonien kielin sanailemaan jotain matalaan äänensävyyn, silmänsä sulkien ja omien merkkiensä ihossa lähtien hohtamaan lujemmin. Noidan oma aura lähti ottelemaan temppeliritarin pyhän kanssa, Artanian viimein iskien sijoiltaan kohti kovinkin itsensä alttiiksi kaikelle jättänyttä naista. Turhaan, sillä musta terä pysähtyi niille sijoilleen, kun enkeli sen lähestulkoon mustahaltian iholle ehätti lyömään, ja kimposi siitä sitten takaisin. Qira ei näyttänyt olevan hyökkäyksestä moksiskaan, eikä edes värähtänyt sijoillaan, jatkaen vain niitä outoja sanoja ja puheita, joita Noel ei ymmärtänyt lainkaan. Hyvä jos hän toisinaan ymmärsi haltiakieltäkään täysin, tämä oli jotain täysin uutta, eivätkä suuhun edes sopivat sanat olleet millään tavalla tuttuja hänelle.
"Niin pitkään kuin palvelen niitä jotka kuuluvat, sillä ei ole merkitystä", aave sähähti, yrittäen kädellään iskeä naista päin tai edes ottaa tuosta kiinni, mutta turhaan jälleen. Jokin synkkä voima suojasi noitaa. Jokin todella väkevä, sen kenraali kyllä osasi sanoa perääntyessään muutaman askeleen ensin, ennen kuin uudelleen yritti aseineen hyökätä eukon kimppuun raivokkaasti, saamatta mitään vieläkään aikaiseksi. Siitä aave kuitenkin loikkasi jälleen Xardin pitelemän kilven kimppuun, pikkupirun rääkyen lujaa ja korkealta, kun tumma utu kävi pyörimään pitkin suojakilpeä. Piruparka sai pistää kaikkensa peliin jaksaakseen ylläpitää kilpeä iskuilta, näennäisesti tutisten paikoillaan ja voivotellen minkä kerkesi. Mutta tehtävänsä se teki, eikä antanut temppeliherran pyhän aurankaan lannistaa itseään nyt – ei Xard olisi kehdannut tehdä niin emäntänsä, eikä uuden isäntänsä edessä.

Jokin kuitenkin kävi temppeliherraa repimään suojamuurin ulkopuolella, tummien käsien noustessa kuin tyhjästä kiskomaan niitä utuisia verhoja rikki, terävien kynsien saaden revittyä Noelin haarniskaa ja kankaitakin rikki. Se sai kirotun perääntymään jälleen suojan luota, mustan magian kuitenkin seuraten paladiinin perässä, jonkin suuremman lopulta tarratessa miestä kuitenkin valmiiksi vahingoitetusta jalasta ja paiskasi aaveen maahan mustan udun vain pölähtäen joka suuntaan siitä iskun voimasta. Leimauttaen tuleen kaiken mitä jäljelle jäi, kenraalin pyrkien mahdollisimman nopeasti pois siitä tulimyrskyn alta ja kauemmas koko tilanteesta, aaveen lipuen salamana takaisin mustahaltian luo.
"En ikinä antaisi kaltaisesi viedä rakkaitani...", mustahaltia sähisi silmänsä avaten, tuimasti tuijottaen enkelin kasvoille ja kämmenistään paineaallon kumoten olentoa päin, "En ikinä!", noita huusi.
Pyhä hohka olennon ympärillä sen kuin voimistui, Qiran iskiessä magiallaan kenraalia vasten viimein, kun Noel aseensa kera painoi sille energiaryöpylle vastaan. Siitä syntyi valtava jylinä, kun kaksi niin erilaista ja vastakkaista voimaa kohtasi toisensa, hiusten iskiessä ilmaa kuin ruoskat ja heikompien höyhenten irroten Qiran siivistä voimakkaan tuulen mukana lentelemään pitkin hankea. Siinä samalla jokin suurempi kuitenkin nousi varjon tavoin noidan ympärille, Daramin irtautuessa noidan suorittamasta manauksesta naisen kehosta osallistuakseen koitokseen, jättäen jälkeensa tumman verivanan valumaan Syöjättären suupielestä. Ja sehän sai Xardin taas kiljumaan aivan uudella tavalla, voimallisemman demonin antaessa metallinhohtoisena kiiltävän kehonsa ja tulisen harjansa paljastua, ennen kuin Daram kävi kenraaliin kiinni. Harvinaisen vaativasti kiskoen aaveen matkassaan kauemmas ja paiskasi jälleen vasten maata, päästämättä toista karkaamaan otteestaan enää missään välissä, lopulta kiskoen valtavan energiapurkauksen kera Artanian matkassaan sinne pimeään ulottuvuuteen, jonne yksikään kuolevainen ei olisi halunnut jalallaan astua. Jäljelle jäi vain hiljaa ympärillä puhaltava tuuli, sekä demonin ja temppeliherran sekoittuneet karjunnat. Ja Xardin kimakka valitus.

