Kalmankoira
Kynnet leikkasivat vain ja ainostaan ilmaa kun likka sujahtikin pois tieltä joutuen pudottamaan kumppaninsa maahan väistääkseen ehkä kuollettavankin iskun. Kalma murahti jotakin puoli ääneen ja oli iskemässä tuota jo uudestaan kun silmäkulmaan ilmestyikin ei-toivottu henkilö joka juoksi hädissään velhon luokse.
"OPHELIA, ÄLÄ--!!" Kalma ehti huuta papitattarelle kun loppu muuttuikin tuskan parkaukseksi terävän miekan upotessa vatsan sivusta sisään ja aavekoira oli lähellä pudota polvillensa maahan saaden pidettyä itsensä pysymään joten kuten pystyssä ja perääntymään muutaman nilkuttavan askeleen likasta kauemmas pidellen vatsaansa. Paita ja takki värääntyivät nopeasti punaisiksi, kuten myös käsi jolla aavekoira piti haavaa. Hän oli tehnyt typerimmän virheen ikinä ja kääntänyt huomionsa toisaalle.
"O-ophelia.. mene pois." Kalma sanoi, ei vaan käski papitarta häipymään paikalta jos tuo henkensä haluaisi säilyttää, tämä ei ollut lasten paikka. Kalma siirsi huohottaen katseensa tuohon miekalla hilluvaan likkaan ja astui viellä taaemmas aikomatta päästää tuota lähellensä enään, hänestä kun tuskin väistäjäksi olisi. Katse kävi myös velhottaressa joka ei vaikuttanut kovinkaan hyvin voivalta papitattaren tultua paikalle.. tai no eihän sitä ulkoisesti nähnyt, mutta hän vaistosi sen tuosta koirana. Kalma virnisti tuskaisesti ja vähäisillä voimillaan teleporttaisi Blackin ja Ophelian luokse pudoten polvilleen kaksikon viereen.