Spiritual ruckus

Metsästä löytyy sieltä täältä jyrkkiä ja loivempiakin kallioita. Kalliot ovat vaarallinen paikka, varsinkin sateella. Osa kallioista tulee myös kovin arvaamattomasti vastaan metsässä, joten liikuthan varovaisesti! Varsinkin pohjoisempaan mentäessä kallioita ja kukkuloita alkaa olla yhä enemmän ja enemmän, puhumattakaan maahalkeamista...

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja suskari » 10 Tammi 2011, 08:07

Kalmankoira

Aaamuyö, aamuyö alkoi jo olemaan käsillä ja aavekoiran biologinen sisäinen kello kertoi sen varsin hyvin ja se oli väsymys. Hän oli kuitenkin vielä turhan kaukana kotoaan ja kiitti onneaan että taivas oli harmaiden pilvien peittämänä, vaikka nuo pilvet satelivatkin maahan lisää tuota valkoista kylmää ainetta jotka kutsuttiin lumeksi. Onneksi ei kuitenkaan myrskynä.
Itse lunta kuitenkin oli nelijalkaiselle hännän heiluttajalle liikaa, joten tuo päätti helpottaa liikkumistaan paksussa lumivaipassa kipuamalla kallioiden päälle joiden päälle lumi ei ollut syystä tai toisesta jäännyt. Eihän se aavekoiraa liikuttanutkaan, kunhan helpottivat hänen elämäänsä tämän muutaman minuutin ajan vaikka hän joutuisikin kiertämään kallioiden takia hieman pidempä kautta kuin normaalisti. Toivottavasti Edna ei vain huolestuisi turhia miehensä turhan pitkän poissaolon takia.

Mutta se miksi hänellä oli mennyt näin kauan, tai miksi hän ylipäätänsä näin myöhään enään liikkui ulkona kun normaalisti oli jo nukkumassa lämpimässä koti.. viemärissään. Vastaus oli yksinkertainen: ruokavarastoiden täyttö ja tämän takia aavekoiralla oli selkään heitetty reppu- jonka saamisessa selkään oli ollut omat ongelmansa-, joka painoi jo mukavasti saaliiden painosta johon kuului erilaisia luomukunnan otuksia, paitsi ihmisiä ja haltioita. Edna saisi sydän kohtauksen jos hän toisi mukanaan ihmisen koiven tai käden.. ja hän saisi huutia niin että korvat soisivat vielä paripäivää myöhemminkin.
Väsymys kuitenkin alkoi jo painamaan liikaa aavekoiraa, että painava reppu selässä myös, ja koira päätti hetkeksi aikaa pysähtyä istumaan jolloin reppu selästä tipahti lumihankeen. Koira ei siintä välittänyt vaan asettui makaamaan kylmän kiven päälle läähättäen kieli ulkona roikkuen. Onneksi kallioilla ei ollut mitään elämää tähän vuoden aikaan, saati tähän aikaan kun suurin osa maallisesta elämästä painui jo nukkumaan tai olivat vielä nukkumaassa.
Kalma venytteli ruumin jäseniään ja haukotteli makeasti purukalusto paljastuen, lipoen sitten huuliaan.. lämmin juotava tekisi aika hyvää tällä hetkellä. Ja ei Kalma ei tehnyt mitään havaintoa toisestakin elävästä kalloilla, välimatkaa kuitenkin oli ja tuuli väärästä suunnasta.
suskari
 