Se erikoisempi energian kulutus sai Qirankin lankeamaan alas polvilleen, terävän paineaallon puhaltaessa naisen vielä nurin älähtäen maahan, noidan olematta todellakaan valmistautunut millään tavoin tällaiseen enää tänä iltana. Saati lähitulevaisuudessa. Siivet tipahtavat alas hankea vasten levälleen, mustahaltian kavutessa itsensä takaisin polvilleen, jäädessä hetkeksi vain nojaamaan polttelevia käsiään vasten maata ja tasailemaan hengitystään, kämmenselkäänsä pyyhkäisten pikaisesti sen verinoron leualtaan myös pois.
Kyläpäällikkö ei enää aistinut pyhää auraa lähellä, Daramin ollessa siis onnistunut karkottamaan tuon jonnekin toisaalle. Enää ei pitäisi olla hätää, ellei mokoma mörkö tavalla tai toisella paikalle uudemman kerran sattuisi eksymään... mutta tuskin. He lienivät turvassa nyt, aina siihen saakka kunnes mahdolliset sivulliset tai raadonsyöjät paikalle saapuisivat erikoisien hajujen ja sattumien jälkeen ihmettelemään.



//Mäitsi vaan veis mut jonneki kissebileisiin, ei siihen voi luottaa ko se oli sitä anarkiaa harrastanut saunapenkin kanssa jo viimeyön aikana (DDD No eikö sinne muka mahu enempää! REKTUUMIN PITÄÄ OLLA KO MATKALAUKKU, KUIN PARASKIN KÄSIVESKA//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13910

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Elo 24, 2017 10:16

Re: Sinä, taas || Crim

Normaalia kalpeampi, kivusta, kylmästä ja uupumuksesta värisevä puoliverinen koitti vielä viimeisen kerran kasailla itseään. Hän ei halunnut vielä uupua, vaikka oli käyttänytkin voimiaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja se myös tuntui. Joka paikkaan kolotti, aivan kuin keho olisi täynnä mustelmia, eikä se tainnut olla kaukana totuudesta. Theo uskoi kilven ottaman vahingon siirtyneen fyysisesti häneen, mutta verta pikkuhaukka ei vuotanut muualta kuin kämmenestään ja hartiasta, johon temppeliherra aikaisemmin oli ehättänyt iskeä. Adrenaliini oli kuitenkin niin korkealla, ettei kaikki kivut olleet ehättäneet itsestään vielä ilmoittamaan. Eikä enkelinpentu juuri nyt ehättänyt edes miettiä itseään, ollessaan niin huolissaan Delathoksesta.

Huomio kiinnittyi kuurapartaiseen kunnolla vasta sitten, kun Xard oman kilpensä heidän ylleen nosti, siinä missä Qira lähti haastamaan temppeliherraa. Hetken Theo katsoi kotkaemon perään, kunnes katse laski takaisin Delathokseen, pikkuhaukan uskoen Syöjättären kyllä pärjäävän ilman häntäkin.
Ensitöikseen Theo nosti kätensä Delathoksen kasvojen puoleen, pyyhkäisten valkeita hapsia pois kapteenin kasvoilta jotka yltä päältä veressä olivat. Teki pahaa katsoa kuurapartaista, Theon lähes purskahtaen itkuun silkasta ahdistuksesta ja paniikista, koittaen niitä vuolaana virtaavia kyyneleitään pidätellä jottei sentään käsipuolen päälle lähtenyt vollottamaan. Koko tuon ajan puoliverinen toisteli anteeksipyyntöjään ja aneli, ettei Delathos nyt menisi kuolemaan.
Aluksi Theo yritti magiaansa kutsua jälleen, jotta olisi saanut tummahipiän haavoja korjata ¬– varsinkin sen fataaleimman. Mutta ei siitä ollut apua, ei hätäinen pikkuhaukka saanut mitään aikaiseksi ja olikin lähellä kirota ääneen. Mutta sen sijaan että olisi jäänyt tilanteessa sen enempää itkemään, riisui Theo nopeasti viittansa ja ujutti sen kuuraparran ympärille, solmien näin ensialkuunsa suurimmat vuotavat haavat – siinä samalla miettien, eikö Delathoksen kehon olisi pitänyt itse itseään korjata... Toisaalta, käsipuolen magia tuntui heikolta, jokin oli syönyt sitä. Oliko se sitten vain tämä fataali isku, vai oliko temppeliherran miekka vienyt voimia syystä tai toisesta. Selvästi ase oli maaginen, kaiketi se vei energiaa sitten... Ja se myös herätti kysymyksen, kuinka pahaa jälkeä se tekisi tavallisiin ihmisiin.

Haavan sidottuaan Theon oli pakko hetkeksi keskittyä Syöjättären ja temppeliherran taisteluun, sen valtavan jylinän kiinnittäessä puoliverisen huomion. Kaksi erilaista, valtavaa voimaa ottivat yhteen ja sen varmasti kuuli kauas tässä muuten niin hiljaisessa illassa, jokaisen varmasti toivoen, ettei yhteenotto ylimääräisiä paikalle houkuttelisi.
Qira kutsui viimein paikalle yhden demoneistaan. Voi kuinka Theodluin oli aina halunnut päästä seuraamaan kotkaemon taistelua tositilanteissa, mutta juuri nyt hänelle ei oltu siunattu hetkeä vain ihailla ja seurata toisen magiankäyttöä sivusta. Mutta, Qira oli saanut pidettyä temppeliherran heistä kaukana, siinä missä myös Xard oli auttanut ja kyennyt kilpensä yllä pitämään, vaikka painajainen oli sen kimppuun käynyt taistelun ohessa, tuloksetta.
Nyt Qiran kutsuma demoni kävi raivolla aaveen päälle, lopulta väkisin repien temppeliherran matkaansa toiseen ulottuvuuteen, pois täältä, pois paikan päältä. Pikkuhaukka katsoi järkyttyneenä noiden perään, demonin ja temppeliherran huutojen nostattaen vielä viimeisen kerran niskakarvat pystyyn, ennen kuin täysi hiljaisuus laskeutui ylle.

Voi kuinka se pelko taas hiipikään tietoisuuteen, Theon kuitenkin ponkaisten heti ylös sijoiltaan kun Qira maahan tipahti. Totta kai häntä huolestutti Delathoksen tila, mutta enemmän hän välitti Syöjättärestä joka nyt maasta koitti ylös itseään kammeta.
"Qira oletko kunnossa?!", Polvilleen Syöjättären eteen langennut pikkuhaukka kysyi hätäisesti, käsistään toisen nostaen vasten noidan hartiaa ja vaistomaisesti tarjosi toista, sitä auki viillettyä, Syöjättären kasvojen puoleen, "Ä-älä sinäkin, en tiedä mitä tehdä en tiedä miten auttaa teitä".



// No niin no tru. Mäitsi on anarkisti ei siihen voi luottaa! NO EIKÖHÄN SINNE MAHDU VIELÄ VAIKKA MITÄ. Even more if you relax ( ͡° ͜ʖ ͡°) //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti To Elo 24, 2017 11:13

Re: Sinä, taas || Crim

Sarvipäinen suoristi selkänsä, kätensä asetellen huokaisten omaan syliinsä. Olo oli manaamisen jälkeen heikko, Qiran ollessa irrottanut yhden demoneistaan irti avittamaan tilannetta. Yhden niistä luotetuimmista, jonka hän saattaisi kutsua takaisin, kun kotiin taas ehättäisi ja saisi voimansa kerättyä seuraavaa kutsuntaa varten yhtenäiseksi. Siitä lintuemo ei kuitenkaan nyt murehtinut, antaen harpyijan siipiensä hitaasti nytkähdellen laskostua uudemman kerran tuulensuojaksi itselleen. Ja Theolle, joka lähemmäs kiirehti tukea ja veristä kättään tarjoten noidalle, mihin Qira tarttuikin hellästi ja ohjasi auki viilletyn kämmenen lähemmäs omia huuliaan, "Ei minulla hätää ole". Jos se perkele palaisikin, piti heistä jonkun nousta jaloilleen toisia suojelemaan, ja Qira tekisi sen ihan mielellään karkottaakseen aaveen jälleen heidän luotaan muualle.

Suotta Syöjätär ei jäänyt mässäilemään enkelinpennun arvokkaalla verellä, antaen sen vahvistaa itseään hitusen. Siinä samalla hänellä oli tilaisuus rauhoittua ja silmäillä nopeasti että Theo oli päällisin puolin kunnossa, eikä mitään suurempaa hengenhätää potenut – kaiketi tuon tummahipiäinen toveri oli heistä se pahiten loukkaantunut, Xardin pyöriessä kärrynpyörää haltian ympärillä ja miettien uskalsiko mokomaan koskea. Jättäen kuitenkin tilaisuuden väliin ja lopulta vain kaatuen kasaan hangelle äänekkäästi huokaisten itseään viilentämään.

"En vain... ollut valmistautunut mihinkään tällaiseen", Syöjätär jatkoi lempeänrauhallisella äänellä, laskiessaan poikakullan käden omistaan, peukalollaan sen verran hipaisten Theodluinin kalpeaa ihoa, jotta haava kädessä umpeutui siististi takaisin kiinni, eikä siinä pidempään haittaisi.
"Toverisi sen sijaan näyttää heikolta...", lintuemo vilkaisi tummatukkaisen ohitse, maassa omassa verilammikossaan makaavaa kapteenia, joka tuskin muuta teki kuin hengitti rauhallisesti sijoillaan. Ei Del muuta kyennyt, ei edes kohoamaan kintuilleen siitä kivusta, joka poltteli pitkin kehoa ja haavoja, kehon yhä palaessa magian käytön jäljiltä. Eikä se piru katseen takana aneluita kuullut syystä tai toisesta, maagisen pedon ollessa hiljentynyt nyt täysin omaan nurkkaansa ääneti ja antoi kuuraparran omien sekavien ajatuksien ensimmäisenä sekoittaa mielen. Hän kuolisi ihan mielellään tähän, eipä tarvitsisi enää murehtia mistään erityisestä ja masentua olemassaolonsa tähden - ei hän huonommalleen ollut hävinnyt, vaikkakin jokin ääni päässä kertoi samaan aikaan, ettei taistelua täysin oltu hävittykään. Se painostava aura ei ollut täällä enää, ja ympärillä leijui vain rauhallinen, ihoa pistelevä pakkanen. Se oli... jokseenkin kotoinen tunne... tai sitten pelkkä mielen luoma illuusio...

Qira työnsi itsensä kuitenkin ylös maasta. Sen verran että saattoi uudemman kerran asettua polvilleen poikasensa toverin vierelle, joka ei hymähdystä enempää suonut reaktioksi lähemmäs tulevien askelten tähden. Tummahipiäinen vuotaisi kuiviin pian, jos tuon haavoja ei saataisi paikattua edes jotenkuten... ja äskeisen jälkeen mustahaltian kosketus olisi polttanut kosketuksellaan magiaa taitamatonta, tai mahdollisesti jopa kironnut. Eikä se tähän hätään enää kuulostanut turhan mukavalta, ottaen huomioon kuinka surkeassa kunnossa kapteeni valmiiksi oli... vaikka eipä Qira varsinaisesti tuosta välittänyt. Siinä missä Theo rukka oli vaikuttanut olevan hädissään kumppaninsa kohtalosta, siinä missä varmasti koko häijystä tilanteesta johtuen.
"Autatko, jos lainaan sinulle voimiani?", Syöjätär tiedusteli rauhallisella äänenpainollaan haukanpoikaselta, silmäiltyään hetken tummahipiäistä maassa, "Pelkään satuttavani häntä vain enemmän äskeisen jälkeen, käsiänikin polttaa yhä...". Kyllä hän tiesi ettei Theodluin varsinaisesti ollut opintojaan keskittänyt parantaviin taikoihin... mutta jos enkelinverinen antaisi mielensä ohjastaa itseään ja saisi A'Daruilin voimavarat käyttöönsä, pystyisi tuo varmasti ystäväänsä avittamaan jottei kenenkään tänne tarvinnut tänään kuolla.



//ANARKISTI KISSET OY. Siihen kuuluu kaikki tessun kisset oikeesti. No nyt sitten se lenny pois täältä :DDD//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13910

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 25, 2017 12:07

Re: Sinä, taas || Crim

Qira oli kunnossa, onneksi, eikä sen pahemmin tarvinnut parantavia voimia tai muutakaan apua - ottaen kuitenkin vastaan sen tarjotun veren. Olo tuntui heti hieman helpottuneemmalta, kun Qiran kohtaloa ei tarvinnut murehtia. Nyt oli vain Delathos josta kantaa huolta ja pian ei olisi sitäkään huolta niskoilla, elleivät he nopeasti tehneet jotain. Johan pohjoisenperkele oli tovin vertaan vuotanut, lieni kai ihme että toinen jotenkuten tajuissaan edes oli. Tosin, Delathos ei ollutkaan ihan tavallinen haltia, joten tuskin tuo heti oli tajuaan menettämässä muutenkaan.
"En minäkään", Theo naurahti surkeasti vastaukseksi Qiralle, samalla kun kämmenen umpeutunutta haavaa katseli, "anteeksi... En halunnut tätä...", pikkuhaukka jatkoi. Tuskin kukaan heistä olisi halunnut ja tuskin kukaan heistä oli tähän varautunut. Mutta, kuuraparran ja Syöjättären ansiosta Theo oli selvinnyt hengissä, mutta sen selvitymyisen hinta tuntui jo nyt aivan liian korkealta.

Huomio kääntyi takaisin Delathokseen, noidan mainitessa käsipuolen olevan heikossa hapessa. Raskaasti henkäisten Theo nyökkäsi, auttaen lopulta Qiran ylös ja siinä itse nousi jaloilleen, kaksikon kävellen sitten takaisin valkohapsisen luokse. Myös Brennus viimein lähestyi tilannetta, vikisten surkeana katsellessaan Delathosia muutaman metrin päästä. Koira ei kuitenkaan uskaltanut lähestyä, lienikö syynä sitten Qiran ja Xardin läsnäolo, vai jokin muu?
Theo laskeutui polvilleen Qiran viereen, noidan tutkiessa tilannetta paremmin. Siinä samalla pikkuhaukka tasaili viimein kunnolla hengitystään ja koitti itkunsa saada kuriin, kykenemättä kuitenkaan hillitsemään vuolaita kyyneliään ja silkasta shokista tärisevää kehoaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, mutta silti itse taistelu oli tuntunut kestävän ikuisuuden. Jos tämä tosiaan oli vain pieni maistiainen siitä, mitä sota oikeasti oli, ei Theodluin todellakaan halunnut tietää lisää.

Hyperventtiloiva puoliverinen katsahti kuitenkin Qiran puoleen, tuon kysyessä auttaisiko hän, jos noita voimiaan lainaisi.
"E-e-en tiedä osaanko s-saatikka pystynkö ja jaja—", hätäiset sanat jäivät kesken Theon henkäisten syvään ja lopulta nyökäten, varovaisesti. Kyllä hän auttaisi, hänen oli pakko auttaa. Mutta osaisiko hän, se oli täysin eri asia. Tähän asti hän ei ollut käyttänyt magiaansa parantamiseen kunnolla, mitä nyt joskus pieneläimiä koittanut parantaa ja siinä aina jotenkuten onnistunut. Mutta nyt oli pakko yrittää, muuten he saisivat samantien haudata Delathosin tänne.
"Hyvä on, yritän", Theo lopulta totesi nyökkäilyjensä ohesta, siirtyen sitten lähemmäs kuurapartaista, "A-artania - se... temppeliherra - lävisti hänet täältä", Theo jatkoi, avaten sen nopean sidoksensa Delathosin pahimman haavan yltä, "se täytyy saada umpeen ensimmäisenä".
Enkelinpentu asetti kätensä kepeästi käsipuolen haavojen ylle, nyökäten sitten vielä kerran Qiralle. Theo keskittyi täysin nyt ajatustensa ja magiansa keräämiseen, niiskautuksiensa ja tiheän hengityksensä alta mumisten äitinsä laulamia rukouksia, kielellä jota Theo tuskin ymmärsi itsekään. Syöjättären avustuksella puoliverinen sai kuin saikin sen verran energiaa ja keskittymiskykyä kerättyä kasaan, että kykeni hitaasti, mutta varmasti magian avulla kuromaan suurimmat haavat Delathoksen kehosta umpeen, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Enkelinpennun käsistä lähtevä valkeankirkas, häilyvä valo valaisi hetkeksi koko tilanteen muutaman metrin säteellä, näkyen varmasti kauas tässä alkuyön pimeydessä. Kunnes haavat olivat kutakuinkin ummessa - jättäen toki jälkeensä pinnalle rumat arvet, jotka helposti olisivat uudemman kerran revenneet jos Delathos nyt liian rajusti alkoi itseään riuhtomaan.
Sen jälkeen valo katosi ja Theo oli vähällä notkahtaa suoraan kuuraparran päälle, ellei olisi ehättänyt ottamaan käsillään tukea hangesta. Heikotti niin vietävästi, monestakin syystä, Theon kyeten vain värisevästi hengittämään sijoillaan.
"Anna anteeksi, Del. Anna anteeksi, että tein tämän sinulle", lähes kuiskaten, värisevällä äänellä haukansilmäinen henkäisi, lopulta kammeten itsensä käsipuolen yltä polvilleen istumaan, nojautuen samantien uupuneena vasten Syöjätärtä.


// Mäitsillä hirvee gang siellä oikeesti. Se sauna kapina oli vaan sitä, kun ette päästä häntä sinne jengitappeluihin mukaan. Mäitsi vaatii vapautta ja verta!! Ja höhö ( ͡° ͜ʖ ͡°) //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Pe Elo 25, 2017 1:11

Re: Sinä, taas || Crim

Hetken nuorukainen empi, saaden Qiran mutristamaan huuliaan hetkeksi. Mutta se surkutteleva ilme katosi kuitenkin, Theodluinin suostuen yrittämään Syöjättären avustuksella, jos saisi kapteenin pahimmat haavat parsittua magialla. Se täytyi tehdä aivan ensimmäisenä, vasta sen jälkeen voitaisiin miettiä kaikkea muuta ja jokaisella olisi sija hengähtää hetken ennen kuin piti miettiä, minne pakkaselta päästäisiin turvaan.
Haukanpoikasen asetuttua alas, siirtyi noita paremmin lähemmäs Theoa, toisen kätensä asettaen nuorukaisen hartialle, luoden heidän välilleen liitoksen jonka kautta nuorikko voisi noidan voimia ammentaa itseensä. Qiran käsi hohti häilyvän sinisenä siinä hämärässä, samalla kun sarvipäinen arvioi pikaisesti niitä rumia jälkiä, joita taisto oli tummahipiäisen miehen lihaan saanut aikaiseksi. Artania. Sen nimen noita myös painoi mieleensä alustavasti, varmasti kyllä kysellen Theolta tapahtumista lisää myöhemmin, kun siihen olisi paremmin aikaa ja sijaa ottaa mokoma puheeksi jälleen. Nyt heillä oli kuitenkin muuta murehdittavaa.
"Anna mielesi ja voimiesi johdattaa sinua. Olen tässä, vieressä. Koko ajan", Syöjätär henkäisi, rohkaisevasti hymyillen ja katseensa laskien Theoon seuratakseen oppilaansa suoritusta siitä vierestä. Antaen tuolle täydellisen rauhan keskittyä omaan koitokseensa.

Hitaasti Theo lähti rukouksia lausuen korjaamaan vammoja, Qiran pysytellen hiljaa linnunpoikasensa vierellä koko sen ajan. Delathoksen korkeintaan yskien maassa, miehen energian ja tajunnan ollessa niin lopussa, ettei kuuraparta itsekään ymmärtänyt millä ilveellä yhä tajuissaan oli. Kaiketi se oli shokki. Ja jokainen kivuista pienimmästä suurimpaan, jotka eivät antaneet sijaa vain taintua vielä. Sen verran pohjoisenperkele ymmärsi ympärillään tapahtuvasta, tajuten kyllä oudon voiman parsivan haavojaan kiinni. Se tuntui iholla ja sisälmyksissä outona kihelmöivänä ja vääntävänä tunteena, josta kuuraparta ei voinut väittää millään tasolla pitävänsä. Se sai miehen yskimään ja irvistämään kivusta, puremaan hammasta yhteen niin lujaa että sattui.
Siinä samalla valtava siipipari kävi ympäröimään heitä lähes kokonaan, Qiran antaen höyhenten ohjata tuulen pois heidän luotaan. Hangessa ei ollut turhan lämmin istua, eikä pakkanen antaisi heidän pitkään vain nököttää sijoillaan tässä enää ilman paleltumia. Qira kyllä pärjäisi vähäpukeisuudestaan huolimatta, mutta toista taisi olla kaksikon laita... piti päästä lämpimään, tai tehdä nuotio tai muu maaginen tulenlähde lämmittämään ja etsiä suojaa pian. Heti, kun enkelinpentu kykenisi edes hangesta jaloilleen nousemaan jälleen.

Haavat kuitenkin saatiin korjattua alustavasti. Tarvitsisivatpa ne kuinka paljon hoitoa jälkikäteen vielä, oli silti tärkeintä että suurin verenvuoto ja vahingot saatiin näin tukahdutettua tässä ja nyt. Suurin hengenhätä oli tiessään ja pienellä, varmasti odotetulla, helpotuksella oli sijaa laskeutua kolmikon keskuuteen. Äpärän sanoihin Delathos korkeintaan hymähti väsyneenä, jaksamatta kuitenkaan sen koommin välittää juuri nyt Theon marinoista. Liekö myöhemminkään, jos tästä jaloilleen takaisin muka selviäisi - pohjoisenhaltia oli kutakuitenkin jo kohtalonsa hyväksynyt ja valmis jäämään tähän kaikesta avusta huolimatta - mutta se ei tainnut olla hänen päätettävissään tällä kertaa...

Puoliverisen nojautuessa lähemmäs Syöjätärtä, kietaisi Qira kätensä Theon ympärille ja siirsi katseensa tummahipiäisestä nuorikkoon. Leuallaan kevyesti painaen toisen tummia hiuksia vasten ja hymisten rauhallisesti, "Olit urhea", mustahaltia hymyili äidillisesti, vaikka tuskin haukanpoikanen sitä näkikään juuri nyt, "Urheampi kuin uskot". Kotkaemo painoi kevyesti poikastaan lämmintä kehoaan vasten, Xardinkin tepastellen siihen tuulensuojaan lopulta ihmettelemään tilannetta surkeana ja harvinaisen hiljaisena.


//MÄITSI NYT LOPPUU TOMMONEN! Seuraavaks mä löydän siltä hirveen ase ja mafiasetti kätkön jostain. Sää ja sun höhös, vastaamaan siitä homo, jotta me saadaan jo tulevat nannat ( ͡° ͜ʖ ͡°)//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13910

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 25, 2017 1:40

Re: Sinä, taas || Crim

Pala kurkussa sen kun vain kasvoi, kaiken jälkeen. Päässä pyöri tunteiden sekamelska ja olo muuttui hetki hetkeltä kurjemmaksi, Theon haluten vain äkkiä takaisin kotiin. Omaan kotiin, Elwoodiin, lämpimään petiin ja kuuntelemaan äidin hyräilyjä takkatulen ääressä.
Mutta eihän se ollut mahdollista. Äiti oli poissa ja ainoa joka lohtua nyt tämän kaiken kaaoksen keskelle toi, oli Qira. Niiskauttaen Pikkuhaukka käännähti kunnolla noidan puoleen, tuon kietoessa kätensä hänen ympärilleen, Theon itsensä nostaen omat kätensä Syöjättären puoleen. Ei hän tiennyt mitä olisi tehnyt, ellei Qira olisi paikalle tullut ja nyt siinä vieressä rauhoitellut ja lämpöään suonut. Noidan läsnäolo helpotti, sen painavan tunteen rinnassa helpottaen pikkuhiljaa, mutta muuten kurja olo oli ja pysyi eikä millään meinannut hellittää.

Hetken Theo vain itki vasten tumminta, koittaen rauhoittua ja järjestää ne ajatukset päässään. Kaikki oli nyt hyvin, he olivat turvassa, joskin täältä pitäisi lähteä mahdollisimman pian pois. Ties vaikka Artania palaisikin, tai joku muu paikalle saapuisi - tai sitten kylmyys kävisi puremaan.
Siinä pikkuhaukan itkiessä Brennus oli hiipinyt viimein lähemmäs ja kävi huolestuneenoloisena nuuhkimaan Delathosia, lopulta vikisten koittaen päätään tunkea tummahipiän käden alle ja saada edes jonkinlaista huomiota lähes tajuttomalta valkohapselta.

"Brennus", Theo aloitti terävästi, syvään henkeä vetäen, saaden koiran huomion, samalla nojautuen kauemmas Qirasta, "Brennus on hänen ystävättären koira - seppä, ihminen, a-asuu hetken matkan päässä täältä, lähellä vuoren rinteitä", hän jatkoi, kertoen mistä koira tuli ja mistä ylipäätään he olivat tulleet.
"T-tulimme vierailemaan hänen, Kalin, luona ja lähdin yksin katselemaan paikkoja ja sitten törmäsin temppeliherraan ja—", jälleen Theo joutui vetämään syvään henkeä ja lopettamaan höpötyksensä kesken, nostaen viimein katseensa Qiraan.
"V-voitko viedä meidät takaisin sinne? Sepän pajalle? Meidän on saatava hänet lämpimään, ennen kuin kylmä puree"



// No siis, sä tuut herään siihen joskus keskellä yötä (jos nukkuisit yöllä) et Mäitsi istuu sun päällä ja terottaa veistään silleen "go to ssssleeeeppp". NO MÄÄ VASTAILEN NIIN NOPEETA KUN KYKENEN. Tulevaa nannaa luvassa mmmhmmmm ( ͡° ͜ʖ ͡°) //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Pe Elo 25, 2017 2:24

Re: Sinä, taas || Crim

Lintuemo antoi Theon viipyä vierellään niin pitkään kuin oli tarve. Mitään sanomatta, silittäen vain puoliverisen kaikesta sotkeutuneita hiuksia rauhassa ja kammaten vielä magiasta lämpimillä sormillaan mustia kutreja paremmin ojennukseen kuten nuorukaisella oli niitä tapana pitää. Siinä samalla Syöjätär seuraili ohimennen lähemmäs tulevaa valkoturkkista, joka miehen luokse yritti varovaisena, selvästi huolissaan. Se tuntui tuntevan tummanahkaisen, tavalla tai toisella, Delathoksen liikauttaessa sormiaan heikosti muutaman kerran koiran kuonoa vasten, kun se tarpeeksi lähelle ylsi sillä hetkellä. Pian lämmin hengitys kuitenkin kaikkosi kauemmas, Theon kiinnittäessä koiran huomion puoleensa.
Qira laski katseensa Theoon uudemman kerran, antaen tuon nojautua kauemmas itsestään siinä samalla kun nuorikko lähti kertomaan paremmin, kelle valkea piski oikein kuului. Sepälle, kapteenin ystävättärelle, joka kuulemma asui tässä lähistöllä, ja josta kaksikko alun perin oli tänne tullutkin. Eipä se noidan asia ollut mitä nuo täällä olivat tehneet ja miksi näin kaukana kaupungista olivat, ehkä enkelinpentu sen kertoisi myöhemmin, kun pääsisi kunnolla rauhoittumaan sijoilleen.

Noidan tumman sinertävä katse kohtasi nuorukaisen silmät, Qiran pohtiessa oliko heillä edes vaihtoehtoa varsinaisesti lähteä muualle. Kyllähän Theo ja tuon haavoittunut toveri olisi otettu luostariinkin turvaan, mutta lienikö kyseinen temppeliherra jonka kanssa ongelmia oli ollut myös siellä... se oli riski jota Qira ei todellakaan halunnut lähimmilleen saattaa. Eikä hän itse olisi viihtynyt niin pyhällä sijalla. Olihan vuoren lähettyvillä varmasti pienempiä suojia, joissa yönsä olisi voinut viettää, mutta kaiketi todellakin paras vaihtoehto oli palauttaa haltiat takaisin sille pajalle. Ties vaikka parivaljakon ystävä olisi huolissaan siitä missä nuo huitelivat.

"Osaatko tien takaisin pajalle?", Qira kysyi nuorukaiselta huuliaan pienesti mutristaen, "Voin kyllä tukea ja kantaa toveriasi sinne saakka, mutten uskalla vajain voimin siirtää meitä kaikkia minnekään enää tänään".
"Xard vois kyl hoitaa teiät sinne!", pikkupiru näki tehtäväkseen tomerasti huomauttaa vierestä, saaden Brennuksen hätkähtämään sijoillaan sitä raakkuvaa ääntä joka pienestä otuksesta lähti, "Jos vaan annatte! Meikä ihan mielellään häviäis täält ennenkö kumpikaan niist öykkäreistä tulee takas!".
Syöjätär oli siirtänyt katseensa piruun joka lähemmäs oli tallustanut emäntänsä siipiä, käsillään niitä tummia höyheniä anelevasti hieroen hyppysiensä välissä. Ei tuo nyt niin huono idea ollut. Qiran mielestä ainakaan. Delathoksella ei ollut sijaa sanoa vastaan, siinä missä noita oli valmis kyllä kävellenkin taittamaan matkan tämän seurueen kanssa lähistölle.
"Jos Theodluin kykenee katsomaan ystävättärenne koiran perään sen aikaa. Tuskin sitä kannattaa päästä yksinkään kylmään ja pimeään enää juoksemaan tuossa kunnossa...", mustahaltia mietti ääneen, katseensa laskien haukanpoikasen puoleen hymyillen jälleen, "Se olisi nopein keino, mutta kuinka ikinä tunnet parhaaksi. Annan sinun päättää tällä kertaa".



//Se varmaan harrastaa sitä tos koiraportin toisella puolen joka yö. HIRVEE TAKATAKA. Kun me puhutaan nannast niin kaikki muut kaikkoo foorumilta silleen siellä ne taas menee//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13910

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 25, 2017 3:07

Re: Sinä, taas || Crim

Theodluin, Kali


Theo nyökkäsi pienesti, Qiran kysellessä osasiko Theo tien takaisin sepänpajalle. Kyllä hän osasi, tosin hetken hänen täytyisi miettiä mihin suuntaan mennä ja missä he ylipäätään olivat, mutta kyllä hän tien muistaisi. Mutta oliko heillä aikaa saatikka energiaa raahautua sinne asti jalan, Delathoksesta kun tuskin oli omilla raajoilla edes pysymään. Ennen kuin ongelmaa sen enempää ehti kukaan pohtimaan, ilmoittautui Xard valmiiksi auttamaan asian suhteen. Pikkupirun ehdottama tapa oli kyllä helpoin ja nopein, Theon kuitenkin epäillen pienen tovin demonin voimia. Mutta, kerta pullonpiru oli valmis auttamaan, niin miksi he avusta kieltäytyivät.
"Menemme Xardin avulla... Tuskin kykenet meitä kaikkia kuitenkaan kerrallaan siirtämään?", jo rauhoittunut, huomattavasti uupumaan käyvä pikkuhaukka kysyi, Xardin pudistaen päätään heti vastaukseksi.
"Kaks kerrallaan, korkeintaan, siihen mä kykenen näin lyhellä reissulla", Demoni vastasi, nostaen kaksi pientä sormeaan pystyyn siinä samalla.
"Jos... Siirrät Qiran ja hänet ensin ja haet minut ja Brennuksen sitten?", Theo ehdotti yleisesti suunnitelmaa, mihin Xard oli valmis. Brennus tuskin lähtisi Qiran seuraan ja jos koiran siirtäisi yksin Delathosin kanssa, olisi siinä varmasti ihmettelemistä Kalilla. Sikäli mikäli seppä vielä hereillä oli.

Suunnitelma lyötiin lukkoon ja jahka Qira ja Delathos olivat valmiita, siirsi Xard ensimmäisen parin sepänpajalle. Rysähdyshän siitä seurasi, kun vieraat keskelle tupaa ilmestyivät varoittamatta ja Kali kirjaimellisesti kiljahti ääneen, samalla kun koirat makuuhuoneen puolelta rynnistivät heti paikalle haukkuen yllätysvieraiden tähden.
"Ja mitäs tämä— Del!", Sepän hätäinen, vihainen kysymys jäi kesken rastapäisen nähdessä tutun kasvon joka ei todellakaan ollut hyvässä kunnossa, "Mitä hittoa tapahtui?! Ja kuka sinä olet sitten?", Kysymykset oli tarkoitettu tummanpuhuvalle naiselle, jota Kali katseli varautuneena päästä varpaisiin, tietämättä oliko tuo nyt uhka vai ei.
Siinä samalla Xard katosi paikalta ja kävi hakemassa Theon ja Brennuksen, tuoden nuo yhtälailla sepän pajalle kuten sovittu. Tosin sen viimeisen siirron myötä pikkupiru oli niin uuvuksissa, että kirjaimellisesti kuukahti Theon käsille, ennen kuin utuisana takaisin näkylasiinsa sujahti lepäämään.

Kali katsoi palannutta nelikkoa, joista Brennus heti ensimmäisenä kipitti yökaavussa ja aamutakissa seisoskelevan emäntänsä luokse kiehnäämään. Jotain selvästi oli tapahtunut, mutta lienikö kenestäkään tähän hätään kertomaan paremmin mitä?
"Viekää hänet makuuhuoneen vuoteelle, haen pyyhkeitä ja vettä — sidetarpeita?", Kali lopulta tokaisi nopeasti, nyt ei liennyt ensimmäisenä asiana parasta alkaa vaatia vastauksia, kerta Delathos ja tuon nuori ystävä näyttivät olevan huonossa kunnossa. Kuka sitten olikaan tuo nainen, sitä Kali ei tiennyt, mutta mokoma ei näyttänyt vaaraksi olevan eikä Theodluin ainakaan naista kavahtanut.
"Kyllä kiitos", uupunut Pikkuhaukka vastasi sepälle, joka sen pahemmin mukisematta lähti hakemaan lupaamaansa, samalla kun Theo Qiran avustuksella vei kuuraparran makuuhuoneen vuoteelle.



// Mäitsi sinä ruoja. TAKATAKA ON HIRVIÄ NYT. No äläpä. Se on silleen et "Taas se alkaa" ja me ollaan vaan et WOAH //
EdellinenSeuraava

Paluu Piha-alueet, pellot, puutarhat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia