Yksi putoaa, toinen ei (Lotdow)

Metsästä löytyy sieltä täältä jyrkkiä ja loivempiakin kallioita. Kalliot ovat vaarallinen paikka, varsinkin sateella. Osa kallioista tulee myös kovin arvaamattomasti vastaan metsässä, joten liikuthan varovaisesti! Varsinkin pohjoisempaan mentäessä kallioita ja kukkuloita alkaa olla yhä enemmän ja enemmän, puhumattakaan maahalkeamista...

Valvoja: Crimson

Yksi putoaa, toinen ei (Lotdow)

ViestiKirjoittaja Submarine » 09 Marras 2011, 18:22

((Lotdowia odotellen, siis.))

Kukaties mies oli eläessään ollut seudun asukki, tai sitten vain matkalainen. Kukaties hyvä kiipeilijä, tai sitten surkea. Vahinkoja sattui parhaillekin, eikä tämän nykyisestä tilasta voinut päätellä mitään. Mies itse ei ollut ainakaan kertomassa enää yhtikäs mitään kenellekään, ei nyt eikä koskaan. Tuskinpa kukaan saisi ikinä siis tietää, mikä tämän oli ajanut vaarallisille kallioille yön pimeydessä, ilman köyttä taikka mitään kiipeilyvarusteita. Vain sen kaiken lopputulos oli jokaisen yöllisen kulkijan nähtävillä.
Kivikossa, kallioilla, makasi kuolleen miehen ruumis oman verensä tahrimilla kivillä. Tämä oli selvästikin kuollut heti tai hyvin pian, ei ollut edes yrittänyt liikkua mihinkään suuntaan, katkenneet ja vääntyneet raajat sojottivat mikä minnekin. Keskiyön kuutamo heijasteli tämän sameista, aukinaisista silmistä. Ja silti, jonkin ihmeen kautta, mies puristi toisessa kädessään, kalman jäykistämissä sormissa, jotakin pussia, jota edes putoaminen, iskeytyminen kiviin ja kuolema eivät olleet voineet tältä kirvoittaa. Ja siinä, missä korpit, nuo putoamista pelkäämättömät, vaanivat jo tämän silmiä, havitteli joku muu juurikin tuota pientä arvoitusta.

Naappa oli joutunut jättämään melkeinpä kaikki kantamuksensa sivummalle, puun juurelle, äkättyään kivikossa raadon. Tämä oli kukaties tyhmä, muttei sentään niin tyhmä että olisi uskonut voivansa kiipiä kiperiä kallioita pitkin raahaten taakkaa, josta uhkasi välillä kaatua jo aivan vain tukevasti maan pinnallakin. Oli siis jätettävä turha pois.
Mutta olipa miten oli, kiipesi lyhyenpuoleinen, tukeva rottiainen nyt vain muutaman vyöpussinsa kanssa alaspäin, etsiskellen reittiä joka ei paiskaisi tätä samaan kohtaloon, kuin hölmöä ihmistä. Naappa toki teki sitä aivan yhtä varusteetta kuin vainajakin, mutta rotille oltiin suotu jo syntymässä melkoiset edut. Pitkät kynnet, vahvat ja taipuisat varpaat ja häntä avittivat kaikki rialia tämän kiipiessä lähemmäs varsin kutsuvannäköistä, kuolleiden sormien puristamaa pussukkaa.
"Jotain on, nyt on jotain. Jotain hyvää o..." Naappa vikisi itsekseen etsiskellessään seuraavaa käpälänsijaa hämärässä, kuun valaisemassa yössä. Ei ollut enää pitkä matka...
Submarine
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 09 Marras 2011, 18:54

// Ihanasti ~-merkki ei taaskaan toimi. Koneella sattuu olemaan näitäkin päiviä eli menköön normaalilla A:lla.

Lelaca

Hiljainen oli yö silloin, tuskinpa inahdustakaan pääsi mistään. Kylmä viima liikkkui koko Cryptin yli ja kallioilla se tuntui paleltavalta. Varsinkin jos ruumista suojasivat pelkät suomut, joiden alla oli vain kuolutta ja repeillyttä nahkaa. Hiljaisuuden rikkoi sihinä ja sellainen koliseva ääni joka tulee kun lyö kaksi kiveä yhteen. Sellainen oli Lelacan häntä, jota ilman hän olisi mielellään elänyt. Kaskun ei ollut vielä yrittänyt purra sitä poikki. Käärme luikerteli loivaa kallion harjaa pitkin eteenpäin ja katsoi pimeää maastoa. Tuntui yksinäiseltä, kuten yleensäkkin. Tosin kaikki se hiljaisuus, rauhallisuus ja paljas maasto saivat käärmeen tuntemaan itsensä uhatuksi. Normaaleilla käärmeillä tai ihmisillä olisi ollut helppoa maastoutua kenties jonnekkin kiven taakse, mutta tällä jättimäiselläihmiskäärmeellä ei ollut siihen mitään mahdollisuutta. Lelacan piti tukea itseään kynsillään siinä paikallaan ollessaan, jottei lähtisi luisumaan mihinkään. Häntä liikkui vähän väliä puolelta toiselle kun käärme nuuski ilmaa. Täällä haisu jokin. Liekö se sitten ruumis vai Lelaca itse, sama haju se varmaan olisi kuitenkin. Käärme vilkaisi näkyviä kylkiluitaan ja huokaisi. Taas kai pitäisi etsiä jotain syötävää, ei se laihuus laihduttamalla katoa.

Hitaasti käärme lähti luikertelemaan eteenpäin. Vauhti nopeentui automaattisesti alamäessä. Lelaca piti kyntensä kivikossa jolloi ilmoille pääsi kovat halkaiseva ääni. Tuota se ei kuitenkaan haitannut, näitä ääniä oli kuultu jo turhan usein. Ruumis haisi aina vain vahvemmin ilmassa, mitä kauemmas eteenpäin jatkettiin. Kohta Lelaca pystyi erottamaan veren, ruumin ja jonkin muun hajun. Ei hajusta lintukaan tullut mieleen, tai maaperäkään, joten paikalla täytyi olla joku muu. Sääli sitä joka joutui tämän nälkäisen käärmeen eteen. Lelaca heilutteli haarakasta kieltään ilmassa ja liikkui eteenpäin häntä ylhäällä, jotta ääniä syntyisi vähän vähemmän. Kuitenkin suomujen hinkatessa kalliota, syntyi heikkoa kahinan kuuloista ääntä. Lelaca sihisi hiljaa ja nousi korkeamman kallion päälle käsillä tukien. Alemmalla tasolla oli ruuan näköinen ilmestys.

Ruumiin haju puski nenään ja syötävän näköinen ruumis olikin. Lelaca ei normaalisti syönyt kuolleita, mutta joskus piti kaikeen itsensä pakottaa. Juurikun käärme meinasi nousta täydellsiesti kallion päälle, sen silmä kiinnittyi vähän matkan päässä, alaspäin kapuavaan otukseen. Hiiri, rotta, ihminenkö? Jokin ihme se oli. Mielummin Lelaca sen söisi kuin ruumista. Käärme heilautti tyytyväisenä häntäänsä sivullepäin. Käärme nousi vähin ääni kallion päälle ja ryömi matalana kohti saalistaan. Tästäpä tulisi helppo pala, jos tuo ei nyt häntä huomaisi. Mikä oli hieman epätodennäköistä, pitkä ja iso kun oli. Lelaca päästi alaleukansa taas valumaan alaspäin ja käänsi hampaansa pystyasentoon. Repeillyt leuka venyi tavattoman pitkäksi ja käärme oli varma että voisi nopealla hypyllä eteenpäin napata tuon kurkusta kiinni tai jotain vastaavaa. Hyvä suunnitelma jonka pilasi uusi tyytyväinen hännän heilautus. Häntä pamahti kiveä vasten ja sai Lelacan kääntämään yläruumiinsa ympäri. Tuo sulki leukansa ja katsoi häntäänsä säikähtäneenä. Parin sekunnin itserauhoittelun jälkeen tuo kääntyi takaisin olentoa kohti.
"Pahus, aina käy näin!" Lelaca sihisi vihaisena hännälleen.

//Here I am!
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Submarine » 11 Marras 2011, 14:53

((Pahoitteluni pienestä viivästyksestä, on ollut hiukka huitomaa tässä.))

Naappa piti yllä kaikin puolin siedettävää vauhtia kalliota alas kiipiessään. Tämä ei kukaties ollut paras kiipeilijä maailmassa, oikeastaan millään mittapuulla, mutta siitä huolimattakin rotta. Ja vaikka ajattelu, kärsivällisyys sun muut sellaiset luonnon päälle ottivatkin, oli Naapalla aivan tarpeeksi hyvä muistutus hätiköimisen vaaroista - se makasi kuolleena kivikossa. Enää ei kuitenkaan ollut pitkää matkaa, kohta rotta olisi perillä ja näkisi sitten, mitä jännää raadolla olikaan. Pakko sen oli jotain olla, ei mies turhaan sen kanssa ollut lähtenyt kiipeilemään ilman mitään apua pimeässä surkeilla korvillaan, ilman asianmukaisia viiksiä, apunaan vain töppövarpaansa, ja pehmeät, melkein kynnettömät sormet...
"Kohta nähdää, kohta nähdään..." Naappa vikisi hiljaa itsekseen.

Tällä hetkellä kiipeillessään ja yrittäessään parhaansa mukaan pistää hanttiin painovoimalle, tuolle julmalle herralle joka olisi oikein mielellään paiskannut moisen uhmaajan pää edellä lähimpään kiveen, oli Naappa kaikkea muuta kuin terävimmillään. Kuitenkin jonkinlainen räksähtely, kuin kiviä kopisemassa toisiaan vasten tai jotakin, sai tämän hetkeksi jähmettymään paikoillen kesken jalansijan hapuilun ja jäi hetkeksi heiluttamaan epäluuloisesti korviaan ja nuuhkimaan viikset väristen. Rotta ei erityisemmin hinkunut niskaansa vaikkapa irtokivivyöryä, joka äänistä päätellen saattoi hyvinkin olla tulossa. Vaistomaisesti tämä painautui jo mahdollisimman littanaksi kalliota vasten, uskaltamatta varsinaisesti lähteä räpiköimäänkään mihinkään suuntaan. Kukaties kivet jättäisivät syöksymättä päälle jos olisi oikein hiljaa ja liikkumatta eivätkä ne huomaisi... toivossa oli ainakin aina hyvä elää.

Kun hetkeen mitään, edes kiviä, ei alkanutkaan vyöryä niskaan, alkoi Naappakin pikkuhiljaa harkita taas jatkamista. Matkaa ei ollut enää niin erityisen paljoa. Tai ainakin tämä harkitsi sitä siihen asti, kunnes yläpuolelta kantautui melkoinen pamahdus. Ja vaikkei rotta välkkyydestään tunnettu ollutkaan, tuli tämä siitä huolimattakin todenneeksi, sen jälkeen kun oli vinkaissut muutaman kerran puolipaniikissa ja ollut vähällä menettää otteensa, ettei kyse todennäköisesti ollut putoavista kivistä. Siinä oli ollut erilainen sointi ja muutenkin. Hetken harkinnan puitteissa rotta teki kukaties pahan virheen ja vilkaisi ylös.
Jos aikaisempi pamahdus oli saanut Naapan säikähtämään, sai yläpuolella, kallion reunalla, odottava näky aikaan melkoisesti pahempaa. Hämärässä ei rotansilmillä turhan paljoa nähty, mutta siitä huolimatta tämä erotti selvästi valtavan, käärmemäisen otuksen kurkottelemassa reunan ylitse. Käärme! Naappa vihasi, pelkäsi ja inhosi käärmeitä niin monesta syystä, että niitä olisi ollut turha edes yrittää luetella. Eikä tarvinnut olla nero (luojan kiitos) tajutakseen, mitä elukka havitteli.
Päästäen jonkin etäisesti kiljaisun ja vinkaisun välimuotoa muistuttavan hätähuudon, joka saattoi olla vaikkapa "AAAAAAAARGH!" lähti Naappa huitomaan alaspäin niin nopeasti kuin kykeni, unohtaen jo kokonaan koko ruumiin alhaalla ja muistaen vielä aivan liian hyvin käärmeen ylhäällä. Piti päästä pois sen luota ja pois ja pois ja pois ja sitten vielä pois! Vaikka se edellyttäisikin hengenvaarallista hosumista!
Submarine
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 11 Marras 2011, 22:34

//Nou hätä.

Lelacã

Oli odotettavissa että toinen huomasi lähestyvä vaaran, mutta oudolta kuulostava parkaisu sai Lelacãnkin huudahtamaan pienesti.
"Ei saa säikytellä!" käärme sihisi vihaisesti rotalle, tai millelie. Sen pitempää aikaa tuhlaamatta se kiemursi lähemmäs, silmissään kiinnostunut ja odottava katse, kuin kissalla joka tutkailee saalistaan. Käärme käänteli päätään mittaillen otusta silmillään, muttei vielä rohjennut koskettaa. Se otus oli uudenlainen, sellainen jota Lelacã ei ollut koskaan nähnyt, vaikka eihän Cryptillä voinut omituisten otusten kohtaamiselta välttyä. Käärme avasi leukansa taas pitkälle ja ohut ihokerros repeili samaan malliin kuten aina. Senkin hän lähinnä teki pelotellakseen, ilman edes varmuutta liko se oikeasti huvittavaa katsoa jos toinen pelkäsi. Kaipa se oli käärmeelle mukavaa vaihtelua kun ei itse tarvinnut tällä kertaa pelätä. Lelacãn silmä tiirasi rotan jok'ikistä liikahdusta. Jos tuo yrittäisi nyt singahtaa jonnekkin olisi käärme heti perässä. Tätä helppoa saalista Lelacã ei päästäisi menemään, ainakaan helpolla.

Käärmeen kaikkien käsien kynnet painautuivat kallioon kiinni kun tämä lähti alaspäin. Luisuvat kynnet päästivät ikävää ääntä ja jättivät kallioon ohuet ja miltein näkymättömät viillot. Tästä saattaa tulla hauskaa. Lelacã totesi mielessään ja kasoi suu auki kohdettaan. Käärme pysähtyi vähän matkan päähän saaliistaan ja pysyi liikkumattomana. Sitten tuo singahti eteenpäin ja koitii napsaista hampaillaan ilmaa. Suomut eivät kuitenkaan pitäneet käärmettä paikallanan ja tuo luisui alaspäin ja jouti samalla keskeyttämään hyökkäyksensä. Kun Lelacã oli saanut itsensä aas tasapainoon tuo pystyi etsimään katseellaan rotan uudestaan. Ihmiskäärme koitti saada rotan kaapatuksikynsiinsä joka osoittautui haasteeksi tässä vinottaisessa maastossa.
"Tule tänne näin!" Lelacã sihisi ja puristi kahdella kädelläänkalliota samalla kun yritti lopuilla vasemman kyljen käsillä saada rottaa kiinni.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Submarine » 13 Marras 2011, 03:24

Otus ei ilmeisesti sittenkään ollut käärme, mikä tosin ei varsinaisesti ollut minkäänlainen lohtu Naapalle tämän yrittäessä räpiköidä paniikissa mahdollisimman nopeasti pois alta. Se oli joka tapauksessa iso, ruma ja kammottava, ja sihisi hirveällä tavalla, vaikkei rotta sitä sen enempää jäänytkään kuuntelemaan. Oikeastaan olisi ollut vain parempi jos se olisi ollut oikea valtava käärme, ainakaan rotan ei olisi tarvinnut miettiä asiaa sen enempää. Käärmeet olivat käärmeitä, ja ikävyydestään huolimatta pysyivät käärmeinä. Tämä oli... jotakin muuta, huomattavasti rumempi, pahemman hajuinen, ikävämmän kuuloinen ja muutenkin häiritsevämpi ilmestys. Joka tapauksessa rial pyrki mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas, vaikka olikin jo vähällä livetä ja syöksyä kuolemaansa - tai siis ainakin kivuliaaseen tömähdykseen, ruumis ja kivikko kun eivät olleet enää niin erityisen kaukana. Oikeastaan rotta jopa hidasti hieman, valmistautuen mieluummin loikkaamaan jos ruma otus yrittäisi yhtään mitään. Ei se mukavaa olisi, mutta pakon edessä parempi kuin katsoa, mitä hirvitys aikoisi jos saisi kiinni. Jotakin se levitteli ainakin...

Loppujen lopuksi ruma ilmestys lähti kuin lähtikin hivuttautumaan alas kalliota. Sillä oli jonkinlaiset kynnet joilla pitää kiinni, mikä teki kaikesta reilusti ikävämpää. Käärme olisi ollut ainakin varovainen tai hyvällä tuurilla puhdonnut ohi, tämä otus oli perässä ja peräti kiipesi, tai ainakin yritti kiivetä, kallionkielekettä alas. Päästäen taas jonkin sortin paniikkivinkaisun Naappa tunkaisi melkoisella vauhdilla toisen käpälistään erääseen vyöllään roikkuvista pusseista. Kallionkieleke oli terpeleen huono paikka tehdä yhtikäs mitään, sen kertoivat jopa rotalle sekä järki että ruumis alapuolella, mutta tässä kohtaa tietyt varotoimenpiteet olivat vähintäänkin paikallaan.
Varoittamatta ruma otus äkkiä syöksähti eteenpäin, ja Naappa oli vähällä livetä säikähdyksestä. Lähempää ilmestys näytti vielä kammottavammalta, ja muutaman kohtalokkaalta tuntuvan hetken aikana rotta kävi nopeasti läpi yhden jos toisenkin jumaluuden, jota tälle oli tuputettu ajan saatossa - aivan siltä varalta, että joku niistä ehkä jopa vastaisi. Ja rotan jäädessä vaarallisesti roikkumaan otus ihme ja kumma kyllä jopa jätti syöksynsä kesken, kuin olisi jäänyt lyhyeksi. Se vetäytyi takaisin, jättäen jälkeensä harvinaisen järkyttyneen ja jokseenkin pahoinvoivan Naapan. Mutta tietenkään rumilus ei voinut jättää hätyyttelyään siihen, vaan alkoi kurotella kohti nyt harkitsevammin. Ja suureksi järkytyksekseen rotta pisti etäisesti merkille, että se ei sihissyt, vaan puhui. Siinä oli jotain vähintäänkin väärää.
"En tuu!" Naappa vinkaisi takaisin, lähestulkoon vaistomaisesti.

Ruman, väärän otuksen reilusti liian lukuisat raajat hapuilivat otetta, ja hetken vinguttuaan Naappa huitaisi ilmestystä ilman varsinaista halua käpälällään, joka oli käynyt vyölaukussa. Tarkalleen ottaen se puristi nyt lovista ja ruosteista kuorimaveistä. Siinä oli tosin siitä huolimatta ikävä ja terävä kärki, joka todistetusti oli tehnyt ikävää ainakin kaupunginvartijan jos toisenkin nilkoille. Toivon mukaan siis myös hirviön monille ketaroille - tai ainakin sille ensimmäiselle joka kurotteli otetta. Rotalla ei kyllä ollut pienintäkään halua lähteä tähän, mutta vielä vähemmän vaikkapa purra, puhumattakaan odottelemisesta ja katsomisesta mitä tapahtuisi.
"Pois! Pois pois mene pois!" kuului urhoollinen ja sankarillinen kauhunvikinä.
Submarine
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 13 Marras 2011, 16:29

Lelacã

Ei ollut tämä ylikasvanut rotta liian helppo saalis sittenkään, kun löytyi tuolta jos jonkin sortin aseistusta. Vaikkakin hieman surkean puoleista. Pieni viilto kädessä ei kuitenkaan estänyt Lelacãa jakamasta hyökkäystään. Käärme nuolaisi levinneet veret haavast ja pyyhki kielensä hampaisiinsa, jotka värjääntyivät punertaviksi. Käärme ei kuitenkaan uskonut tuossa otuksessa edessään olevan mitään ihmeellisempää kuin häntä ja korvat. Vaikka ulkonäkö saattoi aina pettää, sen hän, jos joku, tiesi. Lelacã katsoi kohteensa elämänsä elänyttä veistä. Ei näyttänyt siltä että se saisi paljoakaan tuhoa aikaan. Lelacã naurahti kuuluvasti toisen aseistukselle.
"Aiotko viilata kynteni aseellasi?" Lelacã kysyi pilkkaavaan äänensävyyn ja näytti rotalle kynsiään. Hän ei kuitenkaan odottanut minkäänlaista vastausta. Tuskin tuollaiselta mitään puhekyvylliseen viittaavaa tulisi, paitsi ehkä jotain vikinää. Kuitenkin käärme koki pienen yllätyksen kun toinen päästi ensimmäiset kuuluvat sanat suustaan.

Lelacã jähmettyi kauttaaltaan äänen kuultuaan ja hänen kyntensä lakkasivat kurkottelemasta rotan suuntaan. Hänen käsityksensä olennostaa muuttui, se ei ollutkaan sellainen mitä päällepäin näytti. Se osasi puhua, Ääni ja sitä seuraavat ajatukset täyttivät Lelacãn pmielen. Yhtäkkiä hän tunsikin itsensä pieneksi ja uhatuksi kuin muurahainen, jonka vieras olento, valtava uhma voisi liiskata millä hetkellä hyvänsä. Niin naurettava kuin tuo pelko olikin, se otti vallan. Lelacã heittäytyi täysin aistien vieteväksi, unohti kaiken järjen joka hänen mieltään oli terävöittänyt. Lelacã parkaisi ja perääntyi.

Käärme rullasi häntäsä ympärilleen ja jäi siihen alamäkeen tuijottamaan toista. Ei tämä voinut näin mennä, osasiko tuo puhua? Oliko Lelacä ollut hyökkäämnässä jonkin enemmän älyllisen olennon kimppuun? Käärmeen leuka loksahti auki tuo joutui sulkemaan sen kädellään.
"Si-sinä osaat puhua?" Lelacã sanoi hieman kysyvään tyyliin. Käärmeen pelon toista kohtaan olisi huomannut nyt kuka tahansa. Vaikkapa ne korpit jotka vaanivat ruumista tai vaikka itse ruumis, jos se olisi vain nähnyt mitä tapahtui. Taisi nyt rotan olo helpottaa kun kävikin käärme erittäin pelokkaaksi, Lelacãlla ei ollut mitään tietoa mitä hänen tulisi nyt tehdä.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Submarine » 14 Marras 2011, 17:10

Kuorimaveitsi puri kammotuksen ketaraan, muttei vaikuttanut varsinaisesti saavan aikaan erityisen suurta vahinkoa. Oikeastaan, sikäli kuin kivillä killuva Naappa nyt edes mitään ehti tajuta, otus vain pilkkasi koko yritystä. Ja siihen alkoivatkin ikävä kyllä sitten loppua rotan konstit. Yleensä koipien huitominen riitti aivan tarpeeksi hyvin, ja kun se nyt vaikutti varsin turhalta, oli Naappa jokseenkin neuvoton. Mistä tällaisiakin rumia otuksia sikisi? Olisi voinut kyllä pysyäkin juuri siellä, rotalla olisi ollut parempaakin pohdittavaa kuin että miten pidettäisiin valtava käärmehirviö poissa kimpusta. Terpeleen hirvitys ei edes välittänyt vaikka vuosi jo verta, ja Naappa jäikin roikkumaan jokseenkin kauhuissaan koko tilanteesta veitsi tanassa, kun ei parempaakaan keksinyt.

Vaan äkkiä koko tilanne kääntyikin päälaelleen. Vaikkei siinä mitään järkeä ollutkaan, riitti muutama vinkaisu saamaan valtavan pedon äkkiä ilmiselvästi kauhun valtaan. Naappa jäi roikkumaan ja kyräilemään jokseenkin epäluuloisena, kun otus vetäytyi kauhuissaan kerälle suu hämmennyksestä auki. Ilman mitään näkyvää syytä. Ensin rotta olettikin kyseessä olevan jonkinlaisen juonen. Pystyivätkö rumat käärmeotukset juonimaan? Kukaties se vain hämäsi ja aikoisi syöksyä päälle... Mutta kyllä se melkoisen kauhistuneelta näytti. Vikisi kuin mikäkin pelokas penikka ja selvästikin kammoksui puhuvaa rottaa. Eikä Naapalla ollut hajuakaan, mitä ihmeellistä tässäkään nyt oli. Tietenkin rotat puhuivat. Tämä oli rotta ja puhui, eihän siinä nyt ollut mitään ihmeellistä. Mutta kukaties tämä otus, kuten niin moni muukin, oli vain hullu.
"Osaan! Puhua osaan! Ja pistää silmään!" Naappa vinkaisi jonkinlaisessa pikaisesti kerätyssä tarmossa. Eihän tässä nyt mitään järkeä ollut, mutta paremman puutteessa oli hyvä vain ottaa kaikki mitä annettiin. Ja jos tähän oli tyytyminen, niin sitten niin.
"Yksi ruma silmä! Vien! Pistän puhki!" uhiteltiin.
Submarine
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 14 Marras 2011, 18:34

Lelacã

Käärme työntyi täysin kallion ulokeita vasten ja rutisti itsensä yhä tiukempaan rullaan. Silmä uhittelut vain pahensivat Lelacãn tilannetta ja tuo veti kauluksensa alas saamatta enää yhtäkään sanaa suustaan. Käärme veti kaikki kolme käsipariaan tiukasti ruumiiseensa kiinni. Siihen jäi käärme rulalle ja yläruumis kätkettynä kauluksen alle, koko käärme oli vain yksi tärisevä mytty. Minkäänlaista pihahdusta ei Lelacã saanut suustaan, tuo vain oli paikallaan. Olihan tämä noloa, mutta ei tuon älykkyysastetta enää voinut arvioida, kun sanojakin suusta oli jo tulvinut. Lelacãn valtasi pelko etä nämä olisivat viimeisiä minuutteja jolloin näkökenttä olisi muutakin kuin pelkkää mustaa.
"Olet jo toinen joka uhkailee tuolta kannalta, mihin tämä maailma oikein on menossa?" Lelacã sai sihistyksi ja vaikeni sitten taas. Hänellä ei ollut hajuakaan pahensiko vai helpottiko tilannetta se että hän ei nähnyt tuota rottaa. Kaulusta hän ei uskaltanut nostaa ylemmäs, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Varovasti Lelacã nosti hieman kaulustaan ja teki pari sekunnin vilkaisun rottaan ja veti sitten itsensä takaisin myttyyn. Tietysti käärme voisi koittaa huitaista tuon uhkantekijän kauemmas ja sitten liueta paikalta, mutta ideaa oli harkittava ainakin kaksi kertaa. Oli liian monta riskiä, vaikka Lelacã kiskoikin pelkonsa hieman korkeisiin mittoihin.

Lelacã nielaisi ja aukaisi suunsa jälleen puhuakseen. Nyt oli aika ottaa pieni riski. Tuo nosti kauluksensa ja katsoi rottaa.
"Relua peliä, ihminen vastaan rotta!" Lelacã sihisi maristen. Tietysti hän tarkoitti että oli epäreilua häntä kohtaan tämä tappelu. Sekunnissa tuo oli vetänyt itsensä suoraksi ja läimäytti hännällään rotan suuntaan. Sitten käärme tarrasi kynsillään kallioon ja lähti luikerteemaan takaisin kohti korkeuksia. Vatsa korkeammalla tuo pysähtyi ja vilkaisi alas. Käärme näytti kieltä rotalle ja huikkasi:
"Et saa kiinni, rotta!" Lelacã kääntyi puoliksi takaisin rottaa kohden. Nyt hänellä oli etulyönti asema ja pieni määrä rohkeutta kerääntyi taas Lelacãlle.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Submarine » 20 Marras 2011, 06:14

((Apologies. My time, it seems, is as limited as I'm tardy.))

Uhittelu näytti tehoavan käärmeotukseen varsin hyvin, ja melkoisen kärvistellen se alkoikin nähtävästi vetäytyä. Naapalla ei ollut hajuakaan, mikä tämä rumilus tarkalleen ottaen oli, mutta ainakin se vaikutti pahan luokan pelkurilta. Vähän vain vikisi ja heilutti veistä, niin se oli jo pakenemassa vuorille - tai siis jos tarkkoja oltiin, vuorta pitkin ylös. Se pisti sen sitten sisussa johonkin pikkulapsen ja paranoidin kissanpennun välimaastoon. Vaan olipa miten oli, ainakin sen sihinä ja huitominen antoivat Naapalle oikein hyvin aikaa hakea paremman jalansijan, niin ettei tarvinnut ainakaan murehtia vielä kaiken kukkuraksi tuhoonsa haparoimisesta.
"Hyvin o menossa! Iha hyvin, pois susta!" Naappa vinkaisi uhittelevaan sävyyn otukselle sen valittaessa, huomattavasti rohkeampana kun pahimmista painajaisista karannut hirvitys osoittautuikin pelkäksi surkeaksi pelkuriksi ja mukakovaksi rumilukseksi. Eipä sillä, kyllä rotta itsekin olisi pelännyt itseään, olihan tällä sentään veitsi ja... tuota noin... no hampaat ja sellaista. Tai jos ei nyt sentään pelännyt, niin ainakin varonut. Ihan varmasti.