ViestiKirjoittaja suskari » 12 Tammi 2011, 08:11

Kalmankoira

Aavekoira katseli hetken aikaa hiljaisen tyyntä ja kivistä maisemaa ympärillään mustat pytykorvansa höröllä kuunnellen myös ilman mukana kulkeutuvia mahdollisia ääniä, mutta mitään ei kuulunut mistään. Ei ainakaan sellaista mistä aavekoiran olisi pitänyt huolestua ja lähteä jatkamaan matkaansa siltä seisomalta. Niimpä aavekoira uskalsi rentoutua täysin omaan yksinäiseen maailmaansa ja keskittyä siistimään turkkiaan, erityisesti vatsaansa johon oli tarttunut lumipaakkuja. Hännässäkin roikkui vaikka mitä risun pätkiä mukana.. Hän sitten vihasi talvea.. turkki sotkeutui kokoajan ja sai olla jatkuvasti putsaamassa ja siistimässä. Koira taipui putsaamaan mustaa vatsaansa alkaen repimään leuoillaan paakkuja irti turkistaan, vaikka se kieltämättä hieman tekikin.

Aavekoira oli täysin keskittynyt hommaansa eikä laisinkaan huomannut lähestyvää tuttavaansa, vaikka tuo olikin saapunut jo koiran näkö- että kuulo etäisyydelle jos koira olisi vähän päätään malttanut nostaa kiven takaa- jonka takana makasi Mojon näkökentästä katsottuna. Onneksi peikko päätti ilmoittaa itse itsensä ilmoille avaamalla suunsa.
Kalma oli vähällä hypätä silkasta säikähdyksestä taivaisiin kuullessaan suhteellisen tutun äänen, jota ei todellakaan voinnut olla heti unohtamatta. Se päivä, tai siis ilta, luolassa oli ollut joksikseen selkäpiitä karmivan outo... ja yhtä oudolla jatkettiin. Tuo sekopää oli edelleenkin hänen nuppinsa perässä! Ainakin sanoistaan päätellen. Mutta joko aavekoira oli todella tyhmä tai vain utelias, tuo nousi seisomaan neljälle jalallensa ja pomppasi etutassuillaan nojaamaan yhtä kiveä vasten nähdäkseen paremmin... ja voi sitä kauhistuksen määrää kun aavekoira tajusi olevansa vain jokusen metrin päässä tuosta sekopää peikosta. Kalma ei kauaksi aikaa jäännyt asioita pyörittämään pikku nuppiinsa vaan nappasi reppunsa leukojensa väliin ja lähti juoksemaan harmillisen kömpelön näköisesti karkuun tuota punapäätä. Tassut lipsuivat liukkailla kalloilla ja monen monta kertaa aavekoira meinasi lentää komeasti nenällensä.. tai tassut jäädä kivien väliin puristuksiin. Siinähän sitten oltaisiinkin kuin sika tarjottimella. Mutta jokatapauksessa aavekoiran juoksu nopeus ei tässä maastossa ollut mikään päätä huimaava.
suskari
 

ViestiKirjoittaja suskari » 14 Tammi 2011, 08:08

//Tekstiä muokattu rajulla otteella, koska aamu väsymyksellä ei näköjään mitään hienoa syntynyt :`)//

Kalmankoira

Helvetin jalat kun eivät suostuneet viemään eteenpäin tässä kivisessä maastossa! Hänellä olisi hieman kiire, mutta se taisi olla täysin turha toivo tässä kivikkoisessa ja jäisessä maastossa jossa tassut, joita ei todellakaan oltu luotu menemään jäisellä maastolla, lipsuivat kokoajan eri suuntiin. Eikä suussa roikkuva suhteellisen painava kantamuskaan mitään kevyttä ollut, sekin verotti nopeutta kaikin tavoin roikkumalla maassa.
"WHINE!!" Kalma vingahti kova äänisesti jonkun kovan, ja ennen kaikkea kipeän, pamahtaessa muutenkin huteriin jalkoihin. Ja koira lensikin komeassa kaaressa nurin ja alas pieneltä kiveltä turvallensa, mukana olevan repun lentäessä menojaan sisältöineen päivineen pitkin kivikkoa, ja siintä sitten puoli kyljelleen. Hetken aikaa siinä meni ennekuin aavekoira tajusi missä tai miten päin hän oli.. saati sitä mitä oli tapahtunut.
Koira nousi ja oli lähdössä taas karkuun kun huomasi silmä kulmassaan liikettä, kääntyi ja paljasti hampaansa muristen niska karvat pystyssä.
suskari
 

ViestiKirjoittaja suskari » 26 Syys 2011, 07:48

Kalmankoira

"Ei todellakaan!" Kalma murahti terävien hampaidensa välistä peikolle, jolle tilanne taisi olla astetta huvittavampi virnuilusta päätellen peikon kasvoilla. Peikko päättikin sitten ottaa astetta rennommin ja kyykistyi kallio lohkareen päälle mukavammin ja nappasi pienemmän lohkareen kolmi sormiseen käteensä tunnustellen sitä uhkaavasti. Kalma tarkkaili tuon kivi kättä valppaasti pienesti muristen korvat luimussa painautuneena. Tällä etäisyydeltä tuo saisi hänet tuon kokoisella murikalla hyvin tähdättynä helposti tajuttomaksi ja tehdä sitten mitä ikinä mielisi. Ei kamalan houkuttavaa.
Korvat kohosivat pystyyn peikon seuraavien sanojen jälkeen, tuon uhitellessa hänelle että pienen keskustelun jälkeen he vaihtaisivat verta. Kalma ei ollut aivan perillä siintä mitä peikko noilla sanoillaan tarkoitti, mutta ei kyllä halunnutkaan tietää, ei sitten ollenkaan. Peikon viimeinen uhkaus kuitenkin sai aavekoiran pysymään aloillansa pakoon juoksemisen sijaan. Sen sijaan aavekoira vaihtoi muotonsa ihmismäisemmäksi jo valmiiksi että voisi mahdollisesti helpommin vastata tuon hyökkäykseen.

Sitten tulikin kylmä ja syvä hiljaisuus kallioille kun kumpikin osapuoli oli hiljennyt peikon tapittaessa uhriaan virnuillen hohkavilla silmillään, Kalman taas vain odottaen hermostuneena ja hieman peloissaan mitä tuo nyt tekisi. Lopulta peikko avasi suunsa esittäen astetta oudomman kysymyksen.
"Luulisi sinun nyt itse tietävän: pakenen sitä saattaisit tehdä minulle sikäli mikäli luolassa sanomiisi on luottamista." Kalma vastasi peikolle parantaen asentoaan kiven päällä, joka oli alkanut painamaan jalkaa ikävästi. Kyllä Kalma muisti kuinka tuo oli jo ehkä hieman voimiaa esitellyt hänelle nuotion avulla ja Kalma oli varma että se olisi vasta jäävuoren huippu. Seuraavat sanat saivat aavekoiran pyrskähtämään huvittuneesti.
"Ehkä löydät, mutta saatko kiinni?" Kalma naurahti pienesti peikolle, joka uhosi hänelle että löytäisi hänet mistä tahansa. Löytäminen olisi vasta yksi osa ja kiinni saaminen olisi se viimeinen, sekä vaikein.
"Mitä muuten tarkoitat veren vaihtamisella?" Kalma kysyi peikolta silkkaa uteliaisuuttaan ottaen reppunsakin pois selästään roikkumasta.
suskari
 

ViestiKirjoittaja suskari » 28 Syys 2011, 22:41

Kalmankoira

"Sitä oppii kunnioittamaan kun on itse sieltä kotoisin." Kalma lähinnä mutisi peikolle tuon selittäessä jotakin sielumaailmasta ja sen kunnioittamisesta, että pelkäämisestä. Sitä mitä tuo hourahtanut peikon kuvatus sanoillaan tarkoitti ei aavekoira aivan ymmärtänyt, sillä hänelle ainakin tuli ensinmäisenä mieleen taivas tai helvetti sielunmaailmasta. Saattoihan punapää tarkoittaa aivan muutakin maailmallaan.
"Voi sitä en sinulle ihan helposti annakkaan, en ilman taistelua vaikka tilanne nyt onkin suhteellisen rauhallinen." Aavekoira tuumasi peikolle virnistäen niin että terävä hammas rivistö paljastui hetkeksi aikaa kokonaan. Jos peikko erehtyisi liian lähelle toistamiseen hän purisi tuota jälleen kerran tai jopa saattaisi kynsiäkkin tuon lihaa auki, miten vain. Hän halusi pois tästä tilanteesta, etenkin kun punasilmäinen peikko näytti käyvän katseellaan häntä läpi kuin miettien mitä seuraavaksi hänelle aikoisi tehdä.. tai vipata kivensä.

"Hei, kiittäisit sentään onneasi etten repinyt valtimoa ranteestasi auki.. lisäksi itse aloit käydä päälle käyväksii, joten saat syyttää aivan itseäsi jouduttuasi purruksi." Kalma selitti tai pikemminkin saarnasi peikolle seuraten kuinka tuo laskeutui kiveltä lähemmäs ja Kalma totta kai nousi toisen polvensa varaan nojaamaan valmiiksi pinkaisemaan minne suuntaan tahansa jos tuo päälle kävisi. Kuitenkin tummaihoinen peikko esitti kysymyksen aavekoiralle, joka jäi katsomaan peikkoa kysyvänä.. Mikäs siinä jos nimen tahtoi välttämättä tietää.
"Nimeni on Jack. Mitä se sinua kiinnostamaan tälläisessä tilanteessa?" Aavekoira kysyi peikolta esitellen itsensä valenimellänsä varmuudenvuoksi jos tuolla sattui olemaan ketun häntä kainalossa.
suskari
 

ViestiKirjoittaja suskari » 03 Loka 2011, 14:38

Kalmankoira

Aavekoira tapitti punapäistä peikkoa kysyvänä kun tuo kertoi ettei itse harrastanut sellaisia asioita kuin fyysisesti päälle karkaamista, tai paremmin tuon sanoja lainatakseen lihallisia mittelöitä. Sen sijaan tuo aikoi tarrata sieluun tai jotakin vastaavaa. Koira ei ymmärtänyt, eikä lähtenyt enempää kyselemäänkään peikolta asiasta. Kalma vain tiesi nyt olla varovainen tuon kanssa.. ties vaikka jälleen yrittäisi viedä muutaman hius suortuvan pää nupista isoilla sormillaan ja tehdä hokkus pokkuksiaan niiden kanssa.

Kalman eriparinen katse seurasi tarkkaavaisena punapään liikkeitä tuon kyykistyessä kallion päälle ja otti sauvastaan uudenlaisen otteen, käyden tutkimaan sen päässä olevia kalloja. Kalma vain saattoi arvailla kuinka monelta tuo oli hengen riistänyt saadakseen kallonsa, tyhjästä nuo tuskin olivat sauvan päähän ilmestyneet. Ja tietysti pieni pelko siintä että joutuisi kenties itsekkin noiden kallojen sekaan piipahti aavekoiran mielessä.. Ajatus ei ollut kovinkaan houkuttava.
Peikko avasi suunsa ja kertoi että hän saisi vastaukset kysymyksiinsä kunhan vain malttaisi odottaa. No ei hän kylläkään aikonut koko loppu päiväksi tänne jäädä, ties vaikka aurinko jossakin välissä päättäisi kurkkia pilvien välistä, vaikka taivas vielä olikin paksun harmaan pilvi kerroksen peittämänä. Sade sentään oli alkanut jo hiipumaan.
"Minulla ei kylläkään ole koko päivää aikaa roikkua täällä kanssasi.." Kalma huomautti peikolle katseen palautuessa takaisin peikkoon tuon löytäessä etsimänsä kallojen seasta ja koira kohotti hieman toista kulmaansa kysyvänä ihmetellen mielessään mikä se mahtoi olla..

"Tuota.. ei kiitos." Kalma vastasi hieman empien peikon kysymykseen siintä haluaisiko hän kenties liittyä tuon seuraan jakaakseen tuon myrkyt ja uuteet. Ei todellakaan, hän muisti hyvin mitä tuo oli viime kerralla vähällä syöttää hänelle ja se olisi varmasti jäännyt hänen viimeiseksi elin hetkeksi. Peikon viekas katse oli jäännyt Kalmalta täysin ohi.
Peikon käydessä sytyttämään kivelle pientä lehti palastaan Kalma itse uskaltautui nousta seisomaan ihmetellen yhäkin mielessään mitä peikolla nyt oli oikein taka-ajatuksena hänen varallensa. Tuo kuitenkin käyttäytyi ystävällisesti- suhteellisen- , eikä myöskään vaikuttanut kovinkaan päälle käyvältä häntä kohtaan.
"Mitä se muuten on?" Kalma kysyi nyökäten peikon lehteä kohden ja uskaltautui jopa kävelemään hieman lähemmäs peikkoa silkkaa uteliaisuuttaan.
suskari
 

ViestiKirjoittaja suskari » 20 Loka 2011, 19:03

Kalmankoira

Peikko ei alkanut tuputtamaan savuavaan kääröään väkisin aavekoiralle, joka oli jo ehtinyt näin miettimään pienessä mielessään. Kalma olikin hieman hämillään tuon päälle mieleen ilmestyessä monen monta kysymystä.. Ensin tuo uhittelee häntä ja nyt oli ystävällisessä, tai vähemmän ystävällisessä, mielessä valmis tarjoamaan hänelle kääröään.
"En usko haluavani myöhemminkään" Kalma naurahti pienesti hermostuneen kuuloisesti peikoin sanoille, kieltäytyen näin tarjouksesta kohteliaasti. Mies jäikin sitten kaikessa hiljaisuudessa seisomaan niille aloillensa pienen uteliaisuuden hakatessa takaraivossa edelleenkin punapään kääröä kohtaan.. sen pistävät ja haisevat savut kuitenkin saivat aavekoiran hälytyskellot soimaan. Tosin mitä pahaa siinä voisi olla jos peikko itsekkin savuavaa kääröä veti keuhkoihinsa?

Katse kohosi musta ihoiseen peikon kasvoihin tuon avatessa suunsa ja kertoessa että oli itse tehnyt tuon savuavan käärön luonnon aineksista. Kalma ei siihen mitään muuta osannut vastata kuin pienellä nyökkäyksellä tuon vielä jatkaessa sanojaan ja vetäessä vielä lopuksi yhdet henkoset keuhkoihinsa tuosta myrkky kääröstä.
Sitten tulikin pyyntö jota aavekoira oli ehkä jollakin tasolla osannutkin odottaa, toisaalta taas ei. Kalma jäi tuijottamaan peikkoa hiljaa ja laski sitten katseensa tuon kolmi sormisessa savuavaan kääröön. Kalma oli utelias peikon kääröä kohtaan ja tuon olisi kovasti tehnyt mieli kokeilla, koska tämä Mojoksi itseään kutsuva otus vaikutti tällä hetkellä täysin vilpittömältä tarjouksensa suhteen ja hulluhan sitä pitäisi olla jos myrkkyjä veteli sisäänsä. Niimpä uteliasuus tällä kertaa voitti takaraivossa huutavan hälytyksen ja koira nyökkäsi pienesti myöntävästi.
"Voin kokeilla.. vähän." Kalma sanoi sitten hieman empien miettien mielessään oliko tämä sittenkään mikään maailman paras idea. Käärö ei kuitenkaan tuoksunut aavekoiran nenään mitenkään ruusuiselta.

//Anteeksi pikkuinen jumitus//
suskari
 


Paluu Kalliot

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron