//AndyCandy ja herra Ciila saapukaa debyyttiinne olkaa hyvät:3//
Kiirastuli
Ensilumien saapumisesta oli kulunut miltein kuunkierto. Elämä jokihaltioiden kylässä yläjuoksulla oli ollut koko kuluneen syksyn kiireistä. Täytyi valmistautua talveen, täytyi olla valmis! Ruokavarastoja täytettiin, tarvittavia yrttejä rohtoihin, salvoihin ja ties mihin muihin parantajien hommeleihin täytyi jemmata talven horrostuksia odotellessa, talveen sopivia vaatteita täytyi tehdä, sekä vaikka mitä muuta pientä puuhaa! Kiirasta tuntui ettei hän ollut tehnyt mitään muuta ikuisuuteen kun odottanut talvea ja sitten se oli saapunut. Kiirastulen suureksi harmistukseksi se ei tosin ollut vapauttanut häntä kiireen kierrosta vaan lisää tekemistä oli pinoutunut hänen lautaselleen yksi toisensa perään, kunnes viimein koitti aika ensi kertaa moneen kuunkiertoon kun nuori shawá neito pääsi lähtemään kylästä.
Joki oli jo paikoittain jäässä, mutta kaikista voimakkaimmin virtaavissa kohdissa se kuohusi edelleen sulana. Kiira oli lähtenyt tälläkertaa heidän pienestä kylästään jalan matkalle. Normaalisti mielellään avojalkaisena kulkeva hopeahapsi oli vetänyt ylleen tänään huomattavasti ilmastoon sopivamman vaatekerran. Hänellä oli jalassaan lämpimät harmaat huopikkaat ja yllään lämmin ruskea hupullinen pusakka, jonka hupun reunuksia koristi turkis. Selässä hän kantoi mukanaan uskollista joustaan, sekä nuolikoteloa. Tarvikkeita reissulle hänellä oli pienessä laukussa, joka roikkui vinosti hänen vyötäisiltään. Niin siroksi ja pieneksi otukseksi hän näytti melkoisen muhkealta kaiken tuon varustuksen kera.
Päästyään tuulen armoilta metsän tarjoamaan suojaan, neito kiskoi hupun päästään vapauttaen hopeisen kuotalonsa, joka oli yleiseen tapaansa puolittaisella poninhännällä sitoen edessä olevat hiukset takaraivon puolelle, etteivät ne olleet haitolla. Lunta ei ollut paljolti ja siinä kulkeminen ei ollut onneksi uuvuttavaa, vaikka melko persjalkainen sattuisikin olemaan.
Kiira piti talvesta. Kaikki oli niin kaunista kun valkea laskeutui maahan, ettei voinut kuin uskoa siihen, kuinka kaikki on kaunista ja hyvää. Hän huomasi metsässä kulkiessaan edessäpäin kohoavaa kallioista maastoa. Hänhän voisi kiivetä vähän korkeammalle nähdäkseen lumivaippaan verhoutuneen metsän paremmin! Hymy nousi haltian kasvoille tuon lähteässä pinkomaan toteuttaakseen ideaansa, joka oli vaikuttanut todella loistavalta, vaan eipä naiivi neito tiennyt kuinka petollista kalliokiipeily voisi olla kun lumi oli kätkenyt kaikki halkeamat silmältä näkymättömiin.
Päästyään jo miltein kallioisen alueen huipulle, yllättäen Kiira tunsi kuinka hänen huopikkaansa lähti uppoamaan. Kaikki tapahtui vain yhdessä silmän räpäyksessä. Hän oli säikähtänyt pahan päiväisesti ja päästi ilmoille äänekkään kiljaisun lähtiessään vajoamaan syvemmälle halkeamaan. Jos hänen refksinsä olisivat toimineet vain hetkisen myöhemmin tuo kätkeytynyt kuoleman loukko olisi helposti imaissut koko siron otuksen syövereihinsä, mutta Kiirastulen onnistui tarttua kitukasvuiseen, pieneen, taimea vain hieman kookkaampaan puuhun.
"Ei voi olla todellista..." Kiirastuli vaikeroi hiljaa ja yritti varovaisesti tunnustella jaloillaan olisiko rotkon seinämässä mitään mistä ponnistaa itseään ylös. Hän puristi kaksin käsin niin lujaa kuin vain jaksoi pienestä puusta ja yritti kiskoa itseään ylös. Ei onnistu, näissä talvivaatteissa en koskaan jaksa vetää itseäni ylös. haltia pohti kauhuissaan ja kyyneleitä nousi hänen silmiinsä. "Voi henget mistä minua näin rankaisette..."