Oikeastaan, siinä Naapan kiikkuessa koko käärme kääntyi kuin ottaakseen etäisyyttä. Ehkäpä se pakenisi saman tien, häipyisi ja jättäisi rotan kaikessa rauhassa jatkamaan sitä mitä olikaan ollut tekemässä. Vaan ei, yhtäkkiä ja varsin sikamaisen varoittamatta rumilus heilautti äkkiä häntäänsä varsin ikävään sävyyn. Ja jollei rotta olisi ollut jo varuillaan, olisi se eittämättä osunut - ja nytkin hätiköity väistöliike sai aikaan räpiköintiä ja vikinää. Naappa joutui hakemaan melkoisesti ettei olisi pudonnut saman tien, pitkäkyntisten jalkojen raapiessa kiveä paikan löytämiseksi. Ja sen ne löysivätkin, tosin vasta siinä kohtaa kun rotta jo vikisi ja vinkui.
"Et oo ihminen! Mato! Onkimato! Koukkuun laitan ja särkiä kiskon!" Naappa solvasi jonkinlaisena vastauksena ja kostona äskeisestä. Lisää hännäniskuja ei onneksi näyttänyt olevan tulossa, sen sijaan rumilus kiipesi korkeammalle. Kuin pakoon. Ja huusi perään miten Naappa ei ainakaan saisi tätä kiinni. Ja vaikka rotta olikin eittämättä varsin tyhmä otus, tajusi tämä kuitenkin myös aivan tarpeeksi hyvin, että jos otus vain pääsisi pelkonsa yli, muuttuisi ääni kellossa hyvin nopsaan...
"Öö, en nii! Pois vaan!" rotta vinkaisi, ja lähti kiipeämään ovelana vastavetona melkoista tahtia puolestaan alas, vain kasvattaen matkaa rumaan käärmeotukseen.
Submarine
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 20 Marras 2011, 13:40

Lelacã

Se että joku oli taas hänen viimeisen silmänsä kimpussa, pisti peloksi ja vihaksi, mutta se että joku uskalsi ja kehtasi väittää ettei Lelacã ollut ihminen, saisi pahemman kerran kuonoon. Käärme levitti kauluksensa ja nousi uhmaavaan asentoon.
"Kuuleppas sinä saastainen jyrsijä! Anna olla viimeinen kerta kun alat väittää minua vastaan. Minä olen ihminen ja nyt minä olen VIHAINEN IHMINEN!" Lelacã mesosi ja päästi perään sellaisen karjahduksen että leuka oli lähteä irti sen venyessä pitkälle. Heti kun rotta l'hti alaspäin taas lähti käärme perään vihan sokaisemana. Tuo sihisi jaraapi kynsillään kalliota lähestyen rottaa taas. Silmässä hehkui viha, ja häntä hakkasi kalliota siihen malliin että kivenmurikat vain lentelivät. Jo vaihtui käärmeen luonne ja se jos jokin olisi saanut aikuisen miehenkin pelkäämään. Ainakin jos Lelacã olisi itse ollut itseään vastaan olisi tuo saanut sydänkohtauksen.

Oli lapsellista pelätä sellaista ilmiötä kuin tuota rottaa joka oli alempana. Eihän tuolla ollut kuin veitsi aseena. Käärmeellä sentään oli hampaat, häntä ja kynnet. Muutenkin Lelacã oli astetta isompi kuin toinen. Rotta se tässä oli ongelmissa, eikä käärme se olisi pitänyt tajuta. Toisen lievä pelkokin oli aistittavissa, tai sitten se oli Lelacãn oma. Jompikumpi. Lelacä seurasi rotan jokaista liikettä sihisten hiljaa. Millisekunnnissa tuo läimäisi hännällään taas kohti alempana olevaa rottaa. Kallioon tuli pieniä halkeamia ja pienet murikat lensivät sivuille.
"Revin selkärankasi irti ja teen siitä kynsiviilan!" käärme sihisi hurjistuneena.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 30 Joulu 2011, 20:15

Nyt on vastaaminen venynyt jo sen verran pitkälle, että vedän hahmoni pois pelistä. Hauskaa oli, joten ota yhteyttä jos haluat vielä jatkaa ^^
Lotdow
 


Paluu Kalliot

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